Archive for Pään sisältä

Rakkauskirje autisteille

Minulla on ollut monimutkainen suhde autisteihin ja autismiin. Jotkut elämäni vaikeimmista ja tuhoisimmista ihmisistä ovat olleet Asperger-ihmisiä. Toisaalta myös kavereistani, läheisistä ystävistäni ja esimerkiksi kaikista ihmisistä, joihin olen ollut ihastunut, valtaosa on ollut autisteja.

Joku voisi tähän sanoa, että mistäköhän mahtaisi johtua, että kaikki kaverisi ovat autisteja. Loogisin syy olisi tietenkin se, että olisin sellainen itsekin – hyvin moni ihminen, suurin osa “lievemmin” autistisista on sitä tietämättään. Mutta vaikka miten paljon perehdyn asiaan, en ole onnistunut löytämään itsestäni juurikaan autistipiirteitä, vaikka toki joitain on.

Minulla on ollut myös valtavia (ja usein eri ihmisten kanssa yllättävän samankaltaisia) kommunikointivaikeuksia joidenkin autistien kanssa, mikä on aiheuttanut turhautumista. Toisaalta kommunikaatio on aina kaksisuuntainen asia, eikä sen epäonnistumisesta voi syyttää vain toista osapuolta. Kun tietää, että toinen on assi, se auttaa, vaikkei ole kaikissa tapauksissa riittänyt. Mutta aina voi pyrkiä kehittymään lisää.

Näyttäisi siltä, että minussa on kaksi piirrettä, joka saa monet autistit pitämään minusta ja minut vastavuoroisesti heistä. Olen hyvin empaattinen ihminen. Yleinen käsityshän on, että autistit eivät kykene tuntemaan empatiaa, mutta tämä on aivan huuhaata. Pieni osa autisteista tosiaan vaikuttaa olevan tällaisia, mutta suurin osa on kaikkea muuta.

Moni autisti on nimenomaan hyperempaattinen. Tämä voi olla tosi viehättävä piirre, paitsi että usein se on ihmiselle itselleen tuhoisa johtaessaan myötätuntoburnoutiin, maailmantuskaan, riittämättömyyden tunteisiin yms ja sitä kautta masennukseen. Usein tällaiset ihmiset päätyvät myös hyväksikäytetyiksi, yli kävellyiksi tai auttamaan vääriä tyyppejä ikävin tuloksin.

Osalla autisteista tämä hyperempatia näkyy päällepäin. He ovat ihmisiä, joita kaikki kuvailisivat empaattisiksi, ja he saattavat jopa kyetä ilmaisemaan empatiaa kasvonilmein, mikä on yllättävän harvinaista neurotyypillisilläkin. Toisaalta osalla tämä hyperempatia on niin vahvaa, eivätkä he pysty käsittelemään sitä, että he saattavat jopa vetäytyä itseensä ja pois maailmasta.

Lisäksi osa autisteista on aleksityymisiä. He eivät osaa tunnistaa tunteitaan tai puhua niistä, vaikka saattavat muuten olla taitavia ilmaisemaan itseään. Tällaisiakin ihmisiä tunnen useita. Monet heistä ilmaisevat välittämistä paremmin teoilla kuin sanoilla tai kehonkielellä. He saattavat esimerkiksi auttaa muita paljon niin henkilökohtaisesti kuin vaikkapa järjestötoiminnassakin.

Aleksityymikoista voi pintapuolisella tuntemisella tulla vaikutelma, että he eivät ole myötätuntoisia, koska he eivät välttämättä osaa reagoida “oikein”, jos kerrot äitisi kuolleen tai menettäneesi työpaikkasi. Tutustumalla paremmin huomaa esimerkiksi tuon auttamishalun.

Avoimuus on toinen peruspiirre minussa, joka vetoaa Asperger-ihmisiin ja toisaalta heissä minuun. Useimmat autistit pitävät rehellisyydestä, asiakeskeisyydestä ja suorapuheisuudesta, vaikka ovat usein sosiaalisista syistä oppineet hillitsemään sitä, eivätkä siedä mitään “pelejä” ollenkaan (vaikka poikkeuksia on, esim. patologisesti valehtelevia asseja, jotka ovat päättäneet matkia neurotyypillisten taktiikoita). Minäkään en siedä.

Hienotunteinen voi toki olla, mutta haluan puhua asioista suoraan. Neurotyypillisten maailma tuntuu usein pinnalliselta, ja tässä on yksi syy siihen.

Toisaalta tässäkin on tullut yhteentörmäyksiä, koska monet autistit reagoivat hyvin voimakkaasti kommentteihin, jotka eivät välttämättä tunnu sanojasta lainkaan loukkaavilta tai enintään pikkuisen kömpelösti muotoilluilta. Kun ihmiset tuntee paremmin, oppii mitä heille ei kannata mennä sanomaan, vaikka tarkoitus olisi hyvä, tai mistä tunnistaa, että jos jatkaa keskustelua enää yhtään, hetken päästä toisella kiehuu yli.

Itsekin olen toki joskus pahoittanut mieleni, kun assi on sanonut minulle suoraan jotain, jota en ainakaan juuri sillä hetkellä olisi halunnut kuulla. Usein noista sanomisista on kuitenkin ollut lopulta hyötyä.

Monien mielestä on naurettava muoti-ilmiö bongailla autisteja tuttavapiiristään, mutta käytännössä siitä on usein paljon apua viestimisessä ja ongelmien ratkonnassa. Hyödyllistä voi olla myös metakommunikaatio, jossa mietitään, miten mahdollisia kommunikaatio-ongelmia voisi parantaa.

Assit voivat neurotyypillisen näkökulmasta tuntua joskus vaikeilta, mutta toisaalta heidän kanssaan voi muodostaa erittäin syviä ja syvällisiä, avoimuuteen, välittämiseen ja aitouteen pohjaavia ihmissuhteita, joissa on jotain hyvin erityistä. Lähes kaikki elämäni läheisimmät ystävyydet ovat olleet assien kanssa. Olette mahtavia juuri sellaisina kuin olette.

Elämän läpipeluuta

Olen aina ollut avoin ja suorapuheinen ihminen. Kerron itsestäni varsin avoimesti, joskus myös julkisuudessa. Tämä voi toisaalta johtaa siihen, että moni ajattelee tuntevansa minut hyvin ja että puhun jotakuinkin kaikesta. Joillekin ihmisille kyllä puhunkin, ja he minulle.

Kun kaksi ihmistä voi kertoa toisilleen aika lailla kaiken, siitä syntyy kaunis molemminpuolisen haavoittuvuuden ilmapiiri. Läheisyys rakentuu haavoittuvuudesta. Vaikka livekeskustelut ovat luonnollisesti kaikkein parhaita, tällaisen ystävyyden saa aikaan verkossakin, johon läheisimmät ihmissuhteeni logistisista syistä enimmäkseen sijoittuvat (vaikka niihin kuuluu livetapaamisia sisältyykin). Näihin kuuluu eri-ikäisiä, -sukupuolisia ja -maalaisia ihmisiä.

Mutta ihmisille voi tulla hassuja blokkeja. Vaikka kertoisi toisille arimmat ja intiimeimmätkin juttunsa ja suurimmatkin salaisuutensa, välillä voi silti herätä kysymys: voiko tästä puhua, saako tätä sanoa ääneen? Toisinaan egokin voi tulla väliin, jos pitäisi vaikkapa pyytää anteeksi jotain aikaa sitten tapahtunutta mokaansa, kuten tänä keväänä olen useampaan kertaan tehnyt, vaikka se on tuntunut kauhealta.

Tänä vuonna olen ylipäätään kokeillut sellaista, että puhun ihan oikeasti avoimesti. Välillä se on tuntunut tosi vaikealta ja nololta tai aiheuttanut hetkellisesti jopa fyysistä huonoa oloa. Joskus olen joutunut istumaan vartin verran sormi enterillä tai kursori Lähetä-nappulalla. Kyse ei ole aina ollut niinkään pelosta miten vastaanottaja reagoi, vaan abstraktimmasta epämukavuudesta: voiko tämän varmasti sanoa, voinko tehdä itseni näin haavoittuvaiseksi.

Mutta se on kannattanut. En ole sanonut mitään liikaa, ja myös toiset osapuolet ovat vastaavasti avautuneet aiempaa enemmän. Useita kertoja on tullut vastaan asioita, joiden kuuleminen ei ole tuntunut hirveän kivalta (esim. palautetta aiemmasta käytöksestäni), mutta se on silti tehnyt hyvää.

Huonoja fiiliksiä on tullut koko ajan vähemmän, vaikka avoimuus on jatkuvasti lisääntynyt. Niin sydämen kuin mielenkin huomaa aukeavan vielä lisää. Välillä joidenkin asioiden sanomista on seurannut syvä mielenrauhan tunne.

Erään etukäteen hirveästi jännittäneen kirjeen lähettämisen jälkeen tämä tunne iski aivan poikkeuksellisen vahvana. Mielenrauha voi olla hyvinkin aktiivinen ja voimakas tuntemus, ei vain rauhattomuuden tai levottomuuden puutetta. Tuli niin vahvasti sellainen “kaikki tärkeä on tehty” -tunne, että kuvasin sitä “elämän läpipelaamiseksi”. Jopa jollain tasolla pelkäsin, että kuolenko nyt, kun ei muuten vaan voi olla näin vahvasti tällainen olo. :-)

Saattaa kuulostaa täysin käsittämättömältä, eikä sitä voikaan oikein selittää. Kyseessä ei edes ollut mitään dramaattisia salaisuuksia. Mutta pääni mielestä tuntui olevan yllättävän iso ero siinä, että kokeeko kertoneensa tärkeästä asiasta tärkeälle ihmiselle “jotakuinkin kaiken” vai “ihan kaiken”.

Eivät kaikki välttämättä saa tällaisia reaktioita, mutta en ihmettelisi, jos muillekin tuo noiden kahden asian välinen ero osoittautuisi odotettua suuremmaksi.

Suomessa päähän pälkähtänyttä

Viime aikoina on tullut paljon erilaisia oivalluksia, kun on meditoinut paljon, käynyt siitä ja sen tiimoilta tajunnanräjäyttäviä keskusteluita ja lukenut monia kiinnostavia kirjoja. Kun elää aikamoista erakon elämää kuten minä, helposti unohtuu, miten paljon oivalluksia voi saada ystävien ja sosiaalisen elämän avustuksella.

Viimekuisella Suomen-reissulla tulikin muutama merkittävä oivallus, jotka ovat muun blogailun tiimellyksessä jääneet postaamatta.

1) Suomen-matkoilla on yleensä aina kivaa, koska näen ystäviä ja on erilaisia kivoja tapahtumia. Olen siis siellä kokenut paljon onnen tunteita. Niitä on kuitenkin varjostanut tieto siitä, että ilo on hyvin ohimenevää, ja matkan jälkeen iskee usein ankea fiilis. Moinen ei edes vaadi, että elämä on erityisen kurjaa. Monissa skeneissä on omia slangi-ilmauksiaan, jotka viittaavat siihen, että esim. conin tai konferenssin jälkeen on jotenkin tyhjä olo.

Nykyään olen melkein aina onnellinen, joten ei haittaa, että tämä “bonusonnellisuus” sen päällä luultavasti kestää vain muutaman päivän, vaikka matkan jälkeen onkin vähän outoa, kun jatkuva sosiaalisuus lakkaa kuin seinään.

2) Olen lapsesta asti halunnut olla kuuluisa. Muksuna siinä oli ehkä sellaista yleistä glorian kaipuuta, sellainen abstrakti fiilis, että kuuluisa = tärkeä. Aikuisena se on ollut enemmän halua omien meemien levitykseen (esim. voin jakaa näkemyksiäni vammaispolitiikasta ja terveydenhuollosta) ja toisaalta ihan käytännön ajatus siitä, että ainoa tapa tienata riittävä toimeentulo kirjailijana on olla kuuluisa.

Suomen nettipiireissä olin pitkään eräänlainen julkkis. Etenkin 2000-luvun alkupuolella ja puolivälissä se oli sitä tasoa, että ventovieraat tunnistivat minua kadulla. Sillä ei tietysti levitetty meemejä tai tehty rahaa.

Nykyään olen tunnetuimmillani CFS-piireissä, ja tapahtumissa minua kohdellaan usein kuin rokkitähteä, kuten nyt kun olin puhumassa Eduskunnan kansalaisinfossa. Kaikki tunnistavat minut ja moni tulee kehumaan. Se on pari minuuttia siistiä, sen jälkeen enemmän vaivaannuttavaa. Olen nyt reilu puoli vuotta pyrkinyt tuhoamaan egoni, tällainen on distraktiota. :P Julkisuus ei siis enää erityisesti houkuttele.

3) Elämä on ollut monella tapaa helpompaa meditoinnin aloittamisen jälkeen. Kaikenlaista ikävää ja kamalaakin on tapahtunut, mutta useimmat ongelmat, mukaan lukien ihan oikeastikin hankalat ongelmat, eivät yhtään tunnu niin pahoilta.

Suomessa tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa vähään aikaan olo, että päähäni on muodostunut jonkinasteinen solmu joidenkin juttujen suhteen. Joskus se olisi ollut raastava solmu, nyt se oli lähinnä ärsyttävä, mutta mietin, että eihän pääni pitänyt enää solmuuntua.

Sitten mietin, että miten asia pitäisi ratkaista. Meditointi opettaa, että anna olla. Älä identifioidu, älä taistele vastaan, vaan tarkkaile neutraalisti. Kokeilin, ja näinhän se solmukin sitten lähti aukeamaan. Sittemmin on tullut muitakin solmuja, mutta nekin tuntuvat aukeavan kun antaa olla.

4) Buddhalaisuudessa ystävyyttä pidetään erittäin tärkeänä osana elämää, myös valaistumisen saavuttamisessa. Nyt matkalla ehkä vihdoin ymmärsin, mitä tämä tarkoittaa omalla kohdallani. Pääasiallinen meditointimetodini on loving- kindness eli rakastava ystävällisyys. Matkalla opin, miten parhaiten kanavoin ystävieni aikaansaamia hyviä tunteita meditointiin, jolloin meditointi paranee – huolimatta siitä, että ystävien tapaaminen vie paljon energiaa, joka hankaloittaa meditoimista.

Itse asiassa eräs kiinnostavimpia ja merkittävimpiä meditointikokemuksiani sattui edellisellä Suomen-matkalla lokakuussa, mutta silloin en tajunnut yhteyttä ystävien tapaamiseen, vaan ajattelin sen olleen sattumaa.

5) Olen saavuttanut ihan kohtalaisia tasoja kärsivällisyydessä, tai oikeastaan vielä enemmän ei-reaktiivisuudessa. Esimerkiksi kun olin tulossa uupuneena Hämeenlinnasta isojen kapsäkkien kanssa ja istahdin Kampissa metroon helpottuneena siitä, että jo ihan pian olisin “kotona”, tulikin kuulutus, että metroliikenne on pysäytetty. Tähän tietysti tyypillinen reaktio olisi ollut harmistus, pienempi tai isompi, mutta en reagoinut mitenkään, poistuin vain metrosta.

Tai se, kun Schipholissa vammaisavustusporukka ajeli minua kuumassa nostolavainvabussissa ympäri lentokenttää puolen tunnin ajan, jättäen kyydistä pois kaikki muut avustettavat ennen minua, ja sitten hylkäsi vielä toiseksi puoleksi tunniksi johonkin istumaan ja odottamaan lisäavustusta. (Jostain syystä vammaiset hylätään aina paikkoihin, joissa ei vahingossakaan ole vessaa, mihin esim. lennon jälkeen saattaisi haluta.)

Aikaisemmin olisin vittuuntunut, en pelkästään oman epämukavuuteni vaan yleisimmin vammaisista piittaamattomuuden takia, ja luultavasti myös räyhännyt pahaa oloani työntekijöille. Nyt vain naureskelin tilanteen absurdiutta (löydetäänkö minut muumioituneena Schipholin nurkasta vuosien kuluttua?) ja hyvässä hengessä myös lopulta paikalle saapuneille ystävällisille auttajille.

Joskus vielä toivottavasti pystyy olemaan reagoimatta myös toimimattomiin Wlan-verkkoihin ja ihmisiin, jotka ovat väärässä Internetissä. :-) Tai toki haasteita on muitakin, mutta nämä tuntuvat tällä hetkellä kokoonsa nähden suurimmilta.

Muistelmien maailmassa

Viime vuonna kirjoitin muistelmat suomeksi. Sitten tapahtui monia mullistavia asioita, ja päätin, että haluan kirjoittaa uuden muistelman aivan eri tyylillä ja fokuksella – ja tällä kertaa englanniksi.

Aiemmin tällä viikolla meni rikki 50 000 sanan raja, ja vuosien ehdollistumisen seurauksena tuli hassusti sellainen olo kuin olisi voittanut NaNoWriMon. Suomeksi tuo sanamäärä olisikin tarpeeksi, englanniksi tarvitaan noin 70 000 sanaa, jotta saadaan suunnilleen samanpituinen, noin 250-sivuinen teos.

Sinänsähän projekti on järjetön, että muistelmia on hyvin vaikea saada julkaistua. Melkein jokainen ihminen on sitä mieltä, että oma elämä on ollut tavattoman jännittävää, ja siitä saisi kiinnostavan kirjan. Useinkaan näin ei tietysti todellisuudessa ole, ja agenttien ja kustantajien postilaatikot tulvivat kökköjä elämäntarinoita. Minä en edelleenkään meinaa uskoa puoliakaan asioista, joita itselleni on sattunut.

Muistelman saamiseen julkaistua on kolme tapaa, ja jos ykkönen ei päde itseen, yleensä tarvitaan sekä 2 että 3. 1) Olla julkkis tai vähintään muuten oletusarvoisesti suurta yleisöä kiinnostava henkilö (esim. megajulkkiksen puoliso/lapsi, salainen agentti tai Pohjois-Koreasta loikannut) 2) olla muuten aivan käsittämättömän jännittävä elämä 3) olla erinomainen ja hyvin omaääninen kirjoitustyyli.

En ole varma, riittävätkö minulla rahkeet kolmoseen. Eikä ole mitään takeita, että kirja tulee koskaan julkaistua. Aluksi mietin, että onko järkeä käyttää vähiä voimiani sellaiseen työhön, josta ei välttämättä ole tiedossa penniäkään rahaa. Terveydentila voi romahtaa milloin tahansa ja projekti jäädä kesken.

Eniten pelottaa, että teksti valmistuu, mutta terveys estää sen lähettämisen eteenpäin. Kalenteriajassa kyseessä lienee kuitenkin pidempi jakso kuin kirjoittaminen.

Toisaalta fiktion kanssa tökkii pahasti tällä hetkellä, enkä pysty kirjoittamaan faktaa johon tarvitaan taustatyötä. Fiktiosta ja runoista ei juuri rahaa kerry, eikä sekään tietysti ole koskaan taattua etukäteen.

Muistelmia pystyy edistämään usein hyvinkin uupuneena, koska ei tarvitse keksiä mitään uutta. Eli ylivoimaisesti suurin osa projektiin käytetyistä tunneista on sellaisia, että muuten en pystyisi tekemään mitään hyödyllistä.

Ja on siitä tekstistä varmaan kuitenkin joillekin ihmisille iloa.

Muistelman kirjoittaminen heittää ihmisen hyvin introspektiiviseen moodiin, jota meditointi tukee hyvin. Toisaalta meditointi auttaa pysymään nykyhetkessä, kun muistelma vie menneisyyteen.

Prosessi pakottaa miettimään (uudelleen) niin koko elämää kuin sen yksittäisiä valintoja ja tapahtumia. Erilaiset meditointia, buddhalaisuutta, psykologiaa, kognitio/neurotiedettä yms käsittelevät kirjat sekä keskustelut aiheista muiden kanssa ovat auttaneet jäsentämisessä ja uusien oivallusten kanssa. Samalla kirjoitusprosessi voi myös muuttaa elämää, kuten viime vuonna pääsi käymään.

Viimesyksyisten tapahtumien kanssa tuli olo, että nyt vihdoin tiedän, miten tarina päättyy, miten draaman kaari saa ansaitsemansa lopun. Mutta nyt taas on sellainen olo, että ehkä en tiedäkään vielä. Ehkä se selviää.

Valaistuksen murenia

Kun aloitin meditoinnin syksyllä ja blogasin siitä, eräs kommentoija pyysi kirjoittamaan lisää, kun olen harrastanut touhua pidempään. Vähän aikaa sitten tuli täyteen puoli vuotta päivittäistä meditointia.

Syksyllä meditoin yleensä 45-60 minuuttia, joskus yli 90 minuuttiakin, päivässä 3-4 osassa, mutta sitten unettomuuskausi, verensokerin romahdus yms tiputtivat keskiarvon vain johonkin vartin tienoille, kun olin liian väsynyt. Nyt viime aikoina olen sentään päässyt taas yleensä 20-30 minuutin päivälukemiin ja yleensä yhdessä osassa.

En olisi koskaan arvannut, että jokin voisi muuttaa minua ja elämääni näin paljon. Muitakin tekijöitä on ollut, mutta meditoinnin osuus on ollut ratkaiseva. Jo pitkään on tuntunut siltä, että elämä on melkein liian hyvää ollakseen totta (vaikka mitään ei siis ole käytännön tasolla muuttunut, paitsi huonompaan). Että jonain päivänä herään tästä “unesta”, koska eihän kukaan voi olla näin onnellinen koko ajan?

Mutta tätä on jatkunut yhteen menoon kuukausikaupalla, joten kai se on pakko uskoa, että aivot ovat tottuneet tähän uuteen minään, sellaiseen joka kaiken kaaoksen keskellä miettii olevansa uskomattoman onnekas ja välillä meinaa ihan pakahtua siihen. Miten se on mahdollista? En tiedä, mutta veikkaisin että yksi avainsana on sellainen kuin neuroplastisuus. Sen pidemmälle voin vain arvuutella.

Kuten jo aiemmin kerroin, aloitin harjoittamalla montaa erilaista meditointitapaa, joista kaikki tuntuivat hyviltä ja itselleni sopivilta. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kivoin ja hyödyllisin oli metta eli loving kindness ja seuraavaksi eniten vipassana.

Metta on tuonut elämään etenkin rakkautta, iloa ja yhteydentunnetta, vipassana (melko sama asia kuin mindfulness) taas levollisuutta ja maailman sekä oman kehon ja mielen ymmärtämistä ja hyväksyntää (ja on erinomainen rentoutuskeino tarvittaessa).

Hengitysmeditointia eli anapanaa pidetään monesti “oikeimpana” meditointitapana – se on yksinkertaisin, mutta tavallaan myös monipuolisin, ja monet buddhalaisuuden koulukunnat katsovat sen yksinään riittävän valaistumiseen. Siksi pitkään harjoitin sitäkin, vaikka se tuntui lähinnä tavalta tulla kärsivällisemmäksi ja levollisemmaksi. (Anapanaa voi joutua harjoittamaan varsin kauan, ennen kuin huomaa sinänsä edistymistä, jolloin se muuttuu myös “mielenkiintoisemmaksi”.)

Sitten perehdyin asioihin enemmän, ja selvisi että moni harjoitti pelkästään mettaa, ei ollenkaan muita meditointitapoja. Senkin katsotaan vievän kohti valaistumista. Tuli vähän sellainen olo, että miksi meditoisin hengitystäni, jos voin saada samat tulokset meditoimalla rakastavaa ystävällisyyttä.

Tämän jälkeen kuulin TWIM:stä (tranquil wisdom insight meditation), joka on hieman kiistanalainen metodi harjoittaa metta-meditointia. Sen kehittäjä väittää sen perustuvan täysin Buddhan itsensä näkemyksiin, jotka on kirjattu buddhalaisiin sutriin, ja että sillä pystyy valaistumaan huomattavan nopeasti – intensiivisellä harjoituksella jopa parissa viikossa.

Joopa joo, minä mietin skeptisesti. Toisaalta ajattelin, että mitään haittaakaan TWIM-meditoinnista ei voisi olla, koska se oli hyvin samanlaista kuin tavallinen loving kindness -meditointi, vain pienin muutoksin. Joka tapauksessa se ylläpitäisi henkistä hyvinvointiani, vaikkei osoittautuisikaan väitetyksi oikotieksi valaistumiseen.

Mutta jotain perää noissa väitteissä itse asiassa oli. 2,5 kuukauden TWIM-harjoituksen jälkeen en ole valaistunut (damn!), mutta jo kuukauden kuluessa eli tammikuussa pääsin ensimmäiseen jhanatilaan – ja hengitysmeditoinnilla ihmisillä kestää usein vuosia päästä niihin. Nykyään käytän aika vähän enää noita muita meditointitapoja.

Jhanakokemuksen seurauksena elämä muuttui vielä entisestään, tavoilla mitä on vaikea kuvailla, ainakaan ihmisille, jotka eivät itse meditoi. Lainaan tähän artikkelia yhdestä maailman arvostetuimmista tiedelehdistä (Annals of the New York Academy of Sciences), koska niin se kuulostaa kenties hieman vähemmän hörhöltä.

Unlike everyday experiences, nondual experiences, or realizations of nonduality, are intensely holistic, and expressing them in the linear dualistic structure of language can often result in statements that sound paradoxical or nonsensical, such as “everything is already perfect and complete just as it is”.

Ilmeisesti fiiliksen näkee minusta päältä, sen verran kommentteja olen saanut viime viikkoina siitä, miten iloiselta ja onnelliselta vaikutan, sekä ihmisiltä, jotka tapaan ensimmäistä kertaa, että vanhoilta kavereilta. Ja minut on kuitenkin aina tunnettu iloisen oloisena ihmisenä, ja silti eron huomaa.

Sinänsä käytännön tasolla tätä voisi pitää jonkin asteen “valaistumisena”, vaikkei buddhalaisessa paradigmassa oltaisikaan vielä millään portaalla (jhanojen katsotaan monessa koulukunnassa edistävän valaistumista, mutta niitä ei yleensä pidetä sen varsinaisina tasoina).

Viime vuosi oli tosi raskas ja yhtä vuoristorataa, ennen kuin rukkasin päätäni ja aloitin meditoinnin. Kevät vuosi sitten oli koko elämäni vaikeinta aikaa. Kolmet uudet elinvauriot viidessä viikossa, en pystynyt kävelemään kuin vähän, minkä tahansa tekeminen aiheutti silmäkipuja.

Pian gastropareesikin iski taas, ja laihduin hirveää vauhtia. Lisäksi tajusin tehneeni ihan järisyttävän virheen elämässäni yli 10 vuotta aiemmin, mistä tuntui olevan mahdoton päästä yli. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä, en elänyt vaan ainoastaan olin olemassa ja muun maailman ulkopuolella.

Tuntuu uskomattomalta verrata nykytilannetta viime kevääseen. Eikä tämän vuoden alku ole ollut myöskään mitenkään helppo. Siihen on sisältynyt useita kuolemantapauksia (ei ketään erityisen läheistä), useita hengenvaarallisen sairauden epäilyjä läheisillä, kroppani lakkasi sietämästä hiilihydraatteja sitä vähääkään mitä ennen sekä muuta hauskaa. Parhaista ystävistäni toinen on äärimmäisen sairas, toinen on hukassa.

Mutta kaikesta mikä ei tapa näyttäisi mahdollisesti selviävän.

Ja nyt jos joku pelästyy, että olen seonnut/hurahtanut/liittynyt johonkin kulttiin (mitä en sinänsä ihmettelisi yhtään), ei huolta. Kun aloitin loving kindness -meditoinnin, mietin onko se jonkinlaista aivopesua. Sittemmin olen ymmärtänyt, että tavallaan kyllä, ei tosin missään määrin sanan tyypillisessä merkityksessä. Se putsaa aivoja aika tehokkaasti, niin kuin miellyttävä ja puhdistava kylpy, joka huuhtelee turhan kuonan pois.

Buddhalaisuus ei ole kultti, vaan filosofia ja elämäntapa (tai ryhmä sellaisia), jonka metodeja tutkitaan paljon myös tieteellisesti, ja joita lukuisat ihmiset harjoittavat ilman uskonnollista kontekstia tai jonkin muun uskonnon viitekehyksessä. En myöskään seuraa mitään tiettyä opettajaa tai edes koulukuntaa, joten minun olisi aika vaikea olla jossain kultissa.

Olo on aika lailla sellainen kuin olisi rakastunut, mutta ei ole mitään tiettyä kohdetta, on vain kaikki.

Eutanasia psykiatrisista syistä

Hollanti kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa eutanasian voi saada psykiatrisen sairauden takia. Nyt viime aikoina asia on noussut tapetille Aurelia Brouwersin myötä. Aurelia sairasti mm. masennusta, ahdistusta, rajatilapersoonallisuutta ja traumaperäistä stressihäiriötä (PTSD) ja oli hyvin vaikeasti itsetuhoinen. Hän valitsi tammikuun lopussa eutanasian näiden takia.

Se valitseminen ei muuten ollut mitenkään helppoa, sillä vaikka eutanasia henkisen kärsimyksen takia on laillinen, se on erittäin vaikea saada. Vain murto-osa pyynnöistä hyväksytään pitkällisten selvitysten jälkeen. Lääkäreiden pitää olla sitä mieltä, että kaikki mahdolliset hoitokeinot on varmasti kokeiltu, ja kärsimys tulee olemaan pysyvää ja sietämätöntä. Hyväksytyillä on usein rajatilapersoonallisuus (borderline), joka katsotaan parantumattomaksi ja erittäin vaikeaksi hoitaa.

Aurelialla meni kahdeksan vuotta saada lupa. Sinä aikana hän teki parikymmentä itsemurhayritystä. Vielä tammikuun alussa hän sanoi, että ei voi täysin varmasti luvata, että malttaa odottaa eutanasiaan asti.

Aurelian tapaus oli esillä monissa sanomalehdissä, naistenlehdissä ja televisiossa, myös dokumenttielokuvan muodossa. Hän halusi enemmän ymmärrystä ja tukea henkisen kärsimyksen takia tehtävälle eutanasialle. En ole päässyt katsomaan dokumenttia, koska minulla ei ole Flashia, mutta useita muita eutanasiadokumentteja olen katsonut viime aikoina.

Nachtvlinder (Yöperhonen) oli dokumentti bilehile Priscillasta, joka valitsi eutanasian etenevän lihassairauden takia, ei siis psykiatrisista syistä, mutta sekin auttoi valottamaan hollantilaisten näkemyksiä eutanasiaan. Itse asiassa se oli melkein hollantilaisin mahdollinen dokumentti, jossa biletettiin paljon (kirjaimellisesti viimeistä päivää, sekä vielä hautajaiskappelissa). Priscillan “varaäiti” oli torimyyjä, joka avoimesti kertoi, että Priscilla ei ollut mikään enkeli, hän oli mörkö ja noita-akka ja perhonen samassa.

Koskettavinta dokumentissa oli, kun Priscillan teinivuosien ensimmäinen poikaystävä tuli katsomaan häntä saattohoitokotiin, vei tämän autolla kävelemään rannalle käsi kädessä, lauloi söpön laulun karaokessa viimeisenä iltana ja tuli vielä mukaan itse eutanasiatilanteeseen. Tällaista on todellinen rakkaus.

It’s Just a Ride kertoi sit-down-koomikko Lisannesta, jolla oli CP-vamma, kipusairaus, masennus, rajatilapersoonallisuus ja psykooseja. Hänelle syy eutanasiaan oli fyysisen ja henkisen kärsimyksen yhdistelmä. Lisanne-dokumentin katsominen tuntui siinä mielessä oudolta, että olin vuonna 2013 seurannut häntä vammaisrealityssä Het Zal Me Een Rotzorg Zijn, ja olin pitchannut hänestä lehtijuttua, mutta se ei lopulta mennyt läpi.

Kaikki näistä henkilöistä olivat alle 30-vuotiaita, kuten myös Sanne, josta katsoin dokumentin muutama vuosi sitten. Hän valitsi itse-eutanasian perheensä tuella, kun ei saanut lupaa viralliseen eutanasiaan. Sannellakin oli rajatilapersoonallisuus. Hollannissa itse-eutanasia on yleinen ja yleisesti hyväksytty konsepti, vaikka suomalainen nimittäisi sitä itsemurhaksi (eikä se täälläkään mene eutanasiatilastoihin).

Itse-eutanasiassa tilataan netistä tappavat lääkkeet, usein jonkin alan järjestön konsultoinnin jälkeen, ja kuollaan rauhallisesti omassa sängyssä rakkaiden ympäröimänä, niin kuin virallisessa eutanasiassa, miinus lääkärit ja byrokratia. Itsemurha-sana yhdistyy enemmän siihen, että vaikkapa jättäydytään junan alle.

Eräs hollantilaislehti teki jopa testin siitä, “kuinka turvallisia Kiinan itsemurhapillerit ovat”. Ainakin testatut tropit olivat laboratorion mukaan oikein luotettavia, ei siis tarvitse pelätä turhia mahakipuja tai päänsärkyä, vaan kuolema tulee rauhallisesti.

Luin hiljattain erästä naistenlehtijuttua, jossa kirjoittaja muisteli hyvän ystävänsä itsemurhaa 24 vuotta sitten. Ystävä oli päättänyt päivänsä junaraiteilla, koska “häntä ei kukaan pystynyt, osannut tai halunnut auttaa”. Tässä tietysti suomalainen lukija ajattelee, että kirjoittaja tarkoittaa apua mielenterveysongelmiin.

Muutamaa virkettä myöhemmin kävi selväksi, että kirjoittaja tarkoitti itsemurhassa auttamista. Hän oli vuosien varrella ymmärtänyt, ettei ystävää olisi voinut mitenkään pelastaa. Sen sijaan oli karmeaa, että tämä joutui kuolemaan yksin junan alle, muillekin ihmisille traumaattisesti, kun tämä olisi voinut lähteä rauhallisesti ystäviensä ympäröimänä.

Tämä siis tosiaan naistenlehden artikkelista, mutta se tiivistää erittäin hyvin hollantilaisen asenteen itsemurhaa, eutanasiaa ja itse-eutanasiaa kohtaan.

Eräs Aurelia-dokumentin katsonut hollantilainen twiittasi: “Jos joku sanoo, että henkinen kärsimys ei voi olla sietämätöntä, poistan sinut kavereista ja blokkaan…ikuisiksi ajoiksi.”

Kun katsomukset kohtaavat

Kirjoittajatapaamiseemme tuli viime viikolla hämmentävä uusi tyyppi. Nämä ovat avoimia tapaamisia, jotka järjestetään joka viikko kirjakaupassa. Paikalla on siis usein uusia ihmisiä. Paikalle tuli 60-70-vuotias mies, josta miitin järjestäjä ensin varmisteli moneen kertaan, että olethan nyt oikeassa miitissä, etkä esim. jossain muussa, mikä järjestetään toisaalla samassa kirjakaupassa.

Kun mies alkoi puhua, selvisi pian, että hän on uskovainen ja autistinen. Tai hän käytti itsestään termiä HSP eli erityisherkkä, mutta se on pitkälle sama asia kuin Asperger, ja hän oli selkeästi autistinen. Useimmat miitissä pitivät häntä tosi omituisena, mutta olivat hyvin kohteliaita hänelle.

Juteltuani hänen kanssaan ehkä viisi minuuttia, hän totesi, että olen “gifted”. Vastasin että enkä ole, ja mistä voisit muka tietää sen, kun olemme jutelleet viisi minuuttia. Hän kuitenkin perusteli näkemyksensä niin hyvin, että se vaikutti täysin uskottavalta.

Keskustelimme pitkään ihmisyydestä, minuudesta, rakkaudesta, universumista jne. Hän puhui Jeesuksesta, mutta samalla käytti termejä kuten “spiritual awakening”, jotka yhdistetään usein ennemmin muuhun kuin kristinuskoon. Hän selitti, että kaikki rakentuu rakkaudesta jne.

Hän sanoi, että monet ovat satuttaneet häntä, ilmeisesti romanttisissa suhteissa. Selitin hänelle buddhalaisuuden ydinjuttuja, sitä että vaikka muut ihmiset yrittäisivät satuttaa sinua, on ihmisestä itsestään kiinni, miten siihen reagoi. Ei tarvitse kärsiä, ei tarvitse suuttua jne.

Ja kun ei kiihdy, pystyy laukaisemaan sen tilanteen, saa toisenkin suuttumuksen hälvenemään. Kun ei ole kiihtynyt tai reaktiivinen, pystyy rauhassa miettimään parhaan tavan ratkaista tilanne, mikä se sitten onkin.

Hänestä tämä oli hyvin hämmentävää, että miten voi olla loukkaantumatta, jos toinen loukkaa. Jouduin selittämään pitkään ja vääntämään rautalangasta. Buddhalaisuudella ja kristinuskolla on hyvin paljon yhteistä, mutta buddhalaisuudessa uskotaan tunteiden hallittavuuteen ja siihen, että kärsimys on poistettavissa, toisin kuin kristinuskossa.

Selitettyäni tätä asiaa jonkin aikaa, hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme. Näytti siltä, että olin tuonut hänelle niiden uudenlaista ajateltavaa, että hänen “tajuntansa räjähti” – I blew his mind. Mikä oli hassua, koska hän oli paljon minua vanhempia ja selvästi miettinyt paljon henkisiä aiheita.

Hän sanoi, että kun kirjoitan suomeksi, voin tavallaan olla Suomessa, vaikka en olekaan siellä. Se oli minusta kiva ajatus, varsinkin kun suomi on ainoa osa Suomea mistä pidän. Sen kielen maassa voin olla aina.

Kerroin hänelle olevani sairas. Hän sanoi: “Mutta sinä et ole sairas.” Vastasin: “En niin, koska ‘minua’ ei ole olemassa.” :P

Puhuimme ehdottomasta rakkaudesta ja siitä, miten kaikkia voi rakastaa riippumatta siitä, mitä saa vastaan. Hän kysyi, onko rakkaus minulle vaikeaa. Vastasin: “Ei, se on helppoa. Joskus se oli vaikeaa, mutta nyt se on helppoa.” “Opitko kantapään kautta?” hän kysyi. “Ei, vaan meditoimalla.”

Rakkaus on helppoa. Ihmissuhteet voivat olla vaikeita, mutta rakastaminen on hirveän helppoa.

Mies kertoi suunnittelevansa kirjaa siitä, että rakkaus on kaiken A ja O. Sanoin, että ajatus on hyvä, mutta ei valitettavasti kovin uniikki, enkä usko, että siitä tulee kovin hyvää kirjaa.

Lähtiessämme pois kaveri sanoi minulle: “Toivottavasti tyyppi ei kuumottanut sinua.” Sanoin siihen, että “En kuumotu eksentrisistä autisteista, useimmat kaverini ovat eksentrisiä autisteja.” Tuskin olisin keskustellut hänen kanssaan pitkään, jos tyyppi olisi ahdistanut minua.

Usein kannattaa jutella nimenomaan sellaisten tyyppien kanssa, joita muut pitävät omituisina.

Hipsterigeeni

En ole hipsteri, mutta minulla on hipsterigeeni. Hipsterithän voivat tunnetusti kuunnella vain tuntemattomia bändejä. Jos yhtyeestä tulee suosittu, se on auttamattomasti pilalla, vaikka musiikkityyli pysyisi samana.

Minua on aina kiinnostanut sellainen, mikä ei ole valtavirtaa, ei välttämättä musiikissa vaan kaikessa viihteessä, kulttuurissa ja kuluttamisessa. Vastaavasti sellainen, josta kaikki puhuvat, muuttuu heti vähemmän houkuttelevaksi. Jo tarhaikäisenä halusin sanoa lempi-x-kysymyksiin aina jotain kuin muut – esimerkiksi lempiväriksi sininen, siksi että muut tytöt vastasivat punainen.

Jos tykkää jostain erikoisemmasta, kukaan ei ainakaan kuvittele, että lukee, kuuntelee tai katsoo vain samaa kuin kaikki muutkin. Tuntuu vähän nololta, että tykkään Harry Stylesistä tai joistain Sian kappaleista. Vaikka eihän siinä ole mitään noloa, molemmat ovat oikeasti erittäin taitavia laulajia, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista nykypäivän hittiartisteista.

En ole ainoa, joka on myöntänyt, että vaikkapa Sofi Oksasen lukeminen ei ole houkutellut, kun hänestä puhuttiin yhteen aikaan joka paikassa. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, koska Oksanen on eittämättä hieno kirjailija, kuten useimmat kirjailijat, joista puhutaan paljon – syystä Eivät hänen kirjansa ole mitään Fifty Shades of Greytä.

Tietenkään en lue vain pien- ja omakustanteita. Blogissani on arvosteltu bestsellereitä, maailmankirjallisuuden klassikoita sekä monin eri tavoin palkittuja romaaneja. Mutta jokin siinä houkuttelee, että on jokin ikioma “salainen” aarre. Paljon on oikeasti hyviä kirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan.

Paitsi että sitten kuitenkin harmittaa, kun hyvät kirjat ja kirjailijat jäävät vähälle huomiolle, vaikka heitä kuinka yrittäisi muille hehkuttaa. Englanninkielisistä tulee mieleen ensimmäisenä Nasim Marie Jafryn The State of Me, suomalaisista esimerkiksi Janos Honkosen Kaiken yllä etana tai Johanna Viitasen Hiekkaan kadonneet jäljet, joissa on kaikin puolin kansainvälistä ainesta, jälkimmäisessä Hollywood-potentiaaliakin. Tai olisi, jos joku olisi siitä joskus kuullut.

Jonkun mielestä saattaisin kenties itsekin olla sellainen tuntematon aarre. En tiedä, ehkä vain haaveilen olevani.

Ja toki on paljon kirjailijoita, joista useimmat kirjaihmiset ovat kuulleet, mutta eivät silti saavuta ansaitsemaansa gloriaa, kuten vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Onko sinulla hipsterigeeni? Koskeeko se kaikkia kulttuurin muotoja? Vai oletko kenties opetellut siitä eroon?

Paha vuosi, hyvä vuosi

Sain juuri uusimman romaanikässärini valmiiksi! Meni vielä vanhan vuoden puolelle, vaikka en olisi millään uskonut. Mitä muuta tänä vuonna tapahtui? Paljon.

Toissa vuosi oli aika mälsä, 2016 oli vielä huonompi, ja näytti siltä, että tästä tulisi elämäni karsein vuosi, ja ihme jos edes selviäisin siitä hengissä. Mutta asiat voivat muuttua ihmeellisillä tavoilla.

Vuosi alkoi todella tylysti. Sain viiden viikon sisällä kolme kertaa pysyviä elinvaurioita, kuten minulle usein käy akuutista stressistä. Osa viimeisimmistä vaurioista tosin osoittautui lopulta korjaantuviksi, mutta yksi karmea menetys jäi.

Minulla oli ollut vuosia selittämättömästi ja säännönmukaisesti 12-14 päivän välein hyvä päivä, jolloin sain aikaan enemmän kuin kaikkina muina päivinä yhteensä. Kun nämä loppuivat, käytännössä sen myötä katosi siis valtaosa jäljellä olevasta hyvin vähäisestä toimintakyvystä.

Lisäksi kaikki rasitus aiheutti silmäkipuja. Kun luin, silmiin alkoi sattua. Siivosin, silmiin alkoi sattua. Kävelin, silmiin alkoi sattua (ja lisäksi hengästytti). Tilanne näytti todella toivottomalta. Tämän päälle vielä yksi ihminen kuoli, ja kaveri muutti toiselle puolelle maata, enkä varmaan näe häntä enää koskaan.

Aloin kirjoittaa muistelmia ja tehdessäni siihen taustatyötä löysin koneeltani yli 15 vuotta vanhoja tekstejä, joiden olemassaoloa en muistanut, joissa kuvailen hyvin yksityiskohtaisesti kokemaani väkivaltaa sekä tapoja, joilla perheeni kiusasi ja nöyryytti minua.

Minulla on runsaasti traumaperäisiä muistiaukkoja, ja olin aina ajatellut (koska kaikki hokivat sitä), että ehkä tosiaan muistini liioitteli minuun kohdistuneita hirveitä asioita. Mutta ei, en liioitellut. Itse asiassa olin kaikki nämä vuodet toiminut juuri päinvastoin: olin vähätellyt minuun kohdistunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, koska kaikki muutkin vähättelivät sitä. Oli siis hyvin voimauttavaa löytää nämä tekstit.

Sitten kokeilin stafylokokkirokotetta, ja silmäkivut katosivat ja kävelykykyni palasi edelliselle tasolle. Silmäkivut ovat edelleen poissa, yhdeksän kuukautta myöhemmin, mikä on hämmentävää, koska yleensä mikään hoito ei toimi minulla kuukautta kauempaa. (Eräs tietty stafylokokkirokote on eräs tutkituimpia ja tehokkaimpia CFS-hoitoja, mutta ko. valmiste on lopetettu kaupallisista syistä, kokeilemani on eri rokote.)

Muistelmien kirjoittamisen ansiosta etsin käsiini myös erään elämäni tärkeimmistä ihmisistä, jonka olin hukannut 10 vuotta aiemmin, ja tapasin hänet vihdoin livenä, mikä oli tietysti mullistavaa. Tällöin stafylokokkirokotteen vaikutus oli parhaimmillaan ja olin todella energinen. Sen jälkeen ystävyytemme on vain vahvistunut.

Pian tämän jälkeen tuli tieto, että runokirjani julkaistaisiin, ja olin tietenkin aivan fiiliksissä, koska en oikeasti uskonut, että niin voisi tapahtua. Runokokoelman saaminen julki vaatii todella paljon tuuria.

Eli nyt on ollut jo muutama hyvä uutinen peräkkäin ja ollaan huhtikuun lopussa. Jotta elämä ei olisi liian helppoa, puoli vuotta poissa pysynyt gastropareesin pahentuminen palasi. Seurauksena laihduin viisi kiloa kuukaudessa, kun en pystynyt syömään juuri mitään. Ateriakokoni oli puolikas leivänpala tai puolikas jugurtti. (Sen jälkeen on vähän helpottanut ja olen onneksi laihtunut vain muutaman kilon, mutta viime vuoden toukokuusta asti yhteensä -18 kg.)

Gastropareesin paheneminen ahdisti, koska tuntui siltä, että kehoni yrittää tappaa minut nälkään, niin kuin se käytännössä yrittikin. Gastropareesin kuolleisuus on 10-40 %, ja tuohon kevääseen mennessä esim. eräässä netin gastropareesitukiryhmässä sairauteen oli kuollut jo kolmisenkymmentä ihmistä.

Seuraus oli omituinen parin viikon jakso, jolloin minua ahdisti hirvittävästi lähes koko ajan, mikä oli erikoista, koska en ollut kärsinyt ahdistuksesta 14 vuoteen. Onneksi tämä meni ohi.

Elokuussa oli Worldcon, joka oli muuten tietysti vuoden huippukohtia, paitsi että munuaiseni lakkasivat toimimasta pari päivää ennen, ja olin hengenvaarassa. Ne korjautuivat kunnolla vasta useita viikkoja myöhemmin, mutta ongelma saattaa palata, eikä siihen ole enää hoitoa.

Pian Worldconin jälkeen aloin meditoida, ja se mullisti elämäni täysin, positiivisella tavalla. Se ja uudet ja uusvanhat kaverit johtivat siihen, että karmeasta vuodesta tulikin lopulta oikein hyvä vuosi.

Tosin huonoja uutisia tuli vielä lisää: lääkärini Olli Polo menetti lääkärinoikeutensa, koska Suomessa potilaita ei saa hoitaa hyvin, ja toinen erinomainen lääkäri Ville Pöntynen on saman uhan alla. Tämä asettaa useat ystäväni hengenvaaraan.

Runokirjalle ja nuortenromaanille löytyi siis kustantaja, mutta lastenkirjasta kiinnostunut kustantaja päätyi lopulta harmillisesti ei-vastaukseen. Myös runomuotoinen romaani etsii yhä kustantajaa. 3/3 suomalaista kirjallisuuslehteä antoi runoilleni myönteisen vastauksen. Ulkomailta tuli novelleille ja runoille pelkkiä hylkyjä, muutama teksti on yhä vetämässä.

Kirjoituskilpailuista tuli menestystä kolmessa pienessä, ei missään niistä, missä minulla oli parhaat tekstit (komedianäytelmä, nuortenromaani, lastenkirja, raapaleet ja lääketiedescifi – yhdet tekstit posti hukkasi).

Sain valmiiksi parhaan novellini ikinä, useita muita novelleja, runomuotoisen (pienois)romaanin, sekä tämän juuri valmistuneen perinteisen. Kirjoitin myös reilusti yli sata runoa, joista valtaosan kesällä. Esiinnyin kolmessa suomenkielisessä ja kahdessa englanninkielisessä open micissä. Ensimmäinen toimittamani englanninkielinen antologia ilmestyi.

Vuoden aikana saimme Elokuvasäätiöltä yhteensä viisi hylkäävää rahoituspäätöstä, mutta tästä lisää myöhemmin.

Vuoden parhaat (suurin osa ei ole ilmestynyt tänä vuonna)

Lukemani tietokirjat

Lukemani romaanit

  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
  • Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika (arvostelu tulossa)
  • David Mitchell: The Bone Clocks (arvostelu tulossa)

Elokuvat

Ensi vuoden tavoitteet

  • uudelle romaanille kustantaja
  • lastenkirjalle kustantaja
  • rahoituksia elokuvaprojekteille
  • uusi runokirja valmiiksi
  • runoja ja novelleja läpi englanninkielisiin kirjallisuuslehtiin

Uusia ja vanhoja ystäviä

Toiseen maahan muuttavan on usein hankala löytää kavereita – erityisesti tämä hankaloituu jos ei ole töissä, opiskele eikä seurustele paikallisen kanssa, tai ylipäänsä käy juuri missään. Yllättäen.

Minulla oli täällä vain muutama kaveri sen jälkeen, kun suomalainen ystäväpariskunta muutti takaisin Suomeen ja samoihin aikoihin jouduin katkaisemaan välit useimpiin kavereihin pari vuotta sitten. Ei kiinnostanut hengata porukassa, jonka “päähahmot” olivat psykopaatteja, joita ei kiinnostanut mikään muu kuin kaman rouskuttelu, eikä porukan parempien tyyppien kanssa ollut käytännössä mahdollista hengata sen jälkeen, mm. koska minusta levitettiin roppakaupalla valheita. Shit happens.

Käytännössä minulla oli sosiaalista elämää kerran kuussa, se tuntui aika vähältä.

Jäljellejääneisiin kavereihini olin tutustunut 2010 NaNoWriMossa, Twitterissä 2012, ja eräs mailasi minulle keväällä 2013. Sen jälkeen en ollut tavannut uusia tyyppejä aikoihin, kunnes viime vuoden lopussa löytyi uusi tosi mukava kaveri NaNoWriMosta. Se ilo jäi tosin lyhytaikaiseksi, sillä hän muutti pois jo muutaman kuukauden päästä.

Tänä vuonna yllättäen olen tutustunut moneenkin uuteen ihmiseen. Heinäkuussa tapasin open micissä kuusikymppisen brittikollegan, jonka kanssa klikkasi heti. Olen lupautunut myös toimittamaan hänen novellikokoelmansa (maksusta). Olemme harkinneet jopa oman open micin järjestämistä, kun tämä englanninkielinen klubi, jossa tapasimme, on ilmeisesti tullut tiensä päähän.

Marraskuun NaNo-miitit yhdistyivät johonkin olemassaolevaan kirjoittajaryhmään, jossa on paljon kivaa porukkaa monista eri maista, kuten Ranska, Yhdysvallat, Kreikka, Iran, Portugali, Taiwan jne, toki paikallisiakin. Aiempi kirjoittajaporukkani tapasi kerran kuussa, nämä tapaavat peräti kerran viikossa ja välillä useamminkin, meillä oli esim. mainiot nyyttärit. Porukka on siis käytännössä yhtäkkiä viisinkertaistanut sosiaalisen elämäni määrän.

Ryhmän tulevaisuus on vähän auki siinä mielessä, että osa jäänee pois nyt kun NaNo loppui. Heti NaNon jälkeen alkoi käytännössä myös lomasesonki – expatit monesti viettävät pitkiä joululomia kotimaissaan, esim. ryhmän päätyyppi on yli kuukauden Washington DC:ssä – mikä myös hiljentää tapaamisia. Kaikkia jäseniä ei siis välttämättä enää nähdä, mutta toivottavasti toiminta ei kuole kokonaan. Uskoisin ainakin muutaman vakkarin jäävän.

Hassua, miten kaikki nämä kaverit ovat kirjoittajia. Suomessa asuessa minulla ei ollut käytännössä ketään kirjoittajatuttuja, niitä alkoi kertyä vasta esikoisromaanin ja Osuuskummaan liittymisen myötä. Suomessa kaverini ovat lähinnä koodereita – täälläkin tosin läheisin ystävätär.

Mitenkään tarkoituksella en ole erityisesti expatien kanssa kaveerannut, pitkään kaikki kaverini täällä olivat paikallisia.

Lisäksi käyn nykyään roppakaupalla sähköpostikirjeenvaihtoa. Sain tavoitettua uudestaan entisen parhaan ystäväni, jonka kanssa olimme hukanneet toisemme 10 vuodeksi, ja tapasinkin hänet keväällä. Olemme kirjoitelleet pitkiä ja hyvin syväluotaavia viestejä.

Kesäkuussa tutustuin erittäin kummallisen sattuman kautta suomalaisnaiseen, jonka kanssa kirjoittelemme vielä pidemmin. Pelkästään meidän kahden välisestä kirjeenvaihdosta viimeisen puolen vuoden aikana saisi jo paksun kirjan tai parikin.

Yhtäkkiä elämä on tulvillaan upeita tyyppejä, olen tosi onnekas. Torstaina tuli kolme ihanaa joulukorttia parhailta ystäviltäni, ja eilen vietimme koko päivän joulua NaNoWriMo-ystävieni kanssa. Osaan nyt paremmin nauttia ystävistäni myös silloin, kun en ole heidän kanssaan. Se on myös tärkeää.