Archive for Pään sisältä

Turhauttavat kirjoituskilpailut

Kirjoituskilpailut ovat erinomainen tapa saada itselleen aikaan ahdistusta. Varsinkin kun niiden tuloksia tulee ryppäänä, kuten viime aikoina on tullut.

Osallistuin viime vuonna poikkeuksellisen moneen kirjoituskilpailuun. Yksi syy oli yksinkertaisesti se, että kiinnostavia ja sopivia kilpailuita oli paljon. Esimerkiksi komedianäytelmäkilpailu, kun olin sellaisen jo kirjoittanut, nuortenromaanikilpailu kun olin sellaista kirjoittamassa muutenkin. No, näistä ei jäänyt käteen yhtään mitään. Eikä useasta muustakaan. Yhdessä tärkeässä kilpailussa posti jopa hukkasi tuotokseni. Kivaa.

Finalistipaikkoja kertyi kolme: Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, jonka kilpailuantologian pitäisi ilmestyä huhtikuussa; Sacramento International Film Festivalin draamakäsikirjoituskilpailussa, joka tuomaroidaan huhtikuun lopulla, ja viimeisimpänä Genreblender-kilpailussa. Joitain muita tuloksia vielä odotellaan. Sinänsä huvittavaa on, että noiden palkittujen novellien suhteen olin huomattavasti vähemmän toiveikas kuin lähes kaikkien muiden tarjokkaideni.

Tänä vuonna osallistuin yhteen pienoisnovellikilpailuun ja sieltä ehti tulla hyvin nopeasti tulokseksi, että ei voittoa.

Vaikka olisi ammattikirjoittaja, kilpailusta jää usein ilman palkintoa. Ja vaikka sijoittuisikin, useimmista kirjoituskilpailuista ei silti jää paljoa konkreettista käteen, paitsi hyvä mieli – viimevuotisista menestyksistä on tiedossa 50 euroa rahaa, yksi kirja sekä pari tekijänkappaletta kilpailuantologioista. Isoissakin kilpailussa tyypillisesti 1-3 parasta vie isot rahasummat ja muut palkitut saavat ehkä vain lämmintä kättä.

Lääketiedescifiantologia luultavasti saanee jonkin verran lukijoita ja elätän toivoa, että sitä käytettäisiin opetuksessa, kenties tutkimukseenkin. Suomalaiset kilpailuantologiat noin keskimäärin tuskin nousevat kovin suuriksi hiteiksi.

Aikaansa/voimiaan voisi varmasti käyttää fiksumminkin, varsinkin kun niitä on äärimmäisen vähän. Mutta jokin kilpailuissa kuitenkin houkuttelee. Se että voittaisi jotain. (Tai olisi edes finalisti/kunniamainittu.)

Tälle vuodelle olen löytänyt kaksi muuta kilpailua, johon aion osallistua, en usko että niitä juuri enempää tulee.

Heteronormatiivisuuden mindfuck

Olen pitkään miettinyt, miten vahingollinen perinteinen heteronormatiivinen parisuhdekäsitys on yhteiskunnalle ja yksittäisille ihmisille. Heteronormatiivisuudessa ei ole kyse vain heteroseksuaalisuudesta, vaan parisuhdeideaalista. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton. Jotkut HLBTIQ-aktivistit suhtautuvat siihen kuitenkin nihkeästi, koska sen katsotaan vain lisäävän heteronormatiivisuutta.

Tämä on toki iso muutos aiempaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin ihan eri lailla. Samoin avoliittoon. Siinä missä jotkut eivät suostu hyväksymään homosuhteita, toisille avoliittokin tuottaa yhä ongelmia. Kaverillani oli ollut Helsingin yliopistossa 2000-luvulla teologiaa opiskelleita tuttavia, jotka hylkäsivät toisen kaverinsa, kun tämä muutti “syntiseen” avoliittoon.

Teknologia on toki mullistanut monia parisuhteen konsepteja. Etäsuhteita ja etätapaamisia on yhä enemmän, seksiäkin voi harrastaa olematta fyysisesti samassa paikassa – eikä siihen yleensä käytetä mitään “virtuaalitodellisuutta”. Jotkut pitävät yhä kummallisena, että seurustellaan tai jopa puhutaan avioliitosta ilman, että on edes tavattu, esimerkiksi siksi että välissä on puoli maapalloa, mutta tämä on yhä tavallisempaa, olen tuntenut monia tällaisia pareja jo 90-luvulta asti.

Eräs tuttuni jätti kaiken kotimaassaan ja muutti nettirakkaansa luo kehitysmaahan toiselle puolelle maapalloa ilman, että he olivat koskaan tavanneet toisiaan. He menivät naimisiin alle vuorokautta myöhemmin. Tästä on nyt kymmenisen vuotta ja he ovat yhä hyvin onnellisia yhdessä.

Hiljattain mietin kaverini kanssa, voiko pelkästään netissä olevaa suhdetta pitää “oikeana”. Netissä voi rakastua ja usein, vaikkakaan ei aina, rakkaus toimii myös tosielämässä. Yleensä etäsuhteen tavoitteena on lopulta muuttaa saman katon alle tai vähintään samaan kaupunkiin, mutta jos ero tulee ennen sitä, eikö suhdetta sitten ollutkaan olemassa?

Aikoinaan “oikea” parisuhdejärjestys oli hyvin yksiselitteinen: avioliitto -> seksi -> lapset. Tutustumistakaan ei välttämättä tarvittu. Nykyään länsimaissa useimpien ihmisten mielestä “normaali” tapa on seurustelu -> seksi (tai toisin päin) -> yhteen muutto eli avoliitto -> mahdollisesti naimisiin meno -> mahdollisesti lapset.

Naimisiin menon ja/tai lasten hankkimisen väliin jättämistä ei useimmissa piireissä enää juuri ihmetellä, vaikka toisille sekin aiheuttaa yhä närää. Muistan, että yläasteella oppilaat pitivät opoamme “coolina”, koska hän ei ollut naimisissa eikä aikeissakaan mennä, vaikka olikin pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Mutta ihmisten välisten romanttisten suhteiden skaala on paljon laajempi. Siihen voi sisältyä seksiä ja/tai romantiikkaa ilman sitoutumista, seurustelua tai avioliitto ilman seksiä (esim. aseksuaalisuuden takia), kahden henkilön avoimia suhteita, useamman kuin kahden henkilön suhteita, avioliitto tai muu hyvin vakiintunut suhde ilman yhdessä asumista, toisistaan eronneiden kumppaneiden yhdessä asumista tai suhteita, joiden tilannetta on vaikea määritellä. Jo sana “suhde” tietysti määrittelee jotain, ja useimmiten puhutaan parisuhteesta, sana joka jättää polyamorian ulkopuolelle.

Esimerkiksi hollantilainen viisikymppinen tuttuni on vakavassa, pitkäkestoisessa suhteessa seitsemänkymppisen miehen kanssa ilman, että he asuvat yhdessä. Kyse ei ole taloudellisista syistä eikä heillä ole tarkoitustakaan muuttaa yhteen. (En tiedä muuttuuko asia, jos esim. jo melko iäkäs mies sairastuu, en ole kehdannut kysyä. Naisella on jo vakava sairaus, mutta hän pärjää suunnilleen itsekseen.)

“Paperilla” heidän suhdettaan ei ole olemassa, koska he eivät ole edes avoliitossa (jonka hollannissa voi muuten virallistaa menemättä naimisiin). “Seurustelee” ei juuri missään yhteydessä ole virallinen parisuhdestatus – joko on yksinasuva, eronnut tai leski.

Jos on eronnut avioliitosta, se pitää merkitä joihinkin virallisiin papereihin. Muista suhteista saa erota ihan vapaasti ilman statusmuutoksia. Leskeksi jäädään virallisesti vain avioliitosta. (Entä jos meneekin naimisiin ystävänsä kanssa ja haluaa jäädä tämän leskeksi?)

Minua on pitkään ärsyttänyt ylipäänsä koko “vapaan” ja “varatun” konsepti. Kuin kyse olisi jostain vessasta.

Vaikka kyseessä olisikin kahden ihmisen ei-avoin avioliitto, “hetero- tai homoavioliiton” määritelmät voivat tuntua kummallisilta, jos jompikumpi tai molemmat eivät koe edustavansa tiettyä sukupuolta tai sukupuolen kokemus vaihtelee.

Aseksuaalisuus on yksi konsepteista, joka monelle vapaamielisellekin tuottaa vaikeuksia käsittää. Seksin harrastamattomuus tuskin ainakaan on “pervoa”, kuten toisten mielessä ei-hetero- ja polysuhteet, mutta aseksuaalit nähdään helposti kypsymättöminä ja heidän suhteensa vaillinaisina, vaikka heille itselleen ne olisivat tyydyttäviä, rikkaita ja kokonaisia. Kyse lienee osittain samasta asiasta kuin se, ettei ymmärretä vapaaehtoista lapsettomuutta.

Olen halunnut tuoda näitä esiin teksteissäni. Olen pyrkinyt siihen, että naimisiin meno tai lasten hankinta ei olisi hahmojen elämän tai parisuhteen täyttymys (toki muutamalla hahmolla näin on) ja toisaalta ilman suhdettakin pärjää.

Esimerkiksi Adenossa on “tavallisen” miestenvälisen suhteen lisäksi aseksuaali päähenkilö, polysuhde ja päähenkilön vanhempien suhde, jossa asutaan erillisissä asunnoissa ja lisäksi on epäselvää, että ollaanko suhteessa vai ollaanko erottu – ei siis on-off-suhde, vaan he eivät vain ainakaan ulkopuolisille määrittele statusta. Kirjan 2050-luvun maailmassa tämä on toki normaalimpaa kuin nyt.

Suhteen konsepti voi ahdistaa, rajoittaa tai aiheuttaa jopa sen, että koko suhde katkeaa. Koska on “pakko” määritellä seukkaako vai eikö, tämä johtaa “on-off-suhteisiin” ja eroihin, jos “suhde” vaikuttaa liian hankalalta. Parisuhdepalstoilla ihmiset harkitsevat eroa jo siitä, jos toinen ei kosi tarpeeksi vauhdikkaasti.

Hesarin kommenttipalstalla huomaa hyvin, miten järisyttävää toisille on, jos vaikkapa eronnut pariskunta asuu yhä yhdessä. Tämä on kuulemma luonnonvastaista ja tarkoittaa, että ei ole oikeasti erottu. Mitä eroaminen sitten edes on? Sitä että ollaan vapaita etsimään uusi kumppani? Polyillä on usein tämä vapaus muutenkin. Sitä ettei enää harrasteta seksiä? Jotkut kuitenkin harrastavat yhä seksiä ex-kumppaneidensa kanssa. Eipä se muilta pois ole.

Eräs kaverini oli seksisuhteessa kaverinsa kanssa, mutta tämä kaatui lopulta siihen, että nainen “ei halunnut parisuhdetta”. Entä jos mitään sellaista ei olisi tarvinnut miettiä ollenkaan?

Menneisyyden varjoista

Kuten olen maininnut, olen kirjoittamassa muistelmia. En tällä hetkellä pysty tekemään juuri mitään, mutta muistelmaa pystyn jonkin verran kirjoittamaan, koska se on hieman tajunnanvirtamaisessa muodossa. Ja se on paljon helpompaa kuin romaani tai novelli, koska minun ei tarvitse kuvitella.

Ongelma on ollut, että 2000-luvun alun ja puolivälin välissä minulla on valtavasti muistikatkoja, koska minulla on niin pahoja traumoja siitä ajasta. On vaikea kirjoittaa muistelmaa, jos ei muista kunnolla. Enkä ole pitänyt päiväkirjaa.

Paitsi että olen. Minulla on kaikki sen ajan tiedostoni tallella. Vuodelta 2000 löytyi hyvin yksityiskohtainen päiväkirja muutaman kuukauden ajalta. Vuodelta 2003 löytyi pitkä kirje, jossa kuvailen yksityiskohtaisesti mieheni sairastumista psykoosiin, hänen patologista valehteluaan ja väkivaltaisuuttaan. (Kirjeen vastaanottaja asia ei liikuttanut pätkääkään, vaan hän reagoi alkamalla stalkata minua.)

Lisäksi minulla on lähes gigatavu vanhoja IRC-logeja. En tietenkään voi lukea kaikkea läpi – määrä vastaa paria tuhatta kirjaa – mutta tiedän, mitä niistä kannattaa käydä läpi.

2000-luvun alkupuoli oli minulle hyvin hankala. Oma sairaus, mieheni sairaus, mieheni perheen tapa kieltää aihe kokonaan. Jatkuvat raha- ja asunnottomuushuolet (minulla jäi rahaa vuokran jälkeen käteen reilu 100 euroa kuussa). Minusta levitetyt huhut ja muut itseeni kohdistuneet hyökkäykseet. Hyvä kaverini hakattiin kuoliaaksi ja olisin voinut estää sen.

Mutta se, miten olen selvinnyt siitä kaikki nämä vuodet on, että olen mielessäni kutistanut asioita. En kieltänyt kokonaan, mutta ajatellut, että ehkä asiat eivät kuitenkaan olleet ihan niin pahoja.

Todellisuus on, että ne olivat paljon pahempia.

Muistelman työnimi on Kaasulyhdyn varjossa, joka viittaa tietenkin gaslightingiin. Mutta kyse ei ollut vain gaslightingistä vaan omista selviytymiskeinoista.

Nyt, vuosia myöhemmin, tämä tajuaminen – että en ole liioitellut vaan vähätellyt – ei ole luhistanut minua kasaan. Se on toki aiheuttanut minulle jonkinasteista tunteiden vuoristorataa, mutta ennen kaikkea henkisen vahvuuden tunteen. Moni yritti tuhota minut, mutta ei onnistunut.

Elämäntilanteeni ei ole yhtään parempi nyt, vaan vielä huonompi. Tiedän, että mieleni selviää lähes mistä vain.

Huonona puolena kehoni ei.

Aukko

Blogin yli kuusivuotisen historian ensimmäinen tauko iski. Ei siksi, että ei olisi ollut mitään sanottavaa, tai blogaaminen ei olisi huvittanut. Minulla on kymmeniä ideoita ja pari valmista tai melkein valmista postaustakin löytyy. Jotenkin niitäkään ei ole jaksanut laittaa.

Sain viiden viikon sisällä kolme romahdusta ja kunto on ollut todella huono. Vähät voimat ovat huvenneet romaaniin, muistelmaan (jota on nyt noin 1/3 valmiina) ja Projekti Kultakalaan, jonka on tarkoitus uida perille ensi viikolla. Onneksi tilanne kääntynee parempaan, kun saan pian useita uusia, erittäin lupaavia hoitoja, ensi viikosta alkaen.

Sitä odotellessa joutunen vähentämään blogin postaustiheyttä, kuten olen muiden blogieni kohdalla joutunut tekemään jo aiemmin.

Katastrofi nimeltä 2016

Tämä vuosi oli ennätyksellisen raskas elämässäni, tuntuu että melkein yhtä raskas kuin kaikki aiemmat yhteensä. Ja se on paljon, koska asuin väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa, sairastuin vakavasti vuonna 2000 jne. Paras mitä vuodesta voi sanoa on, että onneksi kukaan läheinen ei kuollut. Yksi hyvä nettituttu kyllä, mutta en voi sanoa, että olisimme olleet läheisiä.

Sabotaasin takia sain runsaasti pysyviä elinvaurioita, jotka romahduttivat kuntoni. Tämän takia en ole enimmäkseen pystynyt tekemään mitään, ja viime vuonna aloitettu uintiharrastuskin piti lopettaa.

Sabotaasin aiheuttama gastropareesin paheneminen johti siihen, että laihduin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Pahimmillaan vatsani tuli täyteen kahdesta falafelpyörykästä ilman lisukkeita. Laihtuminen sinänsä on ihan positiivinen juttu, ja ironinenkin, koska olin langanlaiha ennen kuin toisenlaiset elinvauriot lihottivat minua 20 kiloa parissa kuukaudessa, mutta aiheutti myös aliravitsemusta. Suomessa sain yhden ravintotiputuksen, mutta täällä en ole onnistunut saamaan.

Jouduin tapaturmaan/onnettomuuteen ja tuli syöpäepäily, mistä jo kirjoitinkin, kuten useasta muusta syystä jotka tekivät vuodesta kammottavan. Minulle selvisi hirveä asia perheestäni. Vakavasti sairas paras ystäväni sairastui uuteen sairauteen, jota kukaan ei viitsi hoitaa, koska Suomi. Tällä viikolla tapahtui jotain todella pelottavaa, mahdollisesti hengenvaarallista, mistä en viitsi tässä kertoa, mutta se ei ollut kiva lopetus vuodelle.

Tuntuu vaikealta tutustua uusiin ihmisiin tai edes vastata kuulumiskyselyihin, kun tuntuu ettei kukaan voi uskoa millaista minun elämäni on, se on aivan liian absurdin katastrofaalista.

Minulta ilmestyi tänä syksynä kolme kirjaa, romaani, toimittamani antologia sekä erityisruokavaliokirja, jonka piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kirjoitin ennätysmäärän novelleja. Joskus teininä saatoin kirjoittaa 10 novellia vuodessa, mutta ne olivat yleensä hyvin lyhyitä, tyypillisesti vain 500 sanaa. Nyt syntyi lähes yhtä monta ihan kunnon pituista. Runoja syntyi reilusti yli sata(!) ja parhaimmisto lähti hiljattain kustantamokierrokselle.

Osallistuin myös ennätyksellisen moneen kirjoituskilpailuun: yhteen romaanilla, yhteen runolla, yhteen näytelmällä, yhteen sikermällä raapaleita ja kolmeen novellilla. Yhdessä sijoituin finalistiksi, yhdessä en sijoittunut mitenkään ja lopuista tulee tulokset vasta ensi vuonna, osassa vasta reilusti keväällä tai jopa vasta kesällä. Usean suhteen olen aika toiveikas ja petyn kyllä, jos mitään sijoituksia ei tule.

Lisäksi leffakäsis lähti kolmatta ja viimeistä kertaa Nichollsiin ja muutamaan muuhun kilpailuun myös, niitä en laske samaan. Nyt on ihan toinen elokuvaprojekti tekeillä, siitä lisää myöhemmin.

Tämän vuoden tavoitteet onnistuivat aika 50-50. Ruokavaliokirja löysi kustantajan. Runoja, novelleja ja lehtijuttuja kertyi ihan kiva määrä. Uutta kolumnistin paikkaa ei löytynyt (aiempikin loppui viiden vuoden jälkeen, sekin oli kolumnistiksi jo pitkä ura). Näytelmille ei löytynyt ohjaajaa. Ensi vuoden tavoitteet ovat seuraavat.

Uran kannalta ensi vuonna on tärkeä vuosi, koska Worldcon järjestetään Helsingissä, ja sitä varten tapahtuu kaikenlaista, josta lisää myöhemmin. Ensi vuoden tavoitteet:

– menestystä useammassa lukuisista kirjoituskilpailuista joihin osallistuin
– runokirjalle kustantaja
– Lankamaailma valmiiksi ja sille kustantaja
– projekti X etenemään halutulla tavalla
– muistelmat valmiiksi tai ainakin pitkälle
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja valmiiksi
– Erveyskeskukselle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– uusi kolumnistin paikka

Mitä hyvää tänä vuonna tapahtui paitsi kirjoittamisessa onnistumista? Sain pari uutta kaveria(!) (NaNoWriMosta tietenkin, missä muualla tutustuisin ihmisiin), ja parin kaverin kanssa aloimme olla uudelleen tekemisissä pitkän tauon jälkeen. Rakastuin (uudelleen) komediaan, joka on pitänyt minua hengissä, ja löysin podcastit – sen jälkeen, kun olin melkein saanut valmiiksi käsikirjoituksen, jossa kuunnellaan podcasteja, ja ajattelin, että ne eivät ole minun juttuni. Siinä se aika lailla oli.

Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit ovat poikkeuksellisesti kaikki nuortenkirjoja. Aiemminhan en juuri edes lukenut niitä, mutta nyt oman nuortenromaanin kirjoittamisen takia olen lukenut monia. Toisaalta kaksi kirjoista on tuttujeni kirjoittamia, ja olisin varmaan lukenut ne joka tapauksessa.

Parhaat vuonna 2016 lukemani romaanit

Padma Venkatraman: A Time To Dance (arvostelu tulossa)

Corinne Duyvis: On the Edge of Gone

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Parhaat vuonna 2016 lukemani tietokirjat

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Maura O’Halloran: Pure Heart, Enlightened Mind (arvostelu tulossa)

Greg Proops: The Smartest Book in the World (arvostelu tulossa)

Miksi vihaan ihmiskuntaa

Tämä vuosi alkoi, hyvin kirjaimellisesti 1.1.2016 ensimmäisen tunnin aikana sillä, että sain sairauskohtauksen. Ihmiset joita olin pitänyt kavereinani kieltäytyivät auttamasta, koska heillä oli tärkeä kamanveto kesken, ja suhtautuivat minuun kuin kiukuttelevaan uhmaikäiseen. [redacted] (Sen siitä saa kun luottaa ihmisiin, jotka diilasivat kamaa omissa häissäänkin, siinä mielessä toki täysin oma moka.)

[redacted] Muita ihmisiä tämä ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. Hänen perheensä leikkii että mitään ongelmaa ei ole (samoin kuten hänen isänsä kanssa, jolla on myös skitsofrenia, mutta leikisti ei ole). Hänen kavereidensa mielestä holtiton narkkaaminen on ihan normaalia, ja minun suomalaisista kavereistani iso osa yrittää keskittyä puhumaan säästä tai leikkimään, että [redacted] ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Nice. Perus-suomihygge.

Kesällä jouduin tajunnanmenetysken seurauksena onnettomuuteen, tai ehkä tapaturma olisi suomeksi parempi ilmaus. Mitään ei murtunut, mutta jalkani turposivat mustiksi palloiksi viikkokausiksi, ja kenties aliravitsemuksen takia (laihduin samoihin aikoihin kuusi kiloa) päähaavalla meni neljä kuukautta parantua. Jaloissani näkyy edelleen kahta erilaista hyperpigmentaatiota ja hypertrikoosia ja kuoppa. Suomalaisten kavereideni reaktio oli enimmäkseen “aha” tai “…” ja mieheni reaktio oli vain “mitä sinä teit?” Koska tajunnanmenetyksen aiheuttama tapaturma on luonnollisestikin oma vika. Kuten kaikki.

Jonkin aikaa näytti siltä, että saattaisin [redacted] takia joutua pysyvästi asunnottomaksi. Isäni lupasi auttaa. Viime hetkellä hän perui tarjouksen. Lopulta ainoa, joka minua olisi oikeasti auttanut oli kaverini kaveri, jota en koskaan ole tavannut. Oma isäni ei. Tässä vaiheessa tuli mietittyä, että miksi vitussa luotin kehenkään, vaikka olen päättänyt, että en luota kehenkään muuhun ihmiseen kuin parhaaseen ystävääni. Jälleen oma moka. Tai sitten ei.

Muutama viikko takaperin kävin tutkimuksissa syövän varalta löydettyäni epäilyttävän patin. En ollut kauhusta kankeana, koska tiesin, että luultavasti kyseessä ei ole syöpä tai muukaan sairaus, mutta olihan se ahdistava tilanne. Suurin osa kavereistani reagoi lähinnä että “aha” tai paremminkin “…”. Mieheni vittuili äärimmäisen julmasti. Koska mikäs sen hauskempaa kuin syöpäepäily. LOL. (Paitsi tietysti, jos olisi ollut syöpä, silloin hän vasta olisi ollut onnensa kukkuloilla.)

Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi vihaan ihmiskuntaa. Hmm. En kyllä osaa vastata.

P.S. Selvyyden vuoksi: tietenkään en vihaa kaikkia ihmisiä. Esim. hollantilaisten ystävieni ansiosta minulla oli ihana jouluaatonaatto, mikä on harvinaista, koska mieheni psykoosi räjähtää käsiin aina lomilla ja on pilannut useimmat joulut (ja syntymäpäivät, vaikkei se loma olekaan) viimeisen 17 vuoden aikana. Vain noin 95 % ihmisistä on vitun perseestä.

NaNoWriMo pelasti elämäni

Kävin Suomessa NaNoWriMo-miiteissä vuonna 2009, mutta en löytänyt kovin samanhenkistä porukkaa. Ihmiset olivat joko reilusti minua nuorempia tai vanhempia, mikä ei sinänsä välttämättä haittaa, mutta jotain jäi puuttumaan. (Viime vuonna kävin kolmessa Suomen NaNo-miitissä, kun saatuin olemaan paikalla, ja tänä vuonnakin yhdessä, ja tilanne oli kyllä muuttunut.)

Amsterdamin miiteissä tilanne oli erilainen. Useimmat olivat pari-kolmikymppisiä ja tuntuivat mukavilta. Iso osa heistä kirjoitti hyvin kunnianhimoisesti, yhdellä oli jo agentti ja toisella oma kustantamo. Osa porukasta tunsi toisensa edelliseltä vuodelta tai kenties aiempaakin, ja he tapasivat toisiaan vuoden ympäri. Onnistuin solahtamaan mukaan tähän porukkaan.

Aluksi meitä oli kymmenkunta, mutta pian porukka alkoi hajota. Osittain syynä oli erään jäsenen muutto takaisin Kaliforniaan ja se, että toinen sai lapsen, mutta jotain henkilökohtaisia kärhämiä ja opiskelukiireitä taisi olla. Pian ympärivuotiset rivimme kutistuivat viiteen, joista kaksi ehti niin harvoin paikalle, että lopulta meitä jäi jäljelle vain kolme.

Nuo kaksi muuta ovat parhaat kaverini täällä, etenkin Linda, joka on myös auttanut minua aivan mielettömän paljon sen jälkeen aviomieheni alkuvuodesta päätti, että huumeidenkäyttö on tärkeämpää kuin parisuhde, esimerkiksi hoitanut asioitani puhelimella kun minulla ei riitä siihen voimat, ravannut mukanani virastoissa ja kaupunginosataloilla ja ties missä sekä auttanut kotitöissä, kun minulla ei (vielä) ole henkilökohtaista avustajaa, vaikka sellaisen tarvitsisin.

Linda on leikannut hiuksiani, lyhentänyt housujani ja ripustanut taulujani. Hän kastelee kasvejani kun olen Suomessa ja kuskasi minut novellini tapahtumapaikalle.

Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut ketään, joka olisi pitänyt minusta huolta, varhaista lapsuutta lukuunottamatta. Tuntuu siis uskomattomalta, että joku niin tekisi. En edes halua kuvitella, missä olisin ilman Lindaa. Myös porukan kolmas jäsen on auttanut minua.

Joku voisi sanoa, että eihän se NaNoWriMo tähän enää liity, mutta ilman NaNoa en olisi koskaan tavannut häntä. Ja se olisi ollut jotakuinkin maailmanloppu.

Outoa muuten on, että tämän vuoden varsinaisissa NaNo-miiteissä ei ole ollut ketään aiempina vuosina olleita, paitsi nämä kaksi kaveriani. Olin tottunut siihen, että muutama tyyppi kävi miiteissä joka vuosi, vaikka ei ollutkaan kiinnostunut kuukausittaisista tapaamisistamme. Ja yhtäkkiä he ovat kaikki mystisesti kadonneet (tai yksi vähemmän mystisesti, hän muutti Belgiaan).

Kymmenen kadotettua vuotta

Katariina oli kiltti, ujo tyttö, joka menestyi hyvin koulussa. Hän tahtoi isona astronautiksi. Hän kärsi myös masennuksesta. Tutustuimme netin välityksellä noin 2001, mutta hän asui toisella puolella Suomea ja tapasimme vain kerran. Netissä puhuimme paljon. Hän antoi minulle lapsuudenkuviaan skannattavaksi, ne ovat minulla vieläkin. Hän oli minua kolme vuotta nuorempi ja tuntui minulle eräänlaiselta pikkusiskolta.

Jossain vaiheessa etäännyimme. En tarkkaan tiedä (enkä muistakaan), mitä tapahtui, mutta Katariina eksyi huonoon seuraan, luulen että psykiatristen sairaaloiden kautta. Hän alkoi käyttää reilusti alkoholia ja muitakin päihteitä.

Kuvioihin tuli poikaystävä, joka oli häntä vanhempi ja taisi olla psykiatrisesta sairaalasta löydetty. Mies oli syvällä päihdepiireissä. He muuttivat yhteen. Vuosina 2004-2006 emme enää juurikaan olleet tekemisissä.

Syyskuussa 2006 Katariina kuitenkin otti minuun yhteyttä IRCissä. Hänellä oli asiaa, mutta en ollut juuri silloin koneella. (IRCissä on tyypillistä, että ohjelma pidetään auki koko ajan joko kotikoneella tai shellissä, eli palvelinkoneella johon otetaan etäyhteys, jolloin viestintä on usein asynkronista, vaikka kyseessä on chat.) Yritimme muutaman päivän tavoittaa toisiamme, mutta olimme aina eri aikaan koneen ääressä.

Sitten vajaan viikon päästä tästä sain IRCissä kuulla, että Katariina oli kuollut. En ollut uskoa sitä. Toisaalta samalla heti arvelin, että hän olisi tehnyt itsemurhan, mutta juurihan hän oli ollut siinä. Juurihan olimme yrittänyt tavoittaa toisiamme. Olin vielä sinäkin päivänä yrittänyt tavoittaa häntä.

Mutta se ei ollut itsemurha. Katariinan miesystävä (tiettävästi, myöhemmistä juridisista käänteistä minulla ei ole tietoa eikä asia päätynyt lehtiin) oli pahoinpidellyt tämän ja jättänyt virumaan tajuttomana. Hän kuoli sairaalassa.

Katariina oli kuollessaan vain 19-vuotias. Parisuhdeväkivallan uhri, kamanvetämisen uhri. En päässyt hänen hautajaisiinsa, koska ne olivat toisella puolella Suomea. Lehdet eivät noteeranneet asiaa mitenkään.

Ja olen vuosia syyttänyt itseäni siitä, että en koskaan saanut kuulla mitä Katariinalla olisi ollut asiaa. Olisiko se ollut avunhuuto? Kronologian huomioiden todennäköisesti kyllä. Olisin voinut esimerkiksi yrittää soittaa tai tekstata hänelle (luulen että minulla oli puhelinnumero, en ole varma). Oli selvää, ettei hänellä mennyt elämässä hyvin, vaikka en ollut tietoinen mistään akuutista tilanteesta.

Mutta kun katsoo tätä tekstiä, josta puuttuu asioita koska muistikuvani näistä vuosista ovat omien traumaattisten kokemuksieni vuoksi hatarat, muistan yksittäisiä asioita kuten hänen postaamiaan kuvia, sanomiaan lauseita, kuolinviestikeskustelun melkein sanasta sanaan, hänen hautajaisistaan kertoneen nettisivun.

Jotain muutakin puuttuu, nimittäin se, missä puutun asiaan. Jos Katariina olisi pyytänyt minulta apua tai kertonut mikä tilanne oli silloin kun yritti tavoitella, olisin auttanut. Hän olisi voinut tulla luokseni turvaan asumaan. Tiedän että olisin pyytänyt hänet. (Se ei toki välttämättä olisi ollut fiksua, koska hänkin saattoi käyttää kovia huumeita ja olla myös Helsingin huumepiireissä.)

Mutta miksi en tehnyt mitään aikaisemmin? Yritinkö neuvoa konkreettisia keinoja avunsaantiin? En muista. Olin tavannut hänen äitinsä. Hänellä oli käsittääkseni hyvä koti, vanhemmissa en usko olleen vikaa. Jos olin tavannut hänen äitinsä, varmaan tiesin tämän nimen. Olisin voinut olla yhteydessä. Ehkä nämä eivät olisi auttaneet, mutta ei se mahdotonta ole.

Olen koko aikuisen elämäni auttanut muita. Vuoden 2006 ensimmäisen puoliskon olin vielä hyvässä kunnossa. Miksi en tehnyt enempää? Enkö muka tajunnut miten tuhoisassa tilanteessa Katariina oli? Ja miksi minulla on niin hataria muistikuvia siitä kun olimme tekemisissä? Minulla on traumojen aiheuttamia muistiaukkoja, mutta kuitenkin muistan hyvin hänen kuolemansa, eikä sitä ennen meidän kahden välillä sattunut mitään ikävää.

Näitä asioita ei saa koskaan selville.

Vaikeinta on olla tuomitsematta

Netissä oli tapana, ja on edelleen, naureskella yhdys sana virheille. Sille on oma nimikin: lappeen Ranta. Miten joku voikin kirjoittaa kirja hylly tai maito purkki! Ihan tosi noloa!

Jossain vaiheessa minulle selvisi, että ainakin osa yhdyssanavirheitä tekevistä on lukihäiriöisiä. Hävetti. Omalla isälläni on lukihäiriö, mutta hän ei tee yhdyssanavirheitä, niin en ollut ajatellut, että muille kävisi niin. Ajattelin vain kirjainten vaihtavan paikkaa ja muuta vastaavaa.

Muiden ihmisten tuomitseminen onnistuu kovin nopeasti. “Tervetuloa kevät juhlaan!” No huh, mikäs juntti siellä kirjoittelee. Ulkonäöstä on erityisen helppo tuomita ihmisiä. Moni pitää lihavia laiskoina ja huonosti itseään kontrolloivina, vaikka lihavuus voi johtua esimerkiksi sairaudesta tai sen lääkityksestä. Toiset eivät näe syytä laihduttaa, koska lihavuus ei haittaa heitä. Lihavat voivat olla fyysisesti hyväkuntoisia siinä missä laihatkin.

Tietysti myös tyyli. Miten joku voi käyttää tuollaisia vaatteita? Juuri katsoin YouTube-videota, jonka kommenteissa kauhisteltiin erään naisen vaateyhdistelmää: vaaleanpunainen ja kirkkaanvihreä yhdessä. Kenties nainen oli värisokea. Tai ehkä hän valitsi tuon yhdistelmän aivan tarkoituksella, koska pitää siitä.

Missejä ja malleja ei yleensä pidetä fiksuina. Myös runsas meikkaaminen tai “pissistyylinen” pukeutuminen herättää monella helposti alitajuisen ajatuksen siitä, että sen käyttäjä ei ole kovin älykäs.

Minulla on hyvä kaveri, johon aluksi suhtauduin varauksella, koska hän rakastaa designmerkkejä, kalliita laukkuja, kullanvärisiä korkokenkiä ja muuta vastaavaa. Se ei kerro kuitenkaan mitään hänen älystään – hän on fiksu, järkevä, korkeasti koulutettu ja ihmisenä varsin käytännöllinen, maanläheinen.

Olen lukenut väitteen, että amerikkalaisissa nuortenkirjoissa muodikkaasti pukeutuvat tytöt ovat aina pahiksia. Päähenkilön pitää olla nörttimäinen harmaahiiri, joka tuskin edes meikkaa.

Monelle invapaikalle parkkeeraavalle vammaiselle satelee inhottavia kommentteja, koska he eivät “näytä tarpeeksi vammaisilta”, vaikka heillä olisi invapysäköintilupa. Ystäväni sai aikoinaan paljon haukkuja siitäkin, että valitsi hissin portaiden sijaan, vaikka oli “nuori ja terve”. Sairaus ei näkynyt päälle. Sittemmin hän joutui pyörätuoliin ja on nykyään vuodepotilas.

Mummini käyttää monen vihaamia Crocseja, ei sen takia että hänellä on “huono tyylitaju”, vaan koska hänen jalkaterissään on vaivoja, joiden takia hän ei saa useimpia kenkämalleja jalkaan ollenkaan. Ei hän toki olisi sen huonompi ihminen, vaikka käyttäisi Crocseja muista syistä.

Itse en voi käyttää alumiinipohjaisia deodorantteja, koska ne aiheuttavat minulle imusolmuketulehduksia. Meni vuosia löytää dödö, jota ihoni sieti ja joka oikeasti toimi. Jossain vaiheessa kainaloni lakkasivat sietämästä monia aiemmin tehokkaita luomudödöjä. Taas piti etsiskellä uusia. Hikoilen hyvin voimakkaasti ja joskus olen varmaan haissut epämiellyttävältä. Pahoittelen. Voin kuvitella, että ihmiset ovat miettineet, että eikö tuo käy ollenkaan pesulla.

Pari vuotta sitten valmiiksi paistetut jauhelihat ja patterikäyttöinen nestesaippua leimattiin uusavuttomien turhakkeiksi, vaikka niistä voi olla apua vammaisille. Tänä vuonna sama kohu oli valmiiksi kuorituista appelsiineista. Ihmisille ei käy mielessäkään, että jollekin ne voivat ihan oikeasti olla tosi hyödyllisiä. Kaikki vammat eivät näy päälle, mutta käsien nivelrikko tms on sentään helpompi vamma hahmottaa kuin “ei voi käyttää dödöä”.

Suomalaisuuden raskas taakka

Aina kun käyn Suomessa, inhoni maata kohtaan kasvaa hieman. Syy siihen on suomalainen kulttuuri.

Ei ole vitsi, että suomalaiset eivät osaa puhua. Se menee paljon pidemmälle kuin vain tuppisuisuus ja bussipysäkillä kököttäminen hiljaa. Suomalaiset eivät suurimmaksi osaksi osaa puhua.

Tämänvuotinen kamppailuni oman ja miehen vakavien sairauksien kanssa on johtanut siihen, että iso osa suomalaisista kavereistani haluaa puhua vain säästä ja vastaavista aiheista. He leikkivät, että mitään ongelmaa ei olekaan. Minä en vain jaksaisi tätä. Minulla ei ole niin paljoa elinaikaa jäljellä, että huvittaisi puhua säästä.

Eikä kyse ole vain miehistä tai tietynlaisista sulkeutuneista persoonallisuuksista. Säästä puhujiin kuuluu myös naisia ja hyvin puheliaita ihmisiä.

Suomalainen kulttuuri on aivan järkyttävän epäsosiaalinen (joskus jopa antisosiaalinen) ja sisäänpäinkääntynyt. Tämä luonnehdinta tuskin on kenellekään mitään uutta, mutta ongelman vakavuus on kyllä päässyt yllättämään minutkin. Minulla ei ole identiteettiä suomalaisena, mutta toki Suomessa vietetyt 26 vuotta vaikuttavat minuun yhä paljon. Ja se suututtaa. En haluaisi olla suomalainen.

Olen kateellinen hollantilaisille kavereilleni, jotka keskustelevat kaikkien kanssa. Minä, äärimmäisen puheliaana ihmisenä tunnettu, en osaa. Ei minua siis ollenkaan haittaa, että tuntemattomat juttelevat minulle, en vain yleensä osaa aloittaa keskustelua. Huono kielitaito ei tietysti auta, mutta kyse on myös kulttuurista.

Mennessäni Suomeen huomaan että sosialisointitaito degeneroituu matkan aikana. Viime matkankin alkupuolella juttelin paljon tuntemattomille ja puolitutuille, esim. kaupan myyjille. Mutta loppua kohden sosiaalisuus väheni. Suomalaisuus tarttui.

Kun alun perin tutustuin nykyiseen parhaaseen hollantilaiseen kaveriini vuonna 2010, täytyy myöntää etten pitänyt hänestä kovin paljoa. Hän tuntui jotenkin ärsyttävällä tavalla “rempseältä”, sitä on vaikea sanoin kuvailla.

Vuosien myötä olen kuitenkin tykästynyt kaverini persoonaan ja temperamenttiin. Hän reagoi asioihin vahvasti, mutta tavalla joka Suomessa tuntuisi naiselle aika maskuliiniselta. Englannin kielessä on sana assertiivinen.

Jos joku tekee jotain typerää, hän reagoi. Minäkin, mutta en yleensä osaa tuoda sitä samalla lailla esiin, vaikka kuitenkin paljon enemmän kuin useimmat tuntemani suomalaiset. Hänellä on jopa road ragea, suhteellisen terveellä tavalla. Hän on kuitenkin tosi hyväntuulinen ihminen ja harvoin oikeasti huonolla tuulella.

Suomen itsemurhaluvut ovat paljon korkeammat kuin Hollannissa ja korkeammat kuin oikeastaan missään länsimaassa (Itä-Euroopasta ja joistain köyhistä maista löytää vielä selvästi korkeampia.) Se on hyvä pitää mielessä aina kun lukee kaikkea soopaa onnellisesta maasta. Totta kai suomalaiset valehtelevat itselleen olevansa onnellisia. Suomihan on aina maailman paras maa kaikessa. Joopa joo.

Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten itsemurhaluvut eivät ole vielä paljon korkeammat. Miten kukaan pysyy elossa keskellä suomalaista kulttuuria on hyvä kysymys. Tietysti itsemurhatilastoissa eivät näy esim. ne, jotka juovat itsensä hitaasti kuoliaaksi vuosien tai vuosikymmenten aikana.