Archive for Pään sisältä

Paluu esikoisromaanini maailmaan

Aloitin kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa loppuvuonna 2009. Se valmistui seuraavana keväänä ja julkaistiin syksyllä 2011. Tarina ei kuitenkaan jäänyt siihen.

Vuonna 2012 kirjoitin kirjan pohjalta näytelmän, joka ensi-iltansa vuonna 2014. Sen jälkeen oli pidempi tauko, mutta tänä vuonna kirjoitin romaanista elokuvakäsikirjoituksen. Olen tiennyt jo kauan, että elokuvakäsikirjoitus on tulossa, sitä pyydettiin minulta jo vuosia sitten, mutta sen aika ei ollut vielä silloin.

On hassua siirtää tarina uusiin muotoihin, vähän kuin kirjoittaisi fanifiktiota omasta tekstistään. Aina jotain muuttuu, tietenkin. Jotkut juonenkäänteet tapahtuvat eri lailla, eri paikoissa, eri järjestyksessäkin. Paljon jää pois, elokuva ja näytelmä sisältävät väistämättä vähemmän kuin romaani. Pitää olla rohkeutta ymmärtää, milloin jokin tärkeä juttu ei sovi uuteen formaattiin ollenkaan.

Esikoisromaaneille annetaan paljon painoarvoa. Tietysti, ovathan ne monella tapaa erityisiä. Usein ajatellaan, että ne kertovat tekijästään enemmän kuin muut tämän romaanit. Sinänsä ihan järkevä ajatus, paitsi että useimmat esikoisromaanit tuskin ovat tekijänsä ensimmäisiä romaanikäsikirjoituksia.

Minähän sain Marian ilmestyskirjasta yhden hylyn sen perusteella, että se oli “liian omaelämäkerrallinen”. Se huvitti. Vaikka romaanissa on ehkä 5 % oikeita tapahtumia, ja niistäkin iso osa kavereideni kokemuksia, ei minun omiani.

Marian ilmestyskirja oli kuudes romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis tunnu loogiselta, että olisin siihen erityisesti upottanut itseäni, enemmän kuin muihin romaaneihin. Toki voisi ajatella, että jos romaanissa on paljon kirjoittajan tuntemuksia, siinä on aitoutta ja voimaa, kuten Marian ilmestyskirjaakin on kuvailtu. Mutta ei se ole syy, miksi siitä tuli ensimmäinen julkaistu romaanini, vaan se, että opiskelin kirjoitusoppaista kirjoittamisen teknistä puolta.

Olen ajatellut, että Sisimmäisen Inari on julkaistujen romaanieni hahmoista kenties lähinnä minua, vaikea tietysti selvästi sanoa. Kaikissa päähenkilöissä ja monissa sivuhenkilöissäni on minua ja ei-minua. Ehkä vammattomasta transnaisesta on luontevampaa kirjoittaa oman itsen kaltainen, kun siitä ei aleta yhtään niin helposti poimia yhtäläisyyksiä kuin vammaisesta cisnaisesta.

Nyt elokuvaa kirjoittaessa olen ymmärtänyt Marian ilmestyskirjasta asioita, joita aikoinaan en, enkä myöskään vielä näytelmää kirjoittaessa. Ehkä etäisyyden takia, ehkä iän myötä. Joitain alitajuisia juttuja tajusin jo sitä kirjoittaessani, kuten sen, että eräs kohtaus siinä oli jotain, mitä toivoin, että itselleni tapahtuisi – se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin kirjoittaneeni sellaisen kohtauksen.

Mutta kirjan teema, ulkopuolisuus, se on tullut enemmän lähelle. Teema oli mukana hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Se tuntui sellaiselta, johon kaikkien on helppo samaistua, vammaisen tai vammattoman. Kaikkein menestyneinkin ihminen on ollut monessa paikassa ja asiassa ulkopuolinen.

Kirjoittaessani en kuitenkaan ymmärtänyt, miten syvällä se ulkopuolisuus minussa on ollut, miten paljon se on hallinnut elämääni. Sellainen ulkopuolisuuden tunne, jolle moni löytää aikuisena nimen, esimerkiksi että heillä on Asperger tai he ovat transsukupuolisia.

Kuten Mariallakin, vammaisuus on minulla merkittävä osasyy ulkopuolisuuteen, mutta ei selitä koko asiaa. Olen kokenut olevani maailman ulkopuolella, mutta sille ei ole olemassa mitään yksittäistä sanaa (paitsi ehkä “syrjäytynyt”, mutta se on lopputulos eikä selitys). Niinpä siitä pitää kirjoittaa kirjoja, teema on läsnä myös seuraavassa romaanissani.

Eräs Marian ilmestyskirjasta, omasta romaanistani, saamani oivallus muutti myös elämääni melko paljon tänä vuonna, mutta siitä lisää myöhemmin. Osaltaan oivallukseen vaikutti myös eräs toinen, julkaisematta jäänyt romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis mennyt sekään täysin hukkaan.

Oletko koskaan saanut omasta fiktiivisestä tekstisäsi myöhemmin vastaavia oivalluksia?

P.S. Tämä blogi täytti toissapäivänä jo huikeat seitsemän vuotta! Aloitin sen saatuani kustannussopimuksen Marian ilmestyskirjalle.

Uusi, intensiivinen harrastus

Olen aina ollut niitä ihmisiä, joiden mielestä meditointi on tosi hieno konsepti, mutta en ole saanut itse ryhtyttyä siihen, koska olen ollut liian levoton ihminen. Juu, tiedän, että silloinhan sitä meditoimista pitäisi juuri harrastaa. Muutama viikko pari juttua naksahti aivoissa oikeaan asentoon ja olen ollut sittemmin paljon levollisempi. Niinpä aloitin meditoinnin.

Olen tehnyt nyt päivittäin anapanaa, vipassanaa ja mettaa (loving kindness), kokeillut myös tonglenia ja kävelymeditointia, joka on siistiä, mutta tällä hetkellä kävelykykyni ylipäänsä on aika huono. Korostan vielä olevani täysin aloittelija, joten tässä tekstissä voi olla käsitteellisiä virheitä.

Meditointihan, etenkin vipassana, suositellaan aloittamaan tietysti jonkun toisen avustuksella, esimerkiksi kurssilla. Se ei ole minulle mahdollista, joten olen joutunut tyytymään kirjoihin, artikkeleihin ja YouTubeen. Olen valinnut sellaisia meditointimuotoja, jotka eivät ole väärin tehtyinä haitallisia, toisin kuin esimerkiksi kundalinijutut.

Anapana on yksinkertaisesti omaan hengitykseen keskittymistä, vipassana on aika lähellä mindfulness-meditointia, tai oikeammin mindfulness kehitettiin sen pohjalta. (Juu, olen aina dissannut kaikia mindfulness-juttuja, koska ne tuppaavat olemaan imelää höttöä.) Mettassa keskitytään kehittämään ja kokemaan rakkautta omaa itseä, läheisiä ja koko maailmaa kohtaan. Useamman kerran olen alkanut itkeä kesken metta-meditoinnin.

Pari lähinnä konseptuaalista eroa on mindfulnessissä ja vipassanassa: nähdäkseni mindfulness keskittyy tietoiseen läsnäoloon hetkessä ja oman kehon ja tunteiden neutraaliin havainnointiin; vipassana taas asioiden havainnointiin sellaisina kuin ne ovat, jotta voidaan lopulta ymmärtää todellisuuden luonne.

Vipassanassa tarkkaillaan etenkin muutosta: siinä missä anapanassa keskitytään ehkä enemmän hengityksen rytmiin, vipassanassa havainnoidaan hengitystä yksittäisinä liikkeinä, joilla on alku ja loppu.

Kun ensimmäisen kerran tein vipassanaa, päähäni tuli lause: olet epätäydellinen. Mutta se ei ollut kristinuskolle tyypillisen syyllistävä tai syntisyyteen viittaava, vaan hyväksyvä ja kannustava. Myöhemmällä kerralla lause tarkentui: olet keskeneräinen.

Kuulostaa varmasti ihan höpöjutuilta, mutta ihan sama. Kysehän on lopulta vain oman päänsisällön möyhimisestä. Vaikutukset ovat olleet varsin miellyttäviä. On myös mukava olla harrastus, johon riittää lähes aina voimat (kun muihin riittää hädintuskin koskaan) ja jota voi tehdä myös makuulla.

Olen tehnyt myös pranayama-syvähengitystä (4-4-4-4), jonka moni laskee enemmänkin joogaan, mutta sitä voi pitää myös hengitysmeditointina. Sillä on ollut hämmentäviä, mitattavia vaikutuksia happisaturaatioon, jotka jatkuvat harjoitusten jälkeenkin. (Happisaturaation pitäisi olla hyvin hetkellinen muuttuja, esim. happiviiksien kanssa se laskee hyvin nopeasti, jos ne riisuu.)

Hiljattain sain yöllä lisämunuaiskriisin. Heräsin kuumeisena ja kipeänä ja hyvin hädissäni. Lisämunuaiskriisit aiheuttavat ahdistusta, mutta niihin voi myös oikeasti kuolla, joten helposti iskee paniikki ja kuolemanpelko, etenkin kun olo oli kipeämpi kuin yleensä ko. tilanteessa. (Olen aika monta lisämunuaiskriisiä kokenut, joten en yleensä enää juuri hätäänny.)

Kaivoin sekavasta, kuumeisesta mielestäni esiin erilaisia meditoinnista oppimiani kikkoja. Aloitin tekemällä vipassanaan kuuluvaa notingia, eli neutraalisti nimetään kehon tiloja ja mieleen tulevia ajatuksia, jotta saadaan niihin etäisyyttä. Tuntui vähän tyhmältä hokea päässään “pelko, huoli, kuume, palelu, pelko, huoli” jne, mutta se auttoi. Sitten tein pranayamaa. Ei mennyt montaa minuuttia, kun olin ihan tyyni.

Minähän aikoinaan (2003) pääsin paniikkihäiriöstä eroon naistenlehden postipalstalta lukemani psykologisella kikalla, niin bisarrilta kuin se kuulostaakin. Nytkin tuli todella voimaantunut olo, kun sai rauhoitettua noin voimakkaan fysiologisen hätätilan aidon hengenvaaran tilanteessa.

Tuntuu vain, että meditointi on rentouttanut kehoa liikaakin, ja sympaattinen hermosto käy liian alhaisilla tehoilla väsyttäen entisestään. Mutta eiköhän tämä tästä korjaannu. Joka tapauksessa fyysisten sairauksien mahdollinen helpottuminen ei ole syy, miksi näitä juttuja teen.

Kaunokirjallisuus on portti Kokoomukseen

On esitetty, että kaunokirjallisuuden lukeminen lisäisi empatiaa, kahdestakin osittain erillisestä syystä. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on samaistua muihin ihmisiin, päästä näiden pään sisään. Mitä empatiakin tietysti on, muihin samaistumista.

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että kaunokirjallisuus, etenkin klassikot, ovat täynnä ns. underdogeja, ihmisiä joilla menee koko ajan huonosti, mutta lukija tsemppaa heitä silti. Kaunokirjallisuus ylipäänsä tietysti perustuu konfliktiin eli ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ilman sitä ei synny draamaa, koko tarinaa ei ole. Tarinan lisäksi myös itse samaistuminen syntyy pitkälti vastoinkäymisistä. Siksi romaanit ovat täynnä mm. orpolapsia.

Kirjoitin hiljattain novellia, josta pelkäsin tulevan helposti vitsi. Koska haluan säästellä päähenkilöiden viattomia vanhempia, tein päähenkilöstä yksinäisen ja novelli alkaa sillä, että hän saa potkut töistään. Ei tee mieli nauraa sellaiselle, jota sympatiseeraa.

Lähes koko kirjallisuuden kenttä, kuten muutkin kulttuuripiirit mutta vielä vahvemmin, ovat vasemmistolaisia. Kuten sanoin siskolleni vain puoliksi huumorilla keskustellessamme asiasta, että oikeistolaisilla on Cheek ja Ayn Rand, vassareilla on kaikki loput.

Tekeekö kaunokirjallisuuden lukeminen ihmisistä herkemmin vasemmistolaisia? Itselleni ainakin herää kysymys, että voiko proosan lukeminen tehdä ihmisistä jopa oikeistolaisen. Empatiaan taipuvaisella empatiakyky ja halu tukea muita kasvaa lukemisen myötä. Joku toinen miettii, että miksi tuo Oliver Twist on köyhä, ei varmaan kannattaisi olla vaan ryhtyä menestyjäksi, ja myöhemmin päätyy Kokoomuksen riveihin.

Sounds legit, mielestäni.

Ystävyys on yksinkertaista ja monimutkaista

Ystävyydestä ja kaveriudesta on monenlaisia näkemyksiä ja määritelmiä. Harva toki lähtee sen kummemmin miettimään, että miksi on jonkun kaveri. Se voi mietityttää, että onko tuo tyyppi nyt tuttu vai kaveri, kaveri vai ystävä, kuka onkaan minun paras ystäväni tai parhaat ystäväni. Joillekin on itsestäänselvää kuka on paras ystävä tai parhaat, toisille se olisi vähän kuin yrittäisi valita levyhyllystä parhaan kiekon, kun sehän voi riippua kokonaan senhetkisestä fiiliksestä.

Onko paras ystävä se, jonka kanssa viettää eniten aikaa, oli sitten livenä tai muussa mediassa? Se jonka kanssa pystyisi puhumaan pisimpään yhteen menoon? Se jonka kanssa pystyy puhumaan vaikeimmista ja intiimeimmistä asioista? Se jonka tukeen voi eniten luottaa? Se josta pitää eniten ihmisenä? Monestihan ne ovat kaikki sama tyyppi, aina eivät.

Suosikkisarjassani Communityssä ystävyydestä luodaan aika erilainen kuva kuin mediassa muuten. Seitsemästä hyvin erilaisesta 20-70-vuotiaasta ihmisestä koostuva kaveriporukka ei pidä yhtä niinkään siksi, että he tykkäisivät toisistaan niin paljon, tai koska heillä olisi paljon yhteistä. He ovat päätyneet yhteen melkein kuin perheeksi ja siksi he pitävät kiinni toisistaan enimmäkseen sanattomalla sopimuksella, silloinkin kun jotkut porukassa lähinnä vituttaisivat kaikkia muita.

Minullakin on hyvin erilaisia kavereita, joiden ikä vaihtelee 20-60 vuoden välillä. Sinänsä porukka ei ole kovin heterogeeninen, että se on yli 90-prosenttisesti valkoista ja keskimäärin aika korkeasti koulutettu, mutta muuten ihmisten ajatusmaailma vaihtelee anarkisteista kommunisteihin ja kokoomuslaisiin.

On ikisinkkuja, polysuhteisia ja kuuden lapsen äitejä, kirjailijoita, urheilijoita, lääkäreitä, sairaanhoitajia, kampaajia, vanhustenhoitajia, toimittajia, insinöörejä, taiteilijoita, opettajia, talonmiehiä, kääntäjiä, konduktöörejä, valokuvaajia, fyysikoita, biologeja, sosiaalityöntekijöitä, muusikoita, tiskaajia, koodereita, ikuisia opiskelijoita, pitkäaikaistyöttömiä ja paljon työkyvyttömiä. Moni on sairastunut niin nuorena, että heillä ei ole ammattia, ei edes entistä.

Suurin osa kavereistani on jollain lailla vammaisia, koska vammaiset ymmärtävät minua parhaiten. Se ennustaa paremmin yhteensopivuutta kuin melkein mikään muu tekijä. Melkein kaikkiin kavereihini olen tutustunut netissä, mikä valikoi tietysti ihmisiä kiinnostuksenkohteiden ja arvojen perusteella paljon enemmän kuin reaalimaailma opiskeluineen ja työpaikkoineen, joita minulla ei ole käytännössä koskaan ollut.

Jotkut kaverit ovat kavereitani, koska heidän kanssaan on jo ensi tapaamisella kolahtanut, on tiennyt heti, että tuon ihmisen kanssa tulen viettämään paljon aikaa. On kavereita, joiden kanssa on päätynyt kavereiksi enemmänkin jonkinlaisesta kohtalon oikusta, vaikkei ole aluksi mitenkään erityisesti pitänyt tyypistä tai on jopa saattanut ajatella, että tuon kanssa ei kyllä synkkaa.

Joidenkin kavereiden kanssa ei välttämättä ole kovin paljoa yhteistä. Pysymme kavereina ja tuemme toisiamme, koska niin homma menee. Niin kuin Communityn porukalla. Toisaalta joidenkin kavereiden kanssa olen vähitellen katkaissut välit, kun on tuntunut, että meillä ei ole kerrassaan mitään yhteistä. En ole varma, mikä heidät erottaa niistä ihmisistä, jotka ovat jääneet jäljelle, vaikka ovat ihan eri maailmassa kuin minä.

Joskus tietysti kaveruus tai ystävyys katkeaa ilman mitään järkevää syytä. Olen viimeisen parin vuoden aikana palauttanut välit useampaan entiseen kaveriin tai jopa parhaaseen ystävään, joiden kanssa en pitkään aikaan ollut puheissa, kahden kanssa jopa kymmeneen vuoteen. Sitähän sanotaan, että ystävän tuntee siitä, että kymmenen vuoden jälkeen pystyy jatkamaan siitä mihin jäi. Mutta kymmenessä vuodessa ehtii kyllä muuttua todella paljon.

Turhauttavat kirjoituskilpailut

Kirjoituskilpailut ovat erinomainen tapa saada itselleen aikaan ahdistusta. Varsinkin kun niiden tuloksia tulee ryppäänä, kuten viime aikoina on tullut.

Osallistuin viime vuonna poikkeuksellisen moneen kirjoituskilpailuun. Yksi syy oli yksinkertaisesti se, että kiinnostavia ja sopivia kilpailuita oli paljon. Esimerkiksi komedianäytelmäkilpailu, kun olin sellaisen jo kirjoittanut, nuortenromaanikilpailu kun olin sellaista kirjoittamassa muutenkin. No, näistä ei jäänyt käteen yhtään mitään. Eikä useasta muustakaan. Yhdessä tärkeässä kilpailussa posti jopa hukkasi tuotokseni. Kivaa.

Finalistipaikkoja kertyi kolme: Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, jonka kilpailuantologian pitäisi ilmestyä huhtikuussa; Sacramento International Film Festivalin draamakäsikirjoituskilpailussa, joka tuomaroidaan huhtikuun lopulla, ja viimeisimpänä Genreblender-kilpailussa. Joitain muita tuloksia vielä odotellaan. Sinänsä huvittavaa on, että noiden palkittujen novellien suhteen olin huomattavasti vähemmän toiveikas kuin lähes kaikkien muiden tarjokkaideni.

Tänä vuonna osallistuin yhteen pienoisnovellikilpailuun ja sieltä ehti tulla hyvin nopeasti tulokseksi, että ei voittoa.

Vaikka olisi ammattikirjoittaja, kilpailusta jää usein ilman palkintoa. Ja vaikka sijoittuisikin, useimmista kirjoituskilpailuista ei silti jää paljoa konkreettista käteen, paitsi hyvä mieli – viimevuotisista menestyksistä on tiedossa 50 euroa rahaa, yksi kirja sekä pari tekijänkappaletta kilpailuantologioista. Isoissakin kilpailussa tyypillisesti 1-3 parasta vie isot rahasummat ja muut palkitut saavat ehkä vain lämmintä kättä.

Lääketiedescifiantologia luultavasti saanee jonkin verran lukijoita ja elätän toivoa, että sitä käytettäisiin opetuksessa, kenties tutkimukseenkin. Suomalaiset kilpailuantologiat noin keskimäärin tuskin nousevat kovin suuriksi hiteiksi.

Aikaansa/voimiaan voisi varmasti käyttää fiksumminkin, varsinkin kun niitä on äärimmäisen vähän. Mutta jokin kilpailuissa kuitenkin houkuttelee. Se että voittaisi jotain. (Tai olisi edes finalisti/kunniamainittu.)

Tälle vuodelle olen löytänyt kaksi muuta kilpailua, johon aion osallistua, en usko että niitä juuri enempää tulee.

Heteronormatiivisuuden mindfuck

Olen pitkään miettinyt, miten vahingollinen perinteinen heteronormatiivinen parisuhdekäsitys on yhteiskunnalle ja yksittäisille ihmisille. Heteronormatiivisuudessa ei ole kyse vain heteroseksuaalisuudesta, vaan parisuhdeideaalista. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton. Jotkut HLBTIQ-aktivistit suhtautuvat siihen kuitenkin nihkeästi, koska sen katsotaan vain lisäävän heteronormatiivisuutta.

Tämä on toki iso muutos aiempaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin ihan eri lailla. Samoin avoliittoon. Siinä missä jotkut eivät suostu hyväksymään homosuhteita, toisille avoliittokin tuottaa yhä ongelmia. Kaverillani oli ollut Helsingin yliopistossa 2000-luvulla teologiaa opiskelleita tuttavia, jotka hylkäsivät toisen kaverinsa, kun tämä muutti “syntiseen” avoliittoon.

Teknologia on toki mullistanut monia parisuhteen konsepteja. Etäsuhteita ja etätapaamisia on yhä enemmän, seksiäkin voi harrastaa olematta fyysisesti samassa paikassa – eikä siihen yleensä käytetä mitään “virtuaalitodellisuutta”. Jotkut pitävät yhä kummallisena, että seurustellaan tai jopa puhutaan avioliitosta ilman, että on edes tavattu, esimerkiksi siksi että välissä on puoli maapalloa, mutta tämä on yhä tavallisempaa, olen tuntenut monia tällaisia pareja jo 90-luvulta asti.

Eräs tuttuni jätti kaiken kotimaassaan ja muutti nettirakkaansa luo kehitysmaahan toiselle puolelle maapalloa ilman, että he olivat koskaan tavanneet toisiaan. He menivät naimisiin alle vuorokautta myöhemmin. Tästä on nyt kymmenisen vuotta ja he ovat yhä hyvin onnellisia yhdessä.

Hiljattain mietin kaverini kanssa, voiko pelkästään netissä olevaa suhdetta pitää “oikeana”. Netissä voi rakastua ja usein, vaikkakaan ei aina, rakkaus toimii myös tosielämässä. Yleensä etäsuhteen tavoitteena on lopulta muuttaa saman katon alle tai vähintään samaan kaupunkiin, mutta jos ero tulee ennen sitä, eikö suhdetta sitten ollutkaan olemassa?

Aikoinaan “oikea” parisuhdejärjestys oli hyvin yksiselitteinen: avioliitto -> seksi -> lapset. Tutustumistakaan ei välttämättä tarvittu. Nykyään länsimaissa useimpien ihmisten mielestä “normaali” tapa on seurustelu -> seksi (tai toisin päin) -> yhteen muutto eli avoliitto -> mahdollisesti naimisiin meno -> mahdollisesti lapset.

Naimisiin menon ja/tai lasten hankkimisen väliin jättämistä ei useimmissa piireissä enää juuri ihmetellä, vaikka toisille sekin aiheuttaa yhä närää. Muistan, että yläasteella oppilaat pitivät opoamme “coolina”, koska hän ei ollut naimisissa eikä aikeissakaan mennä, vaikka olikin pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Mutta ihmisten välisten romanttisten suhteiden skaala on paljon laajempi. Siihen voi sisältyä seksiä ja/tai romantiikkaa ilman sitoutumista, seurustelua tai avioliitto ilman seksiä (esim. aseksuaalisuuden takia), kahden henkilön avoimia suhteita, useamman kuin kahden henkilön suhteita, avioliitto tai muu hyvin vakiintunut suhde ilman yhdessä asumista, toisistaan eronneiden kumppaneiden yhdessä asumista tai suhteita, joiden tilannetta on vaikea määritellä. Jo sana “suhde” tietysti määrittelee jotain, ja useimmiten puhutaan parisuhteesta, sana joka jättää polyamorian ulkopuolelle.

Esimerkiksi hollantilainen viisikymppinen tuttuni on vakavassa, pitkäkestoisessa suhteessa seitsemänkymppisen miehen kanssa ilman, että he asuvat yhdessä. Kyse ei ole taloudellisista syistä eikä heillä ole tarkoitustakaan muuttaa yhteen. (En tiedä muuttuuko asia, jos esim. jo melko iäkäs mies sairastuu, en ole kehdannut kysyä. Naisella on jo vakava sairaus, mutta hän pärjää suunnilleen itsekseen.)

“Paperilla” heidän suhdettaan ei ole olemassa, koska he eivät ole edes avoliitossa (jonka hollannissa voi muuten virallistaa menemättä naimisiin). “Seurustelee” ei juuri missään yhteydessä ole virallinen parisuhdestatus – joko on yksinasuva, eronnut tai leski.

Jos on eronnut avioliitosta, se pitää merkitä joihinkin virallisiin papereihin. Muista suhteista saa erota ihan vapaasti ilman statusmuutoksia. Leskeksi jäädään virallisesti vain avioliitosta. (Entä jos meneekin naimisiin ystävänsä kanssa ja haluaa jäädä tämän leskeksi?)

Minua on pitkään ärsyttänyt ylipäänsä koko “vapaan” ja “varatun” konsepti. Kuin kyse olisi jostain vessasta.

Vaikka kyseessä olisikin kahden ihmisen ei-avoin avioliitto, “hetero- tai homoavioliiton” määritelmät voivat tuntua kummallisilta, jos jompikumpi tai molemmat eivät koe edustavansa tiettyä sukupuolta tai sukupuolen kokemus vaihtelee.

Aseksuaalisuus on yksi konsepteista, joka monelle vapaamielisellekin tuottaa vaikeuksia käsittää. Seksin harrastamattomuus tuskin ainakaan on “pervoa”, kuten toisten mielessä ei-hetero- ja polysuhteet, mutta aseksuaalit nähdään helposti kypsymättöminä ja heidän suhteensa vaillinaisina, vaikka heille itselleen ne olisivat tyydyttäviä, rikkaita ja kokonaisia. Kyse lienee osittain samasta asiasta kuin se, ettei ymmärretä vapaaehtoista lapsettomuutta.

Olen halunnut tuoda näitä esiin teksteissäni. Olen pyrkinyt siihen, että naimisiin meno tai lasten hankinta ei olisi hahmojen elämän tai parisuhteen täyttymys (toki muutamalla hahmolla näin on) ja toisaalta ilman suhdettakin pärjää.

Esimerkiksi Adenossa on “tavallisen” miestenvälisen suhteen lisäksi aseksuaali päähenkilö, polysuhde ja päähenkilön vanhempien suhde, jossa asutaan erillisissä asunnoissa ja lisäksi on epäselvää, että ollaanko suhteessa vai ollaanko erottu – ei siis on-off-suhde, vaan he eivät vain ainakaan ulkopuolisille määrittele statusta. Kirjan 2050-luvun maailmassa tämä on toki normaalimpaa kuin nyt.

Suhteen konsepti voi ahdistaa, rajoittaa tai aiheuttaa jopa sen, että koko suhde katkeaa. Koska on “pakko” määritellä seukkaako vai eikö, tämä johtaa “on-off-suhteisiin” ja eroihin, jos “suhde” vaikuttaa liian hankalalta. Parisuhdepalstoilla ihmiset harkitsevat eroa jo siitä, jos toinen ei kosi tarpeeksi vauhdikkaasti.

Hesarin kommenttipalstalla huomaa hyvin, miten järisyttävää toisille on, jos vaikkapa eronnut pariskunta asuu yhä yhdessä. Tämä on kuulemma luonnonvastaista ja tarkoittaa, että ei ole oikeasti erottu. Mitä eroaminen sitten edes on? Sitä että ollaan vapaita etsimään uusi kumppani? Polyillä on usein tämä vapaus muutenkin. Sitä ettei enää harrasteta seksiä? Jotkut kuitenkin harrastavat yhä seksiä ex-kumppaneidensa kanssa. Eipä se muilta pois ole.

Eräs kaverini oli seksisuhteessa kaverinsa kanssa, mutta tämä kaatui lopulta siihen, että nainen “ei halunnut parisuhdetta”. Entä jos mitään sellaista ei olisi tarvinnut miettiä ollenkaan?

Menneisyyden varjoista

Kuten olen maininnut, olen kirjoittamassa muistelmia. En tällä hetkellä pysty tekemään juuri mitään, mutta muistelmaa pystyn jonkin verran kirjoittamaan, koska se on hieman tajunnanvirtamaisessa muodossa. Ja se on paljon helpompaa kuin romaani tai novelli, koska minun ei tarvitse kuvitella.

Ongelma on ollut, että 2000-luvun alun ja puolivälin välissä minulla on valtavasti muistikatkoja, koska minulla on niin pahoja traumoja siitä ajasta. On vaikea kirjoittaa muistelmaa, jos ei muista kunnolla. Enkä ole pitänyt päiväkirjaa.

Paitsi että olen. Minulla on kaikki sen ajan tiedostoni tallella. Vuodelta 2000 löytyi hyvin yksityiskohtainen päiväkirja muutaman kuukauden ajalta. Vuodelta 2003 löytyi pitkä kirje, jossa kuvailen yksityiskohtaisesti mieheni sairastumista psykoosiin, hänen patologista valehteluaan ja väkivaltaisuuttaan. (Kirjeen vastaanottaja asia ei liikuttanut pätkääkään, vaan hän reagoi alkamalla stalkata minua.)

Lisäksi minulla on lähes gigatavu vanhoja IRC-logeja. En tietenkään voi lukea kaikkea läpi – määrä vastaa paria tuhatta kirjaa – mutta tiedän, mitä niistä kannattaa käydä läpi.

2000-luvun alkupuoli oli minulle hyvin hankala. Oma sairaus, mieheni sairaus, mieheni perheen tapa kieltää aihe kokonaan. Jatkuvat raha- ja asunnottomuushuolet (minulla jäi rahaa vuokran jälkeen käteen reilu 100 euroa kuussa). Minusta levitetyt huhut ja muut itseeni kohdistuneet hyökkäykseet. Hyvä kaverini hakattiin kuoliaaksi ja olisin voinut estää sen.

Mutta se, miten olen selvinnyt siitä kaikki nämä vuodet on, että olen mielessäni kutistanut asioita. En kieltänyt kokonaan, mutta ajatellut, että ehkä asiat eivät kuitenkaan olleet ihan niin pahoja.

Todellisuus on, että ne olivat paljon pahempia.

Muistelman työnimi on Kaasulyhdyn varjossa, joka viittaa tietenkin gaslightingiin. Mutta kyse ei ollut vain gaslightingistä vaan omista selviytymiskeinoista.

Nyt, vuosia myöhemmin, tämä tajuaminen – että en ole liioitellut vaan vähätellyt – ei ole luhistanut minua kasaan. Se on toki aiheuttanut minulle jonkinasteista tunteiden vuoristorataa, mutta ennen kaikkea henkisen vahvuuden tunteen. Moni yritti tuhota minut, mutta ei onnistunut.

Elämäntilanteeni ei ole yhtään parempi nyt, vaan vielä huonompi. Tiedän, että mieleni selviää lähes mistä vain.

Huonona puolena kehoni ei.

Aukko

Blogin yli kuusivuotisen historian ensimmäinen tauko iski. Ei siksi, että ei olisi ollut mitään sanottavaa, tai blogaaminen ei olisi huvittanut. Minulla on kymmeniä ideoita ja pari valmista tai melkein valmista postaustakin löytyy. Jotenkin niitäkään ei ole jaksanut laittaa.

Sain viiden viikon sisällä kolme romahdusta ja kunto on ollut todella huono. Vähät voimat ovat huvenneet romaaniin, muistelmaan (jota on nyt noin 1/3 valmiina) ja Projekti Kultakalaan, jonka on tarkoitus uida perille ensi viikolla. Onneksi tilanne kääntynee parempaan, kun saan pian useita uusia, erittäin lupaavia hoitoja, ensi viikosta alkaen.

Sitä odotellessa joutunen vähentämään blogin postaustiheyttä, kuten olen muiden blogieni kohdalla joutunut tekemään jo aiemmin.

Katastrofi nimeltä 2016

Tämä vuosi oli ennätyksellisen raskas elämässäni, tuntuu että melkein yhtä raskas kuin kaikki aiemmat yhteensä. Ja se on paljon, koska asuin väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa, sairastuin vakavasti vuonna 2000 jne. Paras mitä vuodesta voi sanoa on, että onneksi kukaan läheinen ei kuollut. Yksi hyvä nettituttu kyllä, mutta en voi sanoa, että olisimme olleet läheisiä.

Sabotaasin takia sain runsaasti pysyviä elinvaurioita, jotka romahduttivat kuntoni. Tämän takia en ole enimmäkseen pystynyt tekemään mitään, ja viime vuonna aloitettu uintiharrastuskin piti lopettaa.

Sabotaasin aiheuttama gastropareesin paheneminen johti siihen, että laihduin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Pahimmillaan vatsani tuli täyteen kahdesta falafelpyörykästä ilman lisukkeita. Laihtuminen sinänsä on ihan positiivinen juttu, ja ironinenkin, koska olin langanlaiha ennen kuin toisenlaiset elinvauriot lihottivat minua 20 kiloa parissa kuukaudessa, mutta aiheutti myös aliravitsemusta. Suomessa sain yhden ravintotiputuksen, mutta täällä en ole onnistunut saamaan.

Jouduin tapaturmaan/onnettomuuteen ja tuli syöpäepäily, mistä jo kirjoitinkin, kuten useasta muusta syystä jotka tekivät vuodesta kammottavan. Minulle selvisi hirveä asia perheestäni. Vakavasti sairas paras ystäväni sairastui uuteen sairauteen, jota kukaan ei viitsi hoitaa, koska Suomi. Tällä viikolla tapahtui jotain todella pelottavaa, mahdollisesti hengenvaarallista, mistä en viitsi tässä kertoa, mutta se ei ollut kiva lopetus vuodelle.

Tuntuu vaikealta tutustua uusiin ihmisiin tai edes vastata kuulumiskyselyihin, kun tuntuu ettei kukaan voi uskoa millaista minun elämäni on, se on aivan liian absurdin katastrofaalista.

Minulta ilmestyi tänä syksynä kolme kirjaa, romaani, toimittamani antologia sekä erityisruokavaliokirja, jonka piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kirjoitin ennätysmäärän novelleja. Joskus teininä saatoin kirjoittaa 10 novellia vuodessa, mutta ne olivat yleensä hyvin lyhyitä, tyypillisesti vain 500 sanaa. Nyt syntyi lähes yhtä monta ihan kunnon pituista. Runoja syntyi reilusti yli sata(!) ja parhaimmisto lähti hiljattain kustantamokierrokselle.

Osallistuin myös ennätyksellisen moneen kirjoituskilpailuun: yhteen romaanilla, yhteen runolla, yhteen näytelmällä, yhteen sikermällä raapaleita ja kolmeen novellilla. Yhdessä sijoituin finalistiksi, yhdessä en sijoittunut mitenkään ja lopuista tulee tulokset vasta ensi vuonna, osassa vasta reilusti keväällä tai jopa vasta kesällä. Usean suhteen olen aika toiveikas ja petyn kyllä, jos mitään sijoituksia ei tule.

Lisäksi leffakäsis lähti kolmatta ja viimeistä kertaa Nichollsiin ja muutamaan muuhun kilpailuun myös, niitä en laske samaan. Nyt on ihan toinen elokuvaprojekti tekeillä, siitä lisää myöhemmin.

Tämän vuoden tavoitteet onnistuivat aika 50-50. Ruokavaliokirja löysi kustantajan. Runoja, novelleja ja lehtijuttuja kertyi ihan kiva määrä. Uutta kolumnistin paikkaa ei löytynyt (aiempikin loppui viiden vuoden jälkeen, sekin oli kolumnistiksi jo pitkä ura). Näytelmille ei löytynyt ohjaajaa. Ensi vuoden tavoitteet ovat seuraavat.

Uran kannalta ensi vuonna on tärkeä vuosi, koska Worldcon järjestetään Helsingissä, ja sitä varten tapahtuu kaikenlaista, josta lisää myöhemmin. Ensi vuoden tavoitteet:

– menestystä useammassa lukuisista kirjoituskilpailuista joihin osallistuin
– runokirjalle kustantaja
– Lankamaailma valmiiksi ja sille kustantaja
– projekti X etenemään halutulla tavalla
– muistelmat valmiiksi tai ainakin pitkälle
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja valmiiksi
– Erveyskeskukselle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– uusi kolumnistin paikka

Mitä hyvää tänä vuonna tapahtui paitsi kirjoittamisessa onnistumista? Sain pari uutta kaveria(!) (NaNoWriMosta tietenkin, missä muualla tutustuisin ihmisiin), ja parin kaverin kanssa aloimme olla uudelleen tekemisissä pitkän tauon jälkeen. Rakastuin (uudelleen) komediaan, joka on pitänyt minua hengissä, ja löysin podcastit – sen jälkeen, kun olin melkein saanut valmiiksi käsikirjoituksen, jossa kuunnellaan podcasteja, ja ajattelin, että ne eivät ole minun juttuni. Siinä se aika lailla oli.

Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit ovat poikkeuksellisesti kaikki nuortenkirjoja. Aiemminhan en juuri edes lukenut niitä, mutta nyt oman nuortenromaanin kirjoittamisen takia olen lukenut monia. Toisaalta kaksi kirjoista on tuttujeni kirjoittamia, ja olisin varmaan lukenut ne joka tapauksessa.

Parhaat vuonna 2016 lukemani romaanit

Padma Venkatraman: A Time To Dance (arvostelu tulossa)

Corinne Duyvis: On the Edge of Gone

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Parhaat vuonna 2016 lukemani tietokirjat

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Maura O’Halloran: Pure Heart, Enlightened Mind (arvostelu tulossa)

Greg Proops: The Smartest Book in the World (arvostelu tulossa)

Miksi vihaan ihmiskuntaa

Tämä vuosi alkoi, hyvin kirjaimellisesti 1.1.2016 ensimmäisen tunnin aikana sillä, että sain sairauskohtauksen. Ihmiset joita olin pitänyt kavereinani kieltäytyivät auttamasta, koska heillä oli tärkeä kamanveto kesken, ja suhtautuivat minuun kuin kiukuttelevaan uhmaikäiseen. [redacted] (Sen siitä saa kun luottaa ihmisiin, jotka diilasivat kamaa omissa häissäänkin, siinä mielessä toki täysin oma moka.)

[redacted] Muita ihmisiä tämä ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. Hänen perheensä leikkii että mitään ongelmaa ei ole (samoin kuten hänen isänsä kanssa, jolla on myös skitsofrenia, mutta leikisti ei ole). Hänen kavereidensa mielestä holtiton narkkaaminen on ihan normaalia, ja minun suomalaisista kavereistani iso osa yrittää keskittyä puhumaan säästä tai leikkimään, että [redacted] ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Nice. Perus-suomihygge.

Kesällä jouduin tajunnanmenetysken seurauksena onnettomuuteen, tai ehkä tapaturma olisi suomeksi parempi ilmaus. Mitään ei murtunut, mutta jalkani turposivat mustiksi palloiksi viikkokausiksi, ja kenties aliravitsemuksen takia (laihduin samoihin aikoihin kuusi kiloa) päähaavalla meni neljä kuukautta parantua. Jaloissani näkyy edelleen kahta erilaista hyperpigmentaatiota ja hypertrikoosia ja kuoppa. Suomalaisten kavereideni reaktio oli enimmäkseen “aha” tai “…” ja mieheni reaktio oli vain “mitä sinä teit?” Koska tajunnanmenetyksen aiheuttama tapaturma on luonnollisestikin oma vika. Kuten kaikki.

Jonkin aikaa näytti siltä, että saattaisin [redacted] takia joutua pysyvästi asunnottomaksi. Isäni lupasi auttaa. Viime hetkellä hän perui tarjouksen. Lopulta ainoa, joka minua olisi oikeasti auttanut oli kaverini kaveri, jota en koskaan ole tavannut. Oma isäni ei. Tässä vaiheessa tuli mietittyä, että miksi vitussa luotin kehenkään, vaikka olen päättänyt, että en luota kehenkään muuhun ihmiseen kuin parhaaseen ystävääni. Jälleen oma moka. Tai sitten ei.

Muutama viikko takaperin kävin tutkimuksissa syövän varalta löydettyäni epäilyttävän patin. En ollut kauhusta kankeana, koska tiesin, että luultavasti kyseessä ei ole syöpä tai muukaan sairaus, mutta olihan se ahdistava tilanne. Suurin osa kavereistani reagoi lähinnä että “aha” tai paremminkin “…”. Mieheni vittuili äärimmäisen julmasti. Koska mikäs sen hauskempaa kuin syöpäepäily. LOL. (Paitsi tietysti, jos olisi ollut syöpä, silloin hän vasta olisi ollut onnensa kukkuloilla.)

Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi vihaan ihmiskuntaa. Hmm. En kyllä osaa vastata.

P.S. Selvyyden vuoksi: tietenkään en vihaa kaikkia ihmisiä. Esim. hollantilaisten ystävieni ansiosta minulla oli ihana jouluaatonaatto, mikä on harvinaista, koska mieheni psykoosi räjähtää käsiin aina lomilla ja on pilannut useimmat joulut (ja syntymäpäivät, vaikkei se loma olekaan) viimeisen 17 vuoden aikana. Vain noin 95 % ihmisistä on vitun perseestä.