Archive for Pään sisältä
Immuuni kuolemalle
Ikävin kysymys Inhimillinen tekijä -ohjelmassa oli, kun kysyttiin perheen ja puolison tuesta. Usein sairaat ihmiset vastaavat tähän julkisesti jotain ihan muuta kuin mitä oikeasti ajattelevat. En muista mitä vastasin, mutta en varmaan aivan todenmukaisesti.
Riittämättömän tuen määrä on tuntunut aivan musertavalta viime aikoina. Kun suurin osa läheisistäni ja kavereistani ei välitä terveydestäni pätkän vertaa. Joissain asioissa sen tuen pitää tulla läheltä. Ei ole sama, vaikka terapeutti tsemppaisi tai sata nettituttua sanoisi, että oot hyvä tyyppi, pärjäile.
Jokin aika sitten selvisi, että minulla onkin kahden henkeä uhkaavan sairauden sijasta kolme (ei siis uusia diagnooseja, ainoastaan uusi tieto). Useimmat kaverini eivät suostu puhumaan asiasta lainkaan. Mieheni kommentit aiheeseen ovat tasoa “no voi yhyy”.
Mieheni mielestä kuolema ei ole mikään big deal, hän ei sitä kuulemma pelkää. Minun näkökulmastani tämä on samanlainen väite, kuin miesten sanoma, että naisia ei syrjitä ja valkoihoiset sanovat, että rasismia ei ole. Kuolemaa on helppo olla pelkäämättä, helppo olla ajattelematta, jos se ei ole itselle ajankohtainen. On eri asia maata yöllä sängyssä hengenvaarassa tietäen, että pitäisi soittaa ambulanssi, mutta toisaalta elämänlaatu on niin heikko, että ei yksinkertaisesti jaksa vaivautua.
Hän ei toisaalta myöskään välittäisi keskustella aiheesta. Sairauksistani puhuminen on hänen mielestään “uhkailua”. Kun en kerran ole vieläkään kuollut. Senhän täytyy tarkoittaa, että eivät ne sairaudet niin vaarallisia ole.
Olen sortunut tällaiseen ajatteluun itsekin. Se on yllättävän helppoa. Tuttuni sairasti levinnyttä melanoomaa parikymmentä vuotta. Silti kun hän lopulta kuoli siihen, en voinut uskoa sitä. Sama päti erääseen päihteitä rajusti sekakäyttävään tuttuun, josta järjellä kaikki tiesivät, että hän kuolee tähän “harrastukseensa”. Kun lopulta näin kävi, tajusi alitajuisesti ajatelleensa, että koska tyyppi oli selvinnyt niin monta kertaa, hänen täytyi olla immuuni kuolemalle.
Sama koski myös Elizabeth McClungia. En vieläkään käsitä, että hän on kuollut, vaikka hän oli kuolemansairas koko sen viiden vuoden ajan kun hänet tunsin.
Vähän aikaa sitten iski aika pelottava tajuaminen. Kaikki lääkkeet ja lisäravinteet, joita syön, noin tusina kumpiakin, olen itse valinnut ja suunnitellut niiden annostelun. Jos kuntoni muuttuu akuutisti, kuten tapahtuu hyvin usein, määritän tarvittavat lisähoidot ja -annostukset. En lääkärin ohjeiden perusteella, vaan oman kokemukseni ja tietojeni. Niin kuin diabeetikko joutuisi itse säätämään verensokerinsa – ilman verensokerimittaria. Muuttujia on vain paljon useampia.
Viime vuoden lopulla minulla oli kerrankin erääseen asiaan lääkärin ohjeet. Otin kortisonia lähes nelinkertaisen annoksen ohjeeseen verrattuna. Sekin oli liian vähän. Jos olisin noudattanut ohjetta, huonosti olisi käynyt.
Tällainen on helvetin kuormittavaa. Joskus tulee vain sellainen olo, että en jaksa. Kun kaikki pitää tehdä itse, eikä mihinkään saa tukea.
Brysselistä voisin saada hoitoa, joka voisi paitsi parantaa elämänlaatuani huimasti, myös mahdollisuuksiani pysyä hengissä. Sinne parin tunnin junamatka, olen matkustanut pidempiäkin matkoja lääkäriin. Hoito tosin maksaisi paljon, luultavasti kuusisataa euroa kuussa. Mieheni on ehdottomasti vastaan.
Kuinka helvetin pielessä pitää asioiden olla, että 29-vuotiaana ei pysty tekemään ratkaisua hengissä pysymiseen, kun ketään muuta ei kiinnosta koko asia? En kyllä tiedä, mistä rahatkaan, mutta en ole alkanut selvittää asiaa, kun en pysty uskottelemaan itselleni meneväni.
Kuolema pelottaa, mutta en tiedä, onko minulla voimavaroja pitää sitä poissa, kun se vaatisi koko ajan enemmän työtä ja olen jo nyt ylikuormittunut.
No, jos tätä kaikkea paskaa ei lasketa, niin oikeastaan menee aika hyvin. Siitä lisää myöhemmin.
Elizabeth “EFM” McClung (1970-2013)
Elizabeth McClung oli ainutlaatuinen ihminen, joka on vaikuttanut elämääni enemmän kuin ehkä kukaan muu, jota en koskaan tavannut. Vaikka tavallaan olinkin.
Aloin lukea hänen blogiaan vuonna 2008 ja luin sen alkuun asti, vuoteen 2006, joten olen lukenut kaikki yli tuhat kirjoitusta. Blogi oli täynnä valokuvia, videoita ja erittäin pitkiä kirjoituksia ja siten tuntui, että oli tosiaan tavannut hänet ja hänen perheensä: Linda-vaimon ja “adoptoidun siskon” Cherylin.
Luin myös hänen ainoaksi jääneen romaaninsa Zed ja sain muutamia postikortteja osana hänen postikorttiprojektiaan, viimeisimmän muutama viikko sitten. Lindan ja Cherylin avustuksella Beth lähetti muutaman vuoden aikana yli 6 000 postikorttia ympäri maailman, jotka hän huolella valitsi ja koristeli mm. erilaisilla leimasimilla. Joskus hän askarteli niitä vuorokauden ympäri.
Viime maanantaina menehtynyt Beth sairasti etenevää autonomista neuropatiaa, joka keskimäärin tappaa parissa vuodessa. Se vei hänet pyörätuoliin jo alkuvuodesta 2007, mutta silti toissa kesänä hän päätti kelaamisen sijasta kävellä/hölkätä 5K:n.
Hoitoa Beth ei juuri saanut, paitsi kipulääkkeitä (hänen piti saada IVIG:tä, mutta se ei koskaan materialisoitunut). Hän oli jo useita vuosia sitten lähellä kuolemaa. Elämän täyttivät aivohalvaukset, epilepsiakohtaukset, sairaalareissut, lisähappi ja sydänfilmit, jotka eivät mahtuneet enää edes paperille.
Ja kuitenkin Beth sai aina mukaan niin paljon muutakin.
Beth oli tinkimätön GLBTIQ-aktivisti ja hän kirjoitti blogissaan asioista, joista monet eivät muuten olleet kuulleet. Ableismista. Vammaisten seksuaalisuudesta, parisuhteesta (myös sen ongelmista), seksivälineistä. Sukupuolirooleista ja niiden historiasta. Henkilökohtaisten avustajien sekä (suomalaiselta kantilta ironisesti nimetyn) VIHA-viraston törkeästä kohtelusta.
Urheilun tabuista. Trans- ja interssukupuolisuudesta. Lapsuudesta sadistisen uskonnollisen vanhempien kasvattamana (käsittääkseni vanhemmat hyväksyivät ainakin jossain määrin Bethin seksuaalisen suuntautumisen, mutta eivät sairautta). Emotionaalisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Joskus goottivaatteista, kampaajakäynneistä ja oravien ruokkimisesta.
Kuoleman läheisyydestä ja kuolemasta. Siitä Beth kirjoitti paljon, koska hän ei uskonut tabuihin, viimeksi vain kaksi päivää ennen kuolemaansa.
Beth kertoi suorin sanoin siitä, kuinka vaikeasti sairaan elämä voi olla täyttä helvettiä, joka jättää Stephen Kingit kauas taakse. Kaikesta mitä vaikeavammaisen elämään kuuluu. Kivusta, nöyryytyksestä, eritteistä. Ja silti siihenkin voi kuulua hyviä hetkiä, kun käydään puolison kanssa jäätelöllä tai katsotaan TV-sarjaa.
Beth tunnettiin myös nimikirjaimilla “EFM”, jossa “F” tarkoittaa “fucking”. Se viittasi samaan kuin hänen bloginsa nimi “Screw Bronze!”. Beth inhosi cripspiraatiota ja supercrip-ideaa, mutta toisaalta hän ihaili suuresti Terry Foxia ja halusi aina ylittää omat rajansa moninkertaisesti. “To dream the impossible dream; to fight the unbeatable foe”.
Beth inspiroi paitsi minua ja blogiani, jossain määrin myös Marian ilmestyskirjan Mariaa ja ennen kaikkea syksyllä ilmestyvän Häpeämätön-romaanini Ennaa, josta kirjan nimi kertoo kaiken olennaisen. Lienee siis oikeus ja kohtuus, että omistan Häpeämättömän Bethille. (Ja jos totta puhutaan, Beth inspiroi paljon myös tulevaa Palsamoitu-romaaniani kertomalla vaikeasta neulakammosta niin omasta näkökulmastaan kuin esimerkiksi siitä, että siihen voi jopa kuolla.)
Beth ehti elää elämässään todella paljon, niin ennen sairastumistaan kuin sen jälkeenkin. Hän opiskeli useamman tutkinnon, työskenteli eri ammateissa (mm. luennoi yliopistolla ja piti kirjakauppaa), sai julkaistua romaaninsa (jonka elokuvaoptio myytiin 2009, vaikka elokuvaa tuskin tuleekaan) ja paljon muutakin, muutti ulkomaille ja takaisin sekä matkusti lukuisissa eri maissa.
Hän juoksi maratoneja (vaikka sairasti synnynnäistä Marfanin oireyhtymää) ja harrasti monia urheilulajeja, miekkailusta pyörätuolinyrkkeilyyn. Hän rakasti kirjoja, elokuvia, luontoa ja valokuvausta. Hän ehti elää lähes 20 vuotta Linda-vaimonsa kanssa.
Eräs Bethin suuria intohimoja oli manga ja anime, josta hän kirjoitti jatkuvasti myös blogissaan. Olen jonkin verran katsonut animea joskus yli 10 vuotta sitten, mutta en koskaan päässyt siihen kiinni, vaikka mieheni oli siitä aikoinaan innoissaan ja pikkusiskoni ja ex-poikaystäväni ovat edelleen. Suhtauduin siihen vähän alentuvasti, mutta Bethiltä opin, mitä kaikkia länsimaisen kirjallisuuden ulkopuolelle jääviä asioita mangassa ja animessa käsitellään, esim. sukupuolen moninaisuutta.
Joka kevät Beth matkusti animeharrastajien Sakura-Coniin Seattleen. Viimeksi reilu kuukausi sitten. Reissu oli liian rankka ja taisi nopeuttaa loppua, mutta siellä hän pääsi vielä miekkailemaan sekä tanssimaan valssia vaimonsa kanssa, joten varmasti sen väärti.
En pysty vieläkään käsittämään, että Beth on poissa. Vaikka toisaalta hän jätti jälkeensä uskomattoman paljon. Itkettää silti.
P.S. For any Google Translate readers: Finnish has no gendered pronouns, but GT apparently thinks Beth is a “he”. Otherwise the translation is relatively sensible, except for the totally mumbo-jumboed paragraph where I explain that Beth partly inspired both the wheelchair using Maria (who has CFS/ME/Lyme) in my debut novel, and especially Enna of my upcoming third novel Shameless (she becomes a wheelchair user because of EDS), which I’m going to dedicate to her memory, and even my fourth novel Embalmed, whose main character suffers from trypanophobia.
Post scriptum
Sain ScriptFrenzyn valmiiksi jo, samassa ajassa kuin viime vuonna, vaikka silloin muokkasin Marian ilmestyskirjaa ja nyt kirjoitin päästäni (=tarkasta outlinestä). 100 liuskaa englanninkielistä elokuvakäsistä on tosin reilusti alle 20 000 sanaa. Alle kolmannes suomenkielisestä NaNosta, lähempänä varmaan neljännestä.
Silti ihan hyvä saavutus. Olen ollut syntymäpäivästäni asti tosi huonossa kunnossa, yli viikon. En jaksa usein ennen iltakuutta tehdä mitään. Ei ollenkaan hyvä merkki.
Työsarkaa riittää toki vielä paljon. Kässärin suurimmat ongelmat lienevät tällä hetkellä liian vähäinen tekeminen/visuaalisuus, liian vähäiset yllättävät komplikaatiot ja liian vähäinen subteksti. Myös 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuun sijoittuvat kohtaukseni ovat ihan luurankoja, kun ehdin jo unohtaa ison osan tutkimustyöstäni, josta enemmistön tein viime kuussa. “Laita X ja Y ottamaan yhteen tässä.”
Eräs tärkeä tietolähde, jonka ehdottomasti oletin vastaavan minulle, ei ole ainakaan vielä vastannut. Yhteen arkistoon pitäisi ottaa yhteyttä ja kysyä, lähettävätkö he minulle valokopioita (tai digikuvia) eräiden ihmisten kirjeenvaihdosta, kuten nettisivuilta ymmärsin, ja kuinka helvetisti köyhdyn siitä.
Mutta keksinpähän sentään, miksi päähenkilöni syö avokadoja ja miksi hänen on suorastaan pakko syödä avokadoja.
En tiedä, valmistuuko tuo leffakässäri. Sisällä pieni ääni sanoo, että ihan sama valmistuuko se, kun todennäköisyys, että siitä koskaan seuraa mitään, on luokkaa 0,1 %. Parhaani aion silti yrittää.
Nyt kun olen saanut kuukauden sisään valmiiksi kaksi syöpää käsittelevää isoa kirjoitusprojektia (ja olipa syöpä mukana myös Makuuhaavojassa sekä julkaisematta jääneessä 2. romaanikäsikirjoituksessani vuonna 1999), niin voin aika varmasti luvata, että seuraavassa romaanissani kukaan ei sairastu syöpään. :-P
En jaksa tehdä oikein muuta kuin kirjoittaa ihan vähän iltaisin. Silloin pystyn myös yleensä tekemään kävelyn. Lukea jaksan myös yllättävän hyvin, parhaimmillaan menee romaani alle päivässä. Tosin eihän yhteen kirjaan nyt mene kuin 2-3 h. Usein jaksan iltapäivällä katsoa elokuvan. Vähän kuin pienenä kun olin kipeänä, paitsi että ei kukaan hoivaa.
Erityistä taistelua on syöminen. Pitää 6-7 kertaa päivässä keksiä itselleen jotain riittävän vähähiilarista ja runsasproteiinista syötävää, kun voimat eivät tunnu riittävän edes sen syömiseen. Jugurtti, pähkinät ja myslipatukat alkavat tulla korvista ulos. Muuten voisin ihan hyvin skipata suurimman osan aterioista ja puksuttaa vararasvoilla, mutta jos lykkään syömistä, hypoglykemiani pahenee jopa pariksi viikoksi.
Hieman katkerana mietin, että ennen kuin terveyteni sabotoitiin, työstin keittokirjaa, joka oli yli puoliksi valmis (ja sen piti ilmestyä viime keväänä). No, nyt näyttää siltä, että ehkä joku voi tulla jossain vaiheessa apuun.
Kaikki muistuttaa asioista, jotka on menetetty. Sain eräältä postituslistalta hiljattain mainoksen englanninkielisestä kirjoituskurssista, joka voisi olla mielenkiintoinen. Mutta en minä sinne voi mennä nyt.
Kaikesta huolimatta minulla on kreisi tavoite lähettää seuraavan 1,5 kuukauden aikana 5-7 tekstiä viiteen eri paikkaan. Näistä yksi on valmis, yksi on valmis mutta vaatisi vähän editointia sopiakseen teemaan paremmin, yksi on noin puolivälissä, yhteen minitekstiin ja yhteen pitkähköön novelliin on idea, yksi pitäisi kääntää englannista suomeksi ja yksi suomesta englanniksi.
Ja ensi viikolla tulee anoppi.
Tanssiva papukaija, dippaava simpanssi
En yleensä postaa videoita. En ainakaan hauskoja eläinvideoita. Mutta näissä on ehkä muutakin.
Tämä neitokakadu jorailee ja vislaa Michael Jacksonin tahtiin.
Kaunis valkoinen Frostie tanssii YouTube-kanavallaan vaikka mitä musiikkia. Tällä videolla siivet leviävät juuri oikeassa kohdassa kuin Lordilla ikään.
YouTuben selaamisen perusteella papukaijojen suosikkimusiikkia ovat dubstepin ja Michael Jacksonin lisäksi esim. Gangnam style, Lady Gaga (erityisesti Pokerface, tosin eräs papukaijalauma tykkäsi tanssia Just Dancea, mutta Pokerfacen alkaessa soida lopetti ja huusi “No!”). Eli vahvasti melodinen musiikki, ei ehkä ihme. Eräs suosituimpia viheltelybiisejä tosin tuntuu olevan Addams Family.
Papukaijoilla on erilaisia tanssityylejä. Löytyy pään heiluttelua, moshausta, siipien levittelyä, hytkymistä, jaloilla “joraamista” (niin kuin ihminen heiluttaa käsiään ylös alas) ja edestakaisin kävelyä. Jotkut yhdistelevät kaikkia näitä. Neitokakadu voi myös nostaa ja laskea töyhtöään, mikä näyttää aika makealta.
Olen jonkin verran perehtynyt nyt papukaijoihin, koska niitä esiintyy kahdessa nykyisessä kirjoitusprojektissani ja mahdollisesti enemmän myös seuraavassa romaanissani (tämä on lähinnä sattumaa, kaikissa papukaija on ihan eri syistä ja eri roolissa).
Ihmisillä on hyvin erikoisia käsityksiä siitä, kuinka rajoittuneita eläimet ovat. Joku oli kommentoinut erääseen videoon tanssivasta neitokakadusta, että “I didn’t know animals could enjoy music”. Herranjumala, kyseessä on eläinlaji, joka viheltelee toisilleen melodioita!
Itsellekin tulee kyllä välillä tällaisia spesistisiä aivopieruja. Muutama päivä sitten näin kuvan, jossa simpanssille oli tehty syntymäpäivän kunniaksi salsaa, jonka kanssa oli suolattomia tortillasipsejä. Mietin “osaakohan se simpanssi dipata noita?” Niin, kyseessä kuitenkin eläin, joka osaa mm. sekoittaa itselleen drinkkejä sekä tehdä nuotion ja paahtaa sillä vaahtokarkkeja ja pelata Pacmania. Eiköhän se osaa (ja tajua) myös dipata sipsejä…
Papukaijasivustoilla aina muistutetaan, että älä antropomorfisoi (inhimillistä) papukaijoja. Niistä sanotaan usein, että ne ovat kuin “viisivuotiaita lapsia” (närhet ovat joissain asioissa suunnilleen yhtä fiksuja kuin seitsemänvuotiaat lapset), ja tietysti puhe lisää tunnetta ihmisyydestä, mutta ne eivät esimerkiksi voi käyttäytyä “hyvin” tai “huonosti” kuten sen ikäinen lapsi. “Huono” käytös kertoo aina siitä, että jokin on vialla – tai sitten se on vain linnulle lajityypillistä, kuten esim. kovaäänisyys ja esineiden nakertaminen.
Muutenkin aina hoetaan eläinten antropomorfisoimisesta. Jotkut eivät suostu uskomaan, että gorillat ja simpanssit pystyvät keskustelemaan viittomakielellä. Tanssivista papukaijoista on epäilty, että ne on “opetettu tekemään temppuja”.
Monilla eläimillä on hyvin samanlaisia tapoja kuin ihmisillä. Parempi sanoa noin, kuin että niillä on “ihmismäisiä” tapoja. Gorilla ja simpanssi, hyvin mahdollisesti muutkin eläimet kuin kädelliset, kykenevät empatiaan. Se ei ole inhimillistämistä, vaan sen tunnustamista, että on vähän asioita, joihin ihmisellä on yksinoikeus.
Usko, toivo ja epätoivo
Työkseen kirjoittaminen on todella lannistavaa, ainakin jos on kaunokirjailija, novellisti ja/tai freelancetoimittaja (tai sellaiseksi haluava). Romaanikäsikirjoituksen saaminen julkaistuksi on hyvin epätodennäköistä – runo- ja novellikokoelmista puhumattakaan -, mutta sama pätee myös esimerkiksi tekstin saamiseksi useimpiin kirjallisuuslehtiin (hyväksymisprosentit vaihtelevat yli 80:sta alle 0,1:een) ja palkinnon voittamiseen kirjoituskilpailussa. Näytelmät ja elokuvakäsikirjoitukset hyvin harvoin päätyvät tuotantoon.
Toimittajan työ ei ole aivan niin julmaa, mutta jos ei ole vakituista kirjoitussuhdetta mihinkään lehtiin, kuten minulla ei tällä hetkellä ole muihin kuin hyvin erikoistuneiden alojen julkaisuihin, eivastauksia tulee enemmän kuin kyllävastauksia. Paljon enemmän. Joskus sovittu juttu menee mönkään, kun vaikkapa haastateltava peruu, eikä uutta löydy (tai juttua ei voi tehdä ilman tiettyä tyyppiä).
Turhauttavinta asiassa on, että kyse on niin henkilökohtaisesta jutusta. Käytännössä missään näistä prosessi ei ole vertaisarvioitua (vertaisarviointi ei tietysti läheskään aina ole reilua tai objektiivista sekään, mutta kuitenkin), vaan kyseessä on useimmiten yhden ainoan tyypin päätös.
Voi olla, että sillä tyypillä on huono päivä. Tai hän inhoaa syvästi sulkapalloa, jota romaanikässärisi tai juttuehdotuksesi käsittelee. Tai että hän sekoittaa nimesi johonkin toiseen tyyppiin, joka on ärsyttävä. Ei riitä, että on hyvä, pitää olla oikeanlainen. Ja osua oikeaan saumaan.
Usein saat toisen mahdollisuuden. Useimpia lehtijuttuideoita ja romaanikäsikirjoituksia voi tarjota useampaan paikkaan. Yhtäkin juttuideaa tarjosin tusinaan paikkaan ennen kuin tärppäsi. Joskus torppaajana voi kuitenkin olla yksi ihminen, esimerkiksi kirjoituskilpailussa tai hyvin erikoistuneessa juttuaiheessa. Ei hän sitä ilkeyttään tee, mutta ei se lohduta. Jos kirjoituskilpailuun osallistuu 500 ihmistä, 499 heistä ei voita.
Itse koen, että hylyt (ja juttuehdotuksiin yms saadut ei-vastaukset) kuuluvat kirjailijan työhön, eivätkä ne yleensä lannista, mutta jos hylkyjä tulee kerralla monta tai tosi huonon päivän päätteeksi tulee hylky, kyllä se voi silloin lannistaa. Ja usein niitä tuppaa tulemaan monta kerralla. Hiljattain sain varmaan viisi yhdessä viikossa.
Ja kaikki hylyt eivät ole samanarvoisia. Jos eivastaus tulee siltä viimeiseltä/ainoalta lehdeltä, viimeiseltä isolta kustantamolta tai lempikirjallisuuslehdeltä. Tai jos onnistut vaikkapa saamaan personoidun hylkykirjeen, jossa ihana päähenkilösi haukutaan tylsäksi ja luotaantyötäväksi.
Jotkut lopettavat kirjoittamisen ensimmäiseen tai kymmenenteen hylkykirjeeseen. Jos haluaa menestyä, pitää vain jatkaa.
Itselleni on taas hiljattain iskenyt epäusko. Olen kirjoittanut 23 vuotta, romaanikäsiksiäkin 14 vuotta. Olen ollut kirjoittamiskursseilla, lukenut parikymmentä kirjoittamisopasta ja satoja artikkeleita aiheesta, saanut palautetta teksteistäni beetalukijoilta ja verkossa sadoilta eri ihmisiltä, monet heistä ammattilaisia.
Silti romaanini eivät kelpaa millekään isommalle kustantamolle. Lastenkirjani ei taida kelvata yhtään kenellekään. Proosani ei ole ollut mitalisijoilla muissa kuin lasten/nuorten (tai pienten piirien) kirjoituskilpailuissa. Ns. oikeissa kilpailuissa ei edes shortlisteillä. Eikä sitä ole hyväksytty mihinkään ns. oikeaan kirjallisuuslehteen. (Sabotaasin jälkeen olen joutunut lähestulkoon lopettamaan lähettelyn, mutta sitä ennen kyllä lähetin paljon.)
Lukijoilta tulee hyvää palautetta, mutta vielä kun saisi niitä lukijoita. Esim. novellien kanssa se on aika toivotonta ilman kirjallisuuslehtiä. Näytelmäni on kerännyt kehuja, mutta toistaiseksi kukaan ei ole lupautunut ohjaamaan sitä (vaikka yksi niin vihjailikin.) Onko näytelmä, jota kukaan ei esitä, edes olemassa?
Seuraavaksi aloitan kirjoittaa elokuvakäsikirjoitusta. Hollywood-elokuvaan (koska tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, siitä ei pääse yli eikä ympäri). Hieman tulee mieleen tämä legendaarinen Flash-pläjäys pelkästä ajatuksesta…
On uskomatonta, miten niin moni jaksaa jatkaa työtä, jossa useimmat uutiset ovat huonoja. Jossa voi, ehkä kannattaakin olettaa, että vastaus on ei – siinä tilanteessa on melkein järjenvastaista uskaltaa edes toivoa kyllää. Monet eivät puhu kustantajilta saamistaan “vastauksista”, vaan esimerkiksi “sitten kun olen saanut hylyt lopuiltakin kustantajilta.”
Millä me oikein jaksamme?
Merihevoset ja kaikki muu, mitä voi tehdä sekaisin
Kolme päivää töitä 11 päivän loman jälkeen. Uusi tietokirja aloitettu. Nyt työn alla on kaksi kirjaa ja pitäisi kirjoittaa artikkeli, mutta olen päätynyt taas jokaisen toimittajan vakkari-inhokkitilanteeseen: haastateltava muuttuu vaikeasti tavoiteltavaksi. Jes! Tämä on vieläpä haastateltava, joka on jo kerran istunut nenäni edessä, mutta silloin tuli ns. tilanne ja häntä tarvittiin akuutisti muualla.
Lomalla lähinnä editoin romaania ja söin (kuten ehkä aika moni muukin). Laitoin jouluksi herkkuruoat bataattikakusta herkkutatti-pekaanipateeseen, kylvin erilaisissa tuoksumömmöissä ja luin montaa kirjaa sekaisin (kirjat olivat sekaisin, minä toivottavasti en). Kävin paljon kävelyillä, ulkona oli ihanan lämmintä (lue: 10C). Minun piti maalata merihevonen ja luonnostelinkin sen jo pahvipohjalle, mutta voimat loppuivat. Mies vietti suurimman osan lomasta piirtäen piirilevyä tulevaan syntetisaattoriinsa.
En ole vuosiin pelannut juuri mitään (paitsi joskus Wiitä), mutta lomalla keksin, että haluan pelata pasianssia. En tavallista, vaan jotain erikoista. Pelasin yhtä pasianssia jotain 200 kertaa ennen kuin se meni läpi. Toista peliä 98. En tiedä vaatiiko se kärsivällisyyttä vai tyhmyyttä. Nyt onneksi ehdin jo kyllästyä.
Sain joululahjaksi vuohia (puussa; seinälle), tiikeriankan (kakkuvuoan), suklaata (paljon) ja leivontatarvikkeita glitteristä sokerimassamuotoleikkureihin (joita pyysin yhden ja sain kassillisen). Osa kirjoista ja suklaista on vieläkin postissa.
Olen sortunut myös shoppailemaan. Mitä en yleensä myöskään tee, jos ei lasketa ruoan ja puoli-ilmaisten hippivaatteiden ostamista torilta ja ajoittaisia kirjakasoja. Nyt on tullut shoppailtua vaatteita (miten joku voisi vastustaa paitaa, jonka nimi on fleur-schach, tai turkooseja paisleykuvioisia housuja?), alekosmetiikkaa, kirja (joo, yksi vain!), koru, ruokaa sun muuta. En ole koskaan pelannut Scrabblea, mutta yhtäkkiä tuli tunne, että sellainen pitää olla. Nyt pitää pistää hölmöilyhanat kiinni.
Eräs jenkkiläinen nettituttu lähetti minulle lahjaksi (lue: koska olen äänekäs tyyppi, josta voi hyötyä) kasan tosi kalliita ja hienoja lisäravinteita kaupastaan. Mm. maailman vahvinta B12-vitamiinia sekä lukuisia ainesosia sisältäneitä unipillereitä, jotka ihme kyllä eivät jääneet tulliin. En ollut hirveän toiveikas, mutta sen verran hifikamaa nuo ovat, että vähän mietti, että jos ne kuitenkin auttavat.
No, B12 lakkasi minulla toimimasta vuonna 2006, eikä tuo muuttanut sitä. Unipillerit aiheuttivat puolikkaalla annoksella sen, että en saanut nukuttua tuntikausiin. Olen vetänyt lähemmäs 150 eri troppia ja ensimmäistä kertaan vastaan tuli ns. paradoksaalinen reaktio. Luulen tietäväni kyllä, mistä on kyse. Se ei ole yhtään hyvä merkki, koska yhdessä erään aiemman reaktion kanssa se viittaa siihen, että välttämättä mikään piristävä aine ei toimi minulla enää.
Aina ei voi voittaa. Onneksi sentään romaanin editointi sujuu hyvin ja leffakässäriinkin on tullut ideoita. Näitä kirjoja jaksan kyllä, mutta vaikea jaksaa mitään muuta. Ei yhtään huvittaisi esim. lukea sähköposteja ja novellit lojuvat keskeneräisinä, vaikka niitä piti lomalla työstää ja lähetellä. Yhden kyllä aion ainakin saada valmiiksi seuraavaa Ursulaa varten.
Suomen matkaan (joka on siis 24.1.-3.2.) on enää pari viikkoa ja jänskättää kauheasti. Näillä näkymin reitti on Hki-Tre-Hml-Hki. Matkan suunnitteleminenkin on aika uuvuttavaa, kun pitää organisoida tropit ja tuliaiset/lahjat (olen menossa häihin ja syntymäpäiville) ja juhlavaatteet ja esiintymisvaatteet ja tapaamiset. Kivaahan on tietysti suunnitella kivoja juttuja, ja odotan innolla uusien ja vanhojen tyyppien tapaamista, mutta vie se silti resursseja.
Sääennuste on vähän sitä mieltä, että Suomessa liikun lähinnä junalla, taksilla, jonkun muun autolla sekä Asematunnelissa ja sen vieressä olevissa paikoissa.
Eikä minulla kai ollut mitään fiksua sanottavaa, kun se kaikki fiksuus uppoaa noihin kirjoihin. Nimimerkki en osannut uutena vuotena laskea, montako tuntia oli puoli neljästä tai puoli viidestä iltapäivällä keskiyöhön – ja olen aina ollut taitava päässälaskija. Tarkoitan siis uudenvuodenaattona, “uusivuosi” kestää täällä noin kuukauden…
Onneksi tällainen ei voi johtua siitä, että en ole juuri nukkunut maaliskuun 2011 jälkeen. Kysykää vaikka mieheltäni, tuollainen ei vaikuta mitenkään suorituskykyyn.
Haluaisiko joku ryhtyä sihteerikseni? Palkka maksetaan vaikkapa kirkkaankeltaisina marsipaanikukkasina (viisi eri mahdollista kokoa!) tai puolivalmiina merihevosina.
Kun litsi joulukuuseen kiipesi
Sen jälkeen kun muutin pois vanhempieni luota 12 vuotta sitten en ole koskaan hankkinut joulukuusta. Puut ovat kivempia metsässä, joulukuusessa on paljon työtä, se varistelee neulasia jne.
Muutenkaan en ole juuri harrastanut mitään koristeluita. Mutta tänä vuonna lähikaupan tarjous “kaksi minijoulukuusta viidellä eurolla” vei voiton (torilta olisi kyllä saanut lähes metrisen ruukkukuusen samaan 2,50 euron hintaan, mutta se olisikin sitten ollut jo turhan oikea).
Päätin koristella kuusen vain syötävillä jutuilla, joten siihen päätyi kanelitankoja, chilejä, aurinkotomaatteja, litsejä ja latvaan tähtianis. Miehen kuusessa on Milkan suklaakuusenpalloja ja latvassa Milkan suklaapyrstötähti.
Hauskaa joulua/yulea/jne kaikille blogin lukijoille!
Propsit kaikille, jotka huomaavat mitä outoa kuvassa on. :-P
Lopussa lumiaura seisoo
On ollut aika uuvuttava viikko, enimmäkseen kuitenkin tosi hyvä. Tiistaina oli mielenkiintoisin juttukeikkani ikinä. En olisi koskaan uskonut, että dementikkojen hoitokotiin tutustuminen voi olla niin hieno kokemus.
Pääsin jopa puhumaan vanhusten kanssa hollantia. Se oli aika …jännää, kun he eivät olleet ihan koherentteja. Olisinpa vähän paremmassa kunnossa, paikka hieman lähempänä ja hollannintaitoni paremmat, niin menisin mielelläni vapaaehtoiseksi.
Pääsin kotiin vähän ennen kuutta illalla ja naputtelin vielä melkein 10 000 merkkiä juttua sen jälkeen. Aika saavutus, kun monena päivänä nykyään en ole saanut tuntiakaan töitä tehtyä.
Keskiviikkona oli sitten vähemmän mieltäylentävä keikka. Matkaan jälleen kaatosateessa (luojan kiitos ilman edellisen päivän myrskytuulta), sitten odotin kaksi tuntia sovittua haastattelua jääkylmässä, käsistä ja jaloista meni tunto, ja sen jälkeen tyyppi tulee sanomaan, että ei kyllä onnistu nyt. Ihan kauheasti ei naurattanut (ja ilta ja yö menivät tosi kuumeisena, kuten aina käy kun olen kylmässä).
Mutta kotiin tultuani postilaatikossa oli kirje Suomen Tietokirjailijoilta, jonka avasin kädet täristen, ja siellä luki, että olen saanut apurahan seuraavaan lääketiedekirjaani! Mahtava juttu, etenkin kun en saanut tänä vuonna yhtään romaaniapurahaa.
Taivaalta on tullut valkoista tavaraa monenakin päivänä, mutta muina päivinä se on hyvin nopeasti kadonnut. Nyt tänään on ihan kunnon snowpocalypse päällä, pyrytti monta tuntia. Onneksi ei tarvitse mennä ulos.
En katsonut linnanjuhlia, mutta ihmettelin kyllä suuresti Twitterissä esiintynyttä valtavaa ableismin määrää ja nimenomaan sitä, kun ableistisissa twiiteissä syytettiin muita mokista. Joku piti mokana, että Haukio ei osannut kätellä “raajarikkoa”. Kun huomautin, että moisen sanan käyttäminen on paljon isompi moka, hän ei tiennyt mitään parempaa sanaa tilalle. Kuinka helvetin pihalla ihmiset voivat olla?
Sekin oli kuulemma moka, kun pyörätuolissa olijalta kysyttiin, että meneekö hän tanssimaan. Eikö suurempi ongelma ole ajatus, että pyörätuolin käyttäjä ei voi tanssia? Ja lisäksi paheksuttiin naisia, joilla on silmälasit. Koska kaikki ihmisethän voivat käyttää piilolinssejä. Paitsi että eivät.
P.S. Jos joku kokee sopivaksi, niin minua saa ehdottaa Suomen Kuvalehden Sisukkaat suomalaiset -juttuun.
Paskasadetta ja auringonpaistetta
NaNo etenee toisina päivinä paremmin, toisina huonommin. Numerot eivät kerro koko totuutta. Välillä on taottu kirjoitusenkkoja, välillä iskee sellainen jähmettävä suru ja lannistus, että hyvä kun saa kolme lausetta kerralla kirjoitettua, sitten on pakko pitää taukoa.
Joskus ei yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan, kun ei tule edes lorem ipsumia ulos. Ei mikään writer’s block, pää on vain tyhjä. Kaverit ihmettelevät, että miten pystyt kirjoittamaan ollenkaan. Niin, no. En tee mitään muuta kuin NaNoa, joten voin epäonnistua kirjoittamisessa (ja kaikessa muussakin) 12 tuntia päivässä ja silti teksti etenee.
Ulkona sataa, mutta ennen kaikkea tuntuu, että sataa kaikkia ikäviä asioita niskaan. Apurahaa ei kai sitten tullut, mikä nyt ei ole maailmanloppu, vaikka harmittaa toki, varsinkin kun apurahat lienevät jatkossa käytännössä ainoa tulonlähteeni. Palsamoidulle ei herunut yhtä ainutta, enkä voi varmaan enää hakea sille, seuraavat haut ovat seuraaville romaaneille. Tulisi nyt edes tietokirjalle…
Kurjempia ovat olleet kaikki muut huonot uutiset ja jutut. Tuttavapiiristä yksi kuoli, yhden viisi vuotta kokonaan poissa pysynyt syöpä alkoi taas levitä ja parhaan ystävän terveys on romahtanut entisestään, minkä takia emme pysty enää juuri pitämään yhteyttä.
Itse olin peräti viikon aavistuksen paremmassa kunnossa uusien troppien ansiosta, sitten seurasi taas lisää sabotointia ja siitä seurasi, kuten yleensä, ilmeisen pysyviä elinvaurioita. Enpä pitkään ehtinyt siitäkään mömmöstä iloita.
Nyt riemunani on näiden elinvaurioiden takia mm. entistäkin vaikeampi hypoglykemia. On niin hirveä nälkä koko ajan että itkettää! Suututtaa, kun ihmiset aiheuttavat tahallaan stressiä, vaikka tietävät sen olevan minulle hengenvaarallista ja johtavan pysyviin vaurioihin.
Hyvän kaverin piti muuttaa tänne, oli jo kirjoittamassa työsopimusta ja katsomassa asuntoa, mutta sitten se peruuntui aivan viime hetkellä. Vituttaa todella paljon, vaikka ei saisi.
No, onhan tässä jotain odotettavaa. Kai. TV-esiintyminen ja toivon, että saisin nyt kustantajan lastenkirjakäsikirjoitukselleni, josta mielestäni tuli mainio, tosin kustantajat nyt tuppaavat olemaan näistä eri mieltä kuin minä. Elätin toivoa, että josko sittenkin olisin saanut järjestettyä kirjanjulkkarit Makuuhaavojalle (tammikuussa varmaan, joulukuussa on turha järjestää mitään), mutta uusimman romahduksen jälkeen ei näytä siltä.
Tutustuin yhteen kollegaan, joka olikin ensimmäinen uusi kaveri täältä melkein kahteen vuoteen, 2010 NaNon jälkeen. Lisäksi tapaan pian toisen uuden tutun ponchon ja Twitterin ansiosta.
Tammikuun lopussa menen Suomeen, mutta sitä on vaikea odottaa, kun en tiedä edes missä yövyn tai miten voin olla ulkona, kun en voi olla ulkona.
Makuuhaavoja tulee pian painosta, siitä on muuten nyt lukunäytekin verkossa. Periaatteessa olen tosi innoissani, tietenkin, mutta kaikki edellämainittu painaa maahan musertavalla tavalla. Ehkä eniten se oman kunnon romahtaminen. Joskus pari kuukautta sitten elämä oli tosi mustaa. Nyt tilanne on sama, paitsi on tullut kasapäin huonoja uutisia ja olen vielä huonommassa kunnossa (ja sääkin toki ankeampi). Vuosi sitten elämäni oli vielä ihanaa – ja tiedostin sen kyllä hyvin.
Jotta ei menisi liian angstiseksi, niin sain Helmi-Maarialta tällaisen tunnustuksen, joka tosin tuntuu hieman ironiselta. Kiitos! Tätä pitäisi jakaa eteenpäin muille blogaajille, mutta kaikki joille jakaisin tunnustusta taitavat jo olla saaneet sen. Anteeksi, en jaksa miettiä. Tunnustuksen yhteydessä sai myös haasteen vastata näihin kysymykseen:
1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken?
Kyllä, ja olen niin tehnytkin. Mutta osalla ihmisistä ei ole niin hurjia unelmia ja toisaalta monella unelman toteutumisen esteenä on esimerkiksi raha tai heikko terveydentila eikä vain uskalluksen puute. En minäkään olisi voinut yksin muuttaa Hollantiin.
2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta?
Minun kohdallani tuo toinen juna olisi se, että jättäisin lääkkeeni syömättä (eli passiivinen eutanasia). Kyllä se pyörii ihan jatkuvasti mielessä, mutta olen turhan nössö. Ja lopputuloksen kannalta todennäköisesti aika sama. :-P
3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?
Läheiset, kirjoittaminen, aktivismi/muiden auttaminen.
4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Hollanti, mutta Hollanti ei hyväksy kaksoiskansalaisuutta. Loogisempaa minulle kyllä olisi olla Hollannin kuin Suomen kansalainen.
5) Elämäsi parhain saavutus?
Kirjani. Monen ihmiselämän (varmaan kymmeniä) pelastaminen. Se että olen yhä hengissä!
6) Suosikkiharrastuksesi?
Kirjoittaminen ei ole harrastus vaan työ ja elämä. Valokuvausta ja ruoanlaittoakin teen puoliammattimaisesti. Mikähän sitten olisi enää harrastus? Kuvataide (ASCII-kuvat ja maalaaminen), joita en kyllä melkein koskaan päädy tekemään. Energiaa ei ole oikein tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa.
7) Suosikkimusiikkisi?
Kuuntelen tosi vähän musiikkia nykyään, vaikka olen musiikkilehdessä töissä. Lähinnä CMX, Nick Cave, Tori Amos, goa, suomisoundi, industrial, EBM, (dark) ambient, d’n'b. Konebändeistä Juno Reactor on ehdoton suosikkini, joka räjäytti tajunnan myös livenä. On minulla musiikkihyllyssä vaikka mitä, mm. jotakuinkin kaikki Björkin, Beatlesin ja Bon Jovin levyt, useita Radioheadeja jne. Yksi suosikkilevyistäni on Ismo Alangon Onnellisuus ja yksi suosikkibiiseistäni Front 242:n Headhunter.
Harkitsen Sigur Rósin keikkaa ensi vuoden alussa, mutta olen kyllä käynyt tosi laiskasti täällä keikoilla Suomeen verrattuna – vain VNV Nationin toistaiseksi. Missasin Radioheadin, Richie Samboran sekä Torin ainakin kahdesti. (Periaatteessa täällä esiintyy paljon enemmän maailmantähtiä kuin Suomessa, ei kovin yllättäen, mutta silti useat suosikkiartistini ovat viimeisen 2 v aikana konsertoineet Suomessa, mutta eivät täällä…)
8) Paheesi?
Ennen liiallinen suklaan syönti, nykyään syön sitä paljon vähemmän kiitos vadelmaketonin. Varmaan hiilihydraattien syöminen, koska en saisi syödä niitä juuri lainkaan (mukaan lukien hedelmät, ruisleivät, täysjyväpastat sun muut terveelliset).
9) Suosikkivuodenaikajuhlasi?
…NaNoWriMo? En juuri vietä mitään, joulua sen verran, että on lahjoja ja ruokaa, mutta ei sukua, koristeita tai muuta. Solstice-festivaalin voinee laskea vuodenaikajuhlaksi, mutta en edes tiedä, kenet saisin sinne mukaan ensi kerralla tai pääsenkö edes itse.
