Archive for Projektit
Kiihkolla käsikirjoittamisen kimppuun
Sunnuntaina alkaa ScriptFrenzy, minulle elämäni ensimmäinen. Se on melkein kuin NaNoWriMo, mutta 50 000 sanan romaanin sijasta kirjoitetaan 100 sivua kässäriä – elokuvaa, TV-sarjaa, näytelmää, sarjakuvaa, tietokonepeliä tai muuta vastaavaa.
Haastan kaikki blogaajat mukaan! ScriptFrenzy on inhimillisempi kuin NaNo, sillä jos kirjoittaa NaNon suomeksi, vaaditaan noin 100 liuskaa ykkösrivinvälillä. Käsikirjoitusliuska on kuitenkin “tyhjää täynnä” – valtavat marginaalit, paljon rivinvaihtoja ja paljon tyhjää tilaa (ilmaisohjelma CeltX helpottaa muotoiluita). Ajallisesti kyseessä on siis paljon pienempi panostus. ScriptFrenzyn sivuilta löytyy paljon vinkkejä erilaisiin käsikirjoituksiin.
100 sivua on keskivertopituinen näytelmä tai elokuva, sillä etenkin elokuvassa yhden sivun lasketaan vastaavan noin yhtä minuuttia filmiä. Yhden pitkän projektin sijasta voi tosin kirjoittaa vaikkapa liudan lyhytelokuvia.
Minulla tosiaan projektina on Marian ilmestykset -näytelmä, jollaista on kyselty. Olen varustautunut lukemalla näytelmiä ja näytelmänkirjoitusoppaita. Mitä enemmän aiheeseen tutustun, sitä omemmalta jutulta se tuntuu. Jos näytelmästä ei tule riittävän pitkä, ehkä alan kirjoittaa kesken olevasta scifinovellista näytelmäversiota jatkoksi.
Tuntuu hassulta “kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa uudestaan”. Melkein kuin kirjoittaisi fanfictionia omasta tekstistään! Toisin kuin kirja, näytelmä lienee kronologinen, mutta on siinä muutakin erilaista. Näillä näkymin erityisesti viimeinen kolmannes on monessa asiassa erilainen, vaikka ei mitenkään fundamentaalisesti muutukaan. Jotkut kirjan asiat muuten muuttuvat entistä mielekkäämmiksi.
Olen ajatellut, että saattaisin kääntää näytelmän englanniksikin ja laittaa sen vapaaseen jakoon (harrastelijateattereille ja hyväntekeväisyysprojekteille, ammattilaiset maksakoot). Harrastelijoilla on aina pulaa ei-puhkikalutuista vapaasti käytettävistä näytelmistä. Sama koskee tuota scifinäytelmää, jos se valmistuu ja siitä tulee fiksu.
Nyt kun on lukenut leffa- ja näytelmäkäsikirjoitusoppaita, on alkanut yhä enemmän miettiä tekstien oikeaa formaattia. Olen kirjoittanut romaanien lisäksi runoja ja novelleja, joiden pituus on vaihdellut 6-3 000 sanan välillä. Nyt kuitenkin tuntuu, että joskus näytelmä olisi parempi formaatti. Tuo scifitarina esimerkiksi tuntuu siltä, että se koostunee enimmäkseen useista hyvin kiihkeistä keskusteluista.
Lisäksi olen miettinyt, olisiko parille mielessä pyörineelle idealle sopivin muoto proosaruno? Sellaista en ole aikaisemmin kirjoittanut. Esimerkiksi eräs konsepti Marian ilmestyskirjaa edeltäneestä romaanikäsikirjoituksesta Elinkelpoinen, josta olen aiemmin yrittänyt kirjoittaa runoa ja nyt novellia.
Ensi viikolla on syntymäpäiväni, täytän 28. Sain jo syntymäpäivälahjani, sinisen orkidean, jollaista olin himoinnut niin, että se oli tullut jopa uniini (ne ovat siis valitettavasti sisältä käsin värjättyjä, mutta silti upeita – orkideat siis, ei unet). Suomesta on tullut useita kirjapaketteja.
Synttäriä seuraavana päivänä 17-vuotias pikkusiskoni ja tämän poikaystävä, jota emme ole koskaan tavanneet, lentävät tänne muutamaksi päiväksi. Minulla on ke-ma eräänlainen pääsiäisloma siis, vaikka tietenkin ScriptFrenzyä pitää silti kirjoittaa. Tekstitiedostot ovat kyllä täynnä erilaisia valmiita tai puolivalmiita blogipostauksia, joten en hiljene täälläkään. :-P
Töiden suhteen olen yhä ~150 tuntia jäljessä, se on vähän mälsää. Ei siis toivoa, että voisin aloittaa loman jo päivää etuajassa, syntymäpäivänäni. Ennen Screnzyä on tarkoitus saada luettua ainakin kolme kirjaa ja pitäisi saada valmiiksi Sabine, Weakling ja mielellään myös Snake Oil, mutta noiden novellien valmistuminen näyttää hieman utopistiselta. :-/
Lue uusin novellini
Uusin novellini Taloni, linnani (jos aivan totta puhutaan, se on toiseksi uusin, koska sain sen valmiiksi lauantaina päivällä ja Trespasserin vasta lauantai-iltana) on nyt julkaistu muiden KaNoKiKu-novellien kanssa KaNoKiKun eli kansallisen novellinkirjoituskuukauden sivuilla. Novellista on johonkin kadonnut yksi kappalevaihto, keskeltä viimeistä kappaletta, mutta ei se onneksi tunnu juuri haittaavan. Mitä pidätte?
P.S. En edes muista, milloin olen viimeksi kirjoittanut suomenkielisen novellin. Tai no, muistan. Vasemmistonuorten Yhdenvertaisuus-kilpailuun kirjoitin tekstin kiireessä vain reilua viikkoa ennen Hollantiin muuttoamme. Se ei kuitenkaan sijoittunut eikä päätynyt julkaistavaksi, enkä ole saanut aikaiseksi julkaista sitä muuallakaan. Voisi joskus julkaista sen täällä.
Uranvaihdos edessä?
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, että ensi vuonna, saatuani romaanini ja ruokakirjani valmiiksi, tekisin “jotain ihan muuta”. Ei niin, ettenkö rakastaisi nykyistä työtäni ja harrastuksiani, mutta joskus voisi varmaan vähän uudistaa elämäänsä.
Toissa viikolla elokuvia tekevä kaverini sanoi, että tarvitsisi lisää kässäreitä. Viime viikolla samaa vihjasi sähköpostissaan eräs teatterilainen.
Olen miettinyt teatteri- tai elokuvakäsikirjoituksen kirjoittamista jo pitkään, mutta aina tielle on tullut kysymys: osaisinko minä oikeasti kirjoittaa sellaisen? Yleensähän minut on helppo saada tekemään jotain: joko väittää minulle, etten pysty siihen tai osoittaa uskovansa, että pystyn. Heh.
En kyllä tiedä, miksen pystyisi. Minulla on ihan kohtuudella taustaa teatterissa ja lyhytelokuvien teossa. Kävin teatterissa paljon ihan lapsena ja sitten uudestaan yläasteella, kai lukiossakin, kun saimme usein ilmaisia/puoli-ilmaisia lippuja. Hassua sinänsä, että muistan paljon asioita aivan pikkulapsena nähdyistä näytelmistä, vaikka joskus minulle ei ole jäänyt mitään mieleen pari päivää aikaisemmin näkemästäni elokuvasta. Edellinen teatterireissuni oli tosin keväällä 2010, mutta sen hienosti toteutetun, “interaktiivisen” näytelmän muistan edelleen ihmeen kirkkaasti lähes alusta loppuun.
Pienenä halusin paitsi kirjailijaksi, myös näyttelijäksi. Ei joko tai, vaan molempia. Ala-asteella osallistuin paitsi moneen koulunäytelmään (joissa olin mm. joulumuori sekä huonokuuloinen Liisa), olin pitkään myös näytelmäkerhossa. Onnenkantamoisen (hänelle epäonnen) ansiosta pääsin kerran jo toiselle tytölle arvottuun päärooliin. Siinä näytelmässä oli vaikka mitä hienoja efektejä ja teknisiä ratkaisuita, mm. piirtoheittimellä toteutettuna.
Kasiluokalla osallistuin koulumme teatteriproggikseen, joka toteutettiin yhdessä Kansallisteatterin kanssa. Näyttelin ja osallistuin käsikirjoittamiseen. Silloin vielä ajattelin, että minusta voisi tulla näyttelijä.
Eräästä proggikseemme osallistuneesta kaveristani (jonka kanssa myös kirjoitimme ja pidimme yhden puheen koulussa) tulikin varsin tunnettu näyttelijä, toisesta taas näytelmäkirjailija/ohjaaja, toistaiseksi harrastustasolla ja kolmaskin siinä ollut kaverini tekee nyt teatteria. (Olen muuten ollut samalla tai rinnakkaisluokalla hämmentävän monen sittemmin näytteljänuraa tehneen tyypin kanssa, niin ala- ja yläasteella kuin lyhyen lukiourani aikana.)
Lukiossa kävin pari kurssia näyttämöilmaisua, tosin en muista siitä muuta kuin fyysisesti erittäin rankat harjoitukset.
Ala-asteella olin videokerhossa, jossa meille varsin ansiokkaasti opetettiin alaa (kiitos Retu, työsi näkyy myös Marian ilmestyskirjassa!). Siellä näyttelin, käsikirjoitin, kuvasin ja editoin. Myöhemmin tuli tehtyä muutama pieni video itsekin, lähinnä tosin musiikkivideoita. Joskus kauan sitten tein yksin myös kuvakäsikirjoituksen lyhytelokuvaan.
Teoriassa kyseessä ei siis olisi uranvaihdos (enkä tietenkään lopettaisi muuta kirjoittamista, höpsöt), vaan ehkä ennemminkin paluu juurilleni.
Tällä hetkellä mietin, saisiko Marian ilmestyskirjasta mitenkään näytelmää. Siinä on muutama hieman hankala juttu, kuten laaja henkilökaarti sekä sähköpyörätuoli. Olen ehkä enemmän kallistumassa Makuuhaavoja-romaaniini, jonka suhteen selvittäisiin ehkä hieman vähemmällä kikkailulla (ja vähemmillä henkilöhahmoilla). Häpeämättömän tekee ongelmalliseksi se, että siinä tärkeää roolia näyttelee päähenkilön tyttöystävän monimutkainen taidenäyttely ja sen rakentaminen.
Kallo keulassa
Pikkusiskoni valitti, että hänen koulutyönsä sun muut jäävät usein viimeiseen iltaan. Lohdutin häntä, ettei hän tosiaankaan ole ainoa (en puhunut siis itsestäni, vaan maailmasta noin yleisesti). Eikä hän jätä niitä viime tippaan esimerkiksi laiskuuttaan, sillä hän puuhaa koko ajan jotain (ns. parantumaton harrastusaddikti). Voisi melkein sanoa, että tauoton puuhastelu on meillä suvussa – ei tosin ainakaan äidiltä peritty, häntä toivottomampaa laiskamatoa ei löydy.
Itse olen havainnut lähiaikoina omassa ajankäytössäni uuden ilmiön. Aloitan projektit hyvissä ajoin, esimerkiksi ASCII-kuvan jonka piti olla eilen valmiina muistaakseni kesäkuun puolella. Sitten kuitenkin muut projektit vievät niiltä huomion (“kun se nyt on jo hyvässä vaiheessa ja deadlineen on vielä niin kauan”) ja lopulta väännän ne kiireessä valmiiksi juuri ennen määräaikaa. En tiedä, tulisiko teksteistä tai kuvista parempia, jos ei lopussa tulisi kiire, kun sellainen tilanne on olemassa lähinnä teoreettisella tasolla.
Ja sitten projektit, joilla ei ole deadlineä… Minulla on useampi täysin deadlinetön enintään tuhatsanainen teksti, jotka olen aloittanut kuukausia sitten – jotkut jopa viime vuoden puolella – ja jotka ovat jopa yli 90 % valmiita, mutta deadlinen puutteessa ei ole vain riittänyt aikaa/voimia saada niitä valmiiksi.
Sitten on se surullisenkuuluisa esseekokoelmani, joka on aloitettu vuonna 2004. Nyt kun se on jo niin toivottoman kauan lojunut, on korkea kynnys tehdä sitä, kun muut projektit ovat kuitenkin enintään vuoden muhineita ja siten tuntuvat olennaisemmilta saada kasaan.
Kirjojen valmiiksi saamisessa ei ole koskaan ollut ongelmia. Nyt vielä kun on NaNoWriMo ja sen jälkeen tarkoitus saada kässäri valmiiksi aina maaliskuussa, niin kyllä ne valmistuvat (viimeistä edeltävät kaksi tosin vasta huhtikuun puolella). Viimeksihän voitin NaNoWriMon hämmästyksekseni peräti kolme päivää etuajassa.
Novelleita on vaikea saada valmiiksi ilman kirjoituskilpailua tai muuta deadlineä. Yleensä ne tulee aika kiireessä kirjoitettua loppuun, mikä sitten varmaan heijastuu menestykseenkin. Ja runot, no, ne eivät yleensä valmistu. Pitäisi kai yrittää säätää itselleen jotain määräaikoja tai tavoitteita niiden suhteen. Auttaisikohan se?
Vanhuus ei tule yksin
Vuodesta on kulunut puolet (tähän kaikille aikuisille tyypillistä “mihin se aika katosi, voi kuinka aika rientää, kohta on jo joulukin” -voivottelua). Mitä tässä ajassa on sitten tapahtunut?
No, Marian ilmestyskirja ei ole vieläkään myynnissä, mikä tietysti kismittää. Siitä on tosin tullut jo kymmenkunta arvostelua ja sen tiimoilta on julkaistu kaksi lehtijuttua, kolmas vielä tulossa.
Seuraava käsikirjoitukseni Makuuhaavoja valmistui kerrankin ajoissa maaliskuun lopussa. Sen kohtalo on edelleen auki, sillä hylkyjä on tullut vasta 4-5 ja se lähetettiin noin 25 kustantamoon. Näiden seuraajaa en ole ehtinyt vielä paljoa suunnitella.
Lääketiedekirja on loppusuoralla ja on tarkoitus saada valmiiksi seuraavan kuukauden sisällä. Sanoja on nyt noin 67 000, joista peräti noin 13 000 on syntynyt edellisen yhdeksän päivän aikana (huh).
Vuoden alussa kirjoitin pitkän artikkelisarjan yhdelle asiakkaalle. Yksi artikkelini julkaistiin Kunto & Terveys -lehdessä ja yksi on hyväksytty julkaistavaksi syksyn Vegaia-lehdessä. Kaksi juttuehdotusta on edelleen auki ja yksi juttu on alustavasti sovittu.
Olen kirjoittanut kai kaksi 55 sanan novellia, kaksi raapaletta ja yhden pidemmän novellin (noin 1 300 sanaa). Olen aloittanut pari novellia, joita en ole saanut vielä valmiiksi ja pari viime vuonna aloitettua on yhä kesken. Hämmentävää on, että valmiiksi saaduissa novelleissa olen hyödyntänyt peräti kolme pari vuotta vanhaa ideaa, joista kaksi olen käytännössä jo ehtinyt hylätä mahdottomina aikoja sitten.
Olen osallistunut kahteen kirjoituskilpailuun, joista toisen yhteydessä raapaleeni julkaistiin verkossa, mutta en ole voittanut mitään. Toisen raapaleen olen lähettänyt kahteen lehteen, joista yhdestä tuli hylky ja yhdestä tulee lähes varmasti hylky. Jatkan sen lähettelyä vielä. Viime vuonna kirjoittamani novelli Timeless julkaistiin huhtikuussa Breath & Shadow -lehdessä.
Valmiiksi saatujen proosatekstien määrä on ihan OK, tosin kirjoituskilpailuihin ja kirjallisuuslehtiin oli kyllä tarkoitus lähettää paljon enemmän tekstejä ja juttuehdotuksiakin haluaisin lähetellä enemmän. Runoja en ole käytännössä ehtinyt kirjoittaa. Lääketiedekirja on vienyt aika lailla kaikki resurssit. Toivottavasti tilanne muuttuu nyt syksyllä, vaikka ruokakirjaakin pitäisi toki tehdä.
Kuukauden päästä alkavalla lomalla ajattelin suunnitella tulevaa romaania ja toivottavasti vähän vilkaista esseekokoelmaakin. Sen jälkeen sitten ruokakirjaa, NaNoWriMo ja pitäisi yksi uusi blogikin perustaa. Loman jälkeen seuraavan kerran joskus ensi huhtikuussa voi sitten huilata. Ehkä.
Päivitä sanavarastosi / Update your vocabulary
I am participating in the yearly Blogging Against Disablism Day blog carneval with this post in my Finnish author/disability blog. An English translation follows after the asterisks (***). After posting this I realized that this may not be a very accessible solution for those using screen readers, so you can also view the English part via this link (it might not be a permanent link for this file, so please link here instead). (Sadly again there are some posts participating in BADD that I would deem ableist, but I guess that’s some people’s view of the issue.)
Osallistun tällä tekstillä vuosittaiseen Blogging Against Disablism Day -blogikarnevaaliin, siksi siitä on alla myös englanninkielinen käännös. (BADD:hen on taas osallistunut mielestäni varsin ableistisia blogimerkintöjä, mutta kaipa tämä on joidenkin näkemys asiasta.)
Keskustelua ei voi käydä ilman sanoja. Truismi, mutta tärkeä asia ymmärtää. Monien homoaktivistien mielestä homokeskustelua ei voitu käydä, ennen kuin sana heteroseksuaalisuus tuli ihmisten tietoisuuteen. Transsukupuolisuuden vastakohta cissukupuolisuus ei ole vielä kovinkaan monien tiedossa. Tämä puutos vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja (trans)sukupuolisuuden hahmottamiseen yllättävän paljon. “Autistin vastakohta” neurotyypillinen on etenkin verkossa levinnyt jo kohtuullisen hyvin.
Suomessa harva tuntee sanaa ableismi. Jos sitä käyttää, moni pitää sivistyssanoilla briljeeraavana, saati sitten, että lähtisi edes arvailemaan sanan merkitystä. Suomenkielinen Wikipedia ei tämän kirjoitushetkellä maininnut koko sanaa missään muualla kuin audismia käsittelevässä artikkelissa, vaikka artikkeli aiheesta Vammaisten syrjintä löytyykin.
Sanan puutteessa itse asiastakaan ei juuri puhuta. (Mieti, kuinka vanhanaikaiselta kuulostaisi puhua rasismista “rotusyrjintänä”?) Jostain syystä Suomessa tykätään kutsua kaikkea syrjintää rasismiksi – ikärasismin lisäksi näkee homojen syrjintääkin kutsuttavan rasismiksi. Tosin eipä juuri puhuta spesismistäkään (toinen, joka oikeastaan vaatii sanan ollakseen olemassa) tai transfobiasta.
Vammaissanasto ei muutenkaan ole kovin hyvässä jamassa. Sanaa “invalidi” näkee yhä aivan turhan paljon. Hiljattain iltapäivälehdessä puhuttiin pyörätuoliin sidotusta raajarikosta. Tässä vaiheessa vammainen tarkistaa kalenterista, että millä vuosituhannella sitä oltiinkaan – tosin Google-haku “pyörätuoliin sidottu” löytää yli tuhat osumaa.
Siinä missä homon vastakohta on hetero ja transin cis, vammaisen vastakohta englanniksi on (temporarily) able-bodied eli AB tai TAB. Suomeksi voi puhua tervekehoisesta, joka ei ole aivan sama. Englannin kielen sanan “crip” käännökseksi on ehdotettu mm. “rämpylää”. Ihan sympaattinen sana, mutta en osaa kuvitella, että vaikka romaanini Maria olisi kutsunut itseään rämpyläksi.
Suomessa ei ole edes fiksua käännöstä sanalle fatigue. Itse käytän yleensä sanaa uupumus (niin lääketiedekirjoittajan työssäni kuin muutenkin), mutta suuri osa lääkäreistäkään ei ymmärrä eroa fatiikin ja väsymyksen/uneliaisuuden välillä. Niin, ja riippuu keneltä kysyt, sairastanko kroonista väsymysoireyhtymää vai myalgista enkefalomyeliittiä (molemmat G93.3). Iso ero.
Jotkut kroonisesta uupumuksesta kärsivät ovat ottaneet käyttöön sanan spoonie viitaten spoon theoryyn eli lusikkateoriaan, jossa kroonisesti sairaalla on rajallinen määrä “lusikoita” eli energiaa käytössään päivää kohden ja kun ne loppuvat, ne tosiaankin loppuvat. Spoonie on söpö hellittelynomainen nimi, josta ei tule mieleen raajarikko, mutta muille se ei aukene ja pidän koko lusikkateoriaa äärimmäisen typeränä.
Englanniksikaan vammaissanasto ei ole yhtäpitävää. Toisten mielestä pitää käyttää termiä “disabled person” (vammaisuuden sosiaalinen malli: yhteiskunta on “disabloinut” henkilön), toisten mielestä “person with disabilities” (ihminen ensin: vammat ovat vain hänen ominaisuuksiaan). Molemmilla on pointti. Poliittisesti korrekteimmat (yäk) eivät pidä sanasta disability ollenkaan, vaan käyttävät termiä “differently abled”. Toiset kirjoittavat “disABILITIES”, joka näyttää mahdollisimman höhlältä.
Minä olen kantanut korteni kekoon luomalla sanan sekä suomeksi että englanniksi. Cripfic tarkoittaa vammaiskirjallisuutta, jota edustaa esikoisromaanini Marian ilmestyskirja sekä kaksi tulevaa romaaniani. Jotkut ovat paheksuneet tuota sanaa, eniten tietysti sellaiset, jotka eivät tiedä sanan “crip” olevan vammaispiireissä samanlainen sana kuin homoille “queer”. Kaikki eivät pidä kummastakaan sanasta, mutta moni kokee ne omikseen.
Mieheni luuli ensin, että cripfic on vitsi, hänestä se menee yligenrettämisen puolelle. Liika genrettäminen onkin usein naurettavaa, etenkin musiikkimaailmassa (olen muuten myös musiikkitoimittaja), mutta genreillä on myös funktionsa. Cripfic-hyllyä ihan heti tuskin tulee Akateemiseen, mutta on helpompi puhua cripficistä kuin “kaunokirjallisuudesta, jossa on vammaisia ihmisiä”, siinä missä harva jaksaisi puhua “kaunokirjallisuudesta, jossa on haltioita ja yksisarvisia”.
Vain pieni jäävuoren huippu yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista päätyy koskaan julkisen keskustelun aiheeksi. Sanojen puute ei ainakaan helpota sitä.
***
You can’t have a discussion without the appropriate words. A truism, but important to really understand. Many gay activists feel that proper discussion about homosexuality wasn’t possible before the word heterosexuality was widely known. The word cissexuality, the opposite of transsexuality, is still known by very few. This shortage has a surprisingly large effect on how people view and perceive transsexuality and gender roles as a whole. “The opposite of autist”, neurotypical, is spreading out nicely especially on the Internet.
In Finland very few people know the word ableism. If you use it, many think you’re just trying to show off with fancy, obscure vocabulary, let alone that people would try to figure out what the word means. At the time of this writing the Finnish Wikipedia did not even mention this word outside of an article about audism, even though there is an article about “discrimination of the disabled”.
In absence of that word the actual issue doesn’t get discussed very much. (Just how old-fashioned does it sound to talk about “racial discrimination”?) For some reason in Finland all kinds of discrimination tends to get labeled as “racism” – from “age racism” to “racism against gays”. Not that there is much discussion about speciesism (one thing which really requires the word to exist as a concept) or transphobia.
The Finnish disability vocabulary as a whole isn’t doing terribly well. You still see the word “invalid” very often [including the name of the only well-known disability organization in Finland]. Recently an article in a tabloid discussed a “wheelchair-bound cripple” [note that using the term "wheelchair-bound" in Finnish makes it sound even more like someone has been literally tied to his wheelchair!]. At this point a disabled person goes to check his calendar to see which millennium it supposedly is – though a Google search of “wheelchair-bound” in Finnish finds over 1,000 hits.
Whereas the opposite of gay is hetero and the opposite of trans is cis, the opposite of disabled in English is (temporarily) able-bodied or AB or TAB. In Finnish you would say that someone is “healthy-bodied”, which isn’t really the same. There is a proposed Finnish translation of “crip”, but it hasn’t really caught on. I can’t really imagine Maria, the main character of my novel, using that word.
Finnish doesn’t even have a good translation for “fatigue”. Personally I prefer to use a word that means something like exhaustion (in both my medical writing and informal contexts), but even most doctors cannot understand the difference between fatigue and tiredness/sleepiness [a problem certainly not absent in English, but even worse in Finland]. Oh, and depending on whom you ask I have either chronic fatigue syndrome [which, predictably, translates to more like "chronic tiredness syndrome" in Finnish] or myalgic encephalomyelitis (both G93.3). Big difference.
Some of those suffering from chronically fatiguing illnesses have adopted the word “spoonie”, which refers to the so-called spoon theory, in which the chronically ill have a certain amount of “spoons” (energy) in use for a day and when they run out, there’s none left to use. Spoonie is a snappy, cutesy name, which doesn’t make you think of cripples, but most people wouldn’t have any idea of what it means and personally I have never liked the spoon theory at all.
Even in English the disability vocabulary is far from set in stone. Some people think the proper word to use is “disabled person” (the social model of disability: the society has “disabled” the person), others insist on “person with disabilities” (person first: the disabilities are just attributes). Both have a point. The most “politically correct” (eww) don’t like the word disability at all, but use “differently abled”. Others write “disABILITIES” which I find looks silly.
I have done my part in creating a new word for Finnish and English alike: cripfic. It refers to disability fiction, which is represented by my first novel Marian ilmestyskirja [Maria's Book of Revelations, info page in English] and two of my upcoming novels. Some people have expressed dislike for that word, mostly of course those who don’t realize that the word “crip” is used in disability circles in a similar fashion to gays using “queer”. Neither word is liked by everyone, but others readily identify with them.
My husband first thought that cripfic was a joke, he thinks it crosses the border to overgenreizing. He’s right that excessive genreizing is often silly, especially in the music world (a music journalist speaking here…) but genres do have a function. We might not see a cripfic shelf at Barnes & Noble any time soon, but it’s easier to talk about “cripfic” than “fiction with disabled people”, just as talking about “fiction with elves and unicorns” is not very convenient.
Only a small tip of the iceberg in societally important issues ever ends up being topics of public discussion. Lacking the appropriate words is not going to make it easier.
Blogikollegoiden tarjontaa tälle päivälle
Tänään ilmestyy blogi-, Twitter- ja tietysti esikoiskirjailijakollegani Henna Helmi Heinosen romaani Veljen vaimo (vaikka sitä onkin joistain kaupoista saanut jo useita päiviä). Romaanista voi lukea näytteen sen kotisivuilla ja blogaajille luvataan ilmainen kopio. (Sama koskee myös Marian ilmestyskirjaa, mutta ilmestymispäivää ei ole vieläkään lyöty lukkoon. Joskus lähiviikkoina se kuitenkin on.)
Tänään kannattaa lukea ja kommentoida myös ihmisoikeusaktivisti Anja Alasillan Sydän paikaltaan -blogista ehdotus suomalaisen lainsäädännön muuttamiseksi vammaisten työllistämiseksi. Ajatus tuli alunperin italialaiselta ystävältäni, joka kertoi tästä italialaisesta laista, jota hän on itsekin hyödyntänyt. Periaatteessa suhtaudun aika epäluuloisesti kiintiöihin, mutta joissain tilanteissa niillä voi olla käyttöä.
Toinen, mihin tänään kannattaa tutustua on viime viikolla mainittu KaNoKiKu-blogi, jossa julkaistiin eilen kokonainen pino osallistujien tammikuun aikana kirjoittamia novelleita. Omat novellini (joista toisen päähenkilönä on Jeesus ja toisen Jumala) jäivät valitettavasti kesken (kiitos niskapoppamiehen), mutta tuolla blogissa on mielenkiintoinen valikoima hyvin erilaisia novelleita, joista monet ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Oma suosikkini oli Mustaa oksennusta. Mielestäni jännä piirre oli se, että niin suuri osa novelleista käsitteli lähihistoriaa, ulkomaita ja vanhojen ihmisten elämäntarinoita.
