Archive for Tapahtumat
Matkoja matkojen sisällä
En ole hetkeen kirjoittanut raportteja Suomen-matkoiltani, kun niissä ei ole tapahtunut mitään ulkopuolisen näkökulmasta kovin mielenkiintoista. En tiedä tapahtuiko tälläkään, mutta ainakin omasta näkökulmastani siellä sattui melkoisia seikkailuita.
Leiri, kolme museota, kolme runonlausuntaa (ja kaksi pelkästään ystäville), kolme paneelikeskustelua, meditaatiotilaisuuden vetäminen, koulutusiltaan osallistuminen, kaksi kuunneltua luentoa, historiapukuilua, ateljeevierailu, nuolenpääkirjoituksen opettelua, sieniretki, metsäretki luonnonsuojelualueelle ilman sieniä, havupuiden vesurointia, sote-kaavion piirtämistä tussitauluun metsässä keskellä yötä, liikelounas, kirjapalavereja, kirpparivaatelöytöjä, kakun ja pipareiden leivontaa, reissut Hämeenlinnaan, Parkanoon ja Elimäelle.
Ensilumi joka ei ollut ensilumi, mutta kovasti sitä silti muistutti. Hypnoosia, itseterapiaa seurassa, ryhmähaleja, kriisejä, nauruhepuleita, rumpumatkoja, mantrojen laulamista ja neljän hengen vitutusmeditaatiota. Rakkaita ystäviä, uusia tuttavuuksia, hassuja sattumakohtaamisia, nettituttujen (2 kk-20 v takaa) tapaamista ensimmäistä kertaa.
(Jos tämä kuulostaa valtavalta määrältä aktiviteetteja, niin tarkennettakoon, että monet noista sijoittuivat samoille reissuille tai samoihin tapahtumiin. Mutta onhan siinä kohtuupaljon silti, vaikka paljon kivaa myös peruuntui tai jäi välin.)
Millainen fiilis jäi? No tietysti useimmista noista tosi kiva. Kirjamessujen osastoesiintymistä (joissa on aina hiljaista) lukuunottamatta kaikissa esiintymisissäni oli oikein mukavasti yleisöä.
Mutta huvittaa vähän, kun jotkut kirjablogaajat hehkuttavat kirjamessuja vuoden kivoimpana tapahtumana. Minulla se ei yltänyt edes tämän matkan TOP-5-listalle…
Runoja, meditaatiota ja kirjamessuja
Seuraavan reilun viikon aikana minut voi bongata esiintymästä tai puhumasta useistakin tapahtumista Helsingissä. Tämän viikon sunnuntaina 21.10. luen runojani Helsinki Poetry Connectionin open micissä ravintola Sörkän Ruusussa (Pääskylänrinne 3). Maksuton tapahtuma alkaa klo 17.
Torstaina 25.10. vedän Kehitystön mindfulness café -tapahtumasarjassa mettaa eli rakastava ystävällisyys -meditaatiota käsittelevän leppoisan tilaisuuden Pullman Barissa Helsingin rautatieasemalla klo 18:30-20:30. Tämäkin on ilmainen tapahtuma, ja vaikka asemalla sijaitseva baari voi kenties kuulostaa mökäinfernolta, se on valittu rauhallisuuden mukaan – kakkoskerroksessa ei ole hälinää. Mukaan voi ehdottomasti tulla, vaikkei olisi vielä koskaan meditoinut, tai vaikka olisi jo kokenut tekijä.
Helsingin kirjamessuilla olen mukana seuraavissa paneelikeskusteluissa:
Pe 26.10.2018 13:00 – Punavuori – Ikuista elämää etsimässä
La 27.10.2018 18:00 – Töölö – Kirjailijan rooli murroksessa: kuinka meistä on tulossa renessanssitaiteilijoita
La 27.10.2018 18:30 – Töölö – Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot
Tervetuloa!
Suomessa päähän pälkähtänyttä
Viime aikoina on tullut paljon erilaisia oivalluksia, kun on meditoinut paljon, käynyt siitä ja sen tiimoilta tajunnanräjäyttäviä keskusteluita ja lukenut monia kiinnostavia kirjoja. Kun elää aikamoista erakon elämää kuten minä, helposti unohtuu, miten paljon oivalluksia voi saada ystävien ja sosiaalisen elämän avustuksella.
Viimekuisella Suomen-reissulla tulikin muutama merkittävä oivallus, jotka ovat muun blogailun tiimellyksessä jääneet postaamatta.
1) Suomen-matkoilla on yleensä aina kivaa, koska näen ystäviä ja on erilaisia kivoja tapahtumia. Olen siis siellä kokenut paljon onnen tunteita. Niitä on kuitenkin varjostanut tieto siitä, että ilo on hyvin ohimenevää, ja matkan jälkeen iskee usein ankea fiilis. Moinen ei edes vaadi, että elämä on erityisen kurjaa. Monissa skeneissä on omia slangi-ilmauksiaan, jotka viittaavat siihen, että esim. conin tai konferenssin jälkeen on jotenkin tyhjä olo.
Nykyään olen melkein aina onnellinen, joten ei haittaa, että tämä “bonusonnellisuus” sen päällä luultavasti kestää vain muutaman päivän, vaikka matkan jälkeen onkin vähän outoa, kun jatkuva sosiaalisuus lakkaa kuin seinään.
2) Olen lapsesta asti halunnut olla kuuluisa. Muksuna siinä oli ehkä sellaista yleistä glorian kaipuuta, sellainen abstrakti fiilis, että kuuluisa = tärkeä. Aikuisena se on ollut enemmän halua omien meemien levitykseen (esim. voin jakaa näkemyksiäni vammaispolitiikasta ja terveydenhuollosta) ja toisaalta ihan käytännön ajatus siitä, että ainoa tapa tienata riittävä toimeentulo kirjailijana on olla kuuluisa.
Suomen nettipiireissä olin pitkään eräänlainen julkkis. Etenkin 2000-luvun alkupuolella ja puolivälissä se oli sitä tasoa, että ventovieraat tunnistivat minua kadulla. Sillä ei tietysti levitetty meemejä tai tehty rahaa.
Nykyään olen tunnetuimmillani CFS-piireissä, ja tapahtumissa minua kohdellaan usein kuin rokkitähteä, kuten nyt kun olin puhumassa Eduskunnan kansalaisinfossa. Kaikki tunnistavat minut ja moni tulee kehumaan. Se on pari minuuttia siistiä, sen jälkeen enemmän vaivaannuttavaa. Olen nyt reilu puoli vuotta pyrkinyt tuhoamaan egoni, tällainen on distraktiota. :P Julkisuus ei siis enää erityisesti houkuttele.
3) Elämä on ollut monella tapaa helpompaa meditoinnin aloittamisen jälkeen. Kaikenlaista ikävää ja kamalaakin on tapahtunut, mutta useimmat ongelmat, mukaan lukien ihan oikeastikin hankalat ongelmat, eivät yhtään tunnu niin pahoilta.
Suomessa tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa vähään aikaan olo, että päähäni on muodostunut jonkinasteinen solmu joidenkin juttujen suhteen. Joskus se olisi ollut raastava solmu, nyt se oli lähinnä ärsyttävä, mutta mietin, että eihän pääni pitänyt enää solmuuntua.
Sitten mietin, että miten asia pitäisi ratkaista. Meditointi opettaa, että anna olla. Älä identifioidu, älä taistele vastaan, vaan tarkkaile neutraalisti. Kokeilin, ja näinhän se solmukin sitten lähti aukeamaan. Sittemmin on tullut muitakin solmuja, mutta nekin tuntuvat aukeavan kun antaa olla.
4) Buddhalaisuudessa ystävyyttä pidetään erittäin tärkeänä osana elämää, myös valaistumisen saavuttamisessa. Nyt matkalla ehkä vihdoin ymmärsin, mitä tämä tarkoittaa omalla kohdallani. Pääasiallinen meditointimetodini on loving- kindness eli rakastava ystävällisyys. Matkalla opin, miten parhaiten kanavoin ystävieni aikaansaamia hyviä tunteita meditointiin, jolloin meditointi paranee – huolimatta siitä, että ystävien tapaaminen vie paljon energiaa, joka hankaloittaa meditoimista.
Itse asiassa eräs kiinnostavimpia ja merkittävimpiä meditointikokemuksiani sattui edellisellä Suomen-matkalla lokakuussa, mutta silloin en tajunnut yhteyttä ystävien tapaamiseen, vaan ajattelin sen olleen sattumaa.
5) Olen saavuttanut ihan kohtalaisia tasoja kärsivällisyydessä, tai oikeastaan vielä enemmän ei-reaktiivisuudessa. Esimerkiksi kun olin tulossa uupuneena Hämeenlinnasta isojen kapsäkkien kanssa ja istahdin Kampissa metroon helpottuneena siitä, että jo ihan pian olisin “kotona”, tulikin kuulutus, että metroliikenne on pysäytetty. Tähän tietysti tyypillinen reaktio olisi ollut harmistus, pienempi tai isompi, mutta en reagoinut mitenkään, poistuin vain metrosta.
Tai se, kun Schipholissa vammaisavustusporukka ajeli minua kuumassa nostolavainvabussissa ympäri lentokenttää puolen tunnin ajan, jättäen kyydistä pois kaikki muut avustettavat ennen minua, ja sitten hylkäsi vielä toiseksi puoleksi tunniksi johonkin istumaan ja odottamaan lisäavustusta. (Jostain syystä vammaiset hylätään aina paikkoihin, joissa ei vahingossakaan ole vessaa, mihin esim. lennon jälkeen saattaisi haluta.)
Aikaisemmin olisin vittuuntunut, en pelkästään oman epämukavuuteni vaan yleisimmin vammaisista piittaamattomuuden takia, ja luultavasti myös räyhännyt pahaa oloani työntekijöille. Nyt vain naureskelin tilanteen absurdiutta (löydetäänkö minut muumioituneena Schipholin nurkasta vuosien kuluttua?) ja hyvässä hengessä myös lopulta paikalle saapuneille ystävällisille auttajille.
Joskus vielä toivottavasti pystyy olemaan reagoimatta myös toimimattomiin Wlan-verkkoihin ja ihmisiin, jotka ovat väärässä Internetissä. :-) Tai toki haasteita on muitakin, mutta nämä tuntuvat tällä hetkellä kokoonsa nähden suurimmilta.
Julkkarihehkutusta
Raskas vesi ja Perhonen vatsassa on nyt julkaistu. Julkkareita vietettiin eilen viehättävässä kahvila Kolossa Helsingin Kalliossa leipomani vegaanisen suklaakakun äärellä. Samalla julkistettiin myös Aviador-kollegani Ritva Hellstenin tuore romaani Lea, joka kertoo hänen äitinsä tarinan.
Väkeä olisi voinut olla enemmänkin, mutta toisaalta tunnelma oli mukavan leppoisa ja intiimi, mikkiäkään ei tarvinnut runojen lausumiseen. Syntyi erittäin mielenkiintoisia keskusteluita ja jopa uusia projekteja virisi vieraiden välillä. Kirjani, etenkin Raskas vesi, herättivät paljon kiinnostusta. Aviadorin Vesa Tompuri onnistui kauppaamaan kirjan jopa parille kahvilan satunnaiselle asiakkaalle, jotka eivät olleet tienneet julkkareista mitään.
Ei ole kyllä ollut ehkä koskaan yhtä hyvät fiilikset kirjan julkaisusta kuin Raskaan veden, ei edes esikoisromaanini. Tai siis tietysti sitä odotti kuin kuuta nousevaa ja olihan se tosi mahtavaa, mutta jotenkin tämä tuntuu vielä siistimmältä. Runous on niin henkilökohtaista, runoutta on niin vaikea saada julkaistua (ja epäilin aina, saisinko kokoon edes tarpeeksi paljoa runoja kokoelmaa varten) ja vastaanotto julkkareissa oli tosi upea.
Raskaan veden voi tilata Aviadorin verkkokaupasta ja Perhosen Nordbooksin kaupasta, pian varmaan kaikista verkkokirjakaupoista. Ainakin Raskasta vettä on tulossa myös esim. Akateemisen kivijalkakauppoihin, Suomalainen ei kai juuri myy enää runoja.
Julkkareita tulossa
Lauantaina 7. huhtikuuta klo 14 alkaen vietetään kahden pian ilmestyvän uutuuskirjani, runokokoelman Raskas vesi ja nuortenromaanin Perhonen vatsassa, julkkareita. Tapahtumapaikkana on Helsingin Kalliossa sijaitseva viehättävä vegaaninen kahvila Kolo (Pengerkatu 9). Samalla julkistetaan myös Aviador-kollegani Ritva Hellstenin uusi romaani Lea.
Jos siis kiinnostaa, millaisia runoja Raskas vesi oikein sisältää, tervetuloa kuuntelemaan! Tai jos haluat vain tulla moikkaamaan minua. Tapahtuma on kaikille avoin. Kolo ei valitettavasti ole täysin esteetön, mutta pyörätuolia käyttävät saadaan kyllä tarvittaessa sisään.
Kymmenes ja viimeinen
Jotenkin jäi blogaamatta ajoissa, mutta kirjoitin kyllä NaNoWriMon tänäkin vuonna, eilen valmistui. Oli tosin kapinaa, eli kirjoitin sata liuskaa teemarunokirjaa.
Perinteiseen NaNoon ei kaikkien näiden elinvaurioiden kanssa vääntyisi enää mitenkään, viime vuonnahan naputtelin sata liuskaa runomuotoista romaania. ScriptFrenzyssähän on perinteisesti kirjoitettu tuo sata liuskaa.
On kiva saada projekti pakettiin, mutta NaNo ei ole ollut enää pariin vuoteen kovin hauskaa, kun sitä joutuu niin naama irvessä väkisin vääntämään. Siksipä päätinkin jo aikaa sitten, että ellei ihmeitä tapahdu, tämä on viimeinen NaNoni. Kymmenes on hyvä tasaluku.
Hieno 10 vuotta on joka tapauksessa ollut, olenhan tavannut monia tärkeitä, jopa elintärkeitä, ihmisiä NaNon kautta. Oikeastaan koko sosiaalinen elämäni perustuu NaNo-ihmisille ympäri vuoden, jatkossa ehkä vielä aiempaakin tiivimmin, mutta siitä lisää myöhemmin. Suomenkin NaNo-piireissä olen kyllä tutustunut useisiin mukaviin ihmisiin ja viimeiset kolme vuotta taas päässyt siellä myös joihinkin livetapaamisiin.
Ja syntyihän siitä kuusi julkaistua romaania, viimevuotisen tekeleen kohtalo on vielä auki. Toivottavasti tämänvuotinenkin päätyy vielä kirjaksi, vaikka ei romaaniksi.
Plus NaNoWriMon oheisprojektista ScriptFrenzystä, johon osallistuin neljä kertaa vuosina 2012-2015, syntyi esikoisnäytelmäni, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset, vielä esittämätön Makuuhaavoja-näytelmä sekä yhden kilpailusijoituksen urallaan kerännyt ensimmäinen elokuvakäsikirjoitukseni Toxic Dreams. (2015 kirjoittamani kaksi keskeneräistä näytelmää eivät ole vieläkään valmistuneet.)
Tähän on hyvä lopettaa.
Kansainvälinen, poikkitaiteellinen ja työntäyteinen Suomen-matka
En ole vähään aikaan kirjoitellut raportteja Suomen-matkoiltani, mutta nyt oli kyllä melkoisen kaikkea täynnä ollut reissu. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä, eli toissa viikon torstaina, osallistuin Meilahden syöpäsairaalassa Suomen Kivun 25-vuotisjuhlaseminaariin, joka oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma. Runoni palkittiin myös heidän kirjoituskilpailussaan – tosin kunniakirjassa nimekseni luki Marja Haavisto…
Tapasin Suomessa NaNoWriMo-ihmisiä, CFS-ihmisiä sekä vihdoin usean vuoden jälkeen Kotkassa asuvan kaverini, jonka kanssa lukuisat aiemmat tapaamisyritykset ovat erinäisistä syistä menneet puihin. Minun piti tavata myös uusi ystäväni siltä suunnalta, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Aika monen muunkin ihmisen tapaaminen peruuntui, mutta parhaan ystäväni pystyin tapaamaan hänen erittäin vaikeasta sairaudestaan huolimatta. Tein myös hyviä ostoksia, kuten alla olevan kuvan vakosamettijakun eurolla(!).
Viime viikon maanantaina pidin pitkästä aikaa luennon/esitelmän. Paikkana oli elintarvikealan ammattilaisten koulutuspäivä, aiheena Erityisruokavalioiden kirjo ja elämä erityisruokavalioiden kanssa. Se sujui oikein hyvin, vaikka yleisöä ei tuntunut mitenkään ylettömästi kiinnostavan. Alan olla jo varsin kokenut puhuja, ja sekin toki auttaa, etten ole enää aikoihin jännittänyt mitään esiintymisiä.
Kaksi päivää myöhemmin tein työmatkan Tampereelle, jossa pidettiin palaveria potentiaalisen dokumenttielokuvan tiimoilta. Hyvin mielenkiintoinen, tosin myös uuvuttava reissu, jossa opin paljon uutta.
Torstaina saapui kollegani ja kaverini Minttu (eli kirjailija Maria Carole ja blogaaja Kehäkukka/Stazzy) Strasbourgista, jossa hän asuu. Hän on yöpynyt siskoni luona nyt useiden kirjamessujen aikana. Menimme yhdessä Helsinki Poetry Connectionin runoklubille Suvilahteen, jossa lausuin uutta tuotantoani. Ilta oli varsin kansainvälinen: runoja lausuivat mm. kaksi irakilaista (arabiaksi sellon säestyksellä, englanniksi ja suomeksi), burmalainen sekä intialainen runoilija, joka oli Sysmässä residenssissä – mahtaa olla kulttuurishokki.
Viikko sitten perjantaina oli melkoinen överipäivä. Ensiksi kävin kirjamessuilla, jossa ostin viisi kirjaa ja vedin Aistit paperilla -paneelin. Tosi mielenkiintoista kamaa, mukana oli esimerkiksi sokea Tommi Vänni, joka kertoi olevansa kirjoittajana hyvin visuaalinen. Christine Thorel kertoi elämästä aistiyliherkkyyden ja synestesian kanssa (hän mm. maistaa sarkasmin) ja siitä, miten musiikki näkyy hänen Liskon häntä -fantasiaromaanissaan. Mixu Lauronen puolestaan kirjoittaa fantasianovelleja Kontiaisesta, joka on sokea etsivä.
Kirjamessujen jälkeen otin päiväunet ja suuntasin sitten Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, jossa tapasin useita tuttuja ja uusiakin kollegoja. Sieltä jatkoimme Mintun kanssa melkein viereiselle Kansallisteatterin lavaklubille, jossa järjestettiin teatterifestivaalin ohessa drama slam. En ollut tällaisesta tapahtumasta kuullutkaan, mutta Mintun serkku järjestää sitä. Omia tekstejään lukivat viiden minuutin pätkissä mm. Paula Salminen ja Maria Peura. Itse luin Erveyskeskus-näytelmää ja joku tuli kehumaankin.
Lauantai ja sunnuntai menivätkin sitten pitkälti huilauksen merkeissä. Tosin pelasimme kyllä Dixitiä ja nostelimme kuusenkerkkämaljoja tuleville kirjoille ja muillekin jutuille.
Tällä kertaa minua ei kohdeltu Helsinki-Vantaalla kuin jätettä siksi että olen vammainen, se oli positiivista. Lentokoneessa tuli hyvä mieli, kun leppoisa stuertti tarjosi kahdelle matkustajalle ilmaiset kuplivat, kun näillä oli synttäri. Ihmiset taputtivat, hollantilaiset tietysti. (Minä myös, koska mielessäni olen hollantilainen.)
Schipholissa vastaan tuli toinen perihollantilainen ilmiö. Vammaisavustajalla oli kyselyikä. Missä asut? Miksi asut Hollannissa? Onko sinulla hollantilainen poikaystävä? Etkö kaipaa Suomesta mitään? Edes luontoa? Tykkäätkö kuitenkin luonnosta? Mitä teet työksesi? Millaisia kirjoja kirjoitat? Oletko tunnettu? Saako siitä hyvin rahaa? Paljonko saat per kirja? Paljonko kirjasi maksavat kappaleelta? (WTF.)
Sinulla on kiva hiusväri, onko se aito? Miksi et pysty kävelemään kunnolla? Olet jo toinen tänään jolla on ME, kauanko sinulla on ollut se? (Olen aika varma, ettei heillä ole lupaa kysellä ihmisten vammoista.)
Munuaiset pysyivät tällä kertaa ehjinä, ihme kyllä, eikä uusia elinvaurioita tullut. En tiedä, olisiko meditointi auttanut tässä, kun sillä saa sympaattisia ylikierroksia kuriin, mutta ei se ylirasitusta pysty estämään.
Loppuviikon esiintymisiä
Maanantaina pidin esitelmän erityisruokavalioista yli sadalle elintarvikealan ammattilaiselle. Seuraavat esiintymiseni ovat huomenna ja perjantaina.
Huomenna torstaina esiinnyn Helsinki Poetry Connectionin runoklubin open micissä joskus ehkä 20-21 aikaan. Tapahtuma järjestetään poikkeuksellisesti Suvilahdessa ravintola Lämmössä ja sinne on vapaa pääsy. Varsin mielenkiintoinen esiintyjäkaarti tiedossa myös ennen open miciä.
Perjantaina esiinnyn kirjamessuilla Aistit paperille -paneelissa KirjaKallio-lavalla klo 17. Aihe on mielestäni hyvin kiinnostava ja varmasti saadaan hyvä keskustelu aikaan.
Osuuskumman löytää messuosastolta 6f21. Siellä on myynnissä myös Adeno-romaaniani.
Messuilta jatkan Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, joits vietetään aivan ydinkeskustassa Bar 7 Blingsissä perjantaina klo 18 alkaen.
Toivottavasti nähdään jossain näistä!
Aisteja Helsingin kirjamessuilla
Tuttuun tapaan esiinnyn tänäkin vuonna Helsingin kirjamessuilla, tosin hieman aiemmasta poikkeavaan malliin. Olen nimittäin jostain syystä edelliset neljä esiintymistäni tehnyt kaikki aamupäivällä/päivällä yläkerran auditorioissa.
Tämän vuoden esiintyminen on KirjaKallio-lavalla pe klo 17:30, ohjelman nimi on Aistit paperille. Mukana on minun lisäkseni sokea kirjoittaja (Tommi Vänni), sokean päähenkilön kirjoittaja (Mixu Lauronen, Kontiais-novellit), aistiyliherkkä synesteetikko (Christine Thorel), joka kirjoittaa paljon musiikista.
Minullahan aistit, etenkin kuulo, ovat mukana monessa tekstissä. Makuuhaavoja keskittyy kuuloyliherkkyyteen, Häpeämättömässä nauhoitetaan puhetta ja vielä julkaisemattomassa Perhonen vatsassa -nuortenromaanissa kuuloa käytetään todellisuuspaon välineenä – vaan ei musiikkiin. Ursula-novellissani Maun mukaan olennaisessa roolissa on kuulo-makusynestesia.
Ja ensi vuonna minulta ilmestyy mahdollisesti novelli, joka käsittelee silmiä ja näköaistia, sekä toinen, jossa tuntoaisti on oleellisessa roolissa.
Toivottavasti nähdään kirjamessuilla!
Worldconin esteettömyydestä
Siskoni ihmetteli, miten Helsingin Worldconissa oli niin paljon näkyvästi vammaisia. Totta, siellä oli runsaasti ihmisiä keppien kanssa, pyörätuoleilla ja sähkömopoilla. Yksi vaikuttava tekijä lienee se, että kävijäkunta on selvästi Suomen coneja iäkkäämpää. Harva on vielä vanhuuden vammauttama sinänsä, mutta iän myötä tulee enemmän polvileikkauksia, selkäkipuja ja reumaa yms.
Toki näkymättömiä vammoja on aina moninkertaisesti enemmän kuin näkyviä, eli siinä mielessä vammaisia oli todella paljon paikalla.
Worldcon oli panostanut paljon monenlaiseen esteettömyyteen, koska tämä kuuluu Worldconien periaatteisiin. Osittain tämä on käsittääkseni peruja Yhdysvalloista, joissa ADA (Americans with Disabilities Act) turvaa vammaisten etuja paljon laajemmin kuin Suomessa ja siten myös esteettömyyteen kohdistuvat asenteet ovat erilaisia.
Suomessa esteettömyys tarkoittaa valitettavan usein vain sitä, että johonkin pääsee pyörätuolilla – hyvällä tuurilla myös vessaan. (Muutama Worldcon-tapahtumista järjestettiin läheisellä Rauhanasemalla, jossa käsittääkseni ei edelleenkään ole esteetöntä vessaa, mutta useimmat näistä olivat kestoltaan hyvin lyhyitä.)
Esteettömyys/saavutettavuus on kuitenkin myös paljon muuta, esimerkiksi lievempien kävelyrajoitteiden, uupumuksen, nopean vessaanpääsyn, hahmotushäiriöiden, aistivammojen, aistiyliherkkyyksien, hajuste/kemikaaliyliherkkyyden ja erityisruokavalioiden huomioimista.
Tietysti suurten tapahtumien luonne rajoittaa mahdollisuuksia aina jonkin verran. Esimerkiksi vakavasti aistiyliherkkä tai sosiaalisuudesta kuormittava kokenee hankalana yli 6 000 kävijän tapahtuman itsessään.
Tämä teksti perustuu omaan näkökulmaani pääasiassa neurologisesti vammaisena. Sairauteni rajoittavat voimakkaasti energiatasoja, jonkin verran kävelykykyäni ja erityisen paljon seisomista ja portaiden ylös kävelyä. Myös ruokavalioni on rajoittunut ja joudun syömään ja juomaan usein ja käymään vessassa paljon. En kuitenkaan käytä pyörätuolia tai apuvälineitä enkä ole aistivammainen, joten näitä puolia en voi samalla lailla kommentoida.
Worldconissa jokainen vammainen sai Access-ribbonin, eli kangastarran, joka oli tarkoitus liimata badgeen eli lippuna toimivaan nimikylttiin muiden ribbonien seuraan. Sen saamiseksi ei vaadittu mitään todistuksia, selostuksia tai muuta, mikä ableismiin ja byrokratiahelvetteihin tottuneelle näkymättömästi vammaiselle on voimauttavaa: riitti että sanoi olevansa vammainen ja se hyväksyttiin.
Rekisteröityminenkin tapahtui omalla tiskillään, jotta vammaiset olisivat välttäneet mahdolliset jonot ja voineet tarvittaessa istua. Access-nauhalla pääsi jonottamatta myös paneeleihin (mistä oli iso apu, koska jonoja oli paljon). Hugoihin oli vammaisille lyhempi jono, jossa useimmat jonottajat pääsivät istumaan. Myös hisseihin olisi Access-nauhalla ollut etuoikeus, mutta hissejä ei juuri kukaan vammaton muutenkaan käyttänyt.
Messukeskuksesta sai vuokrata käsikäyttöisiä pyörätuoleja ja sähkömopoja, hinnasta en ole varma. Messukeskuksen yhteydessä oleva hotelli oli pitkälti varattu liikuntarajoitteisille. Istumapaikkoja tapahtumassa oli, esimerkiksi käytävillä, pääpiirteissään riittävästi.
Paneeleihin ja muihin tilaisuuksiin oli varattu eturiveihin paikkoja aistivammaisille, esim. heille jotka lukevat huulilta ja tarvitsevat siihen hyvän näkyvyyden. Myös kuulolaitteet oli huomioitu. Isommat tapahtumat oli tekstitetty isolla videoruudulla.
Kaikki Messukeskuksen vessat eivät ole invavessoja, mutta invavessat oli merkitty karttaan (samoin hissit, mutta koska kerrokset olivat erikokoisia ja -muotoisia, olisi auttanut, jos olisi ollut selkeämpää, mikä hissi on mikäkin eri kerrosten kartoissa, ts. mihin mikäkin hissi vie). Itse en joutunut missään vaiheessa jonottamaan vessaan.
Yksi vessa oli varattu vaatteiden vaihdolle ja se oli ainoa, joka oli tarkoitettu meikkaamiseen ja hiuslakan suihkuttamiseen. Tämä on käsittääkseni Ropecon-perinne.
Messukeskuksen ruokavalikoimaan en ole perehtynyt, esim. saako sieltä miten gluteenitonta. Worldconiin sai viedä omat ruoat ja (alkoholittomat) juomat, kuten useimpiin suomalaisiin tapahtumiin, mutta esimerkiksi täällä Hollannissa järjestetään tapahtumia, joissa ne on kielletty, mikä on itselleni hyvin ongelmallista. Huomasin, että Worldconin security-päämaja oli merkitty kokonaan kalattomaksi, ilmeisesti jonkun vakavan allergian vuoksi.
Ylipäätään oli mukavaa, ettei laukkuja pengottu. Esimerkiksi Messukeskuksessakin järjestetyssä Assembly-tietokonetapahtumassa ainakin ennen tarkistettiin laukut hyvin huolella (siis jo kauan ennen nykyisiä terroripelkoja). Pitkäaikaissairaana tuntuu epämukavalta kun joku tarkastelee lääkkeitäni ja lukee, mihin ne on määrätty jne.
Mitä ongelmia esteettömyydessä oli? Itselleni ja varmaan monelle muulle kuumuus, joka aiheuttaa ongelmia mm. monille CFS/ME:tä, MS:ää ja EDS:ää sairastaville. Olin laskenut sen varaan, että Messukeskuksessa ei ole kuuma, koska olen ollut siellä monissa isoissa tapahtumissa ilman ongelmia, myös samaan vuodenaikaan, ja siellä on ilmastointi. Useana päivänä kuitenkin osa pienemmistä tiloista oli todella kuumia, lauantaina (jolloin ihmisillä oli eniten cosplay-asuja) useimmat isotkin tilat lämpenivät liikaa.
Muutamia pieniä fiboja näin. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Hugo-jonon turvamiehet kuuluttivat näkö- ja kuulovammaisia menemään sisään halliin. Yksi heistä yritti kyllä elekielellä näyttää silmiä ja korvia, mutta muutama sana viittomakieltä olisi varmasti ollut tehokkaampaa, eikä ylitsepääsemättömän vaikea oppia.
Messukeskus ei ole paras paikka hahmotushäiriöiselle, siellä on aika vaikea kulkea kartankin kanssa. Tämä saattaa toki koskea konferenssikeskuksia ylipäätään. Opastus olisi voinut olla vielä parempaa.
Tapahtumassa oli pimeä huone rauhoittumista varten. En käynyt siellä, mutta kaverini sai kuulla, että siellä ei saa levätä makuuasennossa. Ymmärrän syyt tähän, mutta esimerkiksi itselleni makaaminen on paljon olennaisempaa levossa kuin pimeys ja hiljaisuus, joten “makuuhuone” olisi ollut paljon, paljon hyödyllisempi ja parantanut mahdollisuuksiani osallistua useampaan ohjelmanumeroon.
Jotkut vammaiset kokivat yksityisyyttä loukkaavaksi ajatuksen, että Access-nauhaa pitäisi pitää julkisena rinnassa. Sitä ei ollut kuitenkaan vaadittu, vaan ilmeisesti sen näyttäminen tarvittaessa olisi riittänyt. Tätä ei kuitenkaan selvästi kerrottu ja esillä pitäminen oli implikoitua. Valinta “vammaiskortin” ja nauhan välillä olisi tehnyt asian selvemmäksi.
Vielä alun kysymykseen palatakseni: vammaiset osallistuvat tapahtumiin, joihin pääsevät, voivat osallistua täysipainoisesti ja joihin kokevat olevansa tervetulleita. SFF-fandom ylipäänsä on yhteisö, joka hyväksyy erilaisuuden paremmin kuin monet muut yhteisöt (vaikka toki ongelmiakin on toisinaan).
Worldconin esteettömyysjärjestelyt lisäsivät merkittävästi tunnetta siitä, että olin yhteisön hyväksytty – ja arvostettu – jäsen kaikkine rajoitteineni.
