Archive for Tekstit
Rikki
kun on istunut tuolin rikki
nukkunut sängyn sirpaleiksi
ja astunut kengät tomuksidigitaalikello lyö punaisia haavoja
hämäräänhuoneet ovat täynnä hiljaisuutta
jonka rikkoo
tyynyn kääntäminen
Tänään saatte keskeneräisen, fragmentoituneen runon, koska tuntuu, ettei minulla ole muuta kuin keskeneräisiä, fragmentoituneita ajatuksia.
Mielessäni pyörii kirjoja. Yhdestä tietosellaisesta postitin hiljattain apurahahakemuksen. Yksi on tämän vuoden NaNoWriMo, siitäkin olen kirjoittanut yhden apurahahakemuksen ja kirjoitan toisenkin. On myös ajatus lastenkirjasta. Paras tarina koskaan! Moni tietänee tämän fiiliksen. Voiko olla paras tarina koskaan, ilman että joku olisi jo keksinyt sitä?
En tiedä, miten oikeasti pystyn kirjoittamaan, mutta on pakko. Useimpina päivinä pystyn tekemään 5-10 % entisestä määrästä, monesti 0 %. On hyviäkin päiviä, kiitos villivihannesten, mutta ei enää läheskään yhtä paljon kuin alunperin.
Kohta tulee vuosi siitä kun kuntoni romahti. Se oli 23.11.2011, päivää sen jälkeen kun olin saanut NaNoWriMon valmiiksi. Sitten 4.6. se romahti vielä lisää ja sen jälkeen on tullut pienempiä romahduksia.
Koko ajan mielessä on ollut toki tärkeimpänä se, että olen taas kunnossa tämän vuoden NaNoon mennessä. Toki tiedän, ettei aivolisäkkeitä tuosta vaan korjata, mutta on ollut parempi yrittää olla ajattelematta sitä.
Ajattelen kyllä kirjoittamista. Ajattelemiselle on paljon aikaa, vaikka usein sekin on liian uuvuttavaa.
Ammattilainen kehotti leikkelemään kolmanneksen näytelmästäni, hän harkitsee sen tuomista lavalle. Olen saanut 114 sivusta pois 14. Se ei ehkä ole aivan kolmannes.
Aloin kirjoittaa novellia, joka käsittelee synestesiaa. Minulla on jo yksi synestesianovelli, raapale, mutta se on aivan erilainen. Viime yönä, en ole varma unessa vai hereillä, tuli idea scifinovelliin. Tarina tosin vielä puuttuu.
Suurimman osan ajasta en pysty lukemaan, mutta välillä kuitenkin paljon. Sinuhen luin kuudessa päivässä. Yhtenä päivänä meni 270 sivua, mikä on hassua, kun 280-sivuiseen I Never Promised You A Rose Gardeniin tuhraantui yli 10 kuukautta.
Diabetes insipiduskin on pahentunut taas. Se ei koskaan ole ollut hyvä merkki.
En tiedä, miten ihmiset jaksavat tällaisissa tilanteissa. Tai no, tiedänhän minä. Heillä on läheisten tukea, lapsia, uskonto ja/tai ainakin lemmikkieläin. Minulla ei ole noista mitään.
Tuntuu nololta vihjata tällaista, mutta olisin tosi kiitollinen, jos joku vaikka haluaisi lähettää minulle jotakin piristävää. Vaikka kortin. Tai kirjan. Tai jotain. (Ei Fazerin sinistä.) Osoite löytyy netissä olevasta Things I Loven wishlististä, jonka varsinainen sisältö on tosin aikaa sitten vanhentunut.
P.S. Uudessa Mondossa on minulta pieni juttu.
Katsojan silmässä
“Miksi juuri sinut pitäisi valita meidän uuteen tosi-TV-sarjaamme?” nainen kysyy. “Oletko tyytymätön ulkonäköösi?”
“Totta helvetissä.”
Nainen naurahtaa.
“Niin, kukapa meistä ei olisi. Sinun tapauksesi saattaisi kyllä olla mielenkiintoinen. Näen heti paljon asioita, joita voisi parannella.”
“Esimerkiksi mitä?”
Nainen naksuttelee kuulakärkikynäänsä.
“Nenä on aika leveä, aloittaisin sen kaventamisesta”, hän sanoo. “Se antaa ilmeelle ryhtiä. Huuliakin voisi samalla hieman pienentää. Suoristamme ja valkaisemme tukan. Iho tietysti vaalennetaan. Vähintään 3-4 sävyä.”
“Kuulostaa aika rajulta…”
Naks naks. Kynä työntyy osoittamaan syyttävästi.
“Sanoit itse, ettet ole tyytyväinen ulkonäköösi. Siihen on vain yksi ratkaisu.”
“Niin kai.”
“Luota meihin. Lopputuloksen jälkeen et tunnista itseäsi.”
Valkea
Tällainen runo löytyi jokin aika sitten digitaalisista arkistoistani. Ei hajuakaan, että milloin olen sen kirjoittanut, viimeisen kolmen vuoden aikana kuitenkin. Vähän ehkä poikkeaa tavallisesta tyylistäni.
Lausuin runosta myös audioversion (MP3, 770 kt). Voi että siinäkin oli sitten työtä, koska tässä perheessä ei voi mitään äänijuttuja tehdä helposti, vaan pitää hakea kellarista parempi mikseri ja virittää kaikkea ihmeellistä. Annoin tälle olohuoneen studioviritykselle nimityksen “Snakes on a Plane”, sen verran niitä paksuja piuhoja siellä luikerteli.
Joten kuunnelkaa pliis, jotta käärmeet eivät turhaan vallanneet olohuonettamme. Tulkintojakin saa kommenteissa esittää. ;->
Valkea
paperi-iho, perhosensiipisuomuina pois variseva
paperinhauraat ajatukset, pian joku nekin
pois lakaisee, kaikki lakaistaan pois.
yö on harso joka laskeutuu, siihen uskaltaa
tuskin koskea, hämähäkinseitti joka
laskeutuu, putoaa,
aamut tulevat saksenterävinä, suden hampaina
keskeltä pimeyttä nousevat, painavat
kynsillään haavat, tihkuvat verta,
virkkuukoukut painavat jäljet, uppoavat
syvälle lihaan, aamuruskon valkeaan
E-kirja on ilmestynyt – ja muutakin ladattavaa
Marian ilmestyskirjan sähkökirjaversio on vihdoin ilmestynyt ja ladattavissa kustantajan verkkokaupasta. Formaatti on ePub ja hinta 18,90. Olisin toivonut hieman edullisempaa hintalappua, vaikka onhan tuokin selvästi kirjan painettua versiota halvempi. Jotkut pöljät kun myyvät sähkökirjoja jopa kalliimmalla kuin painettuja versioita (ja sitten valittavat, kun ei käy kaupaksi). Kirja on kai tulossa myös varsinaisiin e-kirjakauppoihin, mutta niissä hinta lienee kalliimpi.
Menin viikonloppuna möläyttämään miehelle, että voisin taas pitkästä aikaa (yli viiden vuoden tauon jälkeen) lausua runoja nauhalle. Mieheni on siis muusikko/tuottaja/hifi-ihminen, joten hän marssi musiikkikauppaan ostamaan mikrofonilleen telineen sekä mikrofonin eteen asetettavan verkkohässäkän, joka estää hengitysääniä tallentumasta nauhalle (tuollaisen voi kuulemma Niksi-Pirkka-tyyliin askarrella itsekin sukkahousuista, kätevää).
Niinpä minä sitten jouduin lausumaan tuon uusimman runoni. Voitte ladata sen tästä MP3-tiedostona. Jos MP3:n lataaminen tuntuu liian hankalalta, voin kyllä siirtää sen YouTubeenkin (mutta mitään visuaalista materiaalia siihen ei liity, joten tuntuisi vähän hölmöltä). Toivottavasti joku jaksaa kuunnella, niin ei mennyt shoppailu hukkaan. ;-P
Minä laitan nyt hennaa päähäni – mukava, muutamia tuhansia vuosia vanha teknologia.
Tukkarunoutta
Kirjoitin ennen paljonkin runoja ja niitä on julkaistu kahdessakin suomalaisantologiassa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen kirjoittanut lähinnä englanniksi ja viimeiset vuodet oikeastaan vain haikuja, joita en ole ikinä saanut aikaiseksi lähetettyä kirjallisuuslehtiin, mutta niitä on julkaistu eräässä englanninkielisessä japanilaislehdessä ja yhden kilpailunkin olen voittanut. Vuosi sitten kirjoitin niin hyvän talvihaikun, että sitä on pitänyt lähettää johonkin, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Edellinen ei-haikuruno jonka sain valmiiksi asti oli Paperbound, joka valmistui 2010.
Runomuistiinpanotiedostoni, joka sisältää niin ideoita kuin muutaman rivin pätkiä, on kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi ja nyt viime aikoina on ollut viitteitä siitä, että runosuoni olisi tulvimassa yli. Tämän kirjoitin oikeastaan muutamassa minuutissa noin viikko sitten. Editoin sitä hieman jälkikäteen, mutta totesin, että koska blogini ei ole kirjallisuuslehti, se saa olla vähän raaka (verrattuna Paperboundiin se tuntuu hyvin raa’alta). Toki kritiikkiä saa silti antaa. Tuo nimi voi hyvin mahdollisesti mennä vaihtoon, usein vaihdan runojeni nimiä monta kertaa.
Telogen effluvium
Seitsemän vuotta on se aika
jonka hiukset kasvavat,
siinä ehtii tulla niin monta kriisiä
että toisin kuin pyörremyrskyille
niille ei tarvitse antaa nimiä.
Siinä ajassa meillä on ehkä
ne lentävät autot,
ferrarinpunaiset,
ja päänahasta nouseva korsi
tervehtii kuplakaupunkia.
Hius, hiuksia, tukka
monikon onnellinen superlatiivi
tuuhea pöllyävä pehko, kuontalo
tulevaisuuden kaunis, ihana
hiustukkatakku.
Kampaa vasten taisteleva,
tuulessa hulmuava,
seitsemän vuoden odotettu lapsi
VTKHMS ja homomamusyndrooma
“Suomi on aika lailla maailman vähiten rasistinen ja eniten suvaitsevainen maa, jos vähäänkään globaalisti katsoo”, sanoi minulle aivan vakavissaan eräs tyyppi Twitterissä joskus viime viikolla. Kun huutonaurultani pääsin maasta ylös, aloin tietenkin argumentoida tätä psykedeelistä väitettä vastaan. Tyyppi oli sitä mieltä, että kaikkien vähemmistöjen asiat ovat Suomessa erittäin hyvin.
Ei ollut suuri yllätys, kun mies osoittautui Upseeriliiton pääsihteeriksi. Hänellä oli selvästi VTKHMS eli valkoihoisen, tervekehoisen, (nominaalisesti) kristityn hetero(cis)miehen syndrooma.* Tämä ikävä oireyhtymä on etuoikeutettujen joukossa erittäin yleinen ja johtaa siihen, ettei ko. ihminen pysty lainkaan havaitsemaan ei-etuoikeutettujen väestöryhmien syrjintää. (Ja armeijassahan nyt ei tietenkään syrjitä ketään…)
VTKHMS:ään liittyy usein homomamusyndrooma, eli kyseinen ihminen osaa nimetä kaksi eri vähemmistöryhmää: homot ja maahanmuuttajat. Joita tietenkään ei kukaan syrji, vaan päinvastoin, nämä ryhmäthän ovat etuoikeutetussa asemassa. Huhun mukaan telkkariinkaan eivät enää pääse kuin homomamut, joiden tavoitteena on tietysti käännyttää kaikki katselijat homomamuiksi.
Lopuksi tämä Twitter-keskustelija veti esiin “mutku Suomessa on vaan kaikki paremmin kuin muualla” -kortin ja luetteli erilaisia maita, joissa tilanne on Suomea huonommin. Listalle päätyi kehitysmaiden sekaan mm. Italia, josta voi olla montaa mieltä (paras ystäväni on italialainen ja siten tiedän maasta kohtuullisen paljon, varsinkin kun hän on erittäin yhteiskunnallista sorttia), mutta siellä on mm. erittäin edistyksellinen vammaisia työllistävä laki, josta Suomessa voinee vain haaveilla.
* Miksi syndrooma eikä oikeakielisempi oireyhtymä? Koska S-loppu on paljon vokaalia nasevampi.
P.S. Sain lisättyä tällä viikolla vihdoin kotisivuilleni seitsemän vuotta työn alla olleen englanninkielisen yhteiskunnallis-lääketieteellisen esseekokoelmani joka tätäkin aihetta käsittelee hieman laajemmin. Samoin kotisivuilleni on lisätty myös eräs uusimmista novelleistani, humoristinen scifitarina Busted.
Lue uusin novellini
Uusin novellini Taloni, linnani (jos aivan totta puhutaan, se on toiseksi uusin, koska sain sen valmiiksi lauantaina päivällä ja Trespasserin vasta lauantai-iltana) on nyt julkaistu muiden KaNoKiKu-novellien kanssa KaNoKiKun eli kansallisen novellinkirjoituskuukauden sivuilla. Novellista on johonkin kadonnut yksi kappalevaihto, keskeltä viimeistä kappaletta, mutta ei se onneksi tunnu juuri haittaavan. Mitä pidätte?
P.S. En edes muista, milloin olen viimeksi kirjoittanut suomenkielisen novellin. Tai no, muistan. Vasemmistonuorten Yhdenvertaisuus-kilpailuun kirjoitin tekstin kiireessä vain reilua viikkoa ennen Hollantiin muuttoamme. Se ei kuitenkaan sijoittunut eikä päätynyt julkaistavaksi, enkä ole saanut aikaiseksi julkaista sitä muuallakaan. Voisi joskus julkaista sen täällä.
11 päivää Häpeämätöntä
NaNoWriMossa on vuorossa päivä numero 11. Tahtini on ollut aavistuksen nopeampi kuin missään aiemmassa NaNoWriMossani, reilu 2 000 sanaa päivässä. Joinain päivinä tuo määrä on syntynyt helpommin, toisina nihkeämmin. Yhden sanasodan olen käynyt viime maanantain miitissä, silloin syntyi 597 sanaa vartissa(?).
Hyvällä tuurilla huomenna voisin päästä kässärin maagiseen laskennalliseen puoliväliin eli 25 000 sanaan, mutta saa nähdä. Liuskoja on nyt 43, yleensä päädyn aika tarkkaan sinne sadan kieppeille (kirjoitan siis aina ykkösrivinvälillä).
Nyt kello on vähän yli kymmenen aamulla ja minulla on jo yli 700 sanaa, jotka syntyivät varsin kivuttomasti. Eilinen ja toissapäivä sen sijaan olivat tuskaa. Puoli vuotta popsimani viruslääke/immunostimulantti aiheuttaa välillä jotain oireilua, jossa ilmeisesti kyseessä on immuunijärjestelmän jälleenrakennus. Hyvä merkki sinänsä, mutta käytännössä se tarkoittaa korkeampaa kuumetta kuin mitä minulla yleensä on, toisaalta välillä taas vähemmän kuumetta, mutta on aivan mielettömän kuuma olo. Plus väsymystä, joka vaihtelee lievästä ramaisemisesta armottomaan nuijanukutukseen (paitsi ettei nukuta). Näin pahana sitä ei aikaisemmin ollut nähtykään.
Onneksi tuo kooma ei näy sanamäärissä, mutta helppoa se ei ollut. Toissapäivänä heräsin (siis henkisesti) puoli tuntia ennen nukkumaanmenoaikaani!
Itse romaani on edennyt vaihtelevasti. Välillä loistavia kohtauksia, mutta selvästi tavallista enemmän sellaisia, joista tiedän nyt jo, että ne lähtevät editointivaiheessa. Toivottavasti jäljelle jää vielä tarpeeksi, se on välillä epäilyttänyt. Hahmojen väliset konfliktit ovat myös jääneet vähän turhaksi kinisemiseksi kunnon riitojen yms sijasta, mutta sen saan toivottavasti korjattua.
Suurin ongelma NaNoWriMossa minulla on aina se koko ajan mielessä vaaniva pelko, riittääkö tässä tarinassa sisältöä 50 000 sanaan asti. Aina on onnistunut, mutta vain juuri ja juuri. Ennen NaNoa kässärini olivat yleensä lähempänä 35 000 sanaa. En juuri harrasta kuvailua, osittain siksi, että 1. persoonassa kirjoittaessa se ei usein tunnu luontevalta (miksi päähenkilö yhtäkkiä kuvailisi siskonsa ulkonäköä?).
Ikinä minulla ei ole ollut yhtä hauskaa, kuin suunnitellessani ja kirjoittaessani Ennan taidenäyttelyä. Vielä kun pääsisin itse rakentamaan sen!
Kirja alkaa näin:
ENNA: Kun mä olin pieni, mä halusin aina perustaa eläintarhan.
VESA: Mitä eläimiä sä olisit laittanut sinne?
ENNA: Mitä nyt eläintarhaan laitetaan. Hylkeitä, leijonia, merileijonia, jääkarhuja, riikinkukkoja, sisiliskoja, basiliskoja.
VESA: Mitä sä olisit tehnyt siellä? Olisitsä siis ollut niiden eläinten hoitaja vai pitänyt vain sitä eläintarhaa?
ENNA: Ei se ollut se idea. Kun mä halusin sen eläintarhan vaan siksi, että sitten mä voisin päästää ne kaikki eläimet vapaaksi.
Tietysti tuo tulee muuttumaan editoinnin myötä, mutta luulen, että pääpiirteissään se pysyy samana. On syytä tähdentää, että tuo on ns. “intro”, joita on useimmissa luvuissa. Se on nauhalta litteroitu ja siksi puhekielinen (ja erikoisesti formatoitu), vaikka itse romaani on kirjakieltä. Ja kyllä, se on sen verran olennainen kirjan kannalta, että mielestäni on perusteltua aloittaa sillä.
P.S. Minulla on ehkä (jyrkkä ehkä) idea jo ensi vuodenkin romaaniin. Mikä on ajoitukseltaan aika tyypillistä. Mutta aika näyttää, onko se oikea. Tällä viikolla on tullut myös kaksi muuta hienoa ideaa/tajuamista, joista toinen liittyy kirjoittamiseen. Siitä lisää lähiaikoina.
Julkisuuden valokeilassa
Minusta on pieni juttu uusimmassa Libero-lehdessä mm. Marian ilmestyskirjaan liittyen. Libero on siis vasemmistolainen mielipide- ja kulttuurilehti (ei, se ei liity niihin vaippoihin), joka joskus tulikin minulle ilmaiseksi monta vuotta tilattuani yhden näytenumeron. Marian ilmestyskirjankin pitäisi nyt jo olla ulkona, vaan eipä ole.
Jutun voi lukea täällä. Siinä on pari pientä virhettä, tai ehkä enemmän harhaanjohtavasti ilmaistua juttua, mutta ei sen kummempaa.
P.S. Uusin spefiraapaleeni The Vanishing Act (jonka idean sain jo vuosia sitten) julkaistiin viime viikolla Snake-Oil Cure -verkkolehdessä. Huomasin sen vasta nyt, kun eivät ilmoittaneet asiasta mitenkään. Parhaita raapaleita voi myös äänestää.
Femme fatale
Nyt on National Short Story Month eli kansallinen novellikuukausi ja sen kunniaksi kirjoitin vierasblogauksen tuttuni E. Kristin Andersonin blogiin, jolla on niinkin loistava nimi kuin The Hate-Mongering Tart. Blogaukseni käsittelee hyvin lyhyttä proosaa.
Sen kunniaksi saatte lukea myös muutama kuukausi sitten valmistuneen 55-sanaisen novellini Femme Fatale. Sain tänään valmiiksi aivan loistavan cripfic-raapaleen (raapale eli drabble on siis satasanainen novelli), ehkä parhaani, mutta tarkoitus on lähettää The Conditional Wolf Breath & Shadow -lehteen, joka viime kuussa julkaisi scifi-cripfic-novellini Timeless (ja maksoi siitä vielä rahaakin).
Femme fatale
She was arrested for the possession of not just one but two deadly weapons: a water bottle (polyethylene plastic, 2/3 full) and an aluminum crochet hook. No prison felt safe taking such a dangerous guerrilla, so she walked away free, with a facial transplant and a new name, crochet patterns swirling in her mind.
