Archive for Tekstit

Lajien synty

Kaivoin vähän aikaa sitten esiin runokirjani, johon olen kirjoittanut 170 sivua runoja vuosina 1997-2000, eli 13-16-vuotiaana. En ajatellut, että olin silloinkin ollut niinkin tuottelias, noin runo per viikko.

Ei kovin yllättäen enimmäkseen tekstit ovat ihan hirveää roskaa, pari ihan hyvää joukossa. Teemoina olivat pitkälti matematiikka, uskonto, vuodenajat ja kuolema. Saatan ehkä joskus postata niitä tänne cringe-hengessä.

Otin esiin hyllystä myös Kuusiraajainen purppuratähti -antologian, jossa on runojani vuoteen 2002 asti. Siinä on muutama kelpokin. Tässä 18-vuotiaana kirjoittamani Lajien synty, joka on valitettavasti ihan yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, tai jopa ajankohtaisempi.

Lajien synty

ne joita ei merkitty ihmisiksi
rakastavat lajinsa edustajana
heimoveljenä, hehkuvana sähköpurkauksena
säilöttynä rinnan lämpöön
avohaavoissa suolaa ja palasokeria

homo sapiens sapiens
kukkea valheiden mykerö
maan tomussa rakkautta märkivä
maidontuoksuisen veitseni terä
ulottuvuuksien välinen sinä

Vaaleanpunainen runo

Vanhojen runojeni White haiku ja Yellow haiku jäljillä vaaleanpunainen melkein-tanka.

Kreikkalainen jumala
muutti flamingon puuksi.
Se karistaa sulkansa,
loppukesästä munii
piirakantäytteen.

Etäisesti samaa

Löysin arkistoistani runon, jonka olin ehtinyt unohtaa. Tämä liittyy siihen tunteeseen, kun on menettänyt läheisensä vaikeille mielenterveysongelmille, alkuperäistä ihmistä ei enää ole. En ole varma, milloin kirjoitin sen, mutta veikkaisin loppuvuotta 2014, koska joskus reilu vuosi sitten vihdoin tajusin tämän asian.

Etäisesti samaa

en ole nähnyt sinua vuosiin
vaikka sängyssä on yhä painauma
käsivarsi muistaa yhä puristuksen
minä muistan yhä
jokaisen viisarinvälin

olen tavannut paperimassajäljitelmän
joka liikkuu ihmeen ketterästi
liikuttaa huuliaan kuin puhuakseen
jättää sormenjäljet suklaanpuolikkaaseen
hiuksia kylpyhuoneen viemärikaivoon
mutta ei voi olla täällä
ei voi olla missään
on vain muotti ja muotin sisältä
kaavitaan irti
jotain etäisesti samaa

Toiveuusinta: 14-vuotiaan Maijan dystopiascifiä

Tämä koneeltani löytynyt tieteisnovelli on päivätty tasan 17 vuotta sitten, 12.5.1998, eli olen kirjoittanut sen 14-vuotiaana, juuri ennen kuin aloitin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni. Mukana on melkoisesti insidehuumoria, mutta eiköhän se ole ihan hupaisaa luettavaa muillekin.

Siitä en osaa sanoa, mistä olen saanut vaikutteita tähän tekstiin, kun tietääkseni en juuri lukenut scifiä tuolloin. Jotkut parhaina pitämistäni novelleistani olen kirjoittanut jo 90-luvun puolella ja ne voisi luokitella slipstreamiin tai uuskummaan.

Pako pakokaasutodellisuudesta (eli nörttien katkera kosto)

Tämä teksti on puhdasta futuristista fiktiota ja sillä ei ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. (Ei vielä… Mutta jonain päivänä.) Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin, paikkoihin tai tapahtumiin ovat kuviteltuja (Tai sitten eivät).

Laskin lehden käsistäni ja huokaisin syvään. Taas muutamia tuttuja ihmisiä kuolleita-palstalla. En enää useinkaan jaksa lukea koko palstaa, niin masentava se on. Ei se että se vie lähes sata sivua, ei se että sieltä saattaa löytää jonkun entisen kaverinsa tai jopa ystävänsä nimen, vaan se, että siellä on niin pienten lasten nimiä. 4-vuotias tyttö oli “menehtynyt etanolimyrkytykseen”. 5-vuotias poika oli “nukkunut pois fokusiinin yliannostuksen seurauksena”. Useimpia ilmoituksia eivät ole laittaneet vanhemmat, vaan kunta. Vanhemmilla ei joko ole rahaa tai sitten vanhempia ei yksinkertaisesti ole. Useat vanhemmat kuolevat samoihin syihin kuin lapset. Kukaan ei välitä. Ilmoitukset ovat kaunis tapa, joka tosin paperin kallistuttua ja rahan vähennyttyä on kuihtumassa.

Vaikka aika tuntuu ikuisuudelta, tätä on jatkunut hieman yli kaksi vuotta. Vuoden 2008 elokuussa eduskunta teki ratkaisevan päätöksen ja sen jälkeen paluuta ei ollut. Muutamassa kuukaudessa kuolinluvut olivat kohonneet räjähdysmäisesti. Jopa minä yllätyin. Kaikki Toverit yllättyivät. Tätä menoa pian on meidän aikamme. Joskus iltaisin tosin alkaa tulla sääli heitä. Alle kouluikäisiä lapsia kannetaan kaupungilta pois paareilla kasvot vaatteilla peitettyinä. Joitakin heistä voitaisiin ehkä vielä pelastaa vatsahuuhtelulla, mutta millä rahalla? Kun ihmisiä kuolee tuhansittain päivässä, miksi yrittää pelastaa yksittäistä lasta? Rahaa ei ole. Valtion viimeiset rahat ovat puf kadonneet. Sitä ei sanota ääneen, mutta todennäköisesti niillä on ostettu fokua.

Tällä menolla valta on meidän muutaman kuukauden sisällä. TOMKeja ei enää ole. Väestö on käynyt todella vähiin. Luulisin asukasluvun olevan muutamia kymmeniä tuhansia. Vaikka Suomen väestö onkin vähennyt jyrkemmin kuin missään muualla, päätös päihteiden laillistamisesta tehtiin myöhemmin kuin muissa maissa. Jotkut maat ovat jo Toverien hallinnassa. Mikä parasta, väestökatastrofi ei ole enää uhka. Kun ihmisten määrä lasketaan miljoonissa, eikä miljardeissa, sitä ei luultavasti seuraa muutamaan tuhanteen vuoteen. Ja siihen mennessä nörtit hallitsevat maailman jokaikistä kolkkaa.

Kun kävelee kaduilla, tulee kammottava olo. Kuolema leijuu joka puolella. Ilmassa voi tuntea alkoholin löyhkän, mutta kaikkialla leijuva makea pyörryttävä tuoksu on peräisin fokusta. Nörtit tunnistaa valkoisista hengityssuojuksista. TOMKit eivät niitä käytä. Jos menee paikkaan, jossa on paljon fokun hengittäjiä ja hengittää syvään tarpeeksi kauan, saa riittävän annoksen sitä tullakseen pilveen.

Kuten rakkaalla lapsella sillä pilvellä on monta nimeä: fokkis, höyryt, diudiu, supernanna, pakokaasu. Viimeinen nimi on ehkä osuvin. Fokulla pääsee helposti pakoon kaikkea. Ei tarvitse kauan seisoa kadun kulmassa, kun jo raukea diileri tulee kohdalle heilutellen pikkuisia säiliöitä ja naamareita – miten ois pieni todellisuuspako, halvalla menee, huntin tölkki. He tulevat kysymään sitä jopa meiltä, vaikka hengityssuojuksista näkee meidän olevan nörttejä. He tietävät, että joskus joku meistä lankeaa. On niin helppoa repäistä suojus kasvoiltaan ja ostaa viimeisillä rahoillaan fokupurkki. Kiinnittää naamari kasvoilleen ja hengittää sitä. Muutaman henkäyksen jälkeen olo on rento ja rauhallinen. Kun vetää koko purkin, niin sen jälkeen on päiväkausia vapauttavassa pilvessä. Ei pelkoa, ei vihaa, ei mitään muuta kuin mukavia rauhallisia tunteita. Fokuun ei tietääkseni synny fyysistä riippuvuutta. Se on vain niin helpottavaa, että yhden annoksen jälkeen haluaa elää koko loppuelämänsä tuossa mukavassa haavemaailmassa.

Loppuelämä ei välttämättä ole kaukana. Yhden purkin annosten jälkeen tulee halu hengittää kerralla kaksi purkillista, jotta pako kestäisi kauemmin. Usein se voi kestää jopa viikon. Foku on vahva keskushermostoa lamauttava huume. En tiedä tarkalleen mistä se on tehty, mutta olen kuullut siinä olevan ainakin ilokaasua, kloroformia ja joitain hallusinogeenejä. Kaksi pulloa sitä voi lamauttaa aivot totaalisesti. Helppo ja tiedostamaton kuolema, jollaisia pääsee todistamaan kaduilla koko ajan. Yleisin kuolinsyy ei silti ole fokun yliannostus. Myös alkoholimyrkytyksiä tapahtuu paljon etenkin 4-12-vuotiaiden joukossa, joille foku on usein liian kallista. Pimeissä pulloissa ollut metanoli on sokeuttanut monia. Ja monet ensin juovat itsensä humalaan ja sitten helpottavat krapulaa pienellä fokutujauksella. Yhdessä niiden vaikutukset ovat kauheita ja sydänkohtaus voi yhtäkkiä tappaa täysin tajuissaan olevan ihmisen.

En väitä, ettei minun olisi usein tehnyt mieli mennä kadulle ostamaan halpa viinapullo tai fokusäiliö ja haihduttaa kaikki maalliset murheet. Mutta haluan elää vielä silloin kun nörtit hallitsevat maailmaa. Silloin eläminen voi olla jo ihan mukavaa.

Politiikot ovat suurilta osin kuolleet. Uosukainen on vielä presidenttinä, mutta kuinka kauan? Suomi ei todellakaan voi hyvin; mikään maailman valtio ei voi hyvin. Luultavasti hänet on yhtä helppo syrjäyttää kuin Le Pen Ranskassa tai Lebed Indo-Venäjällä. Uosukainen vetää katujen kielten mukaan itsekin fokua. Hän kieltää sen, mutta harvoissa televisioesiintymisissään hän on näyttänyt juuri niin raukealta kuin fokuaddiktit näyttävät. Vallankumouksen jälkeen meillä on valta. IE:n hallitus syrjäyttää eduskunnan. Eräät Toverit tekevät jo suunnitelmia uuden sukupolven kasvattamiseksi. Täällä tulee olemaan autiota vielä pitkään. Ehkä olisi järkevintä, että kaikkien maailman maiden nörtit muuttaisivat samaan valtioon, niin ei olisi niin tyhjä olo suurimman osan taloista ollessa autioita. Ja nettiyhteydet tulisivat halvemmiksi. Voisimme muuttaa johonkin rikkaaseen Keski-Euroopan valtioon. Ranska? Ehkä ei, Le Pen on saanut siellä aikaan paljon tuhoa. Saksa voisi olla hyvä vaihtoehto. Sen alueet ovat taistelujenkin jälkeen kunnossa ja se on suuri ja rikas maa.

Tuntuu pahalta, että suurin osa maailman väestöstä kuolee ja me jatkamme elämäämme IRCin ja Pepsin ihmemaassa. Mutta eikö se ollut heidän oma valintansa? Me valitsimme silloin, viime millenniumilla ja meitä haukuttiin ja meille naurettiin. Vielä muutama vuosi sitten meille naurettiin päin naamaa. Nyt meitä on jo enemmän kuin haukkujia. En silti halua ajatella pikkulapsia, joilla ei ollu valinnanvaraa. Lapsia, jotka kasvatettiin tai houkuteltiin TOMKeiksi. Lapsia, jotka kuolivat juodessaan alkoholia, jonka vaaroista heillä ei ollu harmainta aavistustakaan. Lapsia, joita yleiset joukkohaudat ovat täynnä.

Minulla oli itsellänikin lapsi. Olin varma, että hän pysyisi erossa fokusta ja viinasta. Sitten tuli se laki ja päihteitä oli joka puolella. Tyttäreni oli silloin viisi enkä osannut pelätä hänen puolestaan. Hänhän oli niin pieni, hänhän leikki vielä Kybereillä. Ja sitten eräänä päivänä hän oli kavereillan kylässä. Ovikelloni soi ja siellä oli poliisi. Hänellä oli kankaaseen kääritty mytty sylissään. Se mytty oli minun tyttäreni. Poliisi kertoi, että tyttö oli viety sairaalaan kaverinsa luota. Viisi lasta, nuorin vasta kolmivuotias, oli löydetty takapihalta voimakkaassa humalassa. He olivat hengittäneet myös muutaman säiliön fokua. Silloin ihmishenki oli ollut vielä jonkin arvoinen ja heitä oli yritetty pelastaa. Kukaan heistä ei selviytynyt. Seuraavana päivänä kaivoimme ystävieni kanssa hautausmaalle viisi pientä hautaa ja nostimme varovasti lasten pienet ruumiit sinne. Ei ollut arkkuja eikä hautakiviä. Kaksi päivää myöhemmin kannoin ystävieni ruumiit samalle hautausmaalle.

Karl Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle. Se ei pidä enää paikkansa. Uskontoa ei ole enää, foku on kansan uskonto ja oopiumi. Sen me olemme karvaalla tavalla oppineet.

Mininovelli: Croutons

Tuli mieleen, että minulla on tällainen kolme vuotta sitten kirjoitettu 55 sanan novelli, jota ei ole taidettu julkaista missään. Pariin paikkaan sen saatoin lähettää, mutta tuli hylkyä.

Croutons

The medications didn’t arrest the crying spells. When one didn’t work, I was given another, sometimes several at once. They called it a “cocktail” but I didn’t get a buzz. They said I was resistant.

Eventually I did lose the desire to make onion soup and resorted to just eating the croutons by the handful.

Kalaisia limerikkejä

Sain eilen Marja Leenalta blogeissa kiertävän limerikkihaasteen. Vaikka olen monenlaisia runomuotoja kokeillut viimeisen 25 vuoden aikana, limerikistä en ole ihan varma. (Olen kyllä työn puolesta taannoin etsinyt, ja löytänyt, verkosta masturbointia käsitteleviä suomenkielisiä limerikkejä.) Huumoria osaan kyllä suoltaa aina, välillä saatetaan mennä ehkä mauttomuuksienkin puolelle. Pahoittelen.

Anapestiä näissä ei ole noudatettu ja toisen runon rytmi on muutenkin vähän all over the place, mutta muuten olen tiukempi limerikkien suhteen. Paikkakunnanhan pitäisi olla ensimmäisen rivin viimeisenä.

Disclaimer: En ole ikinä asunut Turussa enkä Tampereella enkä syö kalaa (jonka esiintyminen molemmissa runoissa ei ole tahallista). Yhteydet todellisiin henkilöihin ja paikkoihin ovat sattumaa. Tiedän myös, että kaalikeittotyyppi ei ollut persu.

Haastan SusuPetalin, Lukuhoukan ja Pienempi kuin kolmen.

Runojen alla itse haasteen teksti.

Kaikki Turusta

Suomessa on Suomen Turku,
tuomiokirkossa pauhaa urku.
Vaan vaara vaanii: voi Turku palaa,
ei Aurajoestakaan nouse kalaa,
nälissään joutuu Heseen, voi surku.

Ei enää kaalikeittoa

Kaupunginvaltuusto Tampereen
päätti delfiinit vapauttaa mereen.
“Ei hukkaan saa heittää hyvää kalaa!”
huusi persu. “Mä siitä teen iltapalaa,
kasvisruokapäivän vaihdan vereen!”

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:”Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)
(Maijan huomautus: oikeasti kaupungin pitäisi tosiaan olla rivin viimeisenä.)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka – siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

Haasteen käynnisti Opuscolo.

Runollista työn iloa

Löysin arkistoistani tällaisen runon, jonka lähetin pari vuotta sitten Työ-aiheiseen runokilpailuun, mutta sieltä
ei koskaan kuulunut mitään. Itselleni se ei ole nyt niin ajankohtainen, kun olen vielä reilun viikon lomalla, mutta moni on jo ehtinyt sieltä palata tai palaa maanantaina.

Runolla ei ollut koneelleni merkitty mitään nimeä, joten tämä on jonkinlainen väliaikainen nimi.

Mättömät

Tekemättömien töiden listoista
saa paperiveneitä, kolmionmuotoisia hattuja,
sytykettä saunanpesään, origamilintuja
jotka eivät opi lentämään

ne ovat samaan aikaan hyytäviä kauhutarinoita,
esseitä ihmisyydestä, lattiaa polkevia
runojalkoja, punakynänjanoisia kouluaineita
ja kutkuttavaa fantasiakirjallisuutta, jossa
sankari ei koskaan pääse perille.

Punainen haiku

Joskus kirjoitin paljon haikuja, lähinnä englanniksi. Yksi voitti kilpailun ja joitain julkaistiin englanninkielisessä japanilaisessa lehdessä. Nyt pitkästä aikaa uusi.

unikot raiteen
penkalla: auringon
punaiset suukot

(Vielä tiedoksi jos joku ei tiedä. Haiku on luontoaiheinen runo. Siinä voi olla 5-7-5 tavua tai vähemmän, tässähän on yksi vähemmän. Kolmirivisyyskään ei ole pakollista. 5-7-5-tavuinen ei-luontoaiheinen runo taas ei ole haiku.)

Omenakumisaappaat

Risto oli saanut uudet kumisaappaat, joissa oli komeita omenankuvia. Hän oli joutunut kinuamaan niitä monta kuukautta, kunnes äiti lopulta antoi periksi. Kaikki kaverit tulevat kateellisiksi, Risto myhäili tyytyväisenä.

Riston harmiksi välitunnilla kävi ilmi, että omenasaappaissa oli merkittävä puute. Ne eivät pyörittäneet Flash-animaatioita. Kaverit ilkkuivat Ristoa.

“Millä me nyt rickrollataan sua?” Liisa nurisi.

Ristolle tuli paha mieli. Ei auttanut, että kumisaappaat olivat kiiltävät ja niiden vuori oli neulottu aivan erityisen hienoista kuiduista. En halua enää koskaan omenasaappaita! hän päätti kiukkuisena.

Risto nakkasi omenasaappaansa ulos ikkunasta.

Saatuaan kotimaiset kumpparit, joissa Flash-videot pyörivät oikein mukavasti, Risto eli elämänsä onnellisena loppuun saakka.

Tajunnanvirtaa, jota saattoivat inspiroida muutaman päivän takaiset tapahtumat.

The One

Vaihteeksi taas englanninkielinen raapale eli tasan 100 sanan novelli.

The One

“Let me guess, a Yahweh tat that needs to be altered?” asks the tattoo artist, examining his fingernails.

“Actually no,” the customer replies, blushing. “I have a Buddha on my butt, but we had a bit of a …rough patch. Now I’d like him altered into a Krishna. You think that can be done?”

She loosens her jeans to show.

“Young people,” he mutters. “Wouldn’t it be easier to just, you know, wait a bit before rushing out to get inked? Or even skip deity tattoos altogether.”

She sighs.

“Maybe you’re right, but I really thought he was the one.”

***

(Tämän raapaleen inspiroi pari viikkoa sitten Twitterissä käyty keskustelu. Jokin hollantilainen kirkon tunnus twiittasi, että uskontotatuoinnit ovat nyt kovassa huudossa ja eräs uskovainen retwiittasi sen kommentilla “Minä en uskaltaisi/kehtaisi!” Näin tämän skenen heti päässäni.)