Archive for Vammaisasiat

Pelottavat pyörätuolit

Pyörätuoli ei ole vankila eikä sen käyttäjäksi päätyminen ole tragedia, sanoi media mitä tahansa. Pyörätuoli ei ole sen kummempi liikkumisen apuväline kuin polkupyörä (toki pyörän selästä on helpompi tarvittaessa vaihtaa kävelyyn). Kun pitkäaikaissairaat saavat pyörätuolin, he ovat usein innoissaan ja helpottuneita, kun liikkuminen helpottuu.

Käytännössä pyörätuoli on toki symboli, jossa on jotain pelottavaa. Yhteiskunta on tehnyt siitä symbolin tragedialle, avuttomuudelle ja objektiksi joutumiselle.

Pyörätuolin käyttäjiä tuijotetaan, katsotaan säälivästi, heille puhutaan kuin lapsille (tai heille yritetään kommunikoida avustajan/seuralaisen kautta), heistä saatetaan puhua “pyörätuoleina”, siis ihmisestä. Tuntemattomat saattavat alkaa työntää tuolia kysymättä tai tentata yksityisasioita sen käyttäjän terveydentilasta.

Ihmiset huokaavat raskaasti ja marttyyrimaisesti, kun joutuvat tyhjentämään varastona käytetyn invavessan tai kaivamaan rampin esiin. Jotkut kadehtivat, jos konsertissa saa pyörätuolin kautta hyvän paikan – vaikka usein paikat ovat tosi hunoja.

Pyörätuolit (varsinkin sähköiset) ovat kalliita, sellainen on usein vaikea saada yhteiskunnan piikkiin, vaikka tämä lain mukaan olisikin mahdollista, ja toki niiden käyttö vaikeuttaa moniin paikkoihin pääsyä. Asunnon tai talon voi joutua vaihtamaan. (Tämä kaikki menee toki vammaisuuden sosiaalisen mallin alle: itse pyörätuoli on täysin neutraali esine, johon yhteiskunta liittää erilaisia hankaluuksia.)

Monelle vammaiselle pyörätuoli on ollut mukana lapsesta asti, he eivät ole koskaan eläneet ilman sellaista. Se ei tee elämästä huonoa, vaikka toki hankaloittaa sitä joillain tavoin. Toiselle pyörätuolin käyttöönotto voi olla merkki sairauden vääjääämättömästä etenemisestä, vammaisuuden lisääntymisestä, itsenäisyyden vähenemisestä. Itselleni tämä on ollut se pelottava asia.

Vuoden 2006 lopussa kävelykykyni romahti parissa päivässä. Jo 50 metriä tuotti vaikeuksia. Onneksi asuin hyvin lähellä bussi- ja ratikkapysäkkejä. Näytti hyvin todennäköiseltä, että joutuisin pian pyörätuolin käyttäjäksi. En tiennyt miten edes voisin saada sellaisen, koska yhteiskunnan mielestä olin terve. (Terveyskeskuksesta saa aika helposti lainaan pyörätuolin, mutta manuaalisella ei paljoa tee, jos ei sitä pysty kelaamaan.)

Sitten tuli kuitenkin pieniannoksinen naltreksoni maaliskuussa 2007 ja pian kävelin taas kevyesti useita kilometrejä. Vaikka terveyteni romahti sabotaasin aiheuttamien elinvaurioiden seurauksena monta kertaa, kävelykyky pysyi silti lähes entisellään aivan viime aikoihin asti.

Alkuvuonna sain kolme romahdusta peräkkäin ja kävelykykyni alkoi taas heikentyä. Totesin että pystyin kävelemään vain 200 metriä hitaasti ilman ongelmia, sen jälkeen alkoi hengenahdistus ja usein myös silmäkivut, joita sain kaikenlaisesta rasituksesta – kävelystä, siivoamisesta, lukemisesta. 1,5 kilometriä oli maksimimäärä, mutta se aiheutti jo pahoja oireita ja romahduksen. Pyörätuolin mahdollisuus alkoi taas huolettaa.

Onneksi stafylokokkirokote näyttää nyt ainakin väliaikaisesti auttaneen tuohon. Silmäkipua ei tule, hengenahdistusta vain vähän ja rokotteen jälkeisenä viikkona voin kävellä paljon enemmän, sitten se taas vähenee mutta on kuitenkin selvästi tuota romahduksen jälkeistä määrää parempi. Minulla vain kaikki hoidot lakkaavat toimimasta, joten niin käynee myös tälle.

Istuin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa pyörätuoliin tilattuani lentokentältä vammaisavustusta (Schipholissa joutuu kävelemään tosi pitkiä matkoja, etenkin lähtiessä). Siihen oli melkoinen kynnys (no pun intended), mutta ei se lopulta sitten niin kauheaa ollutkaan. Schipholissa on oudot kokonaan metalliset pyörätuolit, tulee olo kuin olisi ostoskärryissä.

Ikäni ja ulkoinen “hyväkuntoisuuteni” aiheutti tosin muutamia hassuja tilanteita, kun esimerkiksi minulta kysyttiin, olinko tilannut siis avustuksen takanani seisseelle (tuntemattomalle) keski-ikäiselle miehelle.

Jos joudun käyttämään pyörätuolia myös muuten jossain vaiheessa, suurimmaksi ongelmaksi noussee, että asun hissittömässä talossa. Tai on täällä hissi, mutta sieltä ei pääse tähän osaan taloa mitenkään. Esteettömiin asuntoihin on jonoa.

Rauhallisuuden meri

Pitkästä aikaa taas runoja. Tänään 12.5. vietetään kansainvälistä CFS/ME-päivää ja sen myötä tämä runo on omistettu kaikille krooniseen väsymysoireyhtymään/myalgiseen enkefalomyeliittiin kuolleille.

Rauhallisuuden meri

joissain niistä hautajaisista
joihin en mennyt
arkut loppuivat kesken
ja oli vain kuoppia
ja sitten
lapiot loppuivat kesken
ja multa loppui kesken
ja ruumiit pinottiin kasoiksi
korttitalonhuojuviksi
ihmispyramideiksi
jokereita toisensa perään

turhaan sitä olisi virsiä veisattu
sidottu seppeleitä kuolleille
jos joku vielä elikin
se oli helppo ratkaista

epidemiologit naputtelivat papereita
koukeroisia abstrakteja
joista ei saanut selvää
luottamusvälit olivat liian suuria ja
kuihtuivat omaan mahdottomuuteensa
hukkuivat kahvitahrojen puolikuihin

Down-ihmisten roadtrip brasilialaisittain

Pidän kovasti eteläamerikkalaisista elokuvista ja pari vuotta sitten Suomen-reissuni aikana olisi ollut eteläamerikkalaisen elokuvan festivaali. Katsoin tietysti ohjelman läpi, mutta ainoa leffa joka todella kiinnosti oli brasilialainen Colegas, josta oli vain yksi esitys eikä se sopinut aikatauluuni.

Colegas-juliste

Mutta tänä vuonna vihdoin Colegasin ja se oli hieno elokuva. Stalone, Aninha ja Márcio asuvat monien muiden Down-ihmisten kanssa kehitysvammaisten laitoksessa, joka on elinolosuhteiltaan periaaatteessa mukiinmenevä, mutta erittäin tylsä ja laitostunut. Elokuvia rakastava kolmikko varastaa auton ja lähtee suureen seikkailuun Thelma & Louisen hengessä, lainaillen vuorosanoja lempielokuvistaan. Stalone haluaa nähdä meren, Aninha mennä naimisiin ja Márcio haaveilee lentämisestä.

Sirkusasut paikallisesti sirkuksesta vohkinut trio saa kuitenkin poliisit peräänsä vaarallisena ja aseistautuneena klovniliigana. Pakomatka vie heidät kaupungista ja seikkailusta toiseen, kalastusveneeltä rock-konserttiin. Laitoksen muut kehitysvammaiset seuraavat tapahtumia television uutislähetyksistä ja hurraavat sankareilleen. Kloviliigaa jahtaavat poliisit juuttuvat hierarkiariitoihin ja osaamattomuuteensa.

Colegas on viehättävä ja hauska elokuva, joka tavallaan hyödyntää ikivanhaa “Down-ihmiset ovat iloisia ja herttaisia” -stereotyyppiä, mutta myös murtaa sitä, kun kehitysvammaiset tekevätkin aseellisia ryöstöjä ja siteeraavat Hannibal Lecteriä.

Erittäin emansipoiva ja olisi hienoa, jos kaikki kehitysvammaiset ja heidän kanssaan työskentelevät näkisivät elokuvan.

Kolme lehtijuttua

Tällä hetkellä on myynnissä peräti kolme aikakauslehteä, jossa on kirjoittamiani juttuja – 3/4 niistä mitä kirjoitin viime vuonna.

Matkaopas-lehdessä on juttuni Amsterdamin seudun kauneimmista puutarhoista. Tämä tuli hiljattain myös nettiin luettavaksi. ET-lehden 7/2017 juttu puolestaan keskittyy ihanaan Keukenhof-puutarhaan.

Tukilinjassa 2/2017 on juttuni hollantilaisjärjestö Emma at Workista, joka auttaa vammaisia nuoria työllistymään. Yleisin toimintarajoite heiltä apua saavilla nuorilla on pitkäaikaissairauden aiheuttama uupumus. En ole varma myydäänkö Tukilinjaa irtonumeroina, mutta Lehtiluukusta löytyy.

Sähköistävää ystävyyttä

Luin viime vuonna Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me’n, joka oli spefihtävää cripfic-YA:ta. En antanut sille kovin ylistävää arviota, koska moni asia kirjassa ärsytti minua. Usein kuitenkin luen kirjojen jatko-osat, vaikka en olisi hullaantunut ensimmäiseen.

Olen tällä kertaa tosi tyytyväinen, että tein niin. Lähes uunituore kakkososa, tässä kuussa ilmestynyt Nowhere Near You on paljon edeltäjäänsä parempi. Useinhan kakkoskirjan osuus on haastava, etenkin trilogioissa, mutta myös muuten.

Nowhere Near You -kansi

Ykköskirja oli hieman staattinen (no pun intended), vaikkakaan ei missään nimessä tylsä, koska päähenkilö Ollie oli omituisen sähköyliherkkyytensä takia syrjäisen metsämökin vanki, eikä saksalaisen kirjekaveri Moritzinkaan elämä ollut kovin kummoista. Tässä molemmat alkavat elää, ja se aiempi staattisuus tuo upeaa kontrastia tapahtumille. Lukijana tosiaan iloitsee sen puolesta, että Ollie ja Moritz pääsevät vihdoin toteuttamaan itseään ja kokemaan asioita. Ollien ihaileva ihmetys meille tavanomaisista asioista ilmankostuttimista ihmismassoihin oli todella hienosti kuvattu.

Kakkonen korjasi myös ykkösessä minua ärsyttäneitä asioita. Hahmojen absurdeihin fyysisiin ominaisuuksiin ja ylitsepursuavan intellektuelliin kirjoitustyyliin oli jo tottunut. Moritzin saksalaisuuden kuvaus ei ollut niin ärsyttävää ja saksan sanojen käyttö oli yleensä perusteltua. Kirjoitustyyli on oikeastaan tosi hieno. Silloinkin kun siinä on ajoittain jotain runollisen abstraktia, se tuntuu silti konkreettiselta ja aidolta.

Nowhere Near You hyppäsi spefihtävästä/slipstreamista ihan reilusti scifin puolelle. Välillä ehkä vähän liikaakin, kuten Bridget, jonka “langaton” sydän pumppaa verta niin kauan kunhan se on 87 mailin säteellä hänestä. Uudet hahmot jäivät kyllä minusta suurin osa turhan etäisiksi.

Paljoa muuta juonesta ei viitsi sanoa, ettei spoilaa enempää edeltävääkin osaa. Joidenkin mielestä tämäkin kirja on turhan hidas, mitä en oikein ymmärrä. Tapahtumia ja käänteitä riittää. Juonta pyöritetään varsin taidokkaasti ja ennalta-arvaamattomasti, vaikka toki jotkut asiat ovat odotettavissa. Kirjeromaanin muotoa hyödynnetään tässäkin cliffhangereihin, mutta myös epäluotettavaan kerrontaan.

Kirja sortuu tunteiden vuoristoradassaan harvoin liikaan siirappiin, tai sen antaa anteeksi koska särmää ei unohdeta, ja on suurimman osan ajasta aidosti koskettava. Myös HLBTIQ-puoli ja vammaisuuden kuvaus olivat jees ja tykkäsin myös teatteria käsittelevistä osuuksista. (Mutta missä ei-valkoiset?) Suosittelen ehdottomasti myös aikuisille, mutta lukekaa Because You’ll Never Meet Me ensin.

Eutanasiakeskustelu tulvii valheita ja propagandaa

Eutanasia on noussut vaihteeksi julkiseen keskusteluun Suomessa. Keskustelun taso on vain niin surkea, propagandaa, valheita ja vääristelyä pursuava, että ihan oksettaa. Tulee mieleen tasa-arvoisesta avioliitosta käyty keskustelu hauveleineen.

Esimerkiksi Yle julkaisi ala-arvoista potaskaa surkuhupaisasti otsikolla “Eutanasia ymmärretään usein väärin”, jossa sadistinen propagandisti luettelee valheita toisensa jälkeen vastauksena “väärinymmärryksiin”. Jo jutun määritelmä eutanasiasta eli kohta 1. on virheellinen. En tajua, miten tällaisen tarkoitushakuisen ja erittäin vahingollisen valheryppään voi ylipäänsä julkaista “journalismina”.

Kokosin tähän eutanasiakeskustelussa yleisesti esiintyneitä virheitä ja läpipaskoja argumentteja, tuo “artikkeli” on vain jäävuoren huippu.

  • Hollannin tilanteesta esitetään jatkuvasti virheellisiä väitteitä, esimerkiksi että loppuunvietyyn elämään liittyvä eutanasia olisi tarkoitettu niille, jotka kokevat itsensä taakaksi, vaikka tämä argumentti ei liity aiheeseen mitenkään.
  • Lasten eutanasia Hollannissa puolestaan on tarkoitettu äärimmäisiin poikkeustapauksiin, esim. jos lapsella on väistämättä kuolemaan johtava erittäin kivulias synnynnäinen sairaus ja elämänlaatu on täysin 0. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten kukaan tunteva ihminen voisi vastustaa tällaista.
  • Kohta lapset, vanhukset ja vammaisetkin voivat saada eutanasian!” No totta helvetissä sen kuuluisi olla mahdollista.
  • Annetaan ymmärtää, että Suomessa eutanasian saisi helposti, jos sellainen olisi saatavilla. Ette voi olla tosissanne. Hollannissakin eutanasian saaminen vaatii mm. useita eri ajankohtina esitettyinä toiveita ja usean eri lääkärin arvion. Byrokratian ihmemaassa Suomessa voi mennä kolme kuukautta saada terveyskeskuslääkärille aika ja vuoden saada sairauslomapäätös, ja ihmiset kuvittelevat, että eutanasialupa heltiäisi helposti ja nopeasti. Todennäköisesti suurin osa eutanasiaa anoneista menehtyisi sairauteensa ennen kuin ehtisivät saada päätöstä.
  • Vanhukset valitsisivat eutanasian, koska kokevat olevansa taakka yhteiskunnalle.” Vanhukset kokevat usein olevansa taakka yhteiskunnalle, koska Suomen yhteiskunta on läpimätä, misantrooppinen ja empatiakyvytön ja vanhusten kohtelu on epäinhimillistä. Ihan turha syyttää eutanasiaa siitä, että maasta on tehty iäkkäille ihmisille painajainen. (Plus katso edellinen kohta.)
  • Eutanasia vie vammaisilta ihmisarvon.” Katso edellinen. Suomen läpimätä, misantrooppinen, empatiakyvytön ja ableistinen yhteiskunta vie vammaisilta ihmisarvon. Eutanasian sallimattomuus on äärimmäisen ableistista, koska se vie vaikeavammaisilta perusihmisoikeuksia, joita vammattomilla on. Jos vastustat eutanasiaa, vastustat ihmisoikeuksia ja siten myös vammaisten oikeuksia.
  • Kipuja voi lievittää tehokkaasti.” a) kärsimys ei ole yhtä kuin kipu, ihminen voi kärsiä sietämättömästi myös ilman minkäänlaisia kipuja b) ihmisellä voi olla niin voimakkaita kipuja, että nykylääketieteen keinoin niitä ei pystytä lievittämään riittävästi, vaikka käytössä olisi hyvin vahva opioidilääkitys, muita lääkkeitä ja jopa kirurgisia hoitokeinoja. Onneksi harvinainen tilanne ja usein riittämätön kivun hoito johtuu vain siitä, että ei viitsitä antaa tarpeeksi lääkkeitä, mutta ei aina.
  • Edelliseen läheisesti liittyen: “Eutanasiaa ei tarvita, jos saattohoito on hyvää“. Ööh, eutanasia ei vain liity saattohoitoon mitenkään. Saattohoidossahan eutanasian tarve on vähäisempi kuin sen ulkopuolella. Kumpi on ikävämpi tilanne: “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on kaksi viikkoa” vai “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on 5-10 vuotta”. (Hollannissa on paljon Suomea parempi saattohoito ja silti eutanasian valitsee tuhansia ihmisiä joka vuosi.)
  • Palliatiivinen sedaatio ei ole eutanasiaa.” Ei, se on täysin irrationaalinen korvike oikealle eutanasialle. Palliatiivinen eutanasia antaa kuvan, että ihmisen elämän pitkittämisellä täydessä tajuttomuudessa maaten on jotain itseisarvoa.
  • Eutanasia ei ole hyvä kuolema, koska jotkut ovat selvinneet siitä hengissä.” Tämä mielipidesivuilla esitetty päätön ajatus (toivottavasti trollaus) on jo niin paska argumentti, että aivot räjähtävät.

Tanssia yhdellä jalalla

Hankin Padma Venkatramanin runomuotoisen nuortenromaanin A Time to Dance kuultuani siitä kehuja vammaisromaanina. Plus se sijoittuu Intiaan, olen itse kovasti innostunut runomuotoisesta fiktiosta.

Kirja käsittelee pitkälti tanssia ja tapahtumapaikkaansa Intiaa, paljon myös hindulaisuutta ja spirituaalisuutta. Kirjoittaja on Intiassa syntynyt ja harrastanut samaa tanssimuotoa, joten autenttisuus on kohdallaan. Niinhän usein sanotaan “eksoottisista” kirjoista, mutta tässä maut, tuoksut, värit, rytmit yms heräävät henkiin.

A Time To Dance -kansi

Veda on menestyvä nuori tanssija, jota isoäiti tukee ja vanhemmat taas vähemmän. Uskontoon pohjaava bharatanatyam-tanssi on hänen koko elämänsä. Sitten hän joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää toisen jalkansa. Voiko elämästä tulla enää mitään?

Kirja on mukavan epäsiirappinen, vaikka toki nuortenkirjana asiat selviävät joskus turhan helposti. Tietenkin ongelmia on paljon ja monenlaisia, ei kirjasta konfliktia puutu, mutta moniin löytyy ratkaisu nopeasti. Vammaisromaaninakin tämä on minusta varsin hyvä: realistinen, epäsiirappinen ja vailla cripspiraatiota.

Kirjan tyyli ihastuttaa ja tempaa mukaansa. Kieli on sanastoltaan runollisempaa kuin muodolta, siinä ei minusta ole erityisen runollista rytmiä kuin hetkittäin. Mutta se todella toimii ja on varsin helppolukuista.

En saa oikein kunnolla kuvailtua, miten paljon pidin kirjasta, se oli suorastaan taianomainen.

Haluan ehdottomasti lukea lisää Padma Venkatramanilta, vaikka ilmeisesti hänen muut Intiaan sijoittuvat kirjansa eivät ole runomuodossa.

Traumaattinen leffakokemus

I, Daniel Blake on elokuva, josta tiesin välittömästi siitä kuultuani, kauan ennen Kultaista palmua, että minun on nähtävä se. En kuitenkaan jostain syystä tajunnut, miten voimakkaasti se vaikuttaisi minuun.

Daniel Blake on Newcastlessa asuva puuseppä ja jokapaikanhöylä, jonka vaimo on kuollut. Sydänkohtauksen jälkeen lääkärit kieltävät häntä palaamasta töihin. Sairauspäivärahaa ei kuitenkaan tipu, sillä Briteissä eläkehakemukset käsittelee ASOS, yritys jonka lääketieteellisesti kouluttamattomat työntekijät arvioivat työkykyä puhtaasti tiukan asteikon perusteella, joka soveltuu huonosti esimerkiksi mielenterveys- tai sydänongelmien aiheuttaman haitan arviointiin.

I, Daniel Blake

Seuraavaksi Daniel yrittää saada työttömyyspäivärahaa, mutta sekin kaatuu byrokratiahelvettiin ja hänen olemattomiin IT-taitoihinsa. Töitä pitäisi etsiä täysipäiväisesti ja kyetä todistamaan se, vaikka ei edes ole työkykyinen. Eräs virkailija on sympaattinen, mutta ei voi auttaa.

Daniel ystävystyy sinkkuäiti Katien ja tämän lasten kanssa. Katie on ollut pitkään asunnottomana ja joutunut muuttamaan ystäviensä ja perheensä luota Lontoosta Newcastleen saadakseen asunnon. Hänellekään ei heru tukia, koska hän myöhästyi tukihaastattelusta eksyttyään. Daniel auttaa Katien perhettä kaikin tavoin, mutta molemmat vajoavat köyhyyteen, jossa ruokana on spagettia leivän päällä, jos sitäkään, eikä lämmitykseen todellakaan ole varaa.

Suurimman osan elokuvasta teki mieli vain itkeä hysteerisesti. Elokuva toi elävästi pintaan Suomessa kokemani ihmisoikeusrikokset ja niiden aiheuttamat traumat, joista luulin jo päässeeni yli. Lisäksi se muistutti karmivalla tavalla Brittien tilanteesta, johon olen perehtynyt paljon, kirjoittanut pari artikkeliakin, ja joka oikeasti on sellainen kuin leffassa. Vammaistuet voidaan evätä keneltä tahansa (toki Suomessakin) ja hyvin monet päätyvät epätoivoisiin tilanteisiin ja epätoivoisiin ratkaisuihin.

Kolmas elokuvassa itkettänyt asia olivat ne hyvät ihmiset, joita elokuvassa oli monta. Hyperempaattisena ihmisenä liikutun siitäkin, että muut ovat empaattisia.

Kaikkein hyytävin kohtaus oli, kun Katie pääsee tuntien jonottamisen jälkeen ruokapankkiin. Hän avaa salaa hyllyjen välissä papupurkin, josta alkaa kauhoa papuja käsin suuhunsa, koska on niin heikkona nälästä. Hän kokee syvää häpeää jäädessään kiinni, mutta työntekijät hokevat, että ei se mitään kultapieni, ei se mitään. He ovat nähneet tämän jo monta kertaa. Vieläkin itkettää pelkästään ajatella kohtausta.

Elokuvana I, Daniel Blake on hieno, ei ihan millä tahansa voiteta Cannesissa Kultaisia palmuja. Hieman liikaakin oli tosin pingotettu itkettävää tunnelatausta ja pari kohtausta tuntui hieman epäuskottavilta. Myös nimikohtaus jäi hieman irralliseksi.

Nuortenromaani paketissa

Ensimmäinen nuortenkirjakäsikirjoitukseni valmistui eilen. Koko juttuhan sai alkunsa siitä, että noin vuosi sitten luin tunnettua suomalaista nuortenkirjaa, enkä pitänyt siitä, minusta se ei ollut kovin hyvin kirjoitettu. Ajattelin, että pystyn kirjoittamaan paremman. Toukokuussa sitten ryhdyin hommaan.

Tämä oli jotenkin mukava ja mukavan helppo kirja kirjoittaa. En siis todellakaan sano, että nuortenkirjoja on yleisesti ottaen helpompi kirjoittaa kuin aikuisten kirjoja, tämä nimenomainen vain sattui olemaan vaivattomampi kuin edelliset kässärini.

Sisimmäinen, Adeno ja Rihmasto vaativat itkua ja hammastenkiristystä, runsaasti poistettuja ja uudelleenkirjoitettuja kohtauksia, kohtauksien järjestelyä kuin palapeliä ja olin monta kertaa jo luovuttaa. Mitään tällaista ei nyt ollut. Suurimmat haasteet tulivat, yllätys yllätys, terveydentilastani.

Kirjoitinko mielestäni paremman kirjan kuin se tunnettu kirjailija? En tiedä, mutta ei se minusta ainakaan huonompi ole. Koelukijoiden palaute oli hämmentävän hyvää, he eivät löytäneet kässäristä kuin erittäin pieniä ongelmia. (Ei toki tarkoita, etteikö kustannustoimittaja voisi löytää paljon enemmänkin, mutta perusta tuntuisi olevan kunnossa.) Toinen heistä oli vieläpä nuori, joka koki kirjan autenttisemmaksi kuin useimmat nuortenkirjat.

Eli kiva kun joskus joku sujuu näin hyvin. Toivottavasti myös kustantajien kanssa.

Mistä romaani sitten kertoo?

Pitkäaikaissairauksista ja vammaisuudesta (kuka on yllättynyt). Valehtelusta (ei sekään ehkä kovin yllättävää, kun myös Adeno ja Rihmasto käsittelevät tätä teemaa). Haavoittuvuudesta ja eskapismista.

Siskonsa suojelija

Jodi Picoultin My Sister’s Keeper (suom. Sisareni puolesta, joka IMO on tosi huono nimi) on bestseller-romaani, josta on tehty elokuvakin. En tiedä onko kirja jakanut yleisesti mielipiteitä, mutta tuntui, että se jakoi omat mielipiteeni, kun jotkut jutut toimivat ja toiset eivät.

Kirja kertoo 13-vuotiaasta Annasta, joka on designer-lapsi: hänet on tehty harvinaista leukemiaa sairastavan Kate-siskonsa kudosluovuttajaksi. Kun Kate tarvitsee kantasoluja, Anna laitetaan luovuttamaan niitä.

Vuosia kestäneet syöpähoidot ovat kuitenkin rapauttaneet Katen elimistön ja nyt hän tarvitsee munuaista. Annaa ei kuitenkaan huvita sellaista luovuttaa. Häneltä ei ole koskaan kysytty suostumusta, on vain oletettu, että tietenkin hän suostuu toimenpiteisiin siskonsa takia. Anna hankkii asianajajan päästäkseen päättämään itse omasta kehostaan.

My Sister's Keeper -kansi

Kirjan pääristiriita tulee siitä, että Anna rakastaa siskoaan, he ovat varsin läheisiä. Anna ei halua tämän kuolevan, mutta hän ei silti halua luovuttaa munuaista. Anna rakastaa toki myös vanhempiaan, jotka eivät voi ymmärtää hänen päätöstään. Kun kotona asuva lapsi haastaa vanhempansa oikeuteen, tilanne on toki hankala. Pitäisikö Anna saada pois kotoa?

Kirjan erikoisuutena on, että käytännössä kaikki henkilöt ovat näkökulmahenkilöitä. Tähtiä rakastava palomiesisä, asianajajaksi aikoinaan opiskellut äiti, Kate-sisko, huumeiden, viinan ja pikkurikosten kanssa puuhasteleva Jesse-veli, joka saa puuhastella koska perheellä on tärkeämpääkin mietittävää, Annan asianajaja Campbell Alexander ja tämän opiskeluvuosien ex-tyttöystävä Julia, joka toimii Annan edunvalvojana (tms, en ole varma suomenkielisestä termistä). Melkein oletin, että Campbellin avustajakoirakin saa vielä oman luvun.

Kun näkökulmahenkilöitä on näin paljon, on vaarana että tarina hukkuu sen alle ja niinhän se uhkaa hukkuakin Varsinkin kun henkilöiden pitää kaikkien päästä muistelemaan menneitä aikoja, esimerkiksi Campbellin ja Julian vanhaa suhdettaan. Lisäksi kirjailija rakastaa vyöryttää lukijalle asiantuntemustaan mm. lääketieteestä, tähtitieteestä, oikeustieteestä ja palomiehen työstä. Faktat lisäävät uskottavuutta ja aitoutta, mutta niidenkin kanssa voi mennä yli.

Lääketiedejutut menevät niin pitkälle, että syöpälääkkeiden annostuksetkin kerrotaan. Lääketiede oli muuten uskottavaa, paitsi kirjan alkupuolella oli pieni, mutta todella paha moka.

Henkilöt ovat enimmäkseen uskottavia ja moniulotteisia, mutta Brian-veli on turhan kliseinen teinikapinoija. Jaksaisiko teini oikeasti kapinoida noin, jos ketään ei edes kiinnosta kannabiksen haju vaatteissa tai huoneessa pulputtavat kiljutisleet? Myös Kate jää henkilönä valjuksi, mutta ehkä hän jäisi oikeassakin elämässä, kun elämä on pelkkää sairastamista.

Ihmetytti myös, kun Anna maistoi veljensä tekemää kotiviinaa ja kommentoi sitä mielessään, että “For a still made out of spit and glue, it produces pretty potent moonshine whiskey.” Onko tämä 13-vuotiaan (joka ei ole mikään ryypiskelevä huligaani) ajatuksenjuoksua? Tuskin.

Dialogista pidin erityisesti, vaikka siinäkin yksi juttu jäi ärsyttämään. Useita kertoja eri henkilöt käyttävät tismalleen samaa sarkastista puheenpartta. Tyyliin “Paljonko tämä maksaa?” “500.” “Dollaria?” “Ei kun merirosvorahaa.” Tämä olisi kustannustoimittajan pitänyt siivota.

Kirjan loppu oli minusta epäuskottava.