Archive for Yhteiskunta
Mies on evoluution bugi, t: mies
Melvin Konnerin Women After All: Sex, Evolution, and the End of Male Supremacy on varsin hämmentävä kirja. Sitä on lähdetty markkinoimaan erittäin provosoivalla asenteella, esimerkiksi kirjan takakansiteksti alkaa näin:
“There is a human genetic fluke that is surprisingly common, due to a change in a key pair of chromosomes. In the normal condition the two look the same, but in this disorder one is malformed and shrunken beyond recognition. The result is a shortened life span, higher mortality at all ages, an inability to reproduce, premature hair loss, and brain defects variously resulting in attention deficit, hyperactivity, conduct disorder, hypersexuality, and an enormous excess of both outward and self-directed aggression.
It is called maleness.”
Eli miessukupuoli on evoluution “bugi”, joka johtaa monenlaisiin terveydellisiin, psykologisiin, henkilökohtaisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ja Konner on siis itse mies. Hän on lääkäri, antropologi ja biologi, joten sinänsä hänellä jos jollakulla on kredentiaalit tällaisen teoksen kirjoittamiseen (Konnerin edesmennyt vaimo oli muuten erittäin tunnettu antropologi Marjorie Shostak, joka teki mm. uraauurtavaa ja pitkälti naisen asemaan keskittyvää tutkimusta afrikkalaisesta !Kung-heimosta.)
Kredentiaalit eivät tietenkään tarkoita, ettei kenelläkään ole mennyt herneitä nenään. Itse kirja ei enimmäkseen kuitenkaan ole aivan yhtä provosoiva kuin mainostekstinsä, alkua ja loppua lukuunottamatta. Se on 90-prosenttisesti tiedekirja, jossa välillä mukana on feminismiä, huumoria ja jopa runoutta (tiesitkö, että Darwinin isoisä Erasmus Darwin kirjoitti enemmän tai vähemmän eroottisia runoja kasveista?).
Kirjan tiedeväitteitä on kyllä kritisoitukin, muitakin kuin vain sitä, että mieheys on evolutiivinen häiriö. Esim. tämä Amazon-arvostelu listaa muutamia kirjan hämäristä näkemyksistä etenkin antropologian puolelta.
Tämä on kuitenkin ennen kaikkea kirja biologian ja sukupuolen vaikutuksista toisiinsa. Kirjassa on valtavat määrät evoluutiobiologiaa ja sukupuolen biologiaa (miten rupuinen ja ongelmallinen Y-kromosomi syntyi?), josta iso osa keskittyy eläimiin, esimerkiksi siihen millaisia uroksen ja naaraan erot ovat eri lajeilla ja millaisia erilaisia parittelustrategioita on olemassa.
Olisi saattanut toimia paremmin tehdä tästä kaksi erillistä kirjaa, tai vähentää eläimillä argumentointia. Tosin esim. lähisukulaisten simpanssien ja bonobojen vertailu oli kiinnostavaa ja mielekkäämpää kuin infodumppausta muistuttava kuvailu eri lintulajien kumppanien houkuttelutavoista. Ihmisapinoiden tutkimus on muuten siinäkin mielessä mielenkiintoinen tieteenala, että se on äärimmäisen naisvaltainen, mikä kirjassakin mainitaan.
Historian ja antropologian näkökulmat olivat mielestäni keskimäärin kiinnostavampia (toki niissä oli myös enemmän minulle uutta), esimerkiksi osuus polygyniasta ja polyandriasta eli moniavioisuudesta ja erityisesti tämä kohta eräistä Amazonin alueen kulttuureista, jotka uskovat, että lapsella voi olla useampi isä.
“These cultures do not recognize singular biological paternity but say that a pregnant woman should have sex with more than one man so that each can contribute to the baby’s development in the womb. While this can’t happen biologically, there is evidence from some of these cultures that children with more than one “father” are more likely to survive.”
Sukupuoliessentialismia teos ei varsinaisesti edusta, eikä ota binääristä kantaa sukupuoleen, vaikka iso osa kirjasta keskittyykin aiheeseen miehet vs. naiset. Kirjan ensimmäinen varsinainen luku alkaa pitkällä kolmannen sukupuolen ja transsukupuolisuuden käsittelyllä. Tiedoksi translukijoille, kirjassa käytetään enimmäkseen vanhaa TS-ilmausta TG:n sijaan. Kirjassa on myös mahdollisesti triggeröiviä asioita liittyen seksuaaliseen väärinkäyttöön.
Sukupuolirooleja käsitellään lähinnä siinä, miten ne eivät voi kumota biologian vaikutuksia (esim. jos ihmisen aivot kokevat olevansa miehiset, tätä ei yleensä voi onnistuneesti kasvattaa naiseksi), siinä, miten ne ovat usein biologian kanssa ristiriidassa tai vanhentuneita (esim. miesten suuremmasta fyysisestä voimasta on nyky-yhteiskunnassa huomattavasti vähemmän hyötyä kuin aiemmin).
Kirja murskaa monia harhaluuloja naisista sukupuolena. Naiset ovat itse asiassa keskimäärin miehiä loogisempia ja vähemmän tunteellisia. Naiset kyllä itkevät miehiä enemmän, mutta kyynelten syynä ovat lähes aina miesten aikaansaamat katastrofit, jotka johtuvat miesten holtittomien tunteiden aikaansaamista päätöksistä. Naiset soveltuvat tutkimusten mukaan miehiä paremmin johtaviin asemiin.
Toisaalta monet sukupuoliroolit myös keskimäärin pitävät paikkansa. Esimerkiksi se, että miehet ovat väkivaltaisempia, tekevät paljon todennäköisemmin henkirikoksia ja aloittavat sotia. Konner argumentoi, että naiset ovat lähes kaikessa keskimäärin ylivertaisia ja yhteiskunnalle vähemmän haitallisia kuin miehet.
Naisten asema ja tasa-arvo paranee koko ajan, esimerkiksi länsimaissa naisten osuus suuryritysten johdossa ja STEM-aloilla. Etelä-Koreassa oli vielä 80-luvulla vahva toive saada mieluummin poikalapsi kuin tyttö. Nyt tyttövauvoja toivotaan jopa enemmän. Konner esittää tieteellisiä tutkimuksia perusteluiksi sille, että yhteiskunnan kehitys ei pelkästään paranna naisten asemaa, vaan jopa vahvemmin naisen aseman paraneminen kehittää yhteiskuntaa.
Kirjassa myös esitetään, etteivät miehet sinänsä ole tarpeellisia, eivät lisääntymisen kannalta eivätkä muutenkaan. Naiset pystyvät lisääntymään ilman miehiä (jos sukusolut saadaan jostain), miesten on mahdoton lisääntyä ilman naisia. Muutamia eläinlajeja onkin olemassa, joissa on pelkästään naaraita tai naaraat voivat lisääntyä ilman urosta, jos sellaista ei tule vastaan.
Aivan teoksen lopussa, luvussa #YesAllWomen (jossa käsitellään myös esim. mansplainausta) mennään päätöspuheenvuorossa jo humoristiselle trollilinjalle:
“In a more distant future, evolution could go much further, as some species have done, although ours would be under our own—or at least women’s—control. Men reduced to diminutive parasites that sink their teeth into women’s sides and fuse with them, delivering a periodic pulse of sperm? Somehow I don’t see women choosing that, although it does fulfill the age-old romantic goal of two becoming one. As for the black widow or praying mantis solutions, women would have to change their appetites pretty drastically—but culinary fashion does evolve.“
Korona-aika mutkistaa ja joskus helpottaakin vammaisten elämää
Korona-ajasta vammaisnäkökulmasta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, ja eiköhän sellaisia joku vielä kirjoitakin. Itse en kirjoitusvaiheessa olisi toki voinut mitenkään arvata, että minun ja Kaj Sotalan tuore teos Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään ilmestyisi tällaiseen maailmaan, vaikka se kertookin paljon myös yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja pitkäaikaissairaan asemasta yhteiskunnassa.
Tämä aikakausi on myös mainio esimerkki kiistellystä, mutta monella tapaa myös paikkansa pitävästä vammaisuuden sosiaalisesta mallista, eli siitä ajatuksesta, että yhteiskunnan rajoitteet vammauttavat vammaisen. Yhtäkkiä hieman vastaavia rajoituksia vain tulee terveillekin.
Vammaisuus on noussut julkiseen keskusteluun COVID-19-riskiryhmien myötä, mikä on tietysti hyvä juttu. Uskon, että moni on vasta nyt havahtunut siihen, miten suuri osa ihmisistä on pitkäaikaissairaita, kun “ihan tavallisetkin” työkaverit ja kaverit ovat yhtäkkiä hengenvaarassa. Esimerkiksi astmaa ja kakkostyypin diabetestä sairastaa kumpaakin jopa lähes 10 prosenttia suomalaisista, verenpainetautia 20 % ja reumasairauksiakin useampi prosentti.
Periaatteessa yhteiskunta elää nyt riskiryhmien ehdoilla, mutta samalla niihin kuuluvien hengen arvoa halutaan vähätellä. “Korona on käytännössä vaaraton muille paitsi vanhuksille ja pitkäaikaissairaille”, mikä ei ole totta (ja koronaviruksessa on kyse paljon muustakin kuin kuolemisesta, esimerkiksi pitkäaikaishaitoista), mutta antaa myös kuvan, että näillä miljoonilla suomalaisilla olisi vähemmän arvoa.
Minulla on kuusi COVID-19:n riskitekijää, ja suurin osa ystävistäni kuuluu riskiryhmiin. Onneksi sairastin taudin lievänä, mutta vielä nytkin, melkein 1,5 kuukautta myöhemmin, minulla on jälkioireita (vaikka veri alkaakin ilmeisesti vihdoin hyytyä kunnolla), ja esimerkiksi kuumetta oli eilen enemmän kuin itse taudin aikana.
Hoidon säännöstely
Hoidon säännöstely on vammaisia paljon puhuttanut asia, jonka vammaisaktivistit laskevat eugeniikan muodoksi. Tosiasiahan on, että tehohoito on äärimmäisen rankkaa ja jättää tyypillisesti runsaasti fyysisiä ja henkisiä haittoja, ja sen eväämistä voi pitää perusteltuna esimerkiksi loppuvaiheen syöpäpotilaalta tai vanhukselta, varsinkin jos kaikkia ei ole mahdollista hoitaa.
Hoidon rajoittaminen ei kuitenkaan koske vain erittäin heikkokuntoisia ihmisiä, vaan monissa maissa (myös Suomessa) rajaukset koskevat usein myös esimerkiksi kehitysvammaisia, vaikka heillä olisi hyvä elämänlaatu, jäljellä hyvin mahdollisesti paljon elinvuosia, eivätkä perussairaudet merkittävästi vähennä riskiä toipua koronasta.
Eräässä lukemassani New York Timesin mielipidekirjoituksessa, jota en enää löydä, kirjoittaja päätti sairastuttuaan koronaan, että jos joutuisi sairaalahoitoon, hän ei mainitsisi sairauksiaan eikä ottaisi sähköpyörätuoliaan mukaan, vaan käyttäisi manuaalista sairaalan pyörätuolia ja esittäisi liikuntarajoitteidensa johtuvan vain viruksesta, koska pelkäsi, että muuten ei saisi kaikkea mahdollista hoitoa.
Hollantilainen pyörätuolia käyttävä kaverini otti COVID-19:n iskettyä pois kaikki niveltukensa ja sairausrannekkeensa, koska hänkin pelkäsi joutuvansa hoidon rajoitusten kohteeksi. (Hän ei onneksi joutunut sairaalahoitoon.)
Vammaisten elämänlaadun ulkopuolinen arviointi on kannalta erittäin ongelmallisena pidetty kysymys, koska elämänlaatu on subjektiivinen kokemus, jota ei voi päätellä ulkoisten mittareiden perusteella. Ihminen voi kokea elämänsä laadukkaaksi, vaikka olisi vuodepotilas. Harva pyörätuolin käyttäjä kokee liikkumismuotonsa heikentävän elämänlaatua. Matala älykkyysosamäärä ei tarkoita huonoa elämää.
Elämänlaatua tyypillisesti kuitenkin arvioidaan tutkimuksissa terveydentilan perusteella, esimerkiksi yleinen mittari QALY eli quality-adjusted life years – jossa käytännössä laadukkaat elinvuodet tarkoittavat terveitä elinvuosia.
COVID-19-pandemia rajoittaa pitkäaikaissairaiden hoidon saamista myös muihin sairauksiin. Usein kiireetön hoito on peruttu tai sitä lykätään. Jos hoitoa saakin, kaikki eivät uskalla poistua kotoaan. Jopa syöpäleikkauksia ja muita syöpähoitoja siirretään (joillain potilailla hoitoja on myös kevennetty, jotta mahdollinen koronavirustartunta olisi vähemmän vaarallinen), ja kliinisiä tutkimuksia peruutetaan, mikä sekin osuu erityisesti syöpäpotilaisiin. Fysioterapiaa tai muuta kuntoutusta ei välttämättä saa.
Pandemian takia välttämättömät lääkkeet voivat olla lopussa, joko siksi että niitä käytetään koronaviruksen hoidossa tai lisääntyneiden toimituskatkosten takia. Yhdysvalloissa esimerkiksi eräs vakuutusyhtiö ilmoitti, että lupuspotilaat eivät enää saa resepteillään hydroksiklorokiinia, koska se varataan COVID-potilaille. Suomessa Orion valmistaa hydroksiklorokiinia, eikä siitä ainakaan toistaiseksi ole mitään pulaa.
Esimerkiksi omassa liotyroniini-kilpirauhaslääkkeessäni on toimitusvaikeuksia, enkä pysy hengissä ilman sitä. Onneksi minulla on sitä vielä reilusti jäljellä.
Kotieristys
Toinen vammaispoliittinen asia, joka on erityisesti noussut esiin, on koteihin eristäytyminen. Iso osa pitkäaikaissairaista ei pysty poistumaan kotoaan tai vain ajoittain, joten korona ei juuri muuta elämää. Itse sairauden lisäksi poistumista voivat rajoittaa esimerkiksi tarvittavien apuvälineiden (esimerkiksi sähköpyörätuoli) puuttuminen, avustajatuntien vähäisyys tai se, jos asuu syrjäseudulla, eikä pysty ajamaan autoa. Moni sairas on saanut jotain lohtua siitä, kun terveet myöntävät, että okei, siellä kotona on kuin onkin mälsää kököttää yksin kuukausitolkulla.
Toisaalta monella vammaisella ei ole samanlaista mahdollisuutta eristäytyä karanteeniin, jos tarvitsee apua perheeltä, ystäviltä tai henkilökohtaiselta avustajalta. Monella on useita avustajia, ja avustajalla voi olla useita työnantajia, jolloin tartuntariski kasvaa. Jotkut pitkäaikaissairaat, esimerkiksi syöpäpotilaat ja joitain autoimmuunisairauksia sairastavat, joutuvat käymään jatkuvasti sairaalassa hoitoja varten. Näissä tilanteissa ei paljoa lohduta ajatus, että avataan yhteiskunta, ja riskiryhmät pidetään karanteenissa.
Suomi on pitkään ollut poikkeuksellisen huono länsimaa, jossa asua eristyneenä kotiinsa. Asunnot ovat pieniä, lääketieteellistä, hammashoitoa tai erilaisia terapioita/kuntoutuksia ei usein pysty saamaan kotiinsa (siinä missä esimerkiksi Hollannissa nämä ovat itsestäänselvyys), ruokaostosten toimitus on ollut varsin rajoittunutta, eivätkä postipaketitkaan tule kotiovelle kuin lisähintaan (toisin kuin mm. Hollannissa). Naapurisuhteet eivät tyypillisesti ole yhtä lämpimiä kuin joissain muissa maissa, missä moni tuttuni saa piha- tai kauppa-apua nimenomaan naapureilta.
Suomalainen verkkokauppojen maailmakin on selvästi rajoittuneempi kuin Hollannissa, jossa lähes mitä tahansa saa seuraavaksi (tai jopa samaksikin) päiväksi kotiovelle ilmaisin postikuluin. Joskus kusti on polkenut ovelleni jopa pakasteruokaa (erityisruokavalioihin sopivaa, jota ei saisi isostakaan marketista). Hollannissa myös lähes jokainen ravintola toimittaa ruokaa koteihin, usein ilmaisilla toimituskuluilla.
Pitkäaikaissairaille olennaisinta on kuitenkin tuo lääkärin hoidon puuttuminen. Vaikkapa antibioottitiputusta voi kyllä saada kotiin, mutta jopa Helsingissä erityislääkärin kotikäynnin saaminen voi olla mahdotonta.
Kotiäänestys Suomessa on sentään käytössä, sitä ei ole läheskään kaikissa maissa. Sellaista tosin tuskin saisi kotikaranteeniin.
Etäelämää
Korona-aikana lääkärin vastaanoton tai psykoterapiaa voi saada etänä huomattavasti helpommin kuin ennen. Se on toki kotiinsa jumittuneille sairaille merkittävä hyvä uutinen, vaikka ei kotikäyntejä korvaakaan. Myös muu maailma siirtyy yhä enemmän videopuheluihin.
Eräs pitkäaikaissairas nettituttuni hehkutti iloisena, että oli päässyt ensimmäistä kertaa vuosiin juhliin, peräti kaksiinkin, kun ne pidettiin virtuaalisesti. Nyt etänä voi mennä luennolle, baariin, konserttiin, kirkkoon, museoon tai elokuvafestareille, joskus häihin ja hautajaisiinkin.
Jotkut vammaiset ovat olleet asiasta paitsi tyytyväisiä, myös vihaisia. “Olemme pyytäneet ja anelleet tällaisia palveluita vuosia, ja meille sanottiin, ettei se ole mahdollista, mutta kun vammattomat pyytävät, niin yhtäkkiä ne eivät olekaan mahdottomia”.
Toisaalta joitain vammaisille tärkeitä etäpalveluita saa aiempaa huonommin kysynnän räjähdettyä. Esimerkiksi Briteissä pitkäaikaissairaat käyttivät aiemmin yleisesti ruoan kotiinkuljetusta, kunnes nyt toimitusslotit ovat olleet lopussa, huolimatta siitä, että maan viranomaiset ovat keränneet listaa haavoittuvista ihmisistä, jotta kaupat säästäisivät heille vuoroja
Myös verkkokauppatilaukset voivat tulla selvästi myöhässä, ja tuotteissa voi olla puutteita (toki näin on myös puujalkakaupoissa). Esimerkiksi joillain ulkomaisilla tutuillani on ollut vaikea löytää heille sopivia gluteenittomia tai allergiaystävällisiä ruokia.
Omassa koronaelämässäni etäelämää on ollut vähän, pari Skype-puhelua ja yksi Zoom-tapahtuma. Aika vähän on ylipäätään ihmisiä, joiden kanssa voin jutella netissä edes tekstimuodossa, käytännössä vain kaksi. Sähköpostiin minulla ei oikein riitä voimat.
Olen ollut vähän surullinen siitä, että niistä monista ystävistä, jotka ovat katkaisseet kanssani välit tai muuten antaneet ymmärtää, ettei niin kiinnosta, kukaan ei ole muuttanut mieltään pandemian takia. Itse jotenkin ajattelin, että pienet erimielisyydet alkaisivat vaikuttaa mitättömiltä maailmantilanteen rinnalla ja lämmittelisimme taas välimme tai edes vaihdettaisiin kuulumiset, mutta ilmeisesti ei. Toki heillä on varmasti omat syynsä ja vaikeutensa elämässä.
Voin varmasti kuitenkin puhua muidenkin vammaisten puolesta kuin itseni, kun esitän toiveen, ettei meitä unohdettaisi kriisitilanteen päätyttyäkään. Tarve lääkäreille, ruokaostoksille tai etätapahtumille ei katoa, vaikka koronavirus katoaisi maailmasta. Henkisestä tuesta puhumattakaan.
Muuta mielesi tulevilla kirjoillani
Minulta ilmestyy keväällä kaksi kirjaa Oppian-kustantamolta, kumpikaan ei tosin ole romaani.
Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään on yhdessä kognitiotieteen tutkija Kaj Sotalan kanssa kirjoitettu teos aivohakkeroinnista. Siinä käsitellään mm. useita erilaisia meditaatio- ja itseterapiamuotoja, toiminnanohjausta, itsemyötätuntoa, vuorovaikutus- ja tunnetaitoja, masennusta, uupumusta, hypnoosia, stressiä ja traumoja. Isossa roolissa on monelle ihmiselle konseptina täysin tuntematon aisti, nimittäin merkitystuntemukset eli tuntemusaisti, jota kuitenkin käytämme päivittäin.
(Eikö ole muuten siisti kansikuva? Valitsimme sen, koska se kuvaa mielestämme kirjaa hyvin, ja on vähän erilainen kuin self helpien kannet yleensä. Ja kun vilkaisee tämän sivun vasempaan reunaan, alkaa hämmentävästi tuntua, kuin kanteen olisi yhdistetty Raskas vesi ja Maanpäällinen, sekä niiden kannet että sisältö…)
Kaikilla meillä on mielessämme jotain, joka vaivaa meitä, oli se sitten äksyily, taipumus lykätä kaikkea tai selittämätön jokapäiväinen ahdistus. Usein tällaisia juttuja pystyy yllättävän hyvin itse ratkomaan (joskus hämmentävänkin nopeasti), mutta ensimmäinen askel saattaa olla niiden hyväksyminen ja ymmärtäminen. Tällaiset tekniikat ovat olleet mullistavia minulle ja monelle muulle, ja ärsyttää miten huonosti tunnettuja ne ovat.
Monelle voi tulla melkoisena yllätyksenä, että minä kirjoittaisin elämäntaito-oppaan. Self-helpithän ovat jotain höttöisiä hömppäkirjoja, joissa neuvot ovat tyyliä nuku enemmän, älä stressaa, älä ole mulkku ja harjoita mindfulnessia, niin sitten kaikki ongelmasi ratkeavat. No, minulla on ollut periaatteena, että en kirjoita kirjoja, jotka on jo kirjoitettu, joten olen hakenut tähän uudenlaisia näkökulmia, vaikka esimerkiksi stressi ja mindfulness ovatkin mukana.
Kirjassamme ei myöskään unohdeta sitä, että elinympäristömme, seuramme ja erilaiset fyysiset rajoitteet vaikuttavat siihen, millaisia mahdollisuuksia meillä on muokata mieltämme. Harvassa self-helpissä on vammaisnäkökulmaa tai omaa lukua pitkäaikaissairauksista (saati Kelan dissaamista). Myös ableismi, vammaisten yhteisöt ja vammaisuuden sosiaalinen malli ovat osa yhteiskunnallista näkökulmaa. Olemme koettaneet olla mahdollisimman inklusiivisia myös muita vähemmistöjä kohtaan, esimerkiksi HLBTIQ-ihmisiä ja neurokirjolla olevia.
Teoksessa käsitellään lyhyesti myös esimerkiksi runouden käyttämistä mielen muokkaamiseen (ja mukana on myös joitain runojani).
Jos runot kiinnostavat enemmän kuin mielensä muokkaaminen, keväällä minulta ilmestyy toinen runokokoelmani Hopeatee. Nimensä mukaisesti siinä juodaan melko paljon teetä, mutta muutkin eri elementit ovat läsnä. Siinä on jonkin verran meditaation inspiroimia runoja, mutta jos aihe ei iske, myös paljon muuta toisen maailmansodan aikaisesta Hollannista kosmologisiin visioihin. Blogissa en ole tainnut julkaista kuin Nazisin illalliset, mutta yritän saada lisää näytille ennen kirjan ilmestymistä.
Itsemurha on yhteiskunnallinen ongelma
Itsemurha on puhuttanut viime aikoina paljon mediassa ja somessa. Lehdet kirjoittivat 16-vuotiaasta Kristiinasta, joka oli vammautunut pysyvästi hypättyään metron alle. Metron alle hyppäsi myös Tii, joka onneksi selvisi Kristiinaan verrattuna melko vähin (vaikkakaan ei missään nimessä vähäpätöisin) vammoin. Lisäksi Twitterissä puhutti “Venla Olsen”, itsemurhalla uhannut nuori lesbonainen, jonka tunnus paljastuikin mielenterveysongelmaisen keski-ikäisen miehen pitämäksi. Hyvin surullisia tapauksia kaikki.
Itsemurhaan liittyy narratiivi, että syynä on vaikean mielen sairauden, yleensä masennuksen, aiheuttama hetkellinen totaalinen mielenhäiriö, kuten joskus onkin. Narratiivin mukaan itsemurha estetään riittävällä mielenterveysongelmien hoidolla, ja vähintään viime hetkellä soittamalla hätäkeskukseen tms. “Hae apua”, toitottavat otsikot.
Käytännössä apua on kuitenkin vaikea saada. Joillain paikkakunnilla on liikaa jonoja, toisissa paikoissa hakijaa ei aina oteta vakavasti. Psykoterapiaan on vaikea päästä (varsinkin jos rahaa on vähän), eikä se aina auta. Osa ihmisistä ei halua puhua itsetuhoisista ajatuksistaan, koska Suomessa se on ns. ajatusrikos, joka vie ihmiseltä perusihmisoikeudet kuten fyysisen koskemattomuuden. Osa itsetuhoisista ihmisistä haluaa kuolla, mutta ei halua haluta kuolla, mutta tämä ei päde kaikkiin.
Lisäksi itsemurha ei läheskään aina johdu mielenterveysongelmista, seikka joka lähes kokonaan puuttuu nykyisestä narratiivista. Siihen on syynsä: jos itsemurha hyväksyttäisiin yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, silloin vastuu sen syistä olisi laajempi kuin vain se, saako mielen ongelmiin apua. Samoin ihmiset joutuisivat hyväksymään sen, että kärsimys todella voi olla niin voimakasta, että ihminen valitsee kuoleman – niin että se on täysin rationaalinen valinta, eikä hetken mielenhäiriö.
Itsetuhoisuuden takana on usein esimerkiksi huonosti hoidettu fyysinen sairaus ja/tai kipu tai köyhyys. Suomen terveydenhuollossa on katastrofaalisen pahoja ongelmia, jotka eivät koske vain psyyken sairauksia, vaan lähes kaikkien pitkäaikaissairauksien hoitoa. Valtaosa tietämistäni itsemurhista on johtunut fyysisen sairauden heikosta hoidosta ilman psyyken häiriötä, yhdessä viimeinen oljenkorsi taas oli Kelan kielteinen päätös.
Tutkimusten mukaan itsemurhien riskitekijöitä ovat esimerkiksi kokemus toivottomuudesta, mihinkään kuulumattomuudesta ja siitä, että on muille taakka. Nämä ovat tietenkin jossain määrin psyykkisiä tekijöitä, ja esimerkiksi masennukseen kuuluu usein molempia tunteita. Molemmat voivat kuitenkin johtua myös ulkoisista tekijöistä, esimerkiksi parantumattomasta sairaudesta, toivottomalta tuntuvasta taloudellisesta tilanteesta ja siitä, että yhteiskunta saa ihmisen kokemaan itsensä taakaksi ja ulkopuoliseksi, esimerkiksi pitkäaikaissairauksien tai autismin kohdalla.
Itsemurhia ehkäistäisiin parhaiten parantamalla terveydenhuoltoa (varsinkin pitkäaikaissairauksien hoitoa), päihdehuoltoa ja sosiaaliturvaa (varsinkin varmistamalla, ettei tule tilanteita, joissa ihminen ei saa tukia, ne keskeytyvät tai ovat vaarassa keskeytyä), sallimalla eutanasia ja muokkaamalla yhteiskuntaa sellaiseksi, että asioista (mukaan lukien itsetuhoisuus) on helpompi puhua. Tämä toki vaatisi isoja muutoksia Suomen sisäinpäinkääntyneeseen ja toksiseen kulttuuriin. Lisäksi pitäisi huomioida vähemmistöt kuten transsukupuoliset ja autistit, joiden syrjintä johtaa hyvin korkeisiin itsemurhalukemiin.
Jos pitkäaikaissairas haluaa kuolla petyttyään siihen, ettei terveydenhuoltojärjestelmä halua auttaa häntä, kehotus “Hae apua” on yhtä hyödyllinen kuin sanoa masentuneelle, että “Ota itseäsi niskasta kiinni”.
Itsemurha vai eutanasia
Kun olen nostanut esiin tapauksia, joissa itsemurhan syy on ollut fyysinen sairaus, minulle on toisinaan vastattu, että “minusta tuota ei pitäisi laskea itsemurhaksi vaan eutanasiaksi”. Tavallaan olen toki samaa mieltä, mutta toisaalta pidän jakoa täysin keinotekoisena. Itsemurha ja eutanasia ovat pohjimmiltaan aivan sama asia. Niitä halutaan erotella siksi, että eutanasian useimmat hyväksyvät, siinä missä itsemurhaa pidetään yksinkertaisesti vääränä.
Hollannissa jos otat netistä tilattuja tappavia lääkkeitä perheesi keskuudessa, sen katsotaan itsemurhan sijaan olevan zelfeuthanasie, riippumatta siitä, oliko syy psykiatrinen sairaus, syöpä vai selkäydinvamma. Psykiatrisen sairauden takia voi saada myös virallisen eutanasian, vaikka se vaatiikin vuosien byrokratiaviidakon läpikäymistä, ja suurin osa hakemuksista hylätään. Kumpaakin pidetään yleisesti täysin hyväksyttävänä.
Hollanninkielisessä Wikipediassa lukee itse-eutanasiasta mm. näin:
“Itsemurha tapahtuu melkein aina yksinäisyydessä ja muille etukäteen kertomatta, usein impulsiivisesti ja joskus tavalla, joka vahingoittaa ruumista, kuten hirttäytyessä tai hypätessä. Itsemurha on yleensä erittäin järkyttävä ja raskas selviytyjille, koska se tapahtuu ennalta ilmoittamatta ilman mahdollisuutta seurata kuolinprosessia tai jättää hyvästejä. Itse-eutanasiaan kuuluu alustava vaihe, jossa muut otetaan mukaan tai heille uskoudutaan. On mahdollista sanoa hyvästit, ja muut ovat usein läsnä kuoleman hetkellä. Siinä missä itsemurha on usein impulsiivinen teko, itse-eutanasia ei ole, juuri siksi että muut ovat mukana kuolinprosessissa.”
Koko artikkeli ei mainitse lainkaan esimerkiksi masennusta tai psykiatrisia sairauksia, koska tämän ei katsota olevan relevanttia. Itsemurhan järkyttävyyden syyksi mainitaan yllättävyyden shokki, ulkopuolelle jättäminen ja hieman implisiittisemmin myös ruumiin vahingoittuminen. Suomessa itsemurhan sosiaalinen tuomittavuus ja sen pitäminen ajatusrikoksena johtaa juuri siihen, ettei itsemurha-ajatuksista voi puhua avoimesti – asian jonka katsotaan ehkäisevän itsemurhia onkin pohjimmiltaan haitallinen.
Lapsuus syvässä etelässä
Valitsin Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreamingin luettavakseni, koska olin itse kirjoittamassa runomuotoista muistelmateosta. Meidän muistelmissamme ei tosin ole paljon yhteistä, niin tyylin kuin sisällönkään suhteen. (EDIT: Tästä teoksesta on tulossa käännös suomeksi nimellä Ruskea tyttö uneksii.)
Kirja on virallisesti nuortenromaani, vaikka minusta se sopii hyvin myös aikuisille. Sen nimi on hyvin kuvaava. Painopiste on kerronnalla ja runsaalla, aisteja hyödyntävällä kuvailulla, ei niinkään huikean jännittävillä tapahtumilla. Suurin osa runoista on enemmänkin tunnelmakuvia, usein varsin lyhyitä.
Kirja kertoo tummaihoisen tytön lapsuudesta etelävaltioissa aikana, kun rotuerottelua vielä oli. Elämässä on kuitenkin paljon hyvääkin, kuten rakas perhe ja alueen maukas ruoka. Isä on tosin lähtenyt menemään ja äitikin muuttaa New Yorkiin etsimään perheelle parempaa elämää.
Isoäiti on jehovantodistaja, ja myös lapset kasvatetaan uskontoon, vaikkei äiti sitä itse tunnustakaan. Tämä toi kirjaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Jehovantodistajuus on Yhdysvalloissa varsin yleistä tummaihoisten keskuudessa, mutta suomalainen yhdistää sen erilaisiin ihmisiin ja etelävaltioiden tummaihoisiin taas muut kirkkokunnat.
Kirja ei enimmäkseen ollut kovin jännittävä. Kun mukaan kuvioihin tuli politiikkaa, se hiipui pian pois. Runojen runsas määrä tuntuu hieman puuduttavalta, etenkin kun monet niistä päättyvät hyvin samantyylisesti. Ylipäätään runsaampi tyylillä/muodolla leikittely, vaikka vain satunnaisesti, olisi voinut piristää teosta. Joka tapauksessa hyvin kirjoitettu sekä kiinnostava ajan ja paikan kuva.
Miksi mies lyö tai nöyryyttää?
Minun piti alun perin lukea Lundy Bancroftin kirja Why Does He Do That?: Inside the Minds of Angry and Controlling Men jo vuosia sitten, mutta jotenkin se unohtui, ja muistin vasta kun joku puhui kirjasta Twitterissä muutama vuosi sitten. Teos käsittelee niin fyysistä, seksuaalista kuin henkistäkin parisuhdeväkivaltaa, samoin manipulointia. Ja sillä on Amazonissa arvioiden keskiarvo viisi tähteä.
Sisältövaroitus: tämä teksti sivuaa myös esim. s-hyväksikäyttöä.
Väärinkäytön syyt
Kirjan alussa käsitellään väärinkäytön syitä ja yleisiä harhakäsityksiä niistä. Bancroft väittää, että väärinkäyttäjät nimenomaan tarkoituksella vaikuttavat epärationaalisilta ja mahdottomilta ymmärtää, jotta tämä sekoittaisi naisen mielen, ja jotta tälle ei selviäisi ongelman todelliset syyt, ja mies voisi syyttää kaikesta vaikkapa hankalaa lapsuuttaan.
Kirjan mukaan esimerkiksi käsitys, että vihanhallintaongelmat johtavat väkivaltaan on aivan väärä. Nainen ei pysty miehen “vihaa” hillitsemään, mutta ulkopuoliset tahot pystyvät, koska mies ei halua vahingoittaa ulkokuortaan.
Miehet pystyvät kyllä hillitsemään vihaansa aivan hyvin silloin, jos naapuri tai poliisi saapuu paikalle. Yhtäkkiä he ovat aivan tyyniä, ja hallitsevat tilannetta, kun nainen saattaa olla aivan hysteerinen, ja itse he vaikuttavat asiallisilta. Tämä on yleinen dynamiikka: väärinkäyttäjä on tyyni ja vaikuttaa tasapainoiselta, puolisolla on kenties psykologisia ongelmia – jotka johtuvat väärinkäytöstä. Tällä saadaan poliisit pois kotoa ja lasten huoltajuus itselle.
Kyse ei Bancroftin mielestä ole itsehillinnästä ollenkaan, tai hyvin pienessä määrin. Ongelma on siinä, millaisia rajoja ja arvoja miehet asettavat itselleen, mitä he pitävät hyväksyttävänä, ja millaiseksi he kokevat naisen aseman ja arvon parisuhteessa. Kun naisen näkee ihmisen sijaan omaisuutena ja käyttöesineenä, omantunnonpistokset jäävät vähäisiksi.
Kirjan mukaan yhteiskunnan misogynialla on ratkaiseva osuus väärinkäytön syntyyn. Siitä puhutaan paljon teoksen loppupuolella, mutta jostain syystä itse m-sanaa ei käytetä.
Jotkut päihteitä käsittelevän luvun näkemykset tuntuivat hieman erikoisilta. Bancroftin mielestä ei-väärinkäyttävä ihminen ei voi koskaan esimerkiksi muuttua väkivaltaiseksi pelkän alkoholin takia, vaan kyseessä on ennakkokäsitysten vaikutus (alkoholi tekee väkivaltaiseksi -> saan olla väkivaltainen). Kuitenkin esimerkiksi Suomessa on selvästi havaittu tiettyjä geenejä, jotka lisäävät väkivaltaisuuden riskiä alkoholin käytön yhteydessä.
Parisuhdeterapia ja sovittelu ovat usein hyvin ongelmallisia väärinkäyttötilanteissa, koska niissä uskotaan siihen, että ihmissuhde on aina kahden kauppa, kummankin näkemys on yhtä arvokas, ja kaikki ongelmat johtuvat kummastakin osapuolesta. Väärinkäyttö ei kuitenkaan ole parisuhdedynamiikkaa vaan ainoastaan väärinkäyttäjän aiheuttama ongelma!
Valheita ja gaslightingiä
Väärinkäyttöön kuuluu tyypillisesti valtava määrä valheita, niin puolisolle kuin ulkopuolisillekin – ja itsellekin. Tosin pieni osa väärinkäyttävistä miehistä sairastaa jotain psyyken häiriötä, jossa he todella pystyvät sulkemaan hirveitä tekoja mielestään ja kuvittelemaan, ettei niitä tapahtunut, mutta suurin osa vain tietoisesti valehtelee. (Kun mies on skitsofreenikko ja patologinen valehtelija, silloin tämä menee erityisen haastavaksi, been there.)
Gaslightingillä on iso rooli väärinkäytössä. Mies vääristelee kaiken niin, että joko nainen liioittelee, käsitti väärin, kaikki oli tämän omaa syytä tai jopa niin, että mitään ei itse asiassa tapahtunut. Mies voi ihan pokkana väittää, että tilanne meni aivan eri lailla kuin väität, miten kehtaatkin sanoa, että olisin tehnyt jotain sellaista.
Kriittinen asia väärinkäytön valtasuhteissa on se, että yhteiskunta uskoo miestä. Väärinkäyttävä mies ei onnistu gaslightaamaan pelkästään puolisoaan, vaan myös omat ja tämän ystävät ja perheen (been there…), sekä asioihin mahdollisesti puuttuvat viranomaiset ja ammattilaiset.
Poliisi, huoltajuuskiistoja selvittävät tahot ja terapeutitkin usein uskovat, kun rauhallinen ja mukava mies sanoo, että hullu nainen keksii kaikenlaista, itse se on vain hankala. Tämä oli kirjan järkyttävin osuus, aivan hyytävää. Miten ammattilaisetkaan eivät muka tiedä paremmin tällaisesta yleisestä taktiikasta?
Kun väärinkäyttäviltä miehiltä kysytään hoidossa heidän teoistaan, he eivät koskaan ole mielestään syyllisiä mihinkään vääryyteen. Esim. “vähän huitaisin kun nainen petti, eikö se ole oikeutettua?” Todellinen tilanne voi olla ollut, että mies näki naisen neuvovan tuntemattomalle ajo-ohjeita johonkin paikkaan ja tönäisi tämän katuun “pettäjänä”. Tai “hän potkaisi minua munille, hän tässä on se väkivaltainen osapuoli” (potkaisi rimpuillessaan pakoon, kun olin kuristanut hänet seinää vasten).
Tosin pieni osa miehistä ilmeisesti reagoi toisin: he sanovat tiedostavansa ongelmansa ja yrittävät kaikin tavoin korjata sen, vaikuttavat oikein yhteistyökykyisiltä ja katuvaisilta. Sitten he menevät kotiin ja hakkaavat kumppaninsa entistäkin pahemmin.
Mahtaa olla karua työtä, auttaa päivät pitkät ihmisiä, joista juuri kukaan ei halua muuttua, ja suurin osa ei tule muuttumaan mitenkään. Mutta kirjoittaja kokee, että jos edes yksi kymmenestä muuttuu, hänen työllään on merkitystä. Työ myös laittaa väärinkäyttäjät vastaamaan tekemisistään.
Väärinkäyttöä on monenlaista
Bancroft esittelee erilaisia tyyppejä, joita käsitellään esimerkiksi mediassa ja fiktiossa vähemmän. Esimerkiksi ihmistyyppi, joka suhtautuu puolisoonsa hyvin alentuvasti ja uskoo tietävänsä kaikesta kaiken, siinä missä puoliso ei tiedä mitään (hyvin tuttua). Lopulta tämä voi alkaa itsekin uskoa, ettei ole kovin fiksu. Toiset taas syyttävät puolisoaan kaikesta siitä, mikä maailmassa on väärin, myös omista virheistään (tämäkin).
Eräs ihmistyyppi nöyryyttää ja pilkkaa puolisoaan korottamatta ääntään. Kun nainen lopulta suuttuu ja huutaa, mies sanoo, että sinä olet tässä se epärationaalinen ja väärinkäyttäjä, sinä riehut vaikka minä en edes huutanut. Edelleen on myös sellaisia vanhanaikaisia miehiä, jotka saavat raivarin siitä, jos ruoka ei ole pöydässä, kun he tulevat kotiin (hollantilaisen kaverini naapurilla oli ollut juuri tällainen puoliso). Sama ihminen voi toki käyttää useita eri väärinkäytön strategioita.
Väkivaltaan voi kuulua raiskauksia ja seksiin manipulointia. Toisaalta jotkut väärinkäyttäjät ovat pitkän kaavan mukaisia rakastajia – tällä he ylläpitävät itsestään mielikuvaa seksijumalina ja ihannepuolisoina. Väärinkäyttäjälle on aina tärkeää hyvä kuva itsestään.
Usein (ei aina) väärinkäyttäjä kohtelee myös lapsiaan huonosti, näkee heidät omaisuutenaan, ja hänellä on mielestään päätösvalta kaikista heidän asioistaan (kunhan ei tarvitse oikeasti huolehtia heistä käytännössä). Ja koska tämä pitää puolisoaan huonona vaimona ja äitinä, tietenkin tämä näkee itsensä myös parempana vanhempana heille.
Sen sijaan muille ihmisille väärinkäyttäjä esittää täydellistä vanhempaa. Lapsille (kuten äidillekin) voi syntyä isään Tukholman syndroomaa vastaava ns. traumaattinen kiintymys, mikä huoltajuuskiistoissa sekoittuu aitoon läheisyyteen.
Teos käsittelee myös väärinkäytön dynamiikkaa ei-heterosuhteissa, muissa kulttuureissa (esim. temperamenttisemmissa kulttuureissa väärinkäyttäjä voi sallia naisen huutavan hänelle, vaikka muuten tämä on harvinaista), sekä ei-valkoisten amerikkalaisten suhteissa, esim. miten väärinkäyttöön vaikuttaa, jos mies on tummaihoinen ja nainen valkoinen, tai toisin päin. Jotkut tummaihoiset väärinkäyttäjät voivat esimerkiksi syyttää rasismia asiasta. Lopussa on listattu resursseja myös esim. latinoille sekä alkuperäiskansojen edustajille.
Usko naisia
Kirjan sanoma: väkivaltainen tai muuten väärinkäyttävä puoliso voi muuttua hoidon avulla, mutta tämä on harvinaista. Jos nainen kertoo joutuneensa fyysisen tai henkisen väkivallan kohteeksi, häntä on syytä uskoa, koska hän erittäin todennäköisesti kertoo totuuden – miehellä on luonnollisestikin kaikki syyt väittää naisen valehtelevan. Samoin itseään kannattaa uskoa, jos tällaista epäilee.
Vaikka mies olisi kuinka rauhallisen, herkän, ujon, lempeän tai hyväntahtoisen oloinen, vaikka tämän sosiaalinen asema olisi mikä, vaikka tämä tunnettaisiin hyväntekeväisyydestä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vaikka tämä ei joutuisi koskaan konflikteihin kodin ulkopuolella, hän voi silti olla puolisolleen äärimmäisen julma ja jopa hengenvaarallinen. Julkifeministi, väkivallan jyrkkä vastustaja, tunteistaan avoimesti puhuva ja julkisesti itkevä pehmo ja löytökissakodissa auttava mies voivat kaikki olla hirvittäviä väärinkäyttäjiä parisuhteissa.
Ja jos mies sanoo katuvansa ja yrittävänsä muuttua, tämä usein on pelkästään lisää valheita.
Varmasti erittäin hyödyllinen kirja kaikille, joilla on ollut tällaisia ongelmia puolisonsa kanssa ja heidän läheisilleen, mutta myös esim. kirjailijoille, jotka haluavat kirjoittaa väärinkäytöstä parisuhteissa. Pitäisi olla pakollista luettavaa myös poliiseille, tuomareille, terapeuteille jne.
Eutanasia psykiatrisista syistä
Hollanti kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa eutanasian voi saada psykiatrisen sairauden takia. Nyt viime aikoina asia on noussut tapetille Aurelia Brouwersin myötä. Aurelia sairasti mm. masennusta, ahdistusta, rajatilapersoonallisuutta ja traumaperäistä stressihäiriötä (PTSD) ja oli hyvin vaikeasti itsetuhoinen. Hän valitsi tammikuun lopussa eutanasian näiden takia.
Se valitseminen ei muuten ollut mitenkään helppoa, sillä vaikka eutanasia henkisen kärsimyksen takia on laillinen, se on erittäin vaikea saada. Vain murto-osa pyynnöistä hyväksytään pitkällisten selvitysten jälkeen. Lääkäreiden pitää olla sitä mieltä, että kaikki mahdolliset hoitokeinot on varmasti kokeiltu, ja kärsimys tulee olemaan pysyvää ja sietämätöntä. Hyväksytyillä on usein rajatilapersoonallisuus (borderline), joka katsotaan parantumattomaksi ja erittäin vaikeaksi hoitaa.
Aurelialla meni kahdeksan vuotta saada lupa. Sinä aikana hän teki parikymmentä itsemurhayritystä. Vielä tammikuun alussa hän sanoi, että ei voi täysin varmasti luvata, että malttaa odottaa eutanasiaan asti.
Aurelian tapaus oli esillä monissa sanomalehdissä, naistenlehdissä ja televisiossa, myös dokumenttielokuvan muodossa. Hän halusi enemmän ymmärrystä ja tukea henkisen kärsimyksen takia tehtävälle eutanasialle. En ole päässyt katsomaan dokumenttia, koska minulla ei ole Flashia, mutta useita muita eutanasiadokumentteja olen katsonut viime aikoina.
Nachtvlinder (Yöperhonen) oli dokumentti bilehile Priscillasta, joka valitsi eutanasian etenevän lihassairauden takia, ei siis psykiatrisista syistä, mutta sekin auttoi valottamaan hollantilaisten näkemyksiä eutanasiaan. Itse asiassa se oli melkein hollantilaisin mahdollinen dokumentti, jossa biletettiin paljon (kirjaimellisesti viimeistä päivää, sekä vielä hautajaiskappelissa). Priscillan “varaäiti” oli torimyyjä, joka avoimesti kertoi, että Priscilla ei ollut mikään enkeli, hän oli mörkö ja noita-akka ja perhonen samassa.
Koskettavinta dokumentissa oli, kun Priscillan teinivuosien ensimmäinen poikaystävä tuli katsomaan häntä saattohoitokotiin, vei tämän autolla kävelemään rannalle käsi kädessä, lauloi söpön laulun karaokessa viimeisenä iltana ja tuli vielä mukaan itse eutanasiatilanteeseen. Tällaista on todellinen rakkaus.
It’s Just a Ride kertoi sit-down-koomikko Lisannesta, jolla oli CP-vamma, kipusairaus, masennus, rajatilapersoonallisuus ja psykooseja. Hänelle syy eutanasiaan oli fyysisen ja henkisen kärsimyksen yhdistelmä. Lisanne-dokumentin katsominen tuntui siinä mielessä oudolta, että olin vuonna 2013 seurannut häntä vammaisrealityssä Het Zal Me Een Rotzorg Zijn, ja olin pitchannut hänestä lehtijuttua, mutta se ei lopulta mennyt läpi.
Kaikki näistä henkilöistä olivat alle 30-vuotiaita, kuten myös Sanne, josta katsoin dokumentin muutama vuosi sitten. Hän valitsi itse-eutanasian perheensä tuella, kun ei saanut lupaa viralliseen eutanasiaan. Sannellakin oli rajatilapersoonallisuus. Hollannissa itse-eutanasia on yleinen ja yleisesti hyväksytty konsepti, vaikka suomalainen nimittäisi sitä itsemurhaksi (eikä se täälläkään mene eutanasiatilastoihin).
Itse-eutanasiassa tilataan netistä tappavat lääkkeet, usein jonkin alan järjestön konsultoinnin jälkeen, ja kuollaan rauhallisesti omassa sängyssä rakkaiden ympäröimänä, niin kuin virallisessa eutanasiassa, miinus lääkärit ja byrokratia. Itsemurha-sana yhdistyy enemmän siihen, että vaikkapa jättäydytään junan alle.
Eräs hollantilaislehti teki jopa testin siitä, “kuinka turvallisia Kiinan itsemurhapillerit ovat”. Ainakin testatut tropit olivat laboratorion mukaan oikein luotettavia, ei siis tarvitse pelätä turhia mahakipuja tai päänsärkyä, vaan kuolema tulee rauhallisesti.
Luin hiljattain erästä naistenlehtijuttua, jossa kirjoittaja muisteli hyvän ystävänsä itsemurhaa 24 vuotta sitten. Ystävä oli päättänyt päivänsä junaraiteilla, koska “häntä ei kukaan pystynyt, osannut tai halunnut auttaa”. Tässä tietysti suomalainen lukija ajattelee, että kirjoittaja tarkoittaa apua mielenterveysongelmiin.
Muutamaa virkettä myöhemmin kävi selväksi, että kirjoittaja tarkoitti itsemurhassa auttamista. Hän oli vuosien varrella ymmärtänyt, ettei ystävää olisi voinut mitenkään pelastaa. Sen sijaan oli karmeaa, että tämä joutui kuolemaan yksin junan alle, muillekin ihmisille traumaattisesti, kun tämä olisi voinut lähteä rauhallisesti ystäviensä ympäröimänä.
Tämä siis tosiaan naistenlehden artikkelista, mutta se tiivistää erittäin hyvin hollantilaisen asenteen itsemurhaa, eutanasiaa ja itse-eutanasiaa kohtaan.
Eräs Aurelia-dokumentin katsonut hollantilainen twiittasi: “Jos joku sanoo, että henkinen kärsimys ei voi olla sietämätöntä, poistan sinut kavereista ja blokkaan…ikuisiksi ajoiksi.”
Nazisin illalliset
Ei ole taas jotenkin tullut postailtua runoja, vaikka minulta ilmestyy parin kuukauden päästä esikoisrunokokoelmakin. Tämä tuore tapaus ei ole mukana siinä, mutta onpahan tässä blogissa. Se ei pohjaudu mihinkään yhdysvaltalaislehtien juttuihin, vaikka näin voisi helposti ajatella, vaan hyvin vahvasti kuvitettuna omaan elämään.
Nazisin illalliset
istumme natsien kanssa samassa pöydässä
natsi taittelee meille servetit lautasille
natsit kohottavat maljoja
näytän elekielellä vaivihkaa
että natsilla on hampaanvälissä basilikaa
se ymmärtää yskän
ja kaivaa kynnenkärjellä pois
natseilla on hyvät ruokatavat
natsit rakastavat lihamureketta
ja suklaamoussea
vapaan kanan munia ja
reilun kaupan suklaata
illan päätteeksi
natsilta saisi kyydin kotiin
mutta kukaan ei uskalla natsin autoon
jotenkin se ei vain tunnu oikealta
mutta kiitos kuitenkin tarjouksesta
natsin suupielet nytkähtävät
ja se ajaa yksin kotiin
kuunnellen Spotifyä
öisellä tiellä
Miksi ryhdyin buddhalaiseksi?
Huolellisen harkinnan jälkeen ryhdyin buddhalaiseksi, eli fantsummalla termillä “turvauduin kolmeen jalokiveen”. Sinänsä asiassa ei ollut mitään erityistä ryhtymistä enää tässä vaiheessa: päädyin elämässäni viime aikoina buddhalaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan, joten “virallistaminen” on hyvin symbolinen juttu.
Buddhalaisuus on kiehtonut minua oikeastaan aina, koulun ET-tunneilta asti. Se vetoaa usein nörtteihin ja intellektuelleihin, koska se on “järkevä, viisautta korostava uskonto/filosofia, jossa ei tarvitse uskoa mihinkään jumaliin”.
Buddhalaisuus vetoaa usein erityisesti pitkäaikaissairaisiin. Tunnetulla buddhalaisella opettajalla Pema Chödrönillä on CFS, omalla lempparillani Tara Brachilla on Fragile X -oireyhtymä. Olen lukenut myös pari vähemmän tunnetun kirjoittajan kirjaa, joissa käsitellään buddhalaisuuden/meditoinnin ja pitkäaikaissairauden suhdetta. Se vetoaa siksi, että se tarjoaa tavan vähentää sairauden aiheuttamaa kärsimystä.
Pari vuotta sitten kirjoitin romaaninkin buddhalaisuutta ja pitkäaikaissairautta sivuten, mutta se jäi julkaisematta. Sitä varten jouduin tekemään taustatyötä ja innostuin myös lukemaan tekstejä, jotka menivät taustatyön ulkopuolelle, kuten tämä kirja ja ihanan liberaali Lion’s Roar -lehti, joka käsittelee paljon mm. rasismia ja HLBTIQ-asioita.
Mihin buddhalaisuuden koulukuntaan kuulun? Sitä piti miettiä pitkään. Tiibetinbuddhalaisuus on hurjan kiehtovaa, mutta aivan liian uskontoa/okkultistista minun makuuni. Zenbuddhalaisuus tuntuu liian askeettiselta. Mantrakeskeinen Pure Land ei vetoa yhtään. Theravada on liian konservatiivista ja tuntuu mahayanaa itsekeskeisemmältä. Onneksi ei ole pakko valita.
Minua kiehtoo aate nimeltä (socially) engaged Buddhism (kääntäisin sen itse yhteiskunnalliseksi buddhalaisuudeksi), jonka tunnetuin edustaja on vietnamilaismunkki Thich Nhat Hanh. Se on enemmän yksi tapa harjoittaa buddhalaisuutta kuin varsinainen oma koulukunta. Tarkoituksena on tehdä hyvää myös perinteisin aktivismin keinoin, eikä vain esim. hyväntekeväisyydellä. Tämä on aktiivisempi ja radikaalimpi näkökulma kuin perinteinen mahayana, jossa muiden auttamisen tärkein muoto on valaistua “kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.
Uskonko jälleensyntymään ja muihin kosmisiin juttuihin? En usko jumaliin tai demoneihin. Suhtaudun jälleensyntymään agnostisesti. Eräs näkemys buddhalaisesta jälleensyntymästä on, että kun “kaikki on yhtä”, jälleensyntymä on konseptin väistämätön seuraus, ja se on eri asia kuin reinkarnaatio. (Jotkut buddhalaiset kyllä uskovat muistavansa aiempia elämiään.)
Uskon että on olemassa ilmiö, joka tunnetaan nimeltä valaistuminen, jota voi tarkastella psykologisesti, neurologisesti tai hengellisesti, mutta sen tavoittelu ei ole minulle syy olla buddhalainen. Se olisikin aika huono motiivi, jos ei ole vakuuttunut jälleensyntymästä, koska täysi valaistuminen tässä elämässä olisi epärealistista, varsinkin kun sitä elämää lienee jäljellä enää aika vähän.
Siitä kiistellään, miten todennäköistä valaistuminen ylipäänsä on. Joidenkin mielestä maailmassa elää vain muutama valaistunut. Toisten mielestä se on käytännössä kenen vain saavutettavissa, ainakin valaistumisen ensimmäinen taso, kunhan meditoi ahkerasti ja motivoituneesti.
Myös siitä kiistellään paljon, niin buddhalaisten piirissä kuin sen ulkopuolellakin, onko buddhalaisuus uskonto. Eräs yleinen heitto on, että vain kun verotuksessa kysytään. On paljon ihmisiä, jotka kutsuvat itseään sekulaaribuddhalaisiksi tai kristityiksi buddhalaisiksi.
Sadat miljoonat ihmiset eittämättä harjoittavat buddhalaisuutta uskontona. Siinä voi kirjoittaa rukouksia, maalata ikoninkaltaisia jumalankuvia ja uhrata alttareille. Ne eivät kuitenkaan ole missään määrin buddhalaisuuden ydinjuttu. Shakyamuni Buddha itse kielsi sokean uskon. Harvan uskonnon esittämistä väitteistä monia on tutkittu mm. neurotieteen keinoin.
Itse en koe kuuluvani mihinkään uskontoon, vaan tämä on minulle maailmankatsomus, elämänfilosofia, elämäntapa. Vastaisin rasti ruutuun -kyselyssä jumaliin uskomisesta tai uskonnollisuudesta olevani agnostikko tai aina yhtä trendikkään “spiritual but not religious”. En kuitenkaan pahastu, jos joku sanoo, että olen nyt uskonnoltani buddhalainen.
Mikä sitten on homman ydin? Olennaisia käsitteitähän ovat non-dualismi, itsen puuttuminen ja tyhjyys, joiden selittäminen menee kyllä aivan tämän tekstin ulkopuolelle. (Buddhalainen tyhjyys käsitetään usein väärin, koska se ei tarkoita, ettei mikään olisi olemassa tai ettei millään olisi väliä.)
Buddhalaisuudessa riittää numeroituja listoja. Kolme jalokiveä, kahdeksanosainen polku, paljon, paljon muuta.
Neljä ylevää mielentilaa ovat rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo ja tasapainoisuus/järkkymättömyys (kolme ensimmäistä kuulostavat aika samoilta ja niissä onkin paljon samaa, mutta ne voi myös määritellä selvästi erikseen). Tämä on yksi suosikkilistojani, ja paljon helpompi ymmärtää ilman syvällistä perehtymistä asiaan.
Näitä kaikkia yleviä mielentiloja voidaan harjoittaa erilaisilla meditointitavoilla. Ja niiden tapojen toimimisen huomaa todella konkreettisesti. Ne muovaavat aivoja rakastavammiksi, myötätuntoisemmiksi, iloisemmiksi ja tasapainoisemmiksi.
Joillain on aika askeettinen ja synkkäkin kuva buddhalaisuudesta. Kaljupäiset munkit meditoivat riveissä päivät pitkät ja “elämä on kärsimystä” (moni ei pidä tästä käännöksestä sanalle dukkha, se on moniulotteisempi). Vaikka oikeasti buddhalaisuus on hyväntuulista, leppoisaa ja täynnä huumoria. Buddhalaisuus on myös käytännönläheistä. Pyritään tekemään hyviä asioita – ja aktiivisesti harjoitetaan niitä tukevia mielentiloja.
Moni sanookin, että on buddhalainen siksi, että se toimii. Koska se parantaa elämää juuri nyt, vaikkei tähtäisi valaistumiseen tai seuraaviin elämiin.
Rakkautta ja myötätuntoa
Kun kokee lämpöä ja empatiaa muita ihmisiä kohtaan, se parantaa sekä omaa että muiden elämää. Tasapainoisuus/järkkymättömyys taas tekee empatiasta voimavaran, kun voi kokea sitä myötäiloa tuntemattomien ilosta, mutta ei tarvitse pillittää tuntemattomien blogaajien kissojen kuolemaa, kuten on joskus saattanut käydä.
Olen toki aina ollut erittäin empaattinen ihminen, buddhalaisuudella ei ole siihen ajatukseen yksinoikeutta. Lähimmäisenrakkaus on minusta aina ollut kristinuskossa hienoin juttu. Mutta en koskaan tajunnut, miten paljon empaattisempi voisin vielä olla, ja niin, että se tuntuu vain lahjalta, ei rasitteelta.
Olen ymmärtänyt myös, mikä on se “Jumalan rakkaus”, mitä esim. monet kristityt kokevat tuntevansa. Olen tuntenut sen saman, mutta se ei ole peräisin Jumalalta, vaan minusta itsestäni. Rakkaus on paljon muutakin kuin ulospäin osoittava nuoli.
Meditoida voi toki olematta buddhalainen, googleta esimerkiksi “guided loving kindness meditation”, jos englanti taipuu. Osassa ohjatuista meditaatioista voi olla seassa buddhalaisia konsepteja, mutta ne eivät ole olennaisia, täysin sekulaarisiakin versioitakin on.
Olennaista on tajuta harjoituksen idea: jos lähetät rakastavaa ystävällisyyttä ihmisille mielessäsi, pointtina ei ole niinkään kuvitella, että tuo visuaalisaatio muuttaa niiden ihmisten elämää, vaan omaa mielentilaasi ja elämääsi – ja siten epäsuorasti voi muuttaa myös heidän. (Esim. lähetät kaupan tutulle kassalle mielessäsi rakastavaa ystävällisyyttä, hymyilet kassalle seuraavalla kertaa iloisemmin ja tämä ilahtuu.)
Olen edelleen sama tyyppi, järkevä, rationaalinen, tiedettä rakastava ja enimmäkseen skeptinen, yritän vain olla 2.0-versio itsestäni. Blogikin pysyy enimmäkseen samanlaisena, saatan ehkä kirjoittaa enemmän jotain hörhöjuttuja tai ajoittain jotain aiheeseen liittyvää. Luen paljon meditointia ja buddhalaisuutta käsitteleviä kirjoja ja yksittäisiä sellaisia tulen arvostelemaan täällä, useimpia en.
Tosiasia silti on, että meditointi on tuonut elämääni onnea ja iloa ihan eri tavalla kuin kirjoittaminen koskaan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin lopettamassa kirjoittamista, mutta jos niin joskus terveydellisistä syistä käy, elämää voi olla senkin jälkeen.
Vammattomien maailma myrkyttää vammaisen mielen
Olen kirjoittanut vammaisuuden sosiaalisesta mallista usein aiemminkin. Tiivistettynä: pyörätuoli ei rajoita elämää, vaan kynnykset. Ja sama muille eri vammoille.
Yhteiskunta kuitenkin tunkee meidän päämme sisälle ja kertoo, että vammaisuuteen liittyvät jutut ovat huonoja, koska vammaisuus on aina huonompaa kuin vammattomuus. Monelle tämä on niin itsestäänselvä juttu, ettei sitä voi kyseenlaistaa. Esimerkiksi cripspiraatio eli inspiraatioporno perustuu ajatukseen siitä, että vammaisuus (etenkin liikuntavammaisuus) on aina kauheaa, ja siten on uskomatonta ja ihailtavaa, jos joku vammainen siitä huolimatta “kykenee elämään”.
Pyörätuoli on yksi vammaisuuden symboleja. Jokainen joka on yhtään perehtynyt vammaispolitiikkaan tai -aktivismiin oppii nopeasti, ettei pyörätuolissa istuminen ole hirveää tai traagista. Se ei ole vankila vaan kulkuväline, esineenä täysin neutraali.
Syntymästään asti pyörätuolia käyttänyt ei useinkaan haaveile kävelykyvystä, ei välttämättä koe mitään tarvetta “parantua”. Samoin moni kuuro ei halua kuulevaksi. Vammattomille tällainen ajatus voi olla uusi ja hyvin kummallinen, koska se on ristiriidassa yhteiskunnan yleisten asenteiden kanssa.
Muita vastaavia asenteita on paljon enemmän, ja ne jäävät helpommin huomaamatta. Kroonisesti sairaat yleensä haluavat parantua, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitkäaikaissairaan elämään kuuluvat asiat ovat huonoja.
Moni vammainen sanoo, ettei voi olla ableisti tai vammaisia syrjiviä, koska on itse vammainen. Internalisoitua syrjintää esiintyy kuitenkin kaikissa ryhmissä. Esimerkiksi aasialaissyntyinen ihminen voi tuntea häpeää siitä, ettei ole hyvä matikassa kuten “kuuluisi”. Nainen puolestaan voi alkaa itsekin uskoa, kun perheenjäsen sanoo, etteivät tytöt pärjää matikassa.
Olen aina ollut ihminen, joka kulkee omia polkujaan piittaamatta muiden mielipiteistä. Se on ollut yksi tärkeimpiä osia identiteetissäni sekä varmasti myös piirteitä, jotka muut ihmiset yhdistävät vahvasti minuun. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että monet asenteistani ovat internalisoitua ableismia. (Tässä on auttanut paljon meditaatio, joka laittaa tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.)
Esimerkiksi kun kuulee jatkuvasti, miten hirveää on kun ihmiset popsivat kourakaupalla pillereitä, siihen alkaa itsekin uskoa. Itse otan päivässä lähes 20 eri lääkettä ja suunnilleen saman verran lisäravinteita. Vaikka en missään nimessä suhtaudu negatiivisesti lääkkeiden käyttöön, kirjoitanhan niistä jopa työkseni, tuo määrä ahdisti, se sai minut tuntemaan itseni sairaammaksi, ja sairaushan on huono.
Toki tuosta määrästä on vaivaa ja siitä koituu rahallisia kustannuksia, mutta pillereillä itsessään ei ole mitään negatiivista arvolatausta. Se on pelkästään ihmisten, minun tai muiden, pään sisällä. Pillerit ovat vain pieniä, yleensä valkoisia nokareita. Ne eivät tee minusta sairaampaa, vaan tietenkin päinvastoin. Nyt yritän muistaa olla iloinen siitä, että voin syödä noin monta hyödyllistä lääkettä saamatta niistä mitään sivuvaikutuksia.
Toinen vastaava on lisähappi. Käytän happirikastinta happiviiksillä – olet varmasti nähnyt sellaisia elokuvissa tai telkkarissa kuolemansairailla potilailla (kenties myös leikkauksesta toipuvilla). Se ei tietenkään tee minusta sairaampaa, vaan edelleen, vähemmän sairaan.
Olen luonnostani ihminen, joka tykkää tehdä asioita. Paljon asioita, monenlaisia asioita. Rakastan kirjoittamisen lisäksi mm. ruoanlaittoa, valokuvausta, puutarhanhoitoa ja tanssia. Teen noita häviävän vähän, koska minulla ei ole siihen voimia. En ole koskaan, myöskään ollessani vielä terve, ymmärtänyt, miksi joku haluaisi mennä makaamaan paratiisirannalle tekemättä mitään. Minusta se on kuolettavan tylsä ajatus.
Siksi pitkäaikaissairaudessa aivan ylivoimaisesti pahinta on ollut se, ettei pysty tekemään asioita. En kärsi jatkuvista kivuista, eikä minun yleensä oloni yleensä ole erityisen kamala, ainoastaan täysin voimaton.
Kykenemättömyys tehdä asioita tuntuu pahalta monelta eri tavalla. On tylsää, turhauttavaa, miettii mitä asioita voisi ja haluaisi olla tekemässä, miten voisi edistyä erilaisissa asioissa, halutut projektit eivät valmistu (oli se romaanikäsikirjoitus, siivous tai joululahja), ei pääse kokemaan uutta, jne.
Monelle ehkä pahinta ovat syyllisyyden tunteet, epäilykset omasta laiskuudesta ja tunne hyödyttömyydestä tai siitä, ettei osallistu yhteiskunnan tai perheen toimintaan riittävästi. Minulla ei ole ollut juuri tällaisia, koska tiedän, etten ole laiska ja koen hyödyttäneeni maailmaa monin tavoin.
Mutta minunkin on ollut vaikea myöntää itselleni, että vaikka tekemättömyys ei ole kivaa, kiireettömyys on. Paljon, paljon mieluummin tekisin asioita päivät pitkät, kirjoittaisin, kokkaisin, siivoaisin, kävisin lenkillä jne. Mutta kun en pysty tekemään, se on fakta. Saman tien voin ainakin nauttia siitä ajatuksesta, että minun ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan juuri koskaan, aamulla ei ole kiire mihinkään, voin elää rauhallista elämää.
Tähän mielentilaan kesti yllättävän kauan päästä. Monissa maissa pitkäaikaissairaat saavat jatkuvasti kuulla, että eikö olekin kiva löhötä ja katsoa telkkaria päivät pitkät, ja moni kokee sen hyvin nöyryyttävänä. Ei ole kivaa, he vastaavat, olisin mieluummin yliopistossa, perustaisin perhettä tai edistäisin uraani. Suomessa työttömyys nähdään yleensä joko mukavana lomailuna tai minäkuvaa nakertavana, elämästä mielekkyyden vievänä olotilana. Se ei voi olla neutraalia.
Että on ihan kivaa, ettei aamulla tarvitse nousta aikaisin on jotain, mitä en ihan hirveästi huutele. Mutta meni 17 vuotta siihen, että pystyn myöntämään sen itselleni.
Vaikka en ole uskonut, että vammaisuus olisi kielteinen asia, yhteiskunta tyrkytti minulle käsitystä siitä, että elämäni oli silkkaa kärsimystä, ja siihen oli helppo mennä mukaan. Vihdoin ymmärrän, että vaikka elämääni ei kuulu juuri mitään perinteisesti hyvään elämään yhdistettyjä asioita, ja kuuluu runsaasti kärsimykseen yhdistettyjä asioita, se on kuitenkin ihan hyvä elämä. Tästä voin huudella enemmänkin.
