Archive for Yhteiskunta

Miksi ryhdyin buddhalaiseksi?

Huolellisen harkinnan jälkeen ryhdyin buddhalaiseksi, eli fantsummalla termillä “turvauduin kolmeen jalokiveen”. Sinänsä asiassa ei ollut mitään erityistä ryhtymistä enää tässä vaiheessa: päädyin elämässäni viime aikoina buddhalaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan, joten “virallistaminen” on hyvin symbolinen juttu.

Buddhalaisuus on kiehtonut minua oikeastaan aina, koulun ET-tunneilta asti. Se vetoaa usein nörtteihin ja intellektuelleihin, koska se on “järkevä, viisautta korostava uskonto/filosofia, jossa ei tarvitse uskoa mihinkään jumaliin”.

Buddhalaisuus vetoaa usein erityisesti pitkäaikaissairaisiin. Tunnetulla buddhalaisella opettajalla Pema Chödrönillä on CFS, omalla lempparillani Tara Brachilla on Fragile X -oireyhtymä. Olen lukenut myös pari vähemmän tunnetun kirjoittajan kirjaa, joissa käsitellään buddhalaisuuden/meditoinnin ja pitkäaikaissairauden suhdetta. Se vetoaa siksi, että se tarjoaa tavan vähentää sairauden aiheuttamaa kärsimystä.

Pari vuotta sitten kirjoitin romaaninkin buddhalaisuutta ja pitkäaikaissairautta sivuten, mutta se jäi julkaisematta. Sitä varten jouduin tekemään taustatyötä ja innostuin myös lukemaan tekstejä, jotka menivät taustatyön ulkopuolelle, kuten tämä kirja ja ihanan liberaali Lion’s Roar -lehti, joka käsittelee paljon mm. rasismia ja HLBTIQ-asioita.

Mihin buddhalaisuuden koulukuntaan kuulun? Sitä piti miettiä pitkään. Tiibetinbuddhalaisuus on hurjan kiehtovaa, mutta aivan liian uskontoa/okkultistista minun makuuni. Zenbuddhalaisuus tuntuu liian askeettiselta. Mantrakeskeinen Pure Land ei vetoa yhtään. Theravada on liian konservatiivista ja tuntuu mahayanaa itsekeskeisemmältä. Onneksi ei ole pakko valita.

Minua kiehtoo aate nimeltä (socially) engaged Buddhism (kääntäisin sen itse yhteiskunnalliseksi buddhalaisuudeksi), jonka tunnetuin edustaja on vietnamilaismunkki Thich Nhat Hanh. Se on enemmän yksi tapa harjoittaa buddhalaisuutta kuin varsinainen oma koulukunta. Tarkoituksena on tehdä hyvää myös perinteisin aktivismin keinoin, eikä vain esim. hyväntekeväisyydellä. Tämä on aktiivisempi ja radikaalimpi näkökulma kuin perinteinen mahayana, jossa muiden auttamisen tärkein muoto on valaistua “kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.

Uskonko jälleensyntymään ja muihin kosmisiin juttuihin? En usko jumaliin tai demoneihin. Suhtaudun jälleensyntymään agnostisesti. Eräs näkemys buddhalaisesta jälleensyntymästä on, että kun “kaikki on yhtä”, jälleensyntymä on konseptin väistämätön seuraus, ja se on eri asia kuin reinkarnaatio. (Jotkut buddhalaiset kyllä uskovat muistavansa aiempia elämiään.)

Uskon että on olemassa ilmiö, joka tunnetaan nimeltä valaistuminen, jota voi tarkastella psykologisesti, neurologisesti tai hengellisesti, mutta sen tavoittelu ei ole minulle syy olla buddhalainen. Se olisikin aika huono motiivi, jos ei ole vakuuttunut jälleensyntymästä, koska täysi valaistuminen tässä elämässä olisi epärealistista, varsinkin kun sitä elämää lienee jäljellä enää aika vähän.

Siitä kiistellään, miten todennäköistä valaistuminen ylipäänsä on. Joidenkin mielestä maailmassa elää vain muutama valaistunut. Toisten mielestä se on käytännössä kenen vain saavutettavissa, ainakin valaistumisen ensimmäinen taso, kunhan meditoi ahkerasti ja motivoituneesti.

Myös siitä kiistellään paljon, niin buddhalaisten piirissä kuin sen ulkopuolellakin, onko buddhalaisuus uskonto. Eräs yleinen heitto on, että vain kun verotuksessa kysytään. On paljon ihmisiä, jotka kutsuvat itseään sekulaaribuddhalaisiksi tai kristityiksi buddhalaisiksi.

Sadat miljoonat ihmiset eittämättä harjoittavat buddhalaisuutta uskontona. Siinä voi kirjoittaa rukouksia, maalata ikoninkaltaisia jumalankuvia ja uhrata alttareille. Ne eivät kuitenkaan ole missään määrin buddhalaisuuden ydinjuttu. Shakyamuni Buddha itse kielsi sokean uskon. Harvan uskonnon esittämistä väitteistä monia on tutkittu mm. neurotieteen keinoin.

Itse en koe kuuluvani mihinkään uskontoon, vaan tämä on minulle maailmankatsomus, elämänfilosofia, elämäntapa. Vastaisin rasti ruutuun -kyselyssä jumaliin uskomisesta tai uskonnollisuudesta olevani agnostikko tai aina yhtä trendikkään “spiritual but not religious”. En kuitenkaan pahastu, jos joku sanoo, että olen nyt uskonnoltani buddhalainen.

Mikä sitten on homman ydin? Olennaisia käsitteitähän ovat non-dualismi, itsen puuttuminen ja tyhjyys, joiden selittäminen menee kyllä aivan tämän tekstin ulkopuolelle. (Buddhalainen tyhjyys käsitetään usein väärin, koska se ei tarkoita, ettei mikään olisi olemassa tai ettei millään olisi väliä.)

Buddhalaisuudessa riittää numeroituja listoja. Kolme jalokiveä, kahdeksanosainen polku, paljon, paljon muuta.
Neljä ylevää mielentilaa ovat rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo ja tasapainoisuus/järkkymättömyys (kolme ensimmäistä kuulostavat aika samoilta ja niissä onkin paljon samaa, mutta ne voi myös määritellä selvästi erikseen). Tämä on yksi suosikkilistojani, ja paljon helpompi ymmärtää ilman syvällistä perehtymistä asiaan.

Näitä kaikkia yleviä mielentiloja voidaan harjoittaa erilaisilla meditointitavoilla. Ja niiden tapojen toimimisen huomaa todella konkreettisesti. Ne muovaavat aivoja rakastavammiksi, myötätuntoisemmiksi, iloisemmiksi ja tasapainoisemmiksi.

Joillain on aika askeettinen ja synkkäkin kuva buddhalaisuudesta. Kaljupäiset munkit meditoivat riveissä päivät pitkät ja “elämä on kärsimystä” (moni ei pidä tästä käännöksestä sanalle dukkha, se on moniulotteisempi). Vaikka oikeasti buddhalaisuus on hyväntuulista, leppoisaa ja täynnä huumoria. Buddhalaisuus on myös käytännönläheistä. Pyritään tekemään hyviä asioita – ja aktiivisesti harjoitetaan niitä tukevia mielentiloja.

Moni sanookin, että on buddhalainen siksi, että se toimii. Koska se parantaa elämää juuri nyt, vaikkei tähtäisi valaistumiseen tai seuraaviin elämiin.

Rakkautta ja myötätuntoa

Kun kokee lämpöä ja empatiaa muita ihmisiä kohtaan, se parantaa sekä omaa että muiden elämää. Tasapainoisuus/järkkymättömyys taas tekee empatiasta voimavaran, kun voi kokea sitä myötäiloa tuntemattomien ilosta, mutta ei tarvitse pillittää tuntemattomien blogaajien kissojen kuolemaa, kuten on joskus saattanut käydä.

Olen toki aina ollut erittäin empaattinen ihminen, buddhalaisuudella ei ole siihen ajatukseen yksinoikeutta. Lähimmäisenrakkaus on minusta aina ollut kristinuskossa hienoin juttu. Mutta en koskaan tajunnut, miten paljon empaattisempi voisin vielä olla, ja niin, että se tuntuu vain lahjalta, ei rasitteelta.

Olen ymmärtänyt myös, mikä on se “Jumalan rakkaus”, mitä esim. monet kristityt kokevat tuntevansa. Olen tuntenut sen saman, mutta se ei ole peräisin Jumalalta, vaan minusta itsestäni. Rakkaus on paljon muutakin kuin ulospäin osoittava nuoli.

Meditoida voi toki olematta buddhalainen, googleta esimerkiksi “guided loving kindness meditation”, jos englanti taipuu. Osassa ohjatuista meditaatioista voi olla seassa buddhalaisia konsepteja, mutta ne eivät ole olennaisia, täysin sekulaarisiakin versioitakin on.

Olennaista on tajuta harjoituksen idea: jos lähetät rakastavaa ystävällisyyttä ihmisille mielessäsi, pointtina ei ole niinkään kuvitella, että tuo visuaalisaatio muuttaa niiden ihmisten elämää, vaan omaa mielentilaasi ja elämääsi – ja siten epäsuorasti voi muuttaa myös heidän. (Esim. lähetät kaupan tutulle kassalle mielessäsi rakastavaa ystävällisyyttä, hymyilet kassalle seuraavalla kertaa iloisemmin ja tämä ilahtuu.)

Olen edelleen sama tyyppi, järkevä, rationaalinen, tiedettä rakastava ja enimmäkseen skeptinen, yritän vain olla 2.0-versio itsestäni. Blogikin pysyy enimmäkseen samanlaisena, saatan ehkä kirjoittaa enemmän jotain hörhöjuttuja tai ajoittain jotain aiheeseen liittyvää. Luen paljon meditointia ja buddhalaisuutta käsitteleviä kirjoja ja yksittäisiä sellaisia tulen arvostelemaan täällä, useimpia en.

Tosiasia silti on, että meditointi on tuonut elämääni onnea ja iloa ihan eri tavalla kuin kirjoittaminen koskaan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin lopettamassa kirjoittamista, mutta jos niin joskus terveydellisistä syistä käy, elämää voi olla senkin jälkeen.

Vammattomien maailma myrkyttää vammaisen mielen

Olen kirjoittanut vammaisuuden sosiaalisesta mallista usein aiemminkin. Tiivistettynä: pyörätuoli ei rajoita elämää, vaan kynnykset. Ja sama muille eri vammoille.

Yhteiskunta kuitenkin tunkee meidän päämme sisälle ja kertoo, että vammaisuuteen liittyvät jutut ovat huonoja, koska vammaisuus on aina huonompaa kuin vammattomuus. Monelle tämä on niin itsestäänselvä juttu, ettei sitä voi kyseenlaistaa. Esimerkiksi cripspiraatio eli inspiraatioporno perustuu ajatukseen siitä, että vammaisuus (etenkin liikuntavammaisuus) on aina kauheaa, ja siten on uskomatonta ja ihailtavaa, jos joku vammainen siitä huolimatta “kykenee elämään”.

Pyörätuoli on yksi vammaisuuden symboleja. Jokainen joka on yhtään perehtynyt vammaispolitiikkaan tai -aktivismiin oppii nopeasti, ettei pyörätuolissa istuminen ole hirveää tai traagista. Se ei ole vankila vaan kulkuväline, esineenä täysin neutraali.

Syntymästään asti pyörätuolia käyttänyt ei useinkaan haaveile kävelykyvystä, ei välttämättä koe mitään tarvetta “parantua”. Samoin moni kuuro ei halua kuulevaksi. Vammattomille tällainen ajatus voi olla uusi ja hyvin kummallinen, koska se on ristiriidassa yhteiskunnan yleisten asenteiden kanssa.

Muita vastaavia asenteita on paljon enemmän, ja ne jäävät helpommin huomaamatta. Kroonisesti sairaat yleensä haluavat parantua, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitkäaikaissairaan elämään kuuluvat asiat ovat huonoja.

Moni vammainen sanoo, ettei voi olla ableisti tai vammaisia syrjiviä, koska on itse vammainen. Internalisoitua syrjintää esiintyy kuitenkin kaikissa ryhmissä. Esimerkiksi aasialaissyntyinen ihminen voi tuntea häpeää siitä, ettei ole hyvä matikassa kuten “kuuluisi”. Nainen puolestaan voi alkaa itsekin uskoa, kun perheenjäsen sanoo, etteivät tytöt pärjää matikassa.

Olen aina ollut ihminen, joka kulkee omia polkujaan piittaamatta muiden mielipiteistä. Se on ollut yksi tärkeimpiä osia identiteetissäni sekä varmasti myös piirteitä, jotka muut ihmiset yhdistävät vahvasti minuun. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että monet asenteistani ovat internalisoitua ableismia. (Tässä on auttanut paljon meditaatio, joka laittaa tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.)

Esimerkiksi kun kuulee jatkuvasti, miten hirveää on kun ihmiset popsivat kourakaupalla pillereitä, siihen alkaa itsekin uskoa. Itse otan päivässä lähes 20 eri lääkettä ja suunnilleen saman verran lisäravinteita. Vaikka en missään nimessä suhtaudu negatiivisesti lääkkeiden käyttöön, kirjoitanhan niistä jopa työkseni, tuo määrä ahdisti, se sai minut tuntemaan itseni sairaammaksi, ja sairaushan on huono.

Toki tuosta määrästä on vaivaa ja siitä koituu rahallisia kustannuksia, mutta pillereillä itsessään ei ole mitään negatiivista arvolatausta. Se on pelkästään ihmisten, minun tai muiden, pään sisällä. Pillerit ovat vain pieniä, yleensä valkoisia nokareita. Ne eivät tee minusta sairaampaa, vaan tietenkin päinvastoin. Nyt yritän muistaa olla iloinen siitä, että voin syödä noin monta hyödyllistä lääkettä saamatta niistä mitään sivuvaikutuksia.

Toinen vastaava on lisähappi. Käytän happirikastinta happiviiksillä – olet varmasti nähnyt sellaisia elokuvissa tai telkkarissa kuolemansairailla potilailla (kenties myös leikkauksesta toipuvilla). Se ei tietenkään tee minusta sairaampaa, vaan edelleen, vähemmän sairaan.

Olen luonnostani ihminen, joka tykkää tehdä asioita. Paljon asioita, monenlaisia asioita. Rakastan kirjoittamisen lisäksi mm. ruoanlaittoa, valokuvausta, puutarhanhoitoa ja tanssia. Teen noita häviävän vähän, koska minulla ei ole siihen voimia. En ole koskaan, myöskään ollessani vielä terve, ymmärtänyt, miksi joku haluaisi mennä makaamaan paratiisirannalle tekemättä mitään. Minusta se on kuolettavan tylsä ajatus.

Siksi pitkäaikaissairaudessa aivan ylivoimaisesti pahinta on ollut se, ettei pysty tekemään asioita. En kärsi jatkuvista kivuista, eikä minun yleensä oloni yleensä ole erityisen kamala, ainoastaan täysin voimaton.

Kykenemättömyys tehdä asioita tuntuu pahalta monelta eri tavalla. On tylsää, turhauttavaa, miettii mitä asioita voisi ja haluaisi olla tekemässä, miten voisi edistyä erilaisissa asioissa, halutut projektit eivät valmistu (oli se romaanikäsikirjoitus, siivous tai joululahja), ei pääse kokemaan uutta, jne.

Monelle ehkä pahinta ovat syyllisyyden tunteet, epäilykset omasta laiskuudesta ja tunne hyödyttömyydestä tai siitä, ettei osallistu yhteiskunnan tai perheen toimintaan riittävästi. Minulla ei ole ollut juuri tällaisia, koska tiedän, etten ole laiska ja koen hyödyttäneeni maailmaa monin tavoin.

Mutta minunkin on ollut vaikea myöntää itselleni, että vaikka tekemättömyys ei ole kivaa, kiireettömyys on. Paljon, paljon mieluummin tekisin asioita päivät pitkät, kirjoittaisin, kokkaisin, siivoaisin, kävisin lenkillä jne. Mutta kun en pysty tekemään, se on fakta. Saman tien voin ainakin nauttia siitä ajatuksesta, että minun ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan juuri koskaan, aamulla ei ole kiire mihinkään, voin elää rauhallista elämää.

Tähän mielentilaan kesti yllättävän kauan päästä. Monissa maissa pitkäaikaissairaat saavat jatkuvasti kuulla, että eikö olekin kiva löhötä ja katsoa telkkaria päivät pitkät, ja moni kokee sen hyvin nöyryyttävänä. Ei ole kivaa, he vastaavat, olisin mieluummin yliopistossa, perustaisin perhettä tai edistäisin uraani. Suomessa työttömyys nähdään yleensä joko mukavana lomailuna tai minäkuvaa nakertavana, elämästä mielekkyyden vievänä olotilana. Se ei voi olla neutraalia.

Että on ihan kivaa, ettei aamulla tarvitse nousta aikaisin on jotain, mitä en ihan hirveästi huutele. Mutta meni 17 vuotta siihen, että pystyn myöntämään sen itselleni.

Vaikka en ole uskonut, että vammaisuus olisi kielteinen asia, yhteiskunta tyrkytti minulle käsitystä siitä, että elämäni oli silkkaa kärsimystä, ja siihen oli helppo mennä mukaan. Vihdoin ymmärrän, että vaikka elämääni ei kuulu juuri mitään perinteisesti hyvään elämään yhdistettyjä asioita, ja kuuluu runsaasti kärsimykseen yhdistettyjä asioita, se on kuitenkin ihan hyvä elämä. Tästä voin huudella enemmänkin.

Hanki maailman fiksuimman miehen yleissivistys

Kalifornialaiskoomikko Greg Proops tunnetaan parhaiten Whose Line Is It Anyway? -komediaohjelmasta, jossa hän on esiintynyt vuodesta 1989. Proopsin vuonna 2010 aloittama The Smartest Man In the World -podcast on komediaa, mutta paljon muutakin. Se käsittelee runoja, kirjallisuutta, historiaa, musiikkia, elokuvia, taidetta, matkailua, ruokaa, vodkaa, huumeita, politiikkaa, feminismiä ja baseballia. Suurin osa näistä on mukana myös kirjassa.

The Smartest Book in the World on yleissivistävä kirja, jonka tavoitteena on esitellä esimerkiksi siisteimmät klassikkoelokuvat, -romaanit, -levyt, -runot, historian jännimmät tapahtumat ja cooleimmat merkkihenkilöt. Kyse ei ole siitä, että tiedoilla voisi päteä ja vaikuttaa fiksuilta muille, vaan siitä että nämä jutut ovat yksinkertaisesti hienoja ja kiehtovia. Lisäksi käsitellään esimerkiksi parhaita ja kamalimpia sanoja ja oikeaoppinen välimerkitys.

The Smartest Book in the World

Kirjan erikoisuus ovat fiktiiviset baseball-joukkueet, joita on koottu baseball-pelaajien lisäksi erilaisista historian merkkihenkilöistä. Naisistakin on useampi. Greg pitää tärkeänä naisten ja ei-valkoisten nostamista esiin historiasta ja kulttuurista. Valkoiset miehet kun ovat saaneet kirjoittaa historiaa ja maailmankuvaa ihan riittävän kauan. Hän jopa kirjoittaa kirjassa sanan Woman aina isolla alkukirjaimella. Tätä voisi pitää toki fetisoivana tms erikoisena tapana edistää tasa-arvoa.

Länsimaisiin keskittymiseltä ei täysin vältytä, mutta kirjassa on tyypillisempien japanilaisten haikurunojen lisäksi myös esimerkiksi inuitrunoutta.

Kirja on enimmäkseen kiinnostava, mm. siksi että Greg on todella hyvä kirjoittaja. On sääli ettei hän itse kirjoita runoja tai fiktiota, sillä hän hallitsee englannin kielen mestarillisesti ja hänen sanavarastonsa on loputon. Välillä kirjan formaatti alkoi tylsistyttää. Levyjä on hauskempi kuunnella kuin lukea niiden sanallista kuvausta. Myöskään baseball-osiot eivät aina jaksaneet iskeä, vaikka paljon enemmän kuin olisin arvellut.

Erityisen hauska osio käsittelee taidevarkauksia: miten Greg hypoteettisesti varastaisi monia kuvataiteen ja modernin taiteen mestariteoksia, joista osa on esimerkiksi useita tonneja painavia veistoksia. Mukana ovat myös George Bushin maalaukset.

Kirja on kuvitettu Gregin Jennifer-vaimon mustavalkoisilla piirroksilla.

Kaunokirjallisuus on portti Kokoomukseen

On esitetty, että kaunokirjallisuuden lukeminen lisäisi empatiaa, kahdestakin osittain erillisestä syystä. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on samaistua muihin ihmisiin, päästä näiden pään sisään. Mitä empatiakin tietysti on, muihin samaistumista.

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että kaunokirjallisuus, etenkin klassikot, ovat täynnä ns. underdogeja, ihmisiä joilla menee koko ajan huonosti, mutta lukija tsemppaa heitä silti. Kaunokirjallisuus ylipäänsä tietysti perustuu konfliktiin eli ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ilman sitä ei synny draamaa, koko tarinaa ei ole. Tarinan lisäksi myös itse samaistuminen syntyy pitkälti vastoinkäymisistä. Siksi romaanit ovat täynnä mm. orpolapsia.

Kirjoitin hiljattain novellia, josta pelkäsin tulevan helposti vitsi. Koska haluan säästellä päähenkilöiden viattomia vanhempia, tein päähenkilöstä yksinäisen ja novelli alkaa sillä, että hän saa potkut töistään. Ei tee mieli nauraa sellaiselle, jota sympatiseeraa.

Lähes koko kirjallisuuden kenttä, kuten muutkin kulttuuripiirit mutta vielä vahvemmin, ovat vasemmistolaisia. Kuten sanoin siskolleni vain puoliksi huumorilla keskustellessamme asiasta, että oikeistolaisilla on Cheek ja Ayn Rand, vassareilla on kaikki loput.

Tekeekö kaunokirjallisuuden lukeminen ihmisistä herkemmin vasemmistolaisia? Itselleni ainakin herää kysymys, että voiko proosan lukeminen tehdä ihmisistä jopa oikeistolaisen. Empatiaan taipuvaisella empatiakyky ja halu tukea muita kasvaa lukemisen myötä. Joku toinen miettii, että miksi tuo Oliver Twist on köyhä, ei varmaan kannattaisi olla vaan ryhtyä menestyjäksi, ja myöhemmin päätyy Kokoomuksen riveihin.

Sounds legit, mielestäni.

Merikäärmettä etsimässä

Risto Isomäen tunnetuin teos lienee ydinvoima-aiheinen Sarasvatin hiekkaa. Con Rit on enemmän ekotrilleri kuin ekoscifiä ja sen inspiraatio löytyy fysiikan sijaan biologiasta (etenkin meribiologiasta), ekologiasta, klimatologiasta, maantieteestä, historiasta, mytologiasta, kryptoeläintieteestä ja geologiasta. Aluksi kirja ei oikein vedonnut minuun vielä Sarasvatiakin runsaampine infodumppeineen, mutta kun pääsin siihen sisään, se vei mukanaan.

Meribiologi Martti on maailmaa ja tiedettä laajalti tunteva Asperger-henkinen ulkoilmaihminen, joka asuu syrjäseudulla ja rakastaa hylkeiden bongailua Saaristomerellä. Eniten häntä kuitenkin kiinnostaa kryptoeläintiede eli taruolentojen tutkimus ja etenkin myyttinen con rit, jättiläismäinen merikäärme, jonka hän uskoo olevan oikea eläin. Siitä kun löytyy havaintoja monissa eri kulttuureissa ympäri maailman. Esimerkiksi asteekeille se oli Quetzalcoatl-jumala.

Martti saa kuulla vietnamilaiselta tutultaan, että sieltä on löytynyt con ritin raato, joka tosin huuhtoutui takaisin mereen. Voisiko miehen pitkäaikainen unelma toteutua? Mutta mistä ihmeestä löytyisi rahat merenpohjan naaraamiseen.

Con rit -kansi

Ellei sitten Camillalta, Martin nuoruudenrakkaudelta, joka ennen oli lämminhenkinen humanitaari, mutta sittemmin on muuttunut piinkovaksi ja upporikkaaksi suomenruotsalaiseksi bisnesnaiseksi, jonka bisnekset tuhoavat luontoa valtavissa määrin. Jokin Camillassa vetää kuitenkin Marttia yhä puoleensa. Camilla on juuri saanut useita hirveitä uutisia ja melkein mikä tahansa tuntuu houkuttelevalta pakotieltä.

Kaikki ei – tietenkään – suju niin kuin piti ja retkikunta joutuu aivan uskomattomiin vastoinkäymisiin ja kamppailuihin, joissa oikeasti tuskin kukaan heistä olisi selvinnyt hengissä. Mutta trillereissä näin voi käydä, kun henkilöiden äly on timantinterävää ja fyysiset kestävyys lähes ylimaallista. Tästä tulisi kyllä hyvin hollywoodmainen ja sinemaattinen elokuva, ja luulisi kirjallakin olevan kansainvälistä vetovoimaa. Ei sitä tosin ole kukaan innostunut kääntämään.

Kirjassa on aivan käsittämätön määrä infodumppeja, myös dialogissa, joista osa liittyy ym. tieteiden lisäksi esimerkiksi vietnamilaiseen kulttuuriin. Toisaalta ne ovat enimmäkseen erittäin kiehtovia, usein jopa hätkähdyttäviä, ja kaiken lisäksi perustuvat 95-prosenttisesti tosiasioihin, kuten kirjan jälkisanoissa kerrotaan.

Ohut ihmissuhdekuvaus saa loppua kohden hieman syvyyttä, vaikka jääkin kliseiseksi ja ennalta-arvattavaksi ja dialogi tönköksi. Muut hahmot kuin Martti ja Camilla jäävät täysin statistin rooliin, mutta ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita (Camillalla on kyllä hämmentävän hyvä ymmärrys tieteestä ja luonnonilmiöistä…). Luonnon kuvaus kannattelee kirjaa hyvin konkreettisella tasolla, koska lähes kaikki tapahtuu keskellä luontoa, sen ehdoilla.

Romaanin kustannustoimituksessa löytyi lausetasolla jonkin verran kömpelyyksiä (tyyliin väärin kirjoitettuja sanoja ja virkkeitä joissa on kaksi eri häntä). Bongasin niitä tosin alkupuolella selvästi enemmän, ehkä loppua kohden olin jo tarinan ja kuvailun imussa. Ehkä eniten häiritsi, että Camillan saamat järkyttävät uutiset unohtuivat melkein välittömästi ja kirjan lopussa nousivat hyvin hetkellisesti esille.

Kun poliisi ei ole ystävä

Angie Thomasin The Hate U Give on monen kovasti odottama nuortenkirja, josta peräti 13 kustantajaa kävi huutokauppaa ja joka nousi New York Timesin bestsellerlistan huipulle. Itsekin yritin ostaa sen jo ilmestymispäivänä helmikuussa, mutta jostain syystä sähkökirja ei ollut saatavilla Amazonissa. Kirjaa on inspiroinut Black Lives Matter -liike ja sen nimikin viittaa Tupacin kappaleeseen.

Kuusitoistavuotias Starr asuu köyhällä, jengien hallitsemalla alueella, mutta käy koulua hienommalla alueella. Koulussa hän joutuu vetämään koko ajan roolia, jotta ei ole “ghetto” tai “vihainen musta nainen”. Poikaystävä Chris on valkoinen ja Starr pelkää esitellä tätä isälleen, joka fanittaa Malcolm X:ää ja on muutenkin erittäin musta. Starr itse rakastaa Beyoncéa, Tupacia ja useita muita räppäreitä, Harry Potteria, Tumblria, koripalloa ja ihania lenkkareita – sekä Fresh Prince of Bel Airia, joka on hänen ja Chrisin yhteinen juttu.

The Hate U Give -kansi

Poliisi ampuu Starrin lapsuudenystävän tämän nenän edessä. Khalil on jo Starrin toinen lapsuudenystävä, joka on ammuttu. Khalil oli syytön mihinkään, eikä uhannut poliisia millään lailla, toisin kuin poliisi väittää. Starria pelottaa kuitenkin puolustaa häntä ja hän vaikenee ensin koko asiasta. Jossain vaiheessa asia nousee kuitenkin liian suureksi, kun mellakat valtaavat koko kaupunginosan.

Suurin osa kirjasta jäi minulle jotenkin emotionaalisesti etäiseksi. En oikein osaa selittää miksi, ei kirjoitustyyli sinänsä ollut etäännyttävä, eikä se tapahtumien ympäristöstä jäänyt kiinni, koska katsoin samaan aikaan Atlanta-sarjaa, joka sijoittuu tummaihoisten räppäreiden elämään Atlantassa ja pääsin siihen paljon paremmin sisään ja tykästyin siihen yllättävänkin paljon.

Loppua kohden pääsin paremmin sisään, kuten useimpien kirjojen kohdalla tapahtuu. Aloin kyllä mennä sekaisin valtavan henkilökaartin kanssa, johon kuuluu Starrin perheenjäseniä, sisaruspuolia kumppaneineen, paikallisia kavereita, koulukavereita, naapureita ja ties mitä. Chris jää aika paperiseksi hahmoksi, jonka ainoa ulottuvuus on, että tukeeko hän Starria tarpeeksi vai ei.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja itse tykkäsin siitä, että sen dialogi ja osa kerronnastakin on kirjoitettu AAVE:lla eli tummaihoisten yhdysvaltalaisten kielellä, jonka moni tuntee hiphopista ja Black Twitter -meemeistä. Monella on AAVE:sta negatiivinen mielikuva, koska se yhdistyy köyhiin ja “ghettoihin”, mutta kyseessä on murretyyppinen tapa käyttää kieltä siinä missä vaikkapa skotlantilaisten käyttämä kieli, ei mikään “huono englanti”.

The Hate U Give antaa myös hyvän kuvan tummaihoisten elämästä, millaista on elää jatkuvan rasismin ja mikroaggressioiden keskellä, kun valkoisille ei saa vaikuttaa liian mustalta tai perheenjäsenilleen liian valkoiselta. Millaista on joutua pelkäämään henkensä edestä aina kun näkee poliisin, vaikka ei olisi tehnyt mitään. Toki kulttuuri on paljon muutakin kuin vain uhriutta tai negatiivisia asioita, se on esimerkiksi perhe-elämää, musiikkia, vaatteita ja ruokatottumuksia. Ja puhetapaa.

Monet asiat on kirjassa ihan alleviivaten selitetty, kuten vaikkapa että tummaihoinen voi sanoa nigga, mutta valkoihoisen ei kuulu käyttää ko. sanaa, ei vaikka laulaisi rap-biisin päälle. Tai että tummaihoisia ällöttää, kun heitä esineellistetään kuvailemalla erilaisia ruokaa tarkoittavilla sanoilla (suklaa, kahvi, karamelli jne). Tai miksi tummaihoisilla on usein niin “oudot nimet”.

Hieman infodumpiksi menevät myös jotkut pidemmät keskustelut sellaisista aiheista kuin että miksi tummaihoisia istuu enemmän vankiloissa, miksi ihmiset näkevät huumediilerissä vain huumediilerin, eivätkä olosuhteita jotka ovat siihen johtaneet, miksi ihmiset liittyvät jengeihin jne. Toisaalta nämä asiat ovat hyvin tärkeitä ja ne selitetään kirjassa hyvin, oli lukijana sitten teini tai aikuinen.

Heteronormatiivisuuden mindfuck

Olen pitkään miettinyt, miten vahingollinen perinteinen heteronormatiivinen parisuhdekäsitys on yhteiskunnalle ja yksittäisille ihmisille. Heteronormatiivisuudessa ei ole kyse vain heteroseksuaalisuudesta, vaan parisuhdeideaalista. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton. Jotkut HLBTIQ-aktivistit suhtautuvat siihen kuitenkin nihkeästi, koska sen katsotaan vain lisäävän heteronormatiivisuutta.

Tämä on toki iso muutos aiempaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin ihan eri lailla. Samoin avoliittoon. Siinä missä jotkut eivät suostu hyväksymään homosuhteita, toisille avoliittokin tuottaa yhä ongelmia. Kaverillani oli ollut Helsingin yliopistossa 2000-luvulla teologiaa opiskelleita tuttavia, jotka hylkäsivät toisen kaverinsa, kun tämä muutti “syntiseen” avoliittoon.

Teknologia on toki mullistanut monia parisuhteen konsepteja. Etäsuhteita ja etätapaamisia on yhä enemmän, seksiäkin voi harrastaa olematta fyysisesti samassa paikassa – eikä siihen yleensä käytetä mitään “virtuaalitodellisuutta”. Jotkut pitävät yhä kummallisena, että seurustellaan tai jopa puhutaan avioliitosta ilman, että on edes tavattu, esimerkiksi siksi että välissä on puoli maapalloa, mutta tämä on yhä tavallisempaa, olen tuntenut monia tällaisia pareja jo 90-luvulta asti.

Eräs tuttuni jätti kaiken kotimaassaan ja muutti nettirakkaansa luo kehitysmaahan toiselle puolelle maapalloa ilman, että he olivat koskaan tavanneet toisiaan. He menivät naimisiin alle vuorokautta myöhemmin. Tästä on nyt kymmenisen vuotta ja he ovat yhä hyvin onnellisia yhdessä.

Hiljattain mietin kaverini kanssa, voiko pelkästään netissä olevaa suhdetta pitää “oikeana”. Netissä voi rakastua ja usein, vaikkakaan ei aina, rakkaus toimii myös tosielämässä. Yleensä etäsuhteen tavoitteena on lopulta muuttaa saman katon alle tai vähintään samaan kaupunkiin, mutta jos ero tulee ennen sitä, eikö suhdetta sitten ollutkaan olemassa?

Aikoinaan “oikea” parisuhdejärjestys oli hyvin yksiselitteinen: avioliitto -> seksi -> lapset. Tutustumistakaan ei välttämättä tarvittu. Nykyään länsimaissa useimpien ihmisten mielestä “normaali” tapa on seurustelu -> seksi (tai toisin päin) -> yhteen muutto eli avoliitto -> mahdollisesti naimisiin meno -> mahdollisesti lapset.

Naimisiin menon ja/tai lasten hankkimisen väliin jättämistä ei useimmissa piireissä enää juuri ihmetellä, vaikka toisille sekin aiheuttaa yhä närää. Muistan, että yläasteella oppilaat pitivät opoamme “coolina”, koska hän ei ollut naimisissa eikä aikeissakaan mennä, vaikka olikin pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Mutta ihmisten välisten romanttisten suhteiden skaala on paljon laajempi. Siihen voi sisältyä seksiä ja/tai romantiikkaa ilman sitoutumista, seurustelua tai avioliitto ilman seksiä (esim. aseksuaalisuuden takia), kahden henkilön avoimia suhteita, useamman kuin kahden henkilön suhteita, avioliitto tai muu hyvin vakiintunut suhde ilman yhdessä asumista, toisistaan eronneiden kumppaneiden yhdessä asumista tai suhteita, joiden tilannetta on vaikea määritellä. Jo sana “suhde” tietysti määrittelee jotain, ja useimmiten puhutaan parisuhteesta, sana joka jättää polyamorian ulkopuolelle.

Esimerkiksi hollantilainen viisikymppinen tuttuni on vakavassa, pitkäkestoisessa suhteessa seitsemänkymppisen miehen kanssa ilman, että he asuvat yhdessä. Kyse ei ole taloudellisista syistä eikä heillä ole tarkoitustakaan muuttaa yhteen. (En tiedä muuttuuko asia, jos esim. jo melko iäkäs mies sairastuu, en ole kehdannut kysyä. Naisella on jo vakava sairaus, mutta hän pärjää suunnilleen itsekseen.)

“Paperilla” heidän suhdettaan ei ole olemassa, koska he eivät ole edes avoliitossa (jonka hollannissa voi muuten virallistaa menemättä naimisiin). “Seurustelee” ei juuri missään yhteydessä ole virallinen parisuhdestatus – joko on yksinasuva, eronnut tai leski.

Jos on eronnut avioliitosta, se pitää merkitä joihinkin virallisiin papereihin. Muista suhteista saa erota ihan vapaasti ilman statusmuutoksia. Leskeksi jäädään virallisesti vain avioliitosta. (Entä jos meneekin naimisiin ystävänsä kanssa ja haluaa jäädä tämän leskeksi?)

Minua on pitkään ärsyttänyt ylipäänsä koko “vapaan” ja “varatun” konsepti. Kuin kyse olisi jostain vessasta.

Vaikka kyseessä olisikin kahden ihmisen ei-avoin avioliitto, “hetero- tai homoavioliiton” määritelmät voivat tuntua kummallisilta, jos jompikumpi tai molemmat eivät koe edustavansa tiettyä sukupuolta tai sukupuolen kokemus vaihtelee.

Aseksuaalisuus on yksi konsepteista, joka monelle vapaamielisellekin tuottaa vaikeuksia käsittää. Seksin harrastamattomuus tuskin ainakaan on “pervoa”, kuten toisten mielessä ei-hetero- ja polysuhteet, mutta aseksuaalit nähdään helposti kypsymättöminä ja heidän suhteensa vaillinaisina, vaikka heille itselleen ne olisivat tyydyttäviä, rikkaita ja kokonaisia. Kyse lienee osittain samasta asiasta kuin se, ettei ymmärretä vapaaehtoista lapsettomuutta.

Olen halunnut tuoda näitä esiin teksteissäni. Olen pyrkinyt siihen, että naimisiin meno tai lasten hankinta ei olisi hahmojen elämän tai parisuhteen täyttymys (toki muutamalla hahmolla näin on) ja toisaalta ilman suhdettakin pärjää.

Esimerkiksi Adenossa on “tavallisen” miestenvälisen suhteen lisäksi aseksuaali päähenkilö, polysuhde ja päähenkilön vanhempien suhde, jossa asutaan erillisissä asunnoissa ja lisäksi on epäselvää, että ollaanko suhteessa vai ollaanko erottu – ei siis on-off-suhde, vaan he eivät vain ainakaan ulkopuolisille määrittele statusta. Kirjan 2050-luvun maailmassa tämä on toki normaalimpaa kuin nyt.

Suhteen konsepti voi ahdistaa, rajoittaa tai aiheuttaa jopa sen, että koko suhde katkeaa. Koska on “pakko” määritellä seukkaako vai eikö, tämä johtaa “on-off-suhteisiin” ja eroihin, jos “suhde” vaikuttaa liian hankalalta. Parisuhdepalstoilla ihmiset harkitsevat eroa jo siitä, jos toinen ei kosi tarpeeksi vauhdikkaasti.

Hesarin kommenttipalstalla huomaa hyvin, miten järisyttävää toisille on, jos vaikkapa eronnut pariskunta asuu yhä yhdessä. Tämä on kuulemma luonnonvastaista ja tarkoittaa, että ei ole oikeasti erottu. Mitä eroaminen sitten edes on? Sitä että ollaan vapaita etsimään uusi kumppani? Polyillä on usein tämä vapaus muutenkin. Sitä ettei enää harrasteta seksiä? Jotkut kuitenkin harrastavat yhä seksiä ex-kumppaneidensa kanssa. Eipä se muilta pois ole.

Eräs kaverini oli seksisuhteessa kaverinsa kanssa, mutta tämä kaatui lopulta siihen, että nainen “ei halunnut parisuhdetta”. Entä jos mitään sellaista ei olisi tarvinnut miettiä ollenkaan?

Eutanasiakeskustelu tulvii valheita ja propagandaa

Eutanasia on noussut vaihteeksi julkiseen keskusteluun Suomessa. Keskustelun taso on vain niin surkea, propagandaa, valheita ja vääristelyä pursuava, että ihan oksettaa. Tulee mieleen tasa-arvoisesta avioliitosta käyty keskustelu hauveleineen.

Esimerkiksi Yle julkaisi ala-arvoista potaskaa surkuhupaisasti otsikolla “Eutanasia ymmärretään usein väärin”, jossa sadistinen propagandisti luettelee valheita toisensa jälkeen vastauksena “väärinymmärryksiin”. Jo jutun määritelmä eutanasiasta eli kohta 1. on virheellinen. En tajua, miten tällaisen tarkoitushakuisen ja erittäin vahingollisen valheryppään voi ylipäänsä julkaista “journalismina”.

Kokosin tähän eutanasiakeskustelussa yleisesti esiintyneitä virheitä ja läpipaskoja argumentteja, tuo “artikkeli” on vain jäävuoren huippu.

  • Hollannin tilanteesta esitetään jatkuvasti virheellisiä väitteitä, esimerkiksi että loppuunvietyyn elämään liittyvä eutanasia olisi tarkoitettu niille, jotka kokevat itsensä taakaksi, vaikka tämä argumentti ei liity aiheeseen mitenkään.
  • Lasten eutanasia Hollannissa puolestaan on tarkoitettu äärimmäisiin poikkeustapauksiin, esim. jos lapsella on väistämättä kuolemaan johtava erittäin kivulias synnynnäinen sairaus ja elämänlaatu on täysin 0. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten kukaan tunteva ihminen voisi vastustaa tällaista.
  • Kohta lapset, vanhukset ja vammaisetkin voivat saada eutanasian!” No totta helvetissä sen kuuluisi olla mahdollista.
  • Annetaan ymmärtää, että Suomessa eutanasian saisi helposti, jos sellainen olisi saatavilla. Ette voi olla tosissanne. Hollannissakin eutanasian saaminen vaatii mm. useita eri ajankohtina esitettyinä toiveita ja usean eri lääkärin arvion. Byrokratian ihmemaassa Suomessa voi mennä kolme kuukautta saada terveyskeskuslääkärille aika ja vuoden saada sairauslomapäätös, ja ihmiset kuvittelevat, että eutanasialupa heltiäisi helposti ja nopeasti. Todennäköisesti suurin osa eutanasiaa anoneista menehtyisi sairauteensa ennen kuin ehtisivät saada päätöstä.
  • Vanhukset valitsisivat eutanasian, koska kokevat olevansa taakka yhteiskunnalle.” Vanhukset kokevat usein olevansa taakka yhteiskunnalle, koska Suomen yhteiskunta on läpimätä, misantrooppinen ja empatiakyvytön ja vanhusten kohtelu on epäinhimillistä. Ihan turha syyttää eutanasiaa siitä, että maasta on tehty iäkkäille ihmisille painajainen. (Plus katso edellinen kohta.)
  • Eutanasia vie vammaisilta ihmisarvon.” Katso edellinen. Suomen läpimätä, misantrooppinen, empatiakyvytön ja ableistinen yhteiskunta vie vammaisilta ihmisarvon. Eutanasian sallimattomuus on äärimmäisen ableistista, koska se vie vaikeavammaisilta perusihmisoikeuksia, joita vammattomilla on. Jos vastustat eutanasiaa, vastustat ihmisoikeuksia ja siten myös vammaisten oikeuksia.
  • Kipuja voi lievittää tehokkaasti.” a) kärsimys ei ole yhtä kuin kipu, ihminen voi kärsiä sietämättömästi myös ilman minkäänlaisia kipuja b) ihmisellä voi olla niin voimakkaita kipuja, että nykylääketieteen keinoin niitä ei pystytä lievittämään riittävästi, vaikka käytössä olisi hyvin vahva opioidilääkitys, muita lääkkeitä ja jopa kirurgisia hoitokeinoja. Onneksi harvinainen tilanne ja usein riittämätön kivun hoito johtuu vain siitä, että ei viitsitä antaa tarpeeksi lääkkeitä, mutta ei aina.
  • Edelliseen läheisesti liittyen: “Eutanasiaa ei tarvita, jos saattohoito on hyvää“. Ööh, eutanasia ei vain liity saattohoitoon mitenkään. Saattohoidossahan eutanasian tarve on vähäisempi kuin sen ulkopuolella. Kumpi on ikävämpi tilanne: “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on kaksi viikkoa” vai “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on 5-10 vuotta”. (Hollannissa on paljon Suomea parempi saattohoito ja silti eutanasian valitsee tuhansia ihmisiä joka vuosi.)
  • Palliatiivinen sedaatio ei ole eutanasiaa.” Ei, se on täysin irrationaalinen korvike oikealle eutanasialle. Palliatiivinen eutanasia antaa kuvan, että ihmisen elämän pitkittämisellä täydessä tajuttomuudessa maaten on jotain itseisarvoa.
  • Eutanasia ei ole hyvä kuolema, koska jotkut ovat selvinneet siitä hengissä.” Tämä mielipidesivuilla esitetty päätön ajatus (toivottavasti trollaus) on jo niin paska argumentti, että aivot räjähtävät.

Kiellettyä tyttörakkautta

Iranilaisamerikkalaisen Sara Farizanin If You Could Be Mine on nuortenkirja hyvin kiinnostavasta aiheesta. Teinityttö Sahar huolehtii isästään, joka on elänyt kuin usvassa siitä lähtien, kun hänen vaimonsa useita vuosia sitten kuoli äkisti. Perhetuttu, hemmoteltu ja muotitietoinen rikkaan perheen tytär Nasrin on Saharin paras ystävä, vaikka onnistuu koko ajan ärsyttämään tätä milloin milläkin.

Salaa Nasrin ja Sahar ovat kuitenkin myös rakastavaiset, mikä Iranissa ei käy päinsä. Homoseksuaalisuus on rikos ja syntiä. Nasrinin perhe päättää naittaa tämän hyvään perheeseen, kuten tapana on. Nasrinista he voisivat tapailla yhä salaa, mutta Sahar pelkää kiinnijäämistä – ja haluaisi Nasrinin itselleen kokonaan.

If You Could Be Mine -kansi

Sahar viettää aikaa Ali-serkkunsa kanssa, joka on homo, bootleg-kauppias ja puuhailee muutenkin ties mitä laitonta, länsimaisten musiikkikanavien katsomisesta viinanjuontiin. Poliiseja kun voi ostaa rahalla. Alin kautta Sahar tutustuu mukavaan transnaiseen ja saa kuulla, että vaikka homous ja lesbous on laitonta, transsukupuolisuus on Iranissa hyväksyttyä, kunhan menee korjausleikkaukseen, jota valtio tukee rahallisesti.

Sahar päättää, että jos hän leikkauttaa itsensä mieheksi, hän voi peruuttaa Nasrinin häät ja mennä itse naimisiin tämän kanssa. Kaikki yrittävät tolkuttaa hänelle, miten huono idea se on, mutta teinitytön päättäväisyydellä hän haluaa leikkaukseen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu ja se tuntuu etenkin alkuun tosi lastenkirjamaiselta, mikä tietysti riitelee raskaan aiheen kanssa. Tuskin kirjoittaja olisi saanutkaan tekstiään julki yhtä “räväkkää” aihetta.

“Palikka” on paras sana kuvaamaan sitä, ei subtekstiä tai mitään, vaan kaikki on kirjoitettu ensi sivuilta asti auki jopa nuortenkirjaksi hyvin simppelillä tyylillä. Henkilöiden mustavalkoiset “nollasta sataan” -reaktiot korostivat sitä, mutta tässä voi tietysti olla kyse myös kulttuurieroista temperamentissa jne. Toisaalta runsaat tunnekuohut – teinitytöt eivät ole kirjassa ainoita, jotka ovat melodramaattisia ja itkevät paljon – tuntuivat tässä kulttuurikontekstissa kiehtovilta ja varsin uskottavilta.

En tiedä oliko se jännittävä juoni vai kiinnostava aihe, johon eksoottinen ympäristö toi lisää tenhoa, mutta kirjaa oli silti pakko lukea. Tarina ei ollut taidokas, mutta se oli vetävä. Kirjan kuluessa asioihin ja melko kliseisiin hahmoihin saatiin myös enemmän nyansseja. Romaani kertoo enemmän ystävyydestä ja kamppailusta eri asioiden välillä kuin transsukupuolisuudesta, transjuttujen takia kirjaa ei kannata lukea, ellei aihe muuten kiinnosta.

Mies saa itkeä, nainen ei

Otsikko voi tuntua kummalliselta. Toisin päinhän sen pitäisi mennä. Hollantilaislehti Paroolissa oli kuitenkin mielenkiintoinen juttu (valitettavasti maksumuurin takana hollanninkielisyyden lisäksi) miesten itkemisestä, joka väittää näin. Jutussa on paljon itkemisen historiaa ja aiheeseen liittyvää tutkimusta ja taidetta, mutta keskityn pariin pääpointtiin.

Miesten itkeminen ei ole enää tabu, vaan se voidaan nähdä viehättävänä ja jopa modernia miesroolia (erityisesti isän roolia) pönkittävänä. Redditissä on jopa yhteisö, jossa postataan ainoastaan kuvia ilosta itkevistä isistä. Tyypillisesti nämä ovat isäksi tai isoisäksi tulevia tai siitä kuulevia, tyttärensä morsiuspuvussa näkeviä tai poikansa sotimasta takaisin saavia. Yhdessä mies liikuttuu saadessaan vanhan jenkkiautonsa takaisin. Tämä on miehekästä, arvostettavaa itkua, jolla on myös aww-arvoa.

Hollantilainen historioitsija Carla van Baalen tutki tapauksia, joissa hollantilainen poliitikko on itkenyt julkisesti, esimerkiksi erotessaan työstään tai muistellessaan pakolaisleirin hirveyksiä. Miesten imago ei kärsinyt, naisten kärsi. Otanta ei tosin ollut kovin suuri. En muista kovin montaa tapausta, joissa suomalainen poliitikko olisi julkisesti liikuttunut kyyneliin.

Miesten itku on enemmän arvossaan, koska naiset itkevät useammin. Kun mies itkee, ajatellaan, että hänellä on todella syy itkeä, eikä ole vain myöhästynyt bussista. Naisten itkua pidetään jutun mukaan jopa manipuloivana. Itkeville naisille ei ole omia meemiryhmiään, eivätkä videot poikansa armeijasta kotiin saavista äideistä kerää yhtä paljon katsojia kuin isät.

Miehen itkun pitää kuitenkin olla riittävän miehekästä. Obama on hyvä esimerkki “tyylikkäästi” itkevästä miehestä. Hän liikuttuu usein puhuessaan raskaista asioista ja esimerkiksi jakaessaan TV-persoona Ellenille mitalia HLBTIQ-yhteisön hyväksi tehdystä työstä. Liikutuksen kuulee äänestä, mutta Obama ei ulvo eikä ryystä räkää. Tietenkään.

Paroolin juttu mainitsee kaksi hollantilaista TV-persoonaa, jotka liikuttuivat kyyneliin viimeisessä esiintymisessään. Urheilujuontaja ei kyennyt hillitsemään itkuaan. Uutistenlukijan ääni värisi, mutta hän sai itsensä pian koottua. Ensinmainitulle naurettiin, jälkimmäistä kehuttiin. Toki voi miettiä, ovatko myös piirit erilaiset. Urheilujuontaja voi olla toksisen maskuliinisuuden uhri ihan eri lailla kuin uutistenlukija.

Tietysti jos kunnon itkeminen olisi mediassa yleisempää, muuttuisi se varmaan myös sallitummaksi.