Archive for Yhteiskunta
Älä nettihötkyile
Suomessa ilmiannetaan pedofiilejä Facebookissa ja postataan heidän kuviaan. Kun ollaan varmoja, että kyseessä on oikea henkilö. Kaikki me olemme kuitenkin joskus erehtyneet tilanteissa, joissa olemme olleet aivan varmoja. Vahinko voi olla peruuttamatonta.
Pari vuotta sitten Olivia-lehti julkaisi väärän naisen kuvan kuvituksena huumeäitiä käsittelevässä jutussa. Karmiva virhe. Toimituspäällikkö tarjosi naiselle korvauksena lehden vuosikertaa! Käsittämätöntä. Oíkeudessa nainen sai 10 000 euroa. Ei välttämättä riitä alkuunkaan korvaamaan virheen aiheuttamaa haittaa.
Luuletteko, ettei Olivia-lehti ollut varma? Että he julkaisivat naisen kuvan, vaikka eivät olleet ihan varmoja, oliko se oikea?
Uutismediassa voi käydä tosin niinkin, että varmuutta ei ole. On kiire, ja jotain pitää saada uutisiin. Ei ehditä tarkistaa. Bostonin pommi-iskujen yhteydessä media levitti runsaasti vääriä tietoja, mm. vääriä epäiltyjen kuvia ja nimiä.
Muutama vuosi sitten länsimainen media julkaisi väärän naisen kuvan mielenosoituksessa kuolleena iranilaisnaisena. Lehdistö ei koskaan pyytänyt anteeksi ja jatkaa väärän kuvan levittämistä. Kuvan nainen joutui jättämään kotiinsa ja perheensä ja pakenemaan Saksaan.
Jos lehdetkin erehtyvät, netissä vasta sattuu ja tapahtuukin. Juorut leviävät, väärinkäsitykset paisuvat kuin rikkinäisessä puhelimessa. Törmäsin siihen ensimmäistä kertaa vuonna 1997, kun erään suomalaisen nettituttuni huhuttiin tehneen itsemurhan. En tiedä mistä huhu lähti, mutta se oli täysin perätön.
Väärinkäsityksiä aiheuttaa sekin, että nettikeskustelut voivat katketa kesken. Kun joku sanoo Twitterissä “en jaksa enää” ja sen jälkeen katoaa, jotkut alkavat epäillä itsemurhaa ja ottavat yhteyttä poliisiin. Todellisuudessa postaaja olikin vain turhautuneena mennyt nukkumaan. IRC-kaverini olivat joskus minusta huolissaan, kun sanoin meneväni “ulos” (=poistuvani keskustelusta) enkä palannut loppupäivänä nettiin. He olivat ajatelleet, että “ulos” tarkoitti pientä kävelylenkkiä ja nyt olin kadonnut.
Eräs tuttu, sanotaan vaikka “Jessica”, puhui joskus itsemurhasta Twitterissä ja joku oli sen perusteella alkanut etsiä häntä. Tämä “pelastaja” postasi innoissaan Twitteriin, kuinka oli nyt puhunut Jessican äidin ja siskon kanssa ja Jessica oli turvassa.
Jessica itse postasi myöhemmin kauhuissaan, että tässä on täytynyt tapahtua virhe (joko “pelastaja” valehteli tai oli löytänyt toisen samannimisen henkilön perheen), koska hänellä ei edes ollut siskoa! Pelastaja ei koskaan myöntänyt tekemäänsä virhettä, vaan jätti muut siihen käsitykseen, että hän “pelasti” Jessican itsemurhalta. Koituiko jollekin toiselle Jessicalle tästä harmia? Sitä en saanut tietää.
Erittäin suuri osa netissä liikkuvasta tiedosta, kuvista sun muusta on feikkejä. Kuvat eivät välttämättä ole manipuloituja, mutta ne on voitu irroittaa kontekstista, esimerkiksi monen vuoden takaisesta tapahtumasta eri maasta. Kadonnut ihminen voi olla oikeasti kadonnut – mutta löytynyt jo monta kuukautta sitten (monet uudelleentwiittaavat twiittejä tai lähettävät eteenpäin sähköposteja vanhoista katoamistapauksista tarkistamatta, onko asia yhä akuutti).
Teoriatasolla moni tietää, että feikkejä on paljon, mutta käytännössä se helposti unohtuu. On esimerkiksi kokonainen webbisivu ihmisistä, jotka ovat uskoneet The Onionin täysin ylivedettyjen uutisparodioiden olevan aitoja.
Linnunradan käsikirjassa annettiin ohjeeksi, “Don’t panic”. Tämä on hyvä ohje nettiinkin. Ja toki myös maailmaan muuten. Sen voisi kääntää myös: älä hötkyile.
Vanhat ja nuoret vuodepotilaat
Olin aika vanha ja perehtynyt lääketieteeseen jo jonkin aikaa, kun jo minulle kerrottiin, että vanhusten yksi yleisimmistä “kuolinsyistä” on lonkkamurtuma. Minun oli vaikea ymmärtää sitä. Miten muka luunmurtumaan voi kuolla?
Syy on se, että usein lonkkamurtuma vie vuodelepoon ja sen jälkeen on pelkkää alamäkeä, josta ei enää nousta.
“Sanoin sen ohjelmassa ja sanon sen nyt: Muistisairas, joka makaa vuodepotilaana vailla fyysistä syytä, on hoitovirhe.” kirjoitti läheisen muistisairaudesta kirjankin kirjoittanut toimittaja Hanna Jensen blogitekstissään, jossa hän käsittelee vanhusten laitoshoitoa ja makuutusta Suomessa. Jensenin aktiivista isää oli “hoidettu” lääkitsemällä tämä vuoteenomaksi, koska kävelyhalu katsottiin “vaelteluksi”, joka oli haitallista.
Minä veisin asian vielä pidemmälle ja sanoisin, että väkisin makuuttaminen on pahoinpitely. Törkeä pahoinpitely.
Kuten Suomen Kuvalehden Hogeweyk-jutussani (joka tuli nettiin luettavaksi pari viikkoa sitten) kirjoitin, noin 150 asukkaan dementiakylässä ei ole yhtään vuodepotilasta. Ei siksi, että potilaita valikoitaisiin, vaan koska heitä ei makuuteta sängyssä!
Joillain ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. Nuorikin voi olla vuodepotilas, kuten uusimmassa Makuuhaavoja-romaanissani. Olin jo vuosien ajan halunnut kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö olisi vuoteenoma, niin haasteelliselta se draaman aikaansaamisen kannalta vaikuttikin.
Minulla on vuoteenomuudesta omaakin kokemusta, ei onneksi paljoa. Esim. vuoden 2006 lopussa vietin kuukauden lähes kokonaan sängyssä. Onneksi pystyin lukemaan aika hyvin, meni esimerkiksi 1500 sivua Mikrobiologia ja infektiotaudit -teosta.
Jos ei pysty tekemään mitään, silloin iskee kyllä todella paha angsti. Jotkut kykenevät tekemään töitä, harrastamaan, pyörittämään perhettä, jopa firmaa sängystä käsin. Monet CFS/ME-potilaat joutuvat makamaan pimeässä, hiljaisessa huoneessa eivätkä siedä edes kevyttä kosketusta. Jotkut pystyvät olemaan puoli-istuvassa asennossa, toisille ainoa vaihtoehto on maata täysin vaaka-asennossa.
Bestseller-kirjailija Laura Hillenbrand on ollut CFS/ME:n takia usein pitkiä aikoja vuoteenomana ja kirjoittanut kirjojaan sängystä käsin. Psykologian professori ja feministi Naomi Weisstein on ollut CFS/ME:n takia vuoteenomana 30 vuotta. Hänen kuntonsa romahdutti aikoinaan sama hengenvaarallinen uskomus kuin tuhansien muiden: kuvitelma, että liikunta helpottaa tätä sairautta.
Minulla on useita vuoteenomia kavereita. Yhdellä on CFS/ME:n takia niin paha sydämen vajaatoiminta, että hän ei voi istua tai puhua (juu, tämä sairaus nimeltä “krooninen väsymysoireyhtymä”, eikö olekin kuvaava nimi…) Toinen CFS/ME:tä sairastava pystyi vielä viime vuonna kävelemään muutamia askeleita, mutta HYKSin sadistiset kidutusmenetelmät veivät hänen jaloistaan tunnon loppuvuodesta, eikä se koskaan palautunut (kiitos vaan helvetisti sinne).
On kamalaa lukea Twitteristä, että joku on alkanut saada makuuhaavoja ja sitten huomata, että se on yksi parhaista ystävistään.
Twitter on molemmille mainitsemilleni kavereille ollut pelastus. He eivät pysty käyttämään tietokonetta edes kannettavalla, vaan ainoa yhteys ulkomaailmaan on älypuhelin. Toinen ei pysty puhumaan, mutta jaksaa ja juuri näpytellä muutamia painalluksia päivässä. Toinen taas pystyy twiittaamaan vain puheohjauksella, vaikka hänen oman äänensäkin kuuleminen sattuu.
Täydelliseen vuoteenomuuteen liittyy ihan oma skenensä. Vuodeastiat tai katetrit (vanhuksilla usein vaipat, nuorilla harvoin). Erilaiset apuvälineet vuoteessa peseytymiseen. CFS/ME:ssä usein ruokintaletkut. Makuuhaavoja-kirjassa Katri-sisko ostaa Kaille satiinipyjaman, jotta tämä ei saisi makuuhaavoja. (Se on usein varsin hyvä veto, vaikka ei ongelmaa ratkaisekaan.)
Netistä löytyy koskettava video siitä, kun CFS/ME:n takia vuoteenoma Jessica pääsee syntymäpäivänään ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen istumaan tuolissa, johon hänet siirretään nostolaitteella.
Käveleminen ei ole itsestäänselvyys, mutta ei ole istuminenkaan. Kukaan ei halua olla vuodepotilas.
Mitä yhteistä on Putinilla ja Thatcherilla?
Venäjän Presidentti Vladimir Putin vieraili eilen Amsterdamissa. Vierailuun oli varauduttu täällä huolella, esimerkiksi kaupungintalolla liehui sateenkaarilippu protestina Venäjällä suunnitellulle homolaille. Myös kaupunginosia suositeltiin sateenkaariliputtamaan. Entinen kaupunginjohtaja Job Cohen (jonka näin ensimmäistä kertaa IRL juontamassa drag queen -olympialaisia vuonna 2009) laski oman sateenkaarilippunsa puolitankoon.
Maailman vanhin homojärjestö COC järjesti tuhansien ihmisten äänekkään ja sateenkaarenkirjavan protestin (erityispisteet viittomakielisestä tulkkauksesta) lähelle merenkulkumuseota, jossa Putin oli illastamassa Hollannin pääministeri Mark Rutten kanssa. Valtiovierailun ohjelmassa oli ilmeisesti tarkoitus puhua 20 minuutin ajan myös ihmisoikeusasioista. Putinin mukaan homoja ei syrjitä Venäjällä.
Myös Amnesty protestoi äänekkäästi. Useissa lehdissä julkaistiin koko sivun ilmoituksia “ihmisoikeusvapaasta Amsterdamista”, jossa Putinin miellyttämiseksi ei suvaita esimerkiksi homoilua, mielenilmauksia, vapaata journalismia tai varsinkaan punkbändejä. Myös keskustassa oli kyltit ja keltaiset nauhat aiheeseen liittyen.
Onko tällaisilla protesteilla jotain vaikutusta Venäjään? Siitä en tiedä, mutta ainakin täällä yritetään tosissaan! Samaa soisi näkevän myös Suomessa. Harmittaa, että en itse päässyt paikalle keskustaan.
Väitetysti päivälleen 25 vuotta sitten aikaisemmin protestoitiin Amsterdamissa Margaret Thatcherin homolakia.
Tuo äärioikeistolainen hirmuhallitsija ei olisi voinut valita osuvampaa päivää kuolemalleen, sillä eilen astui voimaan eräs karmeimmista muutoksista Britannian sosiaaliturvan täydellisessä alasajossa (mistä olen kirjoittanut aiemmin tässä blogissa sekä Tukilinja-lehdessä).
Vammaistuki DLA siis lopetettiin, mikä hautautuu nyt kätevästi Thatcherin kuoleman alle. Tosin keskivertobritti on jo onnistuttu aivopesemään, että vammaistukea saavat vain huijaripummit. Vammaisaktivistit ovat kuitenkin olleet ahkerasti TV:ssä ja radiossa muistuttamassa, että tilastojen mukaan viranomaiset ja poliitikot valehtelevat.
Vielä kun saataisiin Britteihin vallankumous Thatcherin hautajaisten myötä. Sitä todella kaivattaisiin. Suomeen myös.
Vapauta itsesi fylogenismin ja eksistentialismin ikeestä
En ole varma, olenko täällä sanonut, että seuraavan romaanini Elviiran on tarkoitus käsitellä eläinten älykkyyttä ja ajatuksia. Se perustuu novelliini Sabine – ja kuten sanoin jokin aika sitten Twitterissä, en tiedä vielä kirjan päähenkilön nimeä, mutta päälampaan nimen tiedän.
Olen kuitenkin alkanut harkita asiaa uudelleen. Eläinten äly on kuitenkin aika kulunut aihe, joka tulee olemaan lähikuukausina vielä enemmän tapetilla. Ja lasten kirjat ja piirretythän ovat aina olleet täynnä ajattelevia ja tuntevia eläimiä. Minun pitäisi varmaan sittenkin kirjoittaa ennemmin kasveista.
Spesismi eli lajisyrjintä on yhä useammalle tuttu termi, jolla tarkoitetaan yleensä ihmisten nostamista muiden eläinlajien yläpuolelle. Harva on kuitenkaan kuullut florismista, kasvien syrjinnästä. Kasvit ovat paljon fiksumpia kuin luulisi, ne tuntevat ja muistavat. Niiden kiehtovasta tunne-elämästä ei ole juuri kirjoitettu fiktiota.
Toisaalta alkueläimiä vasta väheksytäänkin. Moni saattaa haukkua toista amebaksi, vaikka ei ikinä käyttäisi sanaa neekeri. Useimmat pitää sieniä iljettävinä, ainakin ruokasieniä lukuunottamatta (ja jotkut niitäkin), ne tuovat mieleen hometalot ja jalkasienet. Vaikka sienet valmistavat herkullisia ruokia, kuten tempehiä, soijakastiketta ja kombuchaa, sekä monia elintärkeitä lääkkeitä. Kokeilepa tehdä itse sama ilman niiden apua ja katsotaan, miten pitkälle pääset.
Puhumattakaan sitten bakteereista ja arkeista. Sinunkin suolistossasi elää jopa 10 kertaa enemmän bakteerisoluja kuin kehossasi on ihmissoluja. Teknisesti olet siis enemmän bakteeri kuin aitotumainen. Parviälyä tiedetään olevan monilla lajeilla, miksei siis bakteereilla ja arkeillakin. Lienee vain ajan kysymys, milloin tämä osoitetaan todeksi.
(Bakteereista on kirjoitettu kyllä fiktiota, mutta ne ovat valitettavan usein sivuroolissa. Tosin myös kuumia seksiseikkailuita alkuliemessä löytyy.)
Ethän siis halveksi muita eliöitä domeenin perusteella. Jostain syystä domeenismiä eli tutummin fylogenismiä pidetään useimmissa länsimaissakin yleisesti hyväksyttynä. :-/
Kaikkein huonoimmassa asemassa ovat tietysti virukset, joita syrjitään sillä perusteella, että ne eivät ole elossa (eksistentialismi). Kuitenkin esimerkiksi kuolleille ihmisille sallitaan monenlaisia etuoikeuksia huolimatta siitä, että he eivät ole elossa. Reiluako?
Erityisesti haluan korostaa, että jos lähdet minun jalanjäljissäni kirjoittamaan fiktiota esimerkiksi alkueläimistä tai arkeista, älä sorru stereotyyppeihin! Kaikki homot eivät ole samanlaisia, eivätkä myöskään limasienet.
Onko seksityö työtä?
Seksin myyminen on aihe, joka nousee aina välillä lööppeihin. Viime aikoina on puhuttu esimerkiksi hollantilaiskaksosista, jotka myivät seksiä 50 vuoden ajan ja kirjoittivat siitä kirjan, leffakin tehtiin. Kaveri nosti tämän esiin Twitterissä ja käytti termiä “career” (lainausmerkeissä) huoran työstä.
Seksin myymistä (ja pornon tekemistä, jonka monet, tosin eivät kaikki, siihen rinnastavat) vastustetaan paljon. Sitä vastustaa niin osa feministeistäkin kuin monet täysin antifeministiset tahot. Minusta seksin myyminen on työ missä muutkin.
Listasin seuraavaan perusteluita, joilla seksin myymistä usein vastustetaan. Ne eivät ole selkeästi erillisiä argumentteja, vaan ne kietoutuvat usein keskusteluissa yhteen.
- Seksin myyminen (/pornon tekeminen) on väärin/syntiä/inhottavaa, koska seksi on kaunis kahden ihmisen välinen asia, josta ei pidä tehdä kauppatavaraa (tai vastaava perustelu).
- Seksin myyminen (/pornon tekeminen) alistaa naista ja heikentää naisen asemaa yleisellä ja/tai yksilötasolla (feministinen näkökulma).
- Seksiä myyvät naiset ovat usein ihmiskaupan uhreja/muuten hyväksikäytettyjä (tai vähintään he hakeutuvat työhön taloudellisesta pakosta, eivät aidosti vapaaehtoisesti).
- Seksin myyminen (/pornon tekeminen) aiheuttaa/voi aiheuttaa psykologista haittaa, vaikka sen tekisikin vapaaehtoisesti.
Toki muita argumentteja voi nostaa esille kasapäin. Sukupuolitaudit, seksiaddiktion ruokkiminen, ostajien syyllisyyden tunne/väärät odotukset, mahdollinen lisääntynyt pettämisen riski, pimeää työtä (useimmissa maissa – se on toki lainsäädännön eikä ammatin vika).
Vasta-argumentteja
Ihmiskauppa ja paritus ovat toki todellisia ongelmia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki seksin myyjät olisivat hyväksikäytettyjä tai kärsisivät työstään. Myös köyhyys ja huumeriippuvuus ovat erillisiä ongelmia, samoin kuin transfobia, joka monissa paikoissa ajaa ihmisiä prostituutioon.
Hesarissa oli hiljattain kolumni (en valitettavasti löydä sitä enää), jonka kirjoittaja alkoi vastustaa prostituutiota, koska oli tavannut seksityöläisen, joka seurusteli, mutta ei voinut kertoa poikaystävälleen työstään. Yksittäistapaus siis osoitti, että prostituutio on haitallista/väärin. Niin, no, seuraavassa romaanissani päähenkilö ei uskalla kertoa tyttöystävälleen, että on Kelassa töissä.
Siinä missä aiemmat feministiset suuntaukset yleensä tuomitsivat seksikaupan ja pornon, 1980-luvulla heräsi ns. seksimyönteinen feminismi. Feministi voisi kysyä esimerkiksi, että kokeeko patriarkaalinen yhteiskunta uhkana naisen, joka on seksin suhteen aktiivinen toimija, neitsyt Marian sijasta Maria Magdalena? Eikö ole törkeää väittää, että nainen ei voisi olla vapaaehtoisesti seksityöläinen?
Toki seksiä myyvät myös miehet, niin naisille kuin miehillekin. Tämä aspekti jää usein prostituutiokeskustelussa aika vähäiseksi. Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueellakaan ei (tietääkseni) ole miesikkunoita, vaikka homoprostituoituja tässä kaupungissa varmasti riittää.
Omat mielipiteeni
Seksin myymiseen liittyy paljon erilaisia kysymyksiä, joihin vastaukset eivät välttämättä eri ihmisillä samat. Onko seksin myyminen väärin? Minusta ei. Onko seksin ostaminen väärin? Minusta ei (jos ei osta potentiaalisesti alaikäiseltä/ihmiskaupan uhrilta). Onko prostituoidun työ oikea ammatti? Tietenkin on. Kannattaako seksin myymisen olla laillista? Minusta kyllä. Pitäisikö sitä käsitellä kuten mitä tahansa työpaikkaa? Kyllä.
Minusta seksityö on rehellistä työtä ja siten arvostan sitä enemmän ammattina kuin monia muita, joita en nyt tässä ala listaamaan, koska se olisi varsin epäkohteliasta näissä ammateissa työskenteleviä kohtaan.
Kannattaa muistaa, että vaikka jokin olisi omasta mielestä ällöttävää, tai ei ymmärrä sitä (vaikkapa homojen seksielämä), niin se ei tarkoita, että se olisi väärin tai huono asia.
Moraalifilosofin näkökulma
Journal of Medical Ethicsissä julkaistun artikkelin Is Prostitution Harmful? kirjoittaja, filosofi Ole Martin Moen on sitä mieltä, että jos yhden illan jutut eivät ole haitallisia, prostituutiokaan ole. Vaikka miljardin ihmisen mielestä porsaanlihan syöminen on vastenmielistä ja syntistä, se ei tarkoita, että possun syöminen olisi haitallista, vaan ihmisten hyvinvointia häiritsevät tässä tapauksessa siihen kohdistuvat asenteet.
Kirjoittaja uskoo saman koskevan myös seksityöläisten henkistä hyvinvointia. Heillä on enemmän psykiatrisia ongelmia ja heihin kohdistuu enemmän väkivaltaa ja raiskauksia, mutta sama koski homojakin silloin, kun homoutta pidettiin yleisesti sairaana, perverssinä ja rikollisena. (Ja toki psykiatriset ongelmat, esimerkiksi huono itsetunto, voivat johtaa prostituutioon.)
“If prostitution means buying and selling sex – and buying and selling, to be applicable concepts, presuppose at least a thin notion of voluntariness – it seems just as unreasonable to label sex slavery ‘prostitution’ as to label someone who is filmed while raped a ‘porn actress’.”
Moen on myös sitä mieltä, että prostituutioon voi ajatella sisältyvän vähemmän esineellistämistä kuin moneen muuhun ostotilanteeseen, koska ostajaa luultavasti kuitenkin kiinnostaa myyjä enemmän kuin useimmissa muissa myyntitilanteissa tai vaikka siinä, että lehdenjakaja tuo lehden kotiin.
Kaikissa ammateissa on varjopuolensa
Useimmissa ammateissa on vähintään jotain (jonkun mielestä) eettisiä ongelmia, on kyseessä sitten myyjä tai lastentarhanopettaja. Moniin ammatteihin, lähes kaikkiin, osa ihmisistä ajautuu muuten kuin omasta tahdostaan.
Omissa töissäni eettiset kysymykset ovat, kenties hieman yllättäen, tullut vastaan eniten kääntäjän työssä. Olen tehnyt käännöksiä “Big Pharmalle”, myös lääkkeistä joiden käytöstä en ole kovin riemuissani, mutta en niitä kiihkolla vastustakaan. Olen kääntänyt ruokapakettien tekstejä ruoille, joita en koskaan suostuisi syömään. Vedän kyllä rajan. En todellakaan kääntäisi esim. äärioikeistolaisia tekstejä.
Minun olisi vaikea olla ruokakaupan myyjä, koska minua ahdistaisi myydä asiakkaille esimerkiksi tupakkaa, alkoholia, lihaa tai erittäin epäterveellisiä ruokia. (Tiedostan toki, että tämä on hyvin klassistinen ja etuoikeutettu ajattelumalli – kaikilla ei ole varaa valita, voivatko he olla ruokakaupassa töissä vai eivät.)
Monet työt voivat aiheuttaa psykologista haittaa (usein jopa pysyvää). Se näkyy esimerkiksi siinä, että mm. lääkäreillä on selvästi muita korkeammat itsemurhaluvut.
Vielä yksi lainaus em. artikkelista: “The governmental New Zealand Accident Compensation Corporation interestingly categorises being a prostitute, which is legal in New Zealand, as safer than being an ambulance nurse.”
Tanskassa prostituoitu vähentää veroissa
Luin hiljattain artikkelin tanskalaisesta homoprostituoidusta, joka ajeli asiakkaiden luokse polkupyörällä. Hän sai vähentää ajokilometrit verotuksessa, 0,5 kruunua per kilometri. Kun hän oli asiakkaan kanssa Kroatiassa, hän soitti verotoimistoon ja kysyi, saako matkakulut vähentää. Lennot kuulemma sai, muuta ei.
“My reason for paying taxes wasn’t because I’m a socialist, or a philanthropist,” he says. “When someone confronts me with this, I want to be able to say, in so many words, ‘It was work, nothing else. I worked, I paid taxes. What do you care?’”
Eli suomeksi: en maksa veroja mistään aatteellisesta syystä, koska haluan voida sanoa, että teen työtä, joka on työ muiden joukossa.
EDIT: Lue myös eräs mielestäni mielenkiintoinen vastine tähän tekstiin. Miksi ammattitappajaa arvostetaan enemmän kuin ammattipanijaa, vaikka väkivalta on paljon haitallisempaa kuin seksi?
Cripspiraatiota ja pimppejä: viime viikon mediakritiikki
Suomen Kuvalehden uusimmassa numerossa on juttu “sinnikkäistä suomalaisista”, johon sai ehdottaa ihmisiä. En ole lukenut koko juttua, mutta näin ison osan tästä listasta netissä olleessa valokuvassa.
Ei hirveästi huvittaisi kritisoida SK:ta, kun siihen on tulossa oma juttuni, mutta pakko mainita yhdestä asiasta. Jutussa listattiin tosi paljon vammaisia. Heillä oli sellaisia saavutuksia kuin vaikkapa ylioppilaaksi kirjoittaminen (fyysisesti vammaiselle, ei esimerkiksi kehitysvammaiselle tai mt-kuntoutujalle).
Tämä ilmiö, josta olen kirjoittanut monesti ennenkin, tunnetaan nimellä cripspiraatio. Vammaisten ihmisten tekemisiä saa toki arvostaa siinä missä tervekehoisten, mutta silloin kun terveelle ihmiselle tavanomainen saavutus muuttuu mystisen ihmeelliseksi ja inspiroivaksi, kun sen tekee vammainen ihminen, silloin kyse on cripspiraatiosta, joka useimpien vammaisten mielestä on varsin ällöä.
Vammaiset ihmiset tekevät pääpiirteissään ihan samanlaisia juttuja kuin terveetkin. Ei siksi, että olemme erityisen “sinnikkäitä”, vaan siksi, että useimmilla ihmisillä on elämässä tavoitteita, joiden toteuttaminen tekee elämästä mielekästä. Jostain syystä vain usein ajatellaan, että esimerkiksi vammautuminen “musertaa” ihmisen ja sen jälkeen on ihme, jos saa aikaan yhtään mitään. Höpö höpö.
Helsingin Sanomissa puolestaan eilen häpäistiin feminismiä, ensin jutussa jossa lainattiin “feministi” Caitlin Morania – Moran käyttää jatkuvasti ableistista kieltä ja on kirjoittanut kokonaisen cisseksistisen ja transfobisen kirjan siitä, millaista on olla “oikea nainen”. Moranin mielestä feminismi lähtee kysymyksestä “onko sinulla vagina ja haluatko hallita sitä?”
Blogasin tästä vastenmielisestä pimppi”feminismistä” jo aiemmin. Mutta kappas vaan, eilisessä Hesarissa puhuttiin kritiikittömästi myös mainitsemastani Naomi Wolfin kirjasta Vagina, joka jotakuinkin kaikissa muissa lehdissä on saanut ansionsa mukaiset arvostelut: pseudotieteellistä potaskaa.
(Tämänpäiväisessä lehdessäkin on kuulemma onnistuttu tekemään pilkkaa feminismistä. Vaikea olla hirvittävän yllättynyt.)
Kun ihmisistä tulee laittomia
“Geen mens is illegal”, sanovat hollantilaiset turvapaikanhakijoiden tukijat, yksikään ihminen ei ole laiton. “Er bestaan geen onwettige mensen, er bestaan wel onmenselijke vetten.” Ei ole laittomia ihmisiä, epäinhimillisiä lakeja kyllä.
Monelle tulee sanasta laiton maahanmuuttaja mieleen Yhdysvallat, jossa illegal alienit ovat pääasiassa rajan yli tulleita meksikolaisia tekemässä liian halvalla hanttihommia, joita kukaan jenkki ei suostu sillä hinnalla tekemään. Toki laittomia maahanmuuttajia on melkeinpä kaikkialla, myös Suomessa.
Minulle selvisi vasta vähän aikaa sitten tehdessäni lehtijuttua, että ainakin Hollannissa ja käsittääkseni myös Suomessa laittomaksi maahanmuuttajaksi (tai ainakin laittomasti maassa oleskelevaksi) voi päästä, vaikka ei tekisi mitään laitonta, ainakaan tahallaan. Hollannissa yleinen termi on kätevästi pelkkä “illegaal”. Ei laiton maahanmuuttaja, vaan pelkästään laiton.
Muitakin tapoja päätyä vahingossa laittomaksi saattaa olla, mutta jos hakee turvapaikkaa ja hakemus hylätään, sen jälkeen on laittomasti maassa. Silloinhan ihminen yleensä palautetaan kotimaahansa, eikö?
Aina näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan usein joudutaan odottelemaan matkustusasiakirjoja tai muita papereita kotimaasta. Täksi ajaksi ihminen asutetaan yleensä säilöönottokeskukseen. Siellä voi vierähtää pahimmillaan pari vuotta.
Säilöönottokeskus ei juuri eroa vankilasta muuten kuin nimensä puolesta. Tyypillisesti niissä asutaan useamman ihmisen lukituissa selleissä. Tekemistä ei juuri ole, mahdollisuudet pitää yhteyttä ulkomaailmaan ovat hyvin vähäiset eikä lääkäriinkään ole usein helppo päästä. Myös alaikäisiä pidetään näissä ilman vanhempiaan (myös Suomessa).
Schipholin lentokentän säilöönottokeskuksessa sattui vuonna 2005 tulipalo, jossa kuoli 11 maahanmuuttajaa ja loukkaantui useita kymmeniä. En muista kuulleeni tästä uutisista, enkä onnistunut löytämään siitä nyt suomalaisia uutisia, mutta kai siitä jossain oli, kun BBC:kin uutisoi.
Säilöönottokeskuksen pappi kirjoitti kolumnissaan, että hän olisi halunnut muistotilaisuudessa esitettävän negrospirituaaleja, koska asukkaat niistä pitivät ja lauloivat niitä jumalanpalveluksissa. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, koska negrospirituaalit ovat vapautuslauluja. Tilaisuudessa esiintyi lopulta tavallinen kirkkokuoro.
Hollannissa vuodessa säilöönotettuina pidetään jopa yli 10 000 ihmistä. Suomessa numeroita ei kerrota.
Miten vammaisia syrjitään Suomessa?
Kannanottoni Abu-Hanna-”jupakkaan” on herättänyt lisäkysymyksiä. Yleinen sellainen on ollut: “En tiennyt, että Suomessa on vammaisten syrjintää. Miten tämä ilmenee?”
Se on tietysti monisyinen asia, jota on vaikea tiivistää blogiin, saati sitten twiitteihin. Siksi olen kirjoittanut asiasta kirjoissani, Marian ilmestyskirja -romaanissa sekä Hankala potilas vai hankala sairaus -tietokirjassa (sekä tulevassa Häpeämätön-romaanissa). Vaikka Marian ilmestyskirja on fiktiivinen teos, esim. siinä oleva pyörätuolin käyttäjien kohtelu sekä lääkäreiden asenteet perustuvat paljolti tosielämään, kuten tuntemieni ihmisten kokemuksiin.
Tiivistän nyt tähän pari isointa juttua.
Esteettömyys
Esteettömyys ei ole Suomessa hyvällä mallilla, vaikka siihen on alettu panostaa enemmän. Miltä tuntuisi käydä ravintolassa, jos et pääse siellä vessaan? Tärkeää on myös tieto esteettömyydestä/esteellisyydestä. Esimerkiksi täällä Hollannissa monissa lehtiarvosteluissa kerrotaan, onko ravintola tai yökerho esteetön. Pienet asiat voivat olla isoja asioita.
Esteettömyys on kuitenkin paljon muutakin kuin vain fyysiset kynnykset (tai kapeat ovet), joista pyörätuolilla ei pääse. Se koskee esimerkiksi lyhytkasvuisia, lukihäiriöisiä, erikoisruokavalioisia, näkövammaisia, kuuroja/huonokuuloisia, allergikkoja, aistiyliherkkiä, autisteja, kehitysvammaisia jne.
Terveydenhuolto ja vammaishuolto
Eri sairauksia ja vammoja kohdellaan hyvin eri lailla. Esimerkiksi joistain melko yleisistä sairauksista ei voi Kelalta saada eläkettä tai edes sairaspäivärahaa, vaikka kyseessä olisi vaikea, etenevä, pahimmillaan jopa kuolemaan johtava sairaus. Lääkärit pitävät naisten sairauksia usein hysteriana/neuroosina ja muutenkin leimaavat helposti vaikeatkin fyysiset sairaudet stressistä johtuviksi. Kehitysvammaisten on vaikea saada terveydenhuoltoa.
Sairaat/vammaiset nähdään lääketieteellisinä tapauksina eikä elämänlaatua nähdä ihmisen elämän keskeisenä asiana, vaikka se sitä tietenkin on. Esimerkiksi psykososiaalista tukea (mm. syöpähoidoissa), omaisten ja omaishoitajien tukemista, itsemääräämisoikeutta, itsenäisyyttä/riittävän avun saamista, saattohoitoa, kivun hoitoa, apuvälineitä, sairaaloiden ja muiden hoitolaitosten viihtyvyyttä (ja pitkäaikaislaitosten kodinomaisuutta) ei pidetä riittävän tärkeinä asioina. Täällä ainakin useimmat noista saavat enemmän huomiota.
Vammaiset laitetaan usein tarpeettomasti laitokseen ja/tai erityiskouluun (joissa opetuksen taso on usein huono). Laitoshoidossa on paljon ongelmia, mm. ylilääkitystä ja pakkotoimenpiteitä. Huonosta kohtelusta valittavia omaisia voidaan näpäyttää niin, että näiden ei enää anneta tavata läheistään ollenkaan – tämän voi aina perustella niin, että se ei ole ihmisen “oman edun mukaista”.
Asenteet ja tiedot
Monelle vammaiselle pahinta ovat arkipäivän asenteet, se ulkopuolisuus, jota Marian ilmestyskirjakin käsittelee. Ulkopuolisuus koskee valitettavan usein myös päätösten tekoa – tervekehoiset päättävät vammaisten asioista.
Pyörätuoliin joutuminen on tragedia eikä pyörätuolin käyttäjää voi kohdella kuten muita, hänelle ei välttämättä edes puhuta suoraan. Vammaista ei nähdä seksuaalisena, parisuhteeseen kelpaavana, hyvänä työntekijänä, vanhemmuuteen sopivana, ihmisenä joka voi harrastaa tanssia tai juhlia yökerhossa. Potentiaalisena kaverina.
Uuteen asuntoon muuttanut mieheni perhetuttu kysyi “Miksi kaikista asunnoista pitää tehdä esteettömiä, kun suurin osa ihmisistä ei ole vammaisia?” Hänelle ei tullut mieleenkään, että a) kuka tahansa voi vammautua milloin tahansa b) hänellä voisi olla vaikkapa pyörätuolia käyttävä kaveri!
Ableismi näkyy monesti myös kielenkäytössä. Ei vain “vammainen”, “hullu”, “separi” jne, vaan vieläkin näkyy esim. iltapäivälehdissä käytettävän sanoja kuten “pyörätuoliin sidottu” tai “raajarikko”. Vammaisista tai vammaisuudesta tosin puhutaan hyvin vähän valtamediassa, silloin kun kyse ei ole “sankareista” tai muista “inspiroivista hahmoista”. Harva tietää Suomen vammaislainsäädännöstä mitään.
Vammaisuutta tunnetaan huonosti. Harva tietää, että esimerkiksi CP-vamma ei useinkaan tarkoita älyllistä kehitysvammaa tai että pyörätuolin käyttäjä ei useinkaan ole halvaantunut. Tai että ihminen voi olla normaaliälyinen (tai tavallista älykkäämpi), vaikka ei kommunikoi puhumalla. Skitsofrenia ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö (monipersoonallisuus) menevät sekaisin. Todella harva osaa viittomakielestä edes perusteita.
Vammaisiin kohdistuu myös henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Esimerkiksi kaverini lähisukulaista on uhkailtu mm. pyörätuolin kaatamisella. Vammaisiin kohdistuvista viharikoksista yleisesti lisää tässä tekstissä.
Eri maiden tilanne
Monet näistä eivät toki ole pelkästään Suomen ongelmia, mutta esimerkiksi esteettömyys ja yleiset asenteet vaihtelevat todella paljon länsimaidenkin välillä. Yhdysvaltojen ihmisoikeustilanteessa on toki monia suuria ongelmia, mutta siellä on voimassa ADA eli American with Disabilities Act, joka on parantanut mm. esteettömyyttä huimasti, useimpia länsimaita paremmalle tasolle.
Esimerkiksi täällä Hollannissa pyörätuolin tai sähkömopon saa paljon helpommin kuin Suomessa, mm. jalkansa murtaneet liikkuvat monesti pyörätuolilla ja vanhukset sähkömopolla. Niinpä näiden liikunta-apuvälineiden käyttö ei yhdisty ajatukseen “tuon ihmisen elämä on pilalla”. (Elämä ei tietysti välttämättä ole yhtään pilalla siitäkään, vaikka olisikin pysyvästi pyörätuolin käyttäjä.)
Kuulokoje on täällä yhtä tavanomainen apuväline kuin silmälasit, optikon vieressä on usein kuulokojekauppa. Suomessa moni vanhus ei halua kuulokojetta, koska se yhdistyy nöyryyttävästi heikkouteen. Vammaisuuteen.
Miksi tästä ei puhuta?
Ableismista ei ole juuri koskaan puhuttu julkisuudessa, ainakaan ilmiönä yleisesti eikä vain yksittäisenä esimerkkinä. Vammaiset julkisuuden henkilöt eivät välttämättä asiasta halua puhua, koska syrjinnästä puhuminen Suomessa johtaa helposti “prinsessaksi” nimittelemiseen ja korostaa entisestään sitä vallitsevaa dynamiikkaa, että vammainen on (säälin/syrjinnän/muiden avun/jne) kohde.
Ja kuuntelisiko kukaan edes, kun vammaisten asiat eivät tunnu kiinnostavan ketään? Usein syrjintä on niin törkeää, että siihen liittyy myös pelko: uskooko tätä kukaan?
Lisää vammaisten syrjinnästä ja kohtelusta Suomessa mm. Amu Urhosen kirjassa Kompastuksia (jonka arvostelin), Anja Alasillan usein hyytävässä blogissa Sydän paikaltaan sekä Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkostossa, jossa onneksi puhutaan paljon myös positiivisista ihmisoikeusasioista.
Hyvä esimerkki Kompastuksia-kirjasta: “Tampereen Kela lähetti taannoin kutsuja vammaisjärjestöjen edustajille tilaisuuteen, jonne ei päässyt pyörätuolilla. Asiasta huomautettaessa he sanoivat, ettei tarkoitus ollut missään vaiheessa kutsua vammaisia ihmisiä, vaan nimenomaan järjestöjen edustajia, jotka sitten kertoisivat samat asiat vammaisille itselleen.”
Amsterdamilaisen vastine Umayya Abu-Hannan kritisoijille
Minulta on kysytty paljon kommentteja Umayya Abu-Hannan viraaliseksi ilmiöksi levinneeseen tekstiin Suomen rasismista. Abu-Hannan tapaan minäkin olen toimittaja ja muutin Helsingistä Amsterdamiin vuonna 2010. Minullakin syrjintä oli yksi tärkeä syy muuttoon, tosin ableismi, ei rasismi.
Abu-Hannan tekstiä on kommentoinut hyvin myös Tuuli, joka asui vuosia Delftissä, keskikokoisessa kaupungissa Haagin naapurissa. Ja sai tietenkin valtavan kasan törkeitä, paljolti anonyymejä trollikommentteja blogiinsa.
Abu-Hannan tekstiä on kritisoitu monestakin syystä, esimerkiksi:
a) “Ei Suomessa esiinny tuollaista rasismia, se on varmaan keksitty” (myös Tuulin kuulema argumentti)
b) Abu-Hanna (kuulemma) elää Koneen säätiön mittavalla apurahalla, joka tulee Suomesta, vaikka haukkuu Suomea
c) Hollannissa on rasismia, mutta Abu-Hanna ei ole törmännyt siihen, koska ei ole käynyt Amsterdamin ulkopuolella/koska ei ymmärrä hollantia
d) Ei Hollanti voi olla noin hyvä paikka, se on vain expatin ensiviehätystä.
Siihen en voi ottaa kantaa, onko teksti täysin todenperäinen, mutta nähdäkseni se voisi olla. Ikävä tosiasia on se, että ihminen ei useinkaan huomaa syrjintää, ellei se kohdistu itseen (aka VTKHMS)! Moni tosissaan kuvittelee, ettei Suomessa ole seksismiä, rasismia, homofobiaa, ableismia jne. Ne joihin tuo syrjintä kohdistuu ovat eri mieltä.
Kriitiikkiä b) en ihan ymmärrä. Tosin ehkä olen jäävi sanomaan, koska itsekin saan Suomesta apurahoja, tälläkin hetkellä (kaikki tosin määräaikaisia), vaikka kritisoin Suomea jatkuvasti. Minusta Suomessa suurin osa asioista on pielessä, mutta teen kyllä parhaani parantaakseni niitä – mm. kirjoittamalla näitä kirjoja, joihin olen saanut apurahoja, joista olen hyvin kiitollinen.
Ja toki Suomessa on hyviäkin asioita! Varmasti Abu-Hannakin arvostaa esimerkiksi Suomen neuvolajärjestelmää, mutta sen kehuminen ei yksinkertaisesti kuulu jutun aihepiiriin, koska jutun aihe ei ole “Suomen hyvät ja huonot puolet” vaan “Muutin suomalaisen rasismin takia Hollantiin”. Joskus yksikin omalta kannalta tosi huono puoli (esim. jos ei kestä talvea ollenkaan) voi kumota kymmeniäkin hyviä.
Onko Hollannissa rasismia?
Hollannissa kyllä on rasismia, kuten olen kertonut esimerkiksi Zwarte Piet -postauksessa. Tämä ja osa muustakin rasismista on täydellinen sokea piste, jota ei suostuta lainkaan myöntämään. En osaa sanoa miten paljon rasismia on noin yleisesti, koska se ei kohdistu minuun. (Suomessa olen kyllä törmännyt paljon rasismiin tästä huolimatta.) Erivärisiä ihmisiä näkee kuitenkin kaikkialla.
Monissa tilanteissa, kun en ole riittävän hyvin pystynyt kommunikoimaan hollanniksi, olen puhunut englantia ja usein on ilmeisesti oletettu, etten myöskään ymmärrä hollantia (vaikka ymmärrän sitä selkeästi puhuttuna oikein hyvin). Usein olen odottanut, että mitähän nuo kohta alkavat haukkua minua hollanniksi, kun luulevat etten ymmärrä. Vielä koskaan näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. En ole kuullut myöskään muille osoitettuja ulkomaalaisvihamielisiä kommentteja.
On huomautettu, että Geert Wilders on paljon rajummin maahanmuuttokriittinen kuin Suomen vastaavan puolueen Timo Soini. Entä sitten? Persuista löytyy silti runsaasti erittäin maahanmuuttokriittistä porukkaa, joista osa on puolueelle hyvinkin tärkeitä, kuten Halla-aho.
Suurin osa hollantilaisista ei todellakaan kannata Wildersiä, vaan häntä vastustetaan voimakkaammin kuin persuja. Näkökantojen voimakas polarisoituminen ja provokaatio on mielestäni osa hollantilaista kulttuuria, jossa mielipiteiden ilmaisemista pidetään erittäin tärkeänä. Esim. erilaisilla huuhaahoidoilla on täällä suuri kannatus – mutta niin on myös erittäin äänekkäillä ja aggressiivisilla skeptikoilla, jotka jättävät Vapaa-ajattelijat varjoonsa.
Yksi asia, missä rasismi näkyy käytännössä on maahanmuuttajien työllistyminen. Hollannissa se on heikompaa kuin muiden, etenkin marokkolaisia ja puolalaisia karsastetaan. Toisaalta tilanne ei nähdäkseni ole läheskään niin paha kuin Suomessa.
Naapurikaupunginosa Overtoomse Veld on maahanmuuttajavoittoinen ja “Hollannin huonoimmat kaupunginosat” -listan (joka on hyvin Rotterdam-painotteinen…) TOP-20:ssä (lista ei koske vain rikollisuutta vaan mm. ihmisten tuloja sekä huonokuntoisia asuntoja!). Silti siellä työttömyys on 11,5 %, mikä minusta ns. “slummialueelle” on hyvin kohtuullinen. (Voisiko Suomessa yli puolet tummaihoisia/arabeja asuttava kaupunginosa yltää noin alhaiseen prosenttiin, hieman epäilen.) Turvalliseksi olen sielläkin tuntenut aina oloni.
(Oma kaupunginosani on myös maahanmuuttajavoittoinen – työllisyydestä en tiedä, mutta erittäin turvallista ja rauhallista täällä on, rikoksia kuulemma Amsterdamin keskiarvoa vähemmän.)
Onko Hollanti kehujen arvoinen?
Expatin ensi-ihastusta? Jos Abu-Hanna olisi asunut Hollannissa kauemmin, arvostelijat sanoisivat, ettei hän enää muista Suomen oloja todenmukaisesti (tai että ne ovat sittemmin muuttuneet). Suuri osa Abu-Hannan saamasta kritiikistä tuntuu kohdistuvan siihen, että ei Suomea saa kritisoida, koska lottovoittopisapohjoismainenhyvinvointivaltiojne. Suomi on aina maailman paras maa – sääli että tosiasiat kertovat jotain muuta.
Tunnistanko minä oman Hollantini Abu-Hannan Hollannista (tai siis, Amsterdamista)? Kyllä, ehdottomasti, vaikka minulla ei olekaan lapsia, joten en ole joutunut käytännön tekemisiin esim. koulujen kanssa (olen kyllä kuullut niistä paljon hyvää, mm. täällä pitkään asuneelta suomalaisperheeltä, joka takaisin Suomeen muutettuaan pettyi Suomen kouluihin).
Yhteisöllisyys on todellakin yksi hollantilaisia yhdistävä asia. Toki yhteisöllisyyttä on hyvin monessa maassa Suomea enemmän, mutta täällä erityisesti. Se näkyy maan historiassakin, esim. juutalaisten järjestelmällinen piilottaminen toisen maailmansodan aikana. Vapaaehtoistyötä täällä tehdään paljon. Muita kuuluu auttaa, se on itsestäänselvyys.
Kadulla moikataan tuntemattomia (omituisen kielen äänekäs puhuminen ei muuten lainkaan vähennä ihmisten tervehdysintoa). Kaupassa jutellaan ostoksista ventovieraiden kanssa, kärryasiakas päästää koriasiakkaan edelleen kassalle ja mamuteini auttaa pyörätuolin käyttäjää saamaan ostoksensa kassahihnalle. Kun tulee Suomeen, elämäntarinaansa pulputtava tuntematon mummo bussissa ei enää tunnu “höperöltä vanhukselta” vaan piristävältä juttukumppanilta.
Veikkaan, että moni sanoisi, että on Suomessakin yhteisöllisyyttä, kun menee Helsingin tai muiden suurien kaupungien ulkopuolelle ja etenkin maaseudulle. Kyllä, mutta pikkupaikkakuntien yhteisöllisyys ei monesti ole inklusiivista. Sateenkaariperheet, vammaiset ja mamut jäävät helposti ulkopuolelle.
Voi mikä prinsessa!
Iltasanomien trollimaisen kritiikin otsikko oli kuvaavasti “Prinsessa ja herne”. Siis kirjoittajansa ja monien muiden etuoikeuksien (privilege) sokaisemien ihmisten ajatusmaailmaa kuvaavasti. Vähemmistön edustaja, joka haluaa samanlaista kohtelua kuin muut on “prinsessa” (esim. vammaiset ja LGBT-porukka saavat kuulla tällaista jatkuvasti).
Jos jostain kritisoisin Abu-Hannaa niin siitä, ettei hän koe tarpeelliseksi opetella hollantia, mutta en tiedä kehtaanko, kun itsekään en sitä vielä niin hyvin puhu. Olen kuitenkin opiskellut sitä lähes päivittäin elokuusta 2009 asti (muutimme tänne syyskuussa 2010), mutta sairauteni heikentää merkittävästi oppimiskykyäni.
Ehkä kielitaidottomuuttakin pahempi ongelma kuitenkin on, jos ei opiskele kulttuuria. Siihen olen itse panostanut mahdollisimman paljon. Varmaan se Abu-Hannallekin tulee tutuksi esimerkiksi lapsen koulun kautta (ja kielikin sitä myötä tarttuu), mutta monia juttuja tästä maasta on vaikea ymmärtää, ellei perehdy niiden taustoihin.
EDIT: Myös Arkitehdin (joka on ulkosuomalainen, vaikkakaan ei Hollannissa) blogissa on osuva kannanotto asiaan.
Paskapuhetta vanhustenhoidosta
Hollannissa päätettiin keväällä, että hoitokodeissa asuvien vanhusten pitää päästä päivittäin ulos ja pesulle, se on perusihmisoikeus. Siitä en tiedä toteutuuko tämä, mutta Suomessa ei ainakaan. Monissa paikoissa – muissakin kuin vanhustenhoidossa, olen kuullut myös nuorilta potilailta – suihkuun pääsee kerran kahdessa viikossa. Ulos ei välttämättä ole asiaa.
Laitosten lisäksi sama voi koskea myös kotonaan asuvia ihmisiä, niin vammaisia kuin vanhuksiakin. Pitääkö suihkuun päästä joka päivä? Vanhuksen ei ehkä tarvitse, sillä he hikoilevat yleensä varsin vähän. Eivät kaikki nuoremmatkaan peseydy joka päivä, vaan ainoastaan joka toinen. Mutta joka toinen päivä olisi sitten se tavoite, ei joka toinen viikko!
Entäpä ulkoilu? Espoon vanhusten palveluiden johtaja Jukka Louhija esitti hiljattain asiasta Hesarissa seuraavan näkemyksen:
“Geriatrina minua ahdistaa aika paljon, että vanhukset pitäisi viedä väkisin ulos vain sen takia, että heidät pitää vielä ulos. Moni vanhus ei halua ulos”, Louhija sanoo. Vanhukset eivät hänen mukaansa näe siinä järkeä.
Ei voi kuin sanoa, että niin, jos vanhus on niin masentunut, ettei mikään enää kiinnosta, ehkä hän tosiaan ei halua mennä ulos. Tähän oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole todeta, ettei vanhusten tarvitse päästä ulos (tai syöttää vanhukselle kasapäin psyykenlääkkeitä.
Vierailin kaksi viikkoa sitten dementoituneiden vanhusten hoitokodissa, mistä luette toivottavasti lisää pian eräästä aikakauslehdestä. Siellä vanhukset peseytyvät joka aamu hoitajien avustuksella. Ulos saa lähteä milloin vain, kävellen, pyörätuolilla tai polkupyörällä, tarvittaessa hoitajan kanssa. Joka viikko käydään torilla ja retkiä tehdään paljon muutenkin.
“Lähinnä näissä paikoissa on ihmisiä, joille ei ole sinänsä merkitystä, missä he ovat. He ovat tajuttomia tai syvässä dementian tilassa. Heille tärkeintä on se hoiva ja lääketieteellinen hoito.” lateli Louhija taas viisauksiaan. “Kukaan ei halua asua ja elää laitoksessa. Kun puhutaan sairauksista, laitos tarkoittaa sairaalanomaisuutta, tehokkuutta ja hyvää hoitoa.”
Tuohon ei voi kuin sanoa, että VMP.
Hogeweyk on kodinomainen, ei sairaalanomainen paikka, vaikka siellä hoidetaan vain vaikeasti dementoituneita vanhuksia, aina hautaan asti. Koko paikkaa perustettaessa tärkeintä oli se, että se ei ole laitosmainen tai sairaalamainen ja siellä ei keskitytä lääketieteellisiin ongelmiin vaan ihmisiin.
Hogeweykissä tyytyväisiä ovat niin asukkaat, heidän omaisensa, paikan työntekijät kuin lähiseudun asukkaatkin, jotka vierailevat siellä usein. Hoito maksaa saman verran kuin tavallisessa hoitokodissa, niin Hollannissa kuin Suomessakin.
Haista vittu, Louhija. Muistisairaatkaan vanhukset eivät ole mitään tiedottomia paketteja, kuten sinä haluat heidät nähdä, vaan he ovat ihmisiä, perheenjäseniä, läheisiä.
Vanhustenhoidon ongelmia ei ratkaista sillä, että ihmiset sanovat toisilleen “toivottavasti kuolen ennen kuin tulen vanhaksi”. Tai sillä, että psykopaattisen kuvan itsestään antava “asiantuntija” kertoo lehdessä, että vanhukset eivät halua ulos, eikä ole mitään väliä, missä he ovat, kunhan hoito on “tehokasta”.
P.S. Linkkaamassani Hesarin jutussa on tyypillinen kuva, josta tulee vain paha mieli. 80-vuotias mies makaa sairaalasängyssä vihreine lakanoineen. Hogeweykissä ei ole vuodepotilaita, koska kaikilla on oikeus osallistua yhteisön elämään.
