Archive for Yhteiskunta

Lapsuus syvässä etelässä

Valitsin Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreamingin luettavakseni, koska olin itse kirjoittamassa runomuotoista muistelmateosta. Meidän muistelmissamme ei tosin ole paljon yhteistä, niin tyylin kuin sisällönkään suhteen.

Brown Girl Dreaming -kansi

Kirja on virallisesti nuortenromaani, vaikka minusta se sopii hyvin myös aikuisille. Sen nimi on hyvin kuvaava. Painopiste on kerronnalla ja runsaalla, aisteja hyödyntävällä kuvailulla, ei niinkään huikean jännittävillä tapahtumilla. Suurin osa runoista on enemmänkin tunnelmakuvia, usein varsin lyhyitä.

Kirja kertoo tummaihoisen tytön lapsuudesta etelävaltioissa aikana, kun rotuerottelua vielä oli. Elämässä on kuitenkin paljon hyvääkin, kuten rakas perhe ja alueen maukas ruoka. Isä on tosin lähtenyt menemään ja äitikin muuttaa New Yorkiin etsimään perheelle parempaa elämää.

Isoäiti on jehovantodistaja, ja myös lapset kasvatetaan uskontoon, vaikkei äiti sitä itse tunnustakaan. Tämä toi kirjaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Jehovantodistajuus on Yhdysvalloissa varsin yleistä tummaihoisten keskuudessa, mutta suomalainen yhdistää sen erilaisiin ihmisiin ja etelävaltioiden tummaihoisiin taas muut kirkkokunnat.

Kirja ei enimmäkseen ollut kovin jännittävä. Kun mukaan kuvioihin tuli politiikkaa, se hiipui pian pois. Runojen runsas määrä tuntuu hieman puuduttavalta, etenkin kun monet niistä päättyvät hyvin samantyylisesti. Ylipäätään runsaampi tyylillä/muodolla leikittely, vaikka vain satunnaisesti, olisi voinut piristää teosta. Joka tapauksessa hyvin kirjoitettu sekä kiinnostava ajan ja paikan kuva.

Miksi mies lyö tai nöyryyttää?

Minun piti alun perin lukea Lundy Bancroftin kirja Why Does He Do That?: Inside the Minds of Angry and Controlling Men jo vuosia sitten, mutta jotenkin se unohtui, ja muistin vasta kun joku puhui kirjasta Twitterissä muutama vuosi sitten. Teos käsittelee niin fyysistä, seksuaalista kuin henkistäkin parisuhdeväkivaltaa, samoin manipulointia. Ja sillä on Amazonissa arvioiden keskiarvo viisi tähteä.

Sisältövaroitus: tämä teksti sivuaa myös esim. s-hyväksikäyttöä.

Väärinkäytön syyt

Kirjan alussa käsitellään väärinkäytön syitä ja yleisiä harhakäsityksiä niistä. Bancroft väittää, että väärinkäyttäjät nimenomaan tarkoituksella vaikuttavat epärationaalisilta ja mahdottomilta ymmärtää, jotta tämä sekoittaisi naisen mielen, ja jotta tälle ei selviäisi ongelman todelliset syyt, ja mies voisi syyttää kaikesta vaikkapa hankalaa lapsuuttaan.

Why Does He Do That? -kansi

Kirjan mukaan esimerkiksi käsitys, että vihanhallintaongelmat johtavat väkivaltaan on aivan väärä. Nainen ei pysty miehen “vihaa” hillitsemään, mutta ulkopuoliset tahot pystyvät, koska mies ei halua vahingoittaa ulkokuortaan.

Miehet pystyvät kyllä hillitsemään vihaansa aivan hyvin silloin, jos naapuri tai poliisi saapuu paikalle. Yhtäkkiä he ovat aivan tyyniä, ja hallitsevat tilannetta, kun nainen saattaa olla aivan hysteerinen, ja itse he vaikuttavat asiallisilta. Tämä on yleinen dynamiikka: väärinkäyttäjä on tyyni ja vaikuttaa tasapainoiselta, puolisolla on kenties psykologisia ongelmia – jotka johtuvat väärinkäytöstä. Tällä saadaan poliisit pois kotoa ja lasten huoltajuus itselle.

Kyse ei Bancroftin mielestä ole itsehillinnästä ollenkaan, tai hyvin pienessä määrin. Ongelma on siinä, millaisia rajoja ja arvoja miehet asettavat itselleen, mitä he pitävät hyväksyttävänä, ja millaiseksi he kokevat naisen aseman ja arvon parisuhteessa. Kun naisen näkee ihmisen sijaan omaisuutena ja käyttöesineenä, omantunnonpistokset jäävät vähäisiksi.

Kirjan mukaan yhteiskunnan misogynialla on ratkaiseva osuus väärinkäytön syntyyn. Siitä puhutaan paljon teoksen loppupuolella, mutta jostain syystä itse m-sanaa ei käytetä.

Jotkut päihteitä käsittelevän luvun näkemykset tuntuivat hieman erikoisilta. Bancroftin mielestä ei-väärinkäyttävä ihminen ei voi koskaan esimerkiksi muuttua väkivaltaiseksi pelkän alkoholin takia, vaan kyseessä on ennakkokäsitysten vaikutus (alkoholi tekee väkivaltaiseksi -> saan olla väkivaltainen). Kuitenkin esimerkiksi Suomessa on selvästi havaittu tiettyjä geenejä, jotka lisäävät väkivaltaisuuden riskiä alkoholin käytön yhteydessä.

Parisuhdeterapia ja sovittelu ovat usein hyvin ongelmallisia väärinkäyttötilanteissa, koska niissä uskotaan siihen, että ihmissuhde on aina kahden kauppa, kummankin näkemys on yhtä arvokas, ja kaikki ongelmat johtuvat kummastakin osapuolesta. Väärinkäyttö ei kuitenkaan ole parisuhdedynamiikkaa vaan ainoastaan väärinkäyttäjän aiheuttama ongelma!

Valheita ja gaslightingiä

Väärinkäyttöön kuuluu tyypillisesti valtava määrä valheita, niin puolisolle kuin ulkopuolisillekin – ja itsellekin. Tosin pieni osa väärinkäyttävistä miehistä sairastaa jotain psyyken häiriötä, jossa he todella pystyvät sulkemaan hirveitä tekoja mielestään ja kuvittelemaan, ettei niitä tapahtunut, mutta suurin osa vain tietoisesti valehtelee. (Kun mies on skitsofreenikko ja patologinen valehtelija, silloin tämä menee erityisen haastavaksi, been there.)

Gaslightingillä on iso rooli väärinkäytössä. Mies vääristelee kaiken niin, että joko nainen liioittelee, käsitti väärin, kaikki oli tämän omaa syytä tai jopa niin, että mitään ei itse asiassa tapahtunut. Mies voi ihan pokkana väittää, että tilanne meni aivan eri lailla kuin väität, miten kehtaatkin sanoa, että olisin tehnyt jotain sellaista.

Kriittinen asia väärinkäytön valtasuhteissa on se, että yhteiskunta uskoo miestä. Väärinkäyttävä mies ei onnistu gaslightaamaan pelkästään puolisoaan, vaan myös omat ja tämän ystävät ja perheen (been there…), sekä asioihin mahdollisesti puuttuvat viranomaiset ja ammattilaiset.

Poliisi, huoltajuuskiistoja selvittävät tahot ja terapeutitkin usein uskovat, kun rauhallinen ja mukava mies sanoo, että hullu nainen keksii kaikenlaista, itse se on vain hankala. Tämä oli kirjan järkyttävin osuus, aivan hyytävää. Miten ammattilaisetkaan eivät muka tiedä paremmin tällaisesta yleisestä taktiikasta?

Kun väärinkäyttäviltä miehiltä kysytään hoidossa heidän teoistaan, he eivät koskaan ole mielestään syyllisiä mihinkään vääryyteen. Esim. “vähän huitaisin kun nainen petti, eikö se ole oikeutettua?” Todellinen tilanne voi olla ollut, että mies näki naisen neuvovan tuntemattomalle ajo-ohjeita johonkin paikkaan ja tönäisi tämän katuun “pettäjänä”. Tai “hän potkaisi minua munille, hän tässä on se väkivaltainen osapuoli” (potkaisi rimpuillessaan pakoon, kun olin kuristanut hänet seinää vasten).

Tosin pieni osa miehistä ilmeisesti reagoi toisin: he sanovat tiedostavansa ongelmansa ja yrittävät kaikin tavoin korjata sen, vaikuttavat oikein yhteistyökykyisiltä ja katuvaisilta. Sitten he menevät kotiin ja hakkaavat kumppaninsa entistäkin pahemmin.

Mahtaa olla karua työtä, auttaa päivät pitkät ihmisiä, joista juuri kukaan ei halua muuttua, ja suurin osa ei tule muuttumaan mitenkään. Mutta kirjoittaja kokee, että jos edes yksi kymmenestä muuttuu, hänen työllään on merkitystä. Työ myös laittaa väärinkäyttäjät vastaamaan tekemisistään.

Väärinkäyttöä on monenlaista

Bancroft esittelee erilaisia tyyppejä, joita käsitellään esimerkiksi mediassa ja fiktiossa vähemmän. Esimerkiksi ihmistyyppi, joka suhtautuu puolisoonsa hyvin alentuvasti ja uskoo tietävänsä kaikesta kaiken, siinä missä puoliso ei tiedä mitään (hyvin tuttua). Lopulta tämä voi alkaa itsekin uskoa, ettei ole kovin fiksu. Toiset taas syyttävät puolisoaan kaikesta siitä, mikä maailmassa on väärin, myös omista virheistään (tämäkin).

Eräs ihmistyyppi nöyryyttää ja pilkkaa puolisoaan korottamatta ääntään. Kun nainen lopulta suuttuu ja huutaa, mies sanoo, että sinä olet tässä se epärationaalinen ja väärinkäyttäjä, sinä riehut vaikka minä en edes huutanut. Edelleen on myös sellaisia vanhanaikaisia miehiä, jotka saavat raivarin siitä, jos ruoka ei ole pöydässä, kun he tulevat kotiin (hollantilaisen kaverini naapurilla oli ollut juuri tällainen puoliso). Sama ihminen voi toki käyttää useita eri väärinkäytön strategioita.

Väkivaltaan voi kuulua raiskauksia ja seksiin manipulointia. Toisaalta jotkut väärinkäyttäjät ovat pitkän kaavan mukaisia rakastajia – tällä he ylläpitävät itsestään mielikuvaa seksijumalina ja ihannepuolisoina. Väärinkäyttäjälle on aina tärkeää hyvä kuva itsestään.

Usein (ei aina) väärinkäyttäjä kohtelee myös lapsiaan huonosti, näkee heidät omaisuutenaan, ja hänellä on mielestään päätösvalta kaikista heidän asioistaan (kunhan ei tarvitse oikeasti huolehtia heistä käytännössä). Ja koska tämä pitää puolisoaan huonona vaimona ja äitinä, tietenkin tämä näkee itsensä myös parempana vanhempana heille.

Sen sijaan muille ihmisille väärinkäyttäjä esittää täydellistä vanhempaa. Lapsille (kuten äidillekin) voi syntyä isään Tukholman syndroomaa vastaava ns. traumaattinen kiintymys, mikä huoltajuuskiistoissa sekoittuu aitoon läheisyyteen.

Teos käsittelee myös väärinkäytön dynamiikkaa ei-heterosuhteissa, muissa kulttuureissa (esim. temperamenttisemmissa kulttuureissa väärinkäyttäjä voi sallia naisen huutavan hänelle, vaikka muuten tämä on harvinaista), sekä ei-valkoisten amerikkalaisten suhteissa, esim. miten väärinkäyttöön vaikuttaa, jos mies on tummaihoinen ja nainen valkoinen, tai toisin päin. Jotkut tummaihoiset väärinkäyttäjät voivat esimerkiksi syyttää rasismia asiasta. Lopussa on listattu resursseja myös esim. latinoille sekä alkuperäiskansojen edustajille.

Usko naisia

Kirjan sanoma: väkivaltainen tai muuten väärinkäyttävä puoliso voi muuttua hoidon avulla, mutta tämä on harvinaista. Jos nainen kertoo joutuneensa fyysisen tai henkisen väkivallan kohteeksi, häntä on syytä uskoa, koska hän erittäin todennäköisesti kertoo totuuden – miehellä on luonnollisestikin kaikki syyt väittää naisen valehtelevan. Samoin itseään kannattaa uskoa, jos tällaista epäilee.

Vaikka mies olisi kuinka rauhallisen, herkän, ujon, lempeän tai hyväntahtoisen oloinen, vaikka tämän sosiaalinen asema olisi mikä, vaikka tämä tunnettaisiin hyväntekeväisyydestä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vaikka tämä ei joutuisi koskaan konflikteihin kodin ulkopuolella, hän voi silti olla puolisolleen äärimmäisen julma ja jopa hengenvaarallinen. Julkifeministi, väkivallan jyrkkä vastustaja, tunteistaan avoimesti puhuva ja julkisesti itkevä pehmo ja löytökissakodissa auttava mies voivat kaikki olla hirvittäviä väärinkäyttäjiä parisuhteissa.

Ja jos mies sanoo katuvansa ja yrittävänsä muuttua, tämä usein on pelkästään lisää valheita.

Varmasti erittäin hyödyllinen kirja kaikille, joilla on ollut tällaisia ongelmia puolisonsa kanssa ja heidän läheisilleen, mutta myös esim. kirjailijoille, jotka haluavat kirjoittaa väärinkäytöstä parisuhteissa. Pitäisi olla pakollista luettavaa myös poliiseille, tuomareille, terapeuteille jne.

Eutanasia psykiatrisista syistä

Hollanti kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa eutanasian voi saada psykiatrisen sairauden takia. Nyt viime aikoina asia on noussut tapetille Aurelia Brouwersin myötä. Aurelia sairasti mm. masennusta, ahdistusta, rajatilapersoonallisuutta ja traumaperäistä stressihäiriötä (PTSD) ja oli hyvin vaikeasti itsetuhoinen. Hän valitsi tammikuun lopussa eutanasian näiden takia.

Se valitseminen ei muuten ollut mitenkään helppoa, sillä vaikka eutanasia henkisen kärsimyksen takia on laillinen, se on erittäin vaikea saada. Vain murto-osa pyynnöistä hyväksytään pitkällisten selvitysten jälkeen. Lääkäreiden pitää olla sitä mieltä, että kaikki mahdolliset hoitokeinot on varmasti kokeiltu, ja kärsimys tulee olemaan pysyvää ja sietämätöntä. Hyväksytyillä on usein rajatilapersoonallisuus (borderline), joka katsotaan parantumattomaksi ja erittäin vaikeaksi hoitaa.

Aurelialla meni kahdeksan vuotta saada lupa. Sinä aikana hän teki parikymmentä itsemurhayritystä. Vielä tammikuun alussa hän sanoi, että ei voi täysin varmasti luvata, että malttaa odottaa eutanasiaan asti.

Aurelian tapaus oli esillä monissa sanomalehdissä, naistenlehdissä ja televisiossa, myös dokumenttielokuvan muodossa. Hän halusi enemmän ymmärrystä ja tukea henkisen kärsimyksen takia tehtävälle eutanasialle. En ole päässyt katsomaan dokumenttia, koska minulla ei ole Flashia, mutta useita muita eutanasiadokumentteja olen katsonut viime aikoina.

Nachtvlinder (Yöperhonen) oli dokumentti bilehile Priscillasta, joka valitsi eutanasian etenevän lihassairauden takia, ei siis psykiatrisista syistä, mutta sekin auttoi valottamaan hollantilaisten näkemyksiä eutanasiaan. Itse asiassa se oli melkein hollantilaisin mahdollinen dokumentti, jossa biletettiin paljon (kirjaimellisesti viimeistä päivää, sekä vielä hautajaiskappelissa). Priscillan “varaäiti” oli torimyyjä, joka avoimesti kertoi, että Priscilla ei ollut mikään enkeli, hän oli mörkö ja noita-akka ja perhonen samassa.

Koskettavinta dokumentissa oli, kun Priscillan teinivuosien ensimmäinen poikaystävä tuli katsomaan häntä saattohoitokotiin, vei tämän autolla kävelemään rannalle käsi kädessä, lauloi söpön laulun karaokessa viimeisenä iltana ja tuli vielä mukaan itse eutanasiatilanteeseen. Tällaista on todellinen rakkaus.

It’s Just a Ride kertoi sit-down-koomikko Lisannesta, jolla oli CP-vamma, kipusairaus, masennus, rajatilapersoonallisuus ja psykooseja. Hänelle syy eutanasiaan oli fyysisen ja henkisen kärsimyksen yhdistelmä. Lisanne-dokumentin katsominen tuntui siinä mielessä oudolta, että olin vuonna 2013 seurannut häntä vammaisrealityssä Het Zal Me Een Rotzorg Zijn, ja olin pitchannut hänestä lehtijuttua, mutta se ei lopulta mennyt läpi.

Kaikki näistä henkilöistä olivat alle 30-vuotiaita, kuten myös Sanne, josta katsoin dokumentin muutama vuosi sitten. Hän valitsi itse-eutanasian perheensä tuella, kun ei saanut lupaa viralliseen eutanasiaan. Sannellakin oli rajatilapersoonallisuus. Hollannissa itse-eutanasia on yleinen ja yleisesti hyväksytty konsepti, vaikka suomalainen nimittäisi sitä itsemurhaksi (eikä se täälläkään mene eutanasiatilastoihin).

Itse-eutanasiassa tilataan netistä tappavat lääkkeet, usein jonkin alan järjestön konsultoinnin jälkeen, ja kuollaan rauhallisesti omassa sängyssä rakkaiden ympäröimänä, niin kuin virallisessa eutanasiassa, miinus lääkärit ja byrokratia. Itsemurha-sana yhdistyy enemmän siihen, että vaikkapa jättäydytään junan alle.

Eräs hollantilaislehti teki jopa testin siitä, “kuinka turvallisia Kiinan itsemurhapillerit ovat”. Ainakin testatut tropit olivat laboratorion mukaan oikein luotettavia, ei siis tarvitse pelätä turhia mahakipuja tai päänsärkyä, vaan kuolema tulee rauhallisesti.

Luin hiljattain erästä naistenlehtijuttua, jossa kirjoittaja muisteli hyvän ystävänsä itsemurhaa 24 vuotta sitten. Ystävä oli päättänyt päivänsä junaraiteilla, koska “häntä ei kukaan pystynyt, osannut tai halunnut auttaa”. Tässä tietysti suomalainen lukija ajattelee, että kirjoittaja tarkoittaa apua mielenterveysongelmiin.

Muutamaa virkettä myöhemmin kävi selväksi, että kirjoittaja tarkoitti itsemurhassa auttamista. Hän oli vuosien varrella ymmärtänyt, ettei ystävää olisi voinut mitenkään pelastaa. Sen sijaan oli karmeaa, että tämä joutui kuolemaan yksin junan alle, muillekin ihmisille traumaattisesti, kun tämä olisi voinut lähteä rauhallisesti ystäviensä ympäröimänä.

Tämä siis tosiaan naistenlehden artikkelista, mutta se tiivistää erittäin hyvin hollantilaisen asenteen itsemurhaa, eutanasiaa ja itse-eutanasiaa kohtaan.

Eräs Aurelia-dokumentin katsonut hollantilainen twiittasi: “Jos joku sanoo, että henkinen kärsimys ei voi olla sietämätöntä, poistan sinut kavereista ja blokkaan…ikuisiksi ajoiksi.”

Nazisin illalliset

Ei ole taas jotenkin tullut postailtua runoja, vaikka minulta ilmestyy parin kuukauden päästä esikoisrunokokoelmakin. Tämä tuore tapaus ei ole mukana siinä, mutta onpahan tässä blogissa. Se ei pohjaudu mihinkään yhdysvaltalaislehtien juttuihin, vaikka näin voisi helposti ajatella, vaan hyvin vahvasti kuvitettuna omaan elämään.

Nazisin illalliset

istumme natsien kanssa samassa pöydässä
natsi taittelee meille servetit lautasille
natsit kohottavat maljoja
näytän elekielellä vaivihkaa
että natsilla on hampaanvälissä basilikaa
se ymmärtää yskän
ja kaivaa kynnenkärjellä pois

natseilla on hyvät ruokatavat
natsit rakastavat lihamureketta
ja suklaamoussea
vapaan kanan munia ja
reilun kaupan suklaata

illan päätteeksi
natsilta saisi kyydin kotiin
mutta kukaan ei uskalla natsin autoon
jotenkin se ei vain tunnu oikealta
mutta kiitos kuitenkin tarjouksesta

natsin suupielet nytkähtävät
ja se ajaa yksin kotiin
kuunnellen Spotifyä
öisellä tiellä

Miksi ryhdyin buddhalaiseksi?

Huolellisen harkinnan jälkeen ryhdyin buddhalaiseksi, eli fantsummalla termillä “turvauduin kolmeen jalokiveen”. Sinänsä asiassa ei ollut mitään erityistä ryhtymistä enää tässä vaiheessa: päädyin elämässäni viime aikoina buddhalaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan, joten “virallistaminen” on hyvin symbolinen juttu.

Buddhalaisuus on kiehtonut minua oikeastaan aina, koulun ET-tunneilta asti. Se vetoaa usein nörtteihin ja intellektuelleihin, koska se on “järkevä, viisautta korostava uskonto/filosofia, jossa ei tarvitse uskoa mihinkään jumaliin”.

Buddhalaisuus vetoaa usein erityisesti pitkäaikaissairaisiin. Tunnetulla buddhalaisella opettajalla Pema Chödrönillä on CFS, omalla lempparillani Tara Brachilla on Fragile X -oireyhtymä. Olen lukenut myös pari vähemmän tunnetun kirjoittajan kirjaa, joissa käsitellään buddhalaisuuden/meditoinnin ja pitkäaikaissairauden suhdetta. Se vetoaa siksi, että se tarjoaa tavan vähentää sairauden aiheuttamaa kärsimystä.

Pari vuotta sitten kirjoitin romaaninkin buddhalaisuutta ja pitkäaikaissairautta sivuten, mutta se jäi julkaisematta. Sitä varten jouduin tekemään taustatyötä ja innostuin myös lukemaan tekstejä, jotka menivät taustatyön ulkopuolelle, kuten tämä kirja ja ihanan liberaali Lion’s Roar -lehti, joka käsittelee paljon mm. rasismia ja HLBTIQ-asioita.

Mihin buddhalaisuuden koulukuntaan kuulun? Sitä piti miettiä pitkään. Tiibetinbuddhalaisuus on hurjan kiehtovaa, mutta aivan liian uskontoa/okkultistista minun makuuni. Zenbuddhalaisuus tuntuu liian askeettiselta. Mantrakeskeinen Pure Land ei vetoa yhtään. Theravada on liian konservatiivista ja tuntuu mahayanaa itsekeskeisemmältä. Onneksi ei ole pakko valita.

Minua kiehtoo aate nimeltä (socially) engaged Buddhism (kääntäisin sen itse yhteiskunnalliseksi buddhalaisuudeksi), jonka tunnetuin edustaja on vietnamilaismunkki Thich Nhat Hanh. Se on enemmän yksi tapa harjoittaa buddhalaisuutta kuin varsinainen oma koulukunta. Tarkoituksena on tehdä hyvää myös perinteisin aktivismin keinoin, eikä vain esim. hyväntekeväisyydellä. Tämä on aktiivisempi ja radikaalimpi näkökulma kuin perinteinen mahayana, jossa muiden auttamisen tärkein muoto on valaistua “kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.

Uskonko jälleensyntymään ja muihin kosmisiin juttuihin? En usko jumaliin tai demoneihin. Suhtaudun jälleensyntymään agnostisesti. Eräs näkemys buddhalaisesta jälleensyntymästä on, että kun “kaikki on yhtä”, jälleensyntymä on konseptin väistämätön seuraus, ja se on eri asia kuin reinkarnaatio. (Jotkut buddhalaiset kyllä uskovat muistavansa aiempia elämiään.)

Uskon että on olemassa ilmiö, joka tunnetaan nimeltä valaistuminen, jota voi tarkastella psykologisesti, neurologisesti tai hengellisesti, mutta sen tavoittelu ei ole minulle syy olla buddhalainen. Se olisikin aika huono motiivi, jos ei ole vakuuttunut jälleensyntymästä, koska täysi valaistuminen tässä elämässä olisi epärealistista, varsinkin kun sitä elämää lienee jäljellä enää aika vähän.

Siitä kiistellään, miten todennäköistä valaistuminen ylipäänsä on. Joidenkin mielestä maailmassa elää vain muutama valaistunut. Toisten mielestä se on käytännössä kenen vain saavutettavissa, ainakin valaistumisen ensimmäinen taso, kunhan meditoi ahkerasti ja motivoituneesti.

Myös siitä kiistellään paljon, niin buddhalaisten piirissä kuin sen ulkopuolellakin, onko buddhalaisuus uskonto. Eräs yleinen heitto on, että vain kun verotuksessa kysytään. On paljon ihmisiä, jotka kutsuvat itseään sekulaaribuddhalaisiksi tai kristityiksi buddhalaisiksi.

Sadat miljoonat ihmiset eittämättä harjoittavat buddhalaisuutta uskontona. Siinä voi kirjoittaa rukouksia, maalata ikoninkaltaisia jumalankuvia ja uhrata alttareille. Ne eivät kuitenkaan ole missään määrin buddhalaisuuden ydinjuttu. Shakyamuni Buddha itse kielsi sokean uskon. Harvan uskonnon esittämistä väitteistä monia on tutkittu mm. neurotieteen keinoin.

Itse en koe kuuluvani mihinkään uskontoon, vaan tämä on minulle maailmankatsomus, elämänfilosofia, elämäntapa. Vastaisin rasti ruutuun -kyselyssä jumaliin uskomisesta tai uskonnollisuudesta olevani agnostikko tai aina yhtä trendikkään “spiritual but not religious”. En kuitenkaan pahastu, jos joku sanoo, että olen nyt uskonnoltani buddhalainen.

Mikä sitten on homman ydin? Olennaisia käsitteitähän ovat non-dualismi, itsen puuttuminen ja tyhjyys, joiden selittäminen menee kyllä aivan tämän tekstin ulkopuolelle. (Buddhalainen tyhjyys käsitetään usein väärin, koska se ei tarkoita, ettei mikään olisi olemassa tai ettei millään olisi väliä.)

Buddhalaisuudessa riittää numeroituja listoja. Kolme jalokiveä, kahdeksanosainen polku, paljon, paljon muuta.

Neljä ylevää mielentilaa ovat rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo ja tasapainoisuus/järkkymättömyys (kolme ensimmäistä kuulostavat aika samoilta ja niissä onkin paljon samaa, mutta ne voi myös määritellä selvästi erikseen). Tämä on yksi suosikkilistojani, ja paljon helpompi ymmärtää ilman syvällistä perehtymistä asiaan.

Näitä kaikkia yleviä mielentiloja voidaan harjoittaa erilaisilla meditointitavoilla. Ja niiden tapojen toimimisen huomaa todella konkreettisesti. Ne muovaavat aivoja rakastavammiksi, myötätuntoisemmiksi, iloisemmiksi ja tasapainoisemmiksi.

Joillain on aika askeettinen ja synkkäkin kuva buddhalaisuudesta. Kaljupäiset munkit meditoivat riveissä päivät pitkät ja “elämä on kärsimystä” (moni ei pidä tästä käännöksestä sanalle dukkha, se on moniulotteisempi). Vaikka oikeasti buddhalaisuus on hyväntuulista, leppoisaa ja täynnä huumoria. Buddhalaisuus on myös käytännönläheistä. Pyritään tekemään hyviä asioita – ja aktiivisesti harjoitetaan niitä tukevia mielentiloja.

Moni sanookin, että on buddhalainen siksi, että se toimii. Koska se parantaa elämää juuri nyt, vaikkei tähtäisi valaistumiseen tai seuraaviin elämiin.

Rakkautta ja myötätuntoa

Kun kokee lämpöä ja empatiaa muita ihmisiä kohtaan, se parantaa sekä omaa että muiden elämää. Tasapainoisuus/järkkymättömyys taas tekee empatiasta voimavaran, kun voi kokea sitä myötäiloa tuntemattomien ilosta, mutta ei tarvitse pillittää tuntemattomien blogaajien kissojen kuolemaa, kuten on joskus saattanut käydä.

Olen toki aina ollut erittäin empaattinen ihminen, buddhalaisuudella ei ole siihen ajatukseen yksinoikeutta. Lähimmäisenrakkaus on minusta aina ollut kristinuskossa hienoin juttu. Mutta en koskaan tajunnut, miten paljon empaattisempi voisin vielä olla, ja niin, että se tuntuu vain lahjalta, ei rasitteelta.

Olen ymmärtänyt myös, mikä on se “Jumalan rakkaus”, mitä esim. monet kristityt kokevat tuntevansa. Olen tuntenut sen saman, mutta se ei ole peräisin Jumalalta, vaan minusta itsestäni. Rakkaus on paljon muutakin kuin ulospäin osoittava nuoli.

Meditoida voi toki olematta buddhalainen, googleta esimerkiksi “guided loving kindness meditation”, jos englanti taipuu. Osassa ohjatuista meditaatioista voi olla seassa buddhalaisia konsepteja, mutta ne eivät ole olennaisia, täysin sekulaarisiakin versioitakin on.

Olennaista on tajuta harjoituksen idea: jos lähetät rakastavaa ystävällisyyttä ihmisille mielessäsi, pointtina ei ole niinkään kuvitella, että tuo visuaalisaatio muuttaa niiden ihmisten elämää, vaan omaa mielentilaasi ja elämääsi – ja siten epäsuorasti voi muuttaa myös heidän. (Esim. lähetät kaupan tutulle kassalle mielessäsi rakastavaa ystävällisyyttä, hymyilet kassalle seuraavalla kertaa iloisemmin ja tämä ilahtuu.)

Olen edelleen sama tyyppi, järkevä, rationaalinen, tiedettä rakastava ja enimmäkseen skeptinen, yritän vain olla 2.0-versio itsestäni. Blogikin pysyy enimmäkseen samanlaisena, saatan ehkä kirjoittaa enemmän jotain hörhöjuttuja tai ajoittain jotain aiheeseen liittyvää. Luen paljon meditointia ja buddhalaisuutta käsitteleviä kirjoja ja yksittäisiä sellaisia tulen arvostelemaan täällä, useimpia en.

Tosiasia silti on, että meditointi on tuonut elämääni onnea ja iloa ihan eri tavalla kuin kirjoittaminen koskaan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin lopettamassa kirjoittamista, mutta jos niin joskus terveydellisistä syistä käy, elämää voi olla senkin jälkeen.

Vammattomien maailma myrkyttää vammaisen mielen

Olen kirjoittanut vammaisuuden sosiaalisesta mallista usein aiemminkin. Tiivistettynä: pyörätuoli ei rajoita elämää, vaan kynnykset. Ja sama muille eri vammoille.

Yhteiskunta kuitenkin tunkee meidän päämme sisälle ja kertoo, että vammaisuuteen liittyvät jutut ovat huonoja, koska vammaisuus on aina huonompaa kuin vammattomuus. Monelle tämä on niin itsestäänselvä juttu, ettei sitä voi kyseenlaistaa. Esimerkiksi cripspiraatio eli inspiraatioporno perustuu ajatukseen siitä, että vammaisuus (etenkin liikuntavammaisuus) on aina kauheaa, ja siten on uskomatonta ja ihailtavaa, jos joku vammainen siitä huolimatta “kykenee elämään”.

Pyörätuoli on yksi vammaisuuden symboleja. Jokainen joka on yhtään perehtynyt vammaispolitiikkaan tai -aktivismiin oppii nopeasti, ettei pyörätuolissa istuminen ole hirveää tai traagista. Se ei ole vankila vaan kulkuväline, esineenä täysin neutraali.

Syntymästään asti pyörätuolia käyttänyt ei useinkaan haaveile kävelykyvystä, ei välttämättä koe mitään tarvetta “parantua”. Samoin moni kuuro ei halua kuulevaksi. Vammattomille tällainen ajatus voi olla uusi ja hyvin kummallinen, koska se on ristiriidassa yhteiskunnan yleisten asenteiden kanssa.

Muita vastaavia asenteita on paljon enemmän, ja ne jäävät helpommin huomaamatta. Kroonisesti sairaat yleensä haluavat parantua, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitkäaikaissairaan elämään kuuluvat asiat ovat huonoja.

Moni vammainen sanoo, ettei voi olla ableisti tai vammaisia syrjiviä, koska on itse vammainen. Internalisoitua syrjintää esiintyy kuitenkin kaikissa ryhmissä. Esimerkiksi aasialaissyntyinen ihminen voi tuntea häpeää siitä, ettei ole hyvä matikassa kuten “kuuluisi”. Nainen puolestaan voi alkaa itsekin uskoa, kun perheenjäsen sanoo, etteivät tytöt pärjää matikassa.

Olen aina ollut ihminen, joka kulkee omia polkujaan piittaamatta muiden mielipiteistä. Se on ollut yksi tärkeimpiä osia identiteetissäni sekä varmasti myös piirteitä, jotka muut ihmiset yhdistävät vahvasti minuun. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että monet asenteistani ovat internalisoitua ableismia. (Tässä on auttanut paljon meditaatio, joka laittaa tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.)

Esimerkiksi kun kuulee jatkuvasti, miten hirveää on kun ihmiset popsivat kourakaupalla pillereitä, siihen alkaa itsekin uskoa. Itse otan päivässä lähes 20 eri lääkettä ja suunnilleen saman verran lisäravinteita. Vaikka en missään nimessä suhtaudu negatiivisesti lääkkeiden käyttöön, kirjoitanhan niistä jopa työkseni, tuo määrä ahdisti, se sai minut tuntemaan itseni sairaammaksi, ja sairaushan on huono.

Toki tuosta määrästä on vaivaa ja siitä koituu rahallisia kustannuksia, mutta pillereillä itsessään ei ole mitään negatiivista arvolatausta. Se on pelkästään ihmisten, minun tai muiden, pään sisällä. Pillerit ovat vain pieniä, yleensä valkoisia nokareita. Ne eivät tee minusta sairaampaa, vaan tietenkin päinvastoin. Nyt yritän muistaa olla iloinen siitä, että voin syödä noin monta hyödyllistä lääkettä saamatta niistä mitään sivuvaikutuksia.

Toinen vastaava on lisähappi. Käytän happirikastinta happiviiksillä – olet varmasti nähnyt sellaisia elokuvissa tai telkkarissa kuolemansairailla potilailla (kenties myös leikkauksesta toipuvilla). Se ei tietenkään tee minusta sairaampaa, vaan edelleen, vähemmän sairaan.

Olen luonnostani ihminen, joka tykkää tehdä asioita. Paljon asioita, monenlaisia asioita. Rakastan kirjoittamisen lisäksi mm. ruoanlaittoa, valokuvausta, puutarhanhoitoa ja tanssia. Teen noita häviävän vähän, koska minulla ei ole siihen voimia. En ole koskaan, myöskään ollessani vielä terve, ymmärtänyt, miksi joku haluaisi mennä makaamaan paratiisirannalle tekemättä mitään. Minusta se on kuolettavan tylsä ajatus.

Siksi pitkäaikaissairaudessa aivan ylivoimaisesti pahinta on ollut se, ettei pysty tekemään asioita. En kärsi jatkuvista kivuista, eikä minun yleensä oloni yleensä ole erityisen kamala, ainoastaan täysin voimaton.

Kykenemättömyys tehdä asioita tuntuu pahalta monelta eri tavalla. On tylsää, turhauttavaa, miettii mitä asioita voisi ja haluaisi olla tekemässä, miten voisi edistyä erilaisissa asioissa, halutut projektit eivät valmistu (oli se romaanikäsikirjoitus, siivous tai joululahja), ei pääse kokemaan uutta, jne.

Monelle ehkä pahinta ovat syyllisyyden tunteet, epäilykset omasta laiskuudesta ja tunne hyödyttömyydestä tai siitä, ettei osallistu yhteiskunnan tai perheen toimintaan riittävästi. Minulla ei ole ollut juuri tällaisia, koska tiedän, etten ole laiska ja koen hyödyttäneeni maailmaa monin tavoin.

Mutta minunkin on ollut vaikea myöntää itselleni, että vaikka tekemättömyys ei ole kivaa, kiireettömyys on. Paljon, paljon mieluummin tekisin asioita päivät pitkät, kirjoittaisin, kokkaisin, siivoaisin, kävisin lenkillä jne. Mutta kun en pysty tekemään, se on fakta. Saman tien voin ainakin nauttia siitä ajatuksesta, että minun ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan juuri koskaan, aamulla ei ole kiire mihinkään, voin elää rauhallista elämää.

Tähän mielentilaan kesti yllättävän kauan päästä. Monissa maissa pitkäaikaissairaat saavat jatkuvasti kuulla, että eikö olekin kiva löhötä ja katsoa telkkaria päivät pitkät, ja moni kokee sen hyvin nöyryyttävänä. Ei ole kivaa, he vastaavat, olisin mieluummin yliopistossa, perustaisin perhettä tai edistäisin uraani. Suomessa työttömyys nähdään yleensä joko mukavana lomailuna tai minäkuvaa nakertavana, elämästä mielekkyyden vievänä olotilana. Se ei voi olla neutraalia.

Että on ihan kivaa, ettei aamulla tarvitse nousta aikaisin on jotain, mitä en ihan hirveästi huutele. Mutta meni 17 vuotta siihen, että pystyn myöntämään sen itselleni.

Vaikka en ole uskonut, että vammaisuus olisi kielteinen asia, yhteiskunta tyrkytti minulle käsitystä siitä, että elämäni oli silkkaa kärsimystä, ja siihen oli helppo mennä mukaan. Vihdoin ymmärrän, että vaikka elämääni ei kuulu juuri mitään perinteisesti hyvään elämään yhdistettyjä asioita, ja kuuluu runsaasti kärsimykseen yhdistettyjä asioita, se on kuitenkin ihan hyvä elämä. Tästä voin huudella enemmänkin.

Hanki maailman fiksuimman miehen yleissivistys

Kalifornialaiskoomikko Greg Proops tunnetaan parhaiten Whose Line Is It Anyway? -komediaohjelmasta, jossa hän on esiintynyt vuodesta 1989. Proopsin vuonna 2010 aloittama The Smartest Man In the World -podcast on komediaa, mutta paljon muutakin. Se käsittelee runoja, kirjallisuutta, historiaa, musiikkia, elokuvia, taidetta, matkailua, ruokaa, vodkaa, huumeita, politiikkaa, feminismiä ja baseballia. Suurin osa näistä on mukana myös kirjassa.

The Smartest Book in the World on yleissivistävä kirja, jonka tavoitteena on esitellä esimerkiksi siisteimmät klassikkoelokuvat, -romaanit, -levyt, -runot, historian jännimmät tapahtumat ja cooleimmat merkkihenkilöt. Kyse ei ole siitä, että tiedoilla voisi päteä ja vaikuttaa fiksuilta muille, vaan siitä että nämä jutut ovat yksinkertaisesti hienoja ja kiehtovia. Lisäksi käsitellään esimerkiksi parhaita ja kamalimpia sanoja ja oikeaoppinen välimerkitys.

The Smartest Book in the World

Kirjan erikoisuus ovat fiktiiviset baseball-joukkueet, joita on koottu baseball-pelaajien lisäksi erilaisista historian merkkihenkilöistä. Naisistakin on useampi. Greg pitää tärkeänä naisten ja ei-valkoisten nostamista esiin historiasta ja kulttuurista. Valkoiset miehet kun ovat saaneet kirjoittaa historiaa ja maailmankuvaa ihan riittävän kauan. Hän jopa kirjoittaa kirjassa sanan Woman aina isolla alkukirjaimella. Tätä voisi pitää toki fetisoivana tms erikoisena tapana edistää tasa-arvoa.

Länsimaisiin keskittymiseltä ei täysin vältytä, mutta kirjassa on tyypillisempien japanilaisten haikurunojen lisäksi myös esimerkiksi inuitrunoutta.

Kirja on enimmäkseen kiinnostava, mm. siksi että Greg on todella hyvä kirjoittaja. On sääli ettei hän itse kirjoita runoja tai fiktiota, sillä hän hallitsee englannin kielen mestarillisesti ja hänen sanavarastonsa on loputon. Välillä kirjan formaatti alkoi tylsistyttää. Levyjä on hauskempi kuunnella kuin lukea niiden sanallista kuvausta. Myöskään baseball-osiot eivät aina jaksaneet iskeä, vaikka paljon enemmän kuin olisin arvellut.

Erityisen hauska osio käsittelee taidevarkauksia: miten Greg hypoteettisesti varastaisi monia kuvataiteen ja modernin taiteen mestariteoksia, joista osa on esimerkiksi useita tonneja painavia veistoksia. Mukana ovat myös George Bushin maalaukset.

Kirja on kuvitettu Gregin Jennifer-vaimon mustavalkoisilla piirroksilla.

Kaunokirjallisuus on portti Kokoomukseen

On esitetty, että kaunokirjallisuuden lukeminen lisäisi empatiaa, kahdestakin osittain erillisestä syystä. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on samaistua muihin ihmisiin, päästä näiden pään sisään. Mitä empatiakin tietysti on, muihin samaistumista.

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että kaunokirjallisuus, etenkin klassikot, ovat täynnä ns. underdogeja, ihmisiä joilla menee koko ajan huonosti, mutta lukija tsemppaa heitä silti. Kaunokirjallisuus ylipäänsä tietysti perustuu konfliktiin eli ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ilman sitä ei synny draamaa, koko tarinaa ei ole. Tarinan lisäksi myös itse samaistuminen syntyy pitkälti vastoinkäymisistä. Siksi romaanit ovat täynnä mm. orpolapsia.

Kirjoitin hiljattain novellia, josta pelkäsin tulevan helposti vitsi. Koska haluan säästellä päähenkilöiden viattomia vanhempia, tein päähenkilöstä yksinäisen ja novelli alkaa sillä, että hän saa potkut töistään. Ei tee mieli nauraa sellaiselle, jota sympatiseeraa.

Lähes koko kirjallisuuden kenttä, kuten muutkin kulttuuripiirit mutta vielä vahvemmin, ovat vasemmistolaisia. Kuten sanoin siskolleni vain puoliksi huumorilla keskustellessamme asiasta, että oikeistolaisilla on Cheek ja Ayn Rand, vassareilla on kaikki loput.

Tekeekö kaunokirjallisuuden lukeminen ihmisistä herkemmin vasemmistolaisia? Itselleni ainakin herää kysymys, että voiko proosan lukeminen tehdä ihmisistä jopa oikeistolaisen. Empatiaan taipuvaisella empatiakyky ja halu tukea muita kasvaa lukemisen myötä. Joku toinen miettii, että miksi tuo Oliver Twist on köyhä, ei varmaan kannattaisi olla vaan ryhtyä menestyjäksi, ja myöhemmin päätyy Kokoomuksen riveihin.

Sounds legit, mielestäni.

Merikäärmettä etsimässä

Risto Isomäen tunnetuin teos lienee ydinvoima-aiheinen Sarasvatin hiekkaa. Con Rit on enemmän ekotrilleri kuin ekoscifiä ja sen inspiraatio löytyy fysiikan sijaan biologiasta (etenkin meribiologiasta), ekologiasta, klimatologiasta, maantieteestä, historiasta, mytologiasta, kryptoeläintieteestä ja geologiasta. Aluksi kirja ei oikein vedonnut minuun vielä Sarasvatiakin runsaampine infodumppeineen, mutta kun pääsin siihen sisään, se vei mukanaan.

Meribiologi Martti on maailmaa ja tiedettä laajalti tunteva Asperger-henkinen ulkoilmaihminen, joka asuu syrjäseudulla ja rakastaa hylkeiden bongailua Saaristomerellä. Eniten häntä kuitenkin kiinnostaa kryptoeläintiede eli taruolentojen tutkimus ja etenkin myyttinen con rit, jättiläismäinen merikäärme, jonka hän uskoo olevan oikea eläin. Siitä kun löytyy havaintoja monissa eri kulttuureissa ympäri maailman. Esimerkiksi asteekeille se oli Quetzalcoatl-jumala.

Martti saa kuulla vietnamilaiselta tutultaan, että sieltä on löytynyt con ritin raato, joka tosin huuhtoutui takaisin mereen. Voisiko miehen pitkäaikainen unelma toteutua? Mutta mistä ihmeestä löytyisi rahat merenpohjan naaraamiseen.

Con rit -kansi

Ellei sitten Camillalta, Martin nuoruudenrakkaudelta, joka ennen oli lämminhenkinen humanitaari, mutta sittemmin on muuttunut piinkovaksi ja upporikkaaksi suomenruotsalaiseksi bisnesnaiseksi, jonka bisnekset tuhoavat luontoa valtavissa määrin. Jokin Camillassa vetää kuitenkin Marttia yhä puoleensa. Camilla on juuri saanut useita hirveitä uutisia ja melkein mikä tahansa tuntuu houkuttelevalta pakotieltä.

Kaikki ei – tietenkään – suju niin kuin piti ja retkikunta joutuu aivan uskomattomiin vastoinkäymisiin ja kamppailuihin, joissa oikeasti tuskin kukaan heistä olisi selvinnyt hengissä. Mutta trillereissä näin voi käydä, kun henkilöiden äly on timantinterävää ja fyysiset kestävyys lähes ylimaallista. Tästä tulisi kyllä hyvin hollywoodmainen ja sinemaattinen elokuva, ja luulisi kirjallakin olevan kansainvälistä vetovoimaa. Ei sitä tosin ole kukaan innostunut kääntämään.

Kirjassa on aivan käsittämätön määrä infodumppeja, myös dialogissa, joista osa liittyy ym. tieteiden lisäksi esimerkiksi vietnamilaiseen kulttuuriin. Toisaalta ne ovat enimmäkseen erittäin kiehtovia, usein jopa hätkähdyttäviä, ja kaiken lisäksi perustuvat 95-prosenttisesti tosiasioihin, kuten kirjan jälkisanoissa kerrotaan.

Ohut ihmissuhdekuvaus saa loppua kohden hieman syvyyttä, vaikka jääkin kliseiseksi ja ennalta-arvattavaksi ja dialogi tönköksi. Muut hahmot kuin Martti ja Camilla jäävät täysin statistin rooliin, mutta ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita (Camillalla on kyllä hämmentävän hyvä ymmärrys tieteestä ja luonnonilmiöistä…). Luonnon kuvaus kannattelee kirjaa hyvin konkreettisella tasolla, koska lähes kaikki tapahtuu keskellä luontoa, sen ehdoilla.

Romaanin kustannustoimituksessa löytyi lausetasolla jonkin verran kömpelyyksiä (tyyliin väärin kirjoitettuja sanoja ja virkkeitä joissa on kaksi eri häntä). Bongasin niitä tosin alkupuolella selvästi enemmän, ehkä loppua kohden olin jo tarinan ja kuvailun imussa. Ehkä eniten häiritsi, että Camillan saamat järkyttävät uutiset unohtuivat melkein välittömästi ja kirjan lopussa nousivat hyvin hetkellisesti esille.

Kun poliisi ei ole ystävä

Angie Thomasin The Hate U Give on monen kovasti odottama nuortenkirja, josta peräti 13 kustantajaa kävi huutokauppaa ja joka nousi New York Timesin bestsellerlistan huipulle. Itsekin yritin ostaa sen jo ilmestymispäivänä helmikuussa, mutta jostain syystä sähkökirja ei ollut saatavilla Amazonissa. Kirjaa on inspiroinut Black Lives Matter -liike ja sen nimikin viittaa Tupacin kappaleeseen.

Kuusitoistavuotias Starr asuu köyhällä, jengien hallitsemalla alueella, mutta käy koulua hienommalla alueella. Koulussa hän joutuu vetämään koko ajan roolia, jotta ei ole “ghetto” tai “vihainen musta nainen”. Poikaystävä Chris on valkoinen ja Starr pelkää esitellä tätä isälleen, joka fanittaa Malcolm X:ää ja on muutenkin erittäin musta. Starr itse rakastaa Beyoncéa, Tupacia ja useita muita räppäreitä, Harry Potteria, Tumblria, koripalloa ja ihania lenkkareita – sekä Fresh Prince of Bel Airia, joka on hänen ja Chrisin yhteinen juttu.

The Hate U Give -kansi

Poliisi ampuu Starrin lapsuudenystävän tämän nenän edessä. Khalil on jo Starrin toinen lapsuudenystävä, joka on ammuttu. Khalil oli syytön mihinkään, eikä uhannut poliisia millään lailla, toisin kuin poliisi väittää. Starria pelottaa kuitenkin puolustaa häntä ja hän vaikenee ensin koko asiasta. Jossain vaiheessa asia nousee kuitenkin liian suureksi, kun mellakat valtaavat koko kaupunginosan.

Suurin osa kirjasta jäi minulle jotenkin emotionaalisesti etäiseksi. En oikein osaa selittää miksi, ei kirjoitustyyli sinänsä ollut etäännyttävä, eikä se tapahtumien ympäristöstä jäänyt kiinni, koska katsoin samaan aikaan Atlanta-sarjaa, joka sijoittuu tummaihoisten räppäreiden elämään Atlantassa ja pääsin siihen paljon paremmin sisään ja tykästyin siihen yllättävänkin paljon.

Loppua kohden pääsin paremmin sisään, kuten useimpien kirjojen kohdalla tapahtuu. Aloin kyllä mennä sekaisin valtavan henkilökaartin kanssa, johon kuuluu Starrin perheenjäseniä, sisaruspuolia kumppaneineen, paikallisia kavereita, koulukavereita, naapureita ja ties mitä. Chris jää aika paperiseksi hahmoksi, jonka ainoa ulottuvuus on, että tukeeko hän Starria tarpeeksi vai ei.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja itse tykkäsin siitä, että sen dialogi ja osa kerronnastakin on kirjoitettu AAVE:lla eli tummaihoisten yhdysvaltalaisten kielellä, jonka moni tuntee hiphopista ja Black Twitter -meemeistä. Monella on AAVE:sta negatiivinen mielikuva, koska se yhdistyy köyhiin ja “ghettoihin”, mutta kyseessä on murretyyppinen tapa käyttää kieltä siinä missä vaikkapa skotlantilaisten käyttämä kieli, ei mikään “huono englanti”.

The Hate U Give antaa myös hyvän kuvan tummaihoisten elämästä, millaista on elää jatkuvan rasismin ja mikroaggressioiden keskellä, kun valkoisille ei saa vaikuttaa liian mustalta tai perheenjäsenilleen liian valkoiselta. Millaista on joutua pelkäämään henkensä edestä aina kun näkee poliisin, vaikka ei olisi tehnyt mitään. Toki kulttuuri on paljon muutakin kuin vain uhriutta tai negatiivisia asioita, se on esimerkiksi perhe-elämää, musiikkia, vaatteita ja ruokatottumuksia. Ja puhetapaa.

Monet asiat on kirjassa ihan alleviivaten selitetty, kuten vaikkapa että tummaihoinen voi sanoa nigga, mutta valkoihoisen ei kuulu käyttää ko. sanaa, ei vaikka laulaisi rap-biisin päälle. Tai että tummaihoisia ällöttää, kun heitä esineellistetään kuvailemalla erilaisia ruokaa tarkoittavilla sanoilla (suklaa, kahvi, karamelli jne). Tai miksi tummaihoisilla on usein niin “oudot nimet”.

Hieman infodumpiksi menevät myös jotkut pidemmät keskustelut sellaisista aiheista kuin että miksi tummaihoisia istuu enemmän vankiloissa, miksi ihmiset näkevät huumediilerissä vain huumediilerin, eivätkä olosuhteita jotka ovat siihen johtaneet, miksi ihmiset liittyvät jengeihin jne. Toisaalta nämä asiat ovat hyvin tärkeitä ja ne selitetään kirjassa hyvin, oli lukijana sitten teini tai aikuinen.