Lukunäytteitä romaaneista
Lukunäyte: Marian ilmestyskirja
Ei ole hauskaa palata takaisin kouluun kesäloman jälkeen. Se ei muutu hauskemmaksi, kun sen tekee pyörätuolissa ja avustajan kanssa. Kaikki tuijottavat aivan yhtä surutta, niin lapset, opettajat kuin keittäjätkin. Voi lapsi parka. Kukaan ei halua siihen viereiseen pulpettiin istumaan, ei edes Heli.
Ja aivan kuin huomiota ei olisi vielä tarpeeksi, opettaja aloittaa ensimmäisen tunnin keskittymällä juuri minuun. Muutenhan joku ei olisi ehkä ollenkaan huomannut pyörätuolia.
- Marian vanhemmat toivoivat—-
Marian äiti, tarkoitat. Marian isältä ei kysytty, eikä kyllä Marialtakaan, ei että se ketään yllättäisi. Voit syyttää pelkästään Marian äitiä, joka niin hyvin tietää mikä on hänen tyttärelleen parhaaksi.
—-että kertoisin teille Marian uudesta tilanteesta.
Vai että tilanteesta. Vajoan syvemmälle pulpetin alle ja vieressä avustajani seisoo ja hymyilee. Avustajani on Lena yhdellä e:llä, mutta käytän hänestä vain nimeä avustaja, koska hänen säälittävä nimensä tekee turhankin selväksi sen, miten hyödytön hän on.
- Maria sairastui kesän aikana ja sairauden takia hän tarvitsee nyt pyörätuolia.
Ihanko tarvitsee. Huviksenihan minä tässä istun. En olisi saanut tarpeeksi huomiota pelkästään ostamalla uudet lenkkarit tai uuden penaalin, jossa on viisitoista erilaista lokeroa. Samalla vältyn kokonaan osallistumasta liikuntatunteihin. Ei nelistä, korista, sählyä, sulkapalloa eikä uintia, ei liikunnanopettajan itse keksimiä temppuratoja, joissa tehdään kuperkeikkoja sinisillä patjoilla ja roikutaan köysissä kuin marakatit.
- Maria on ihan sama ihminen kuin ennenkin, joten toivottavasti kohtelette häntä sen mukaan, sanoo opettaja ja hymyilee reippaasti. Kukaan ei vastaa hymyyn, paitsi avustajani, joka edelleen hymyilee ja kokee suurta tyytyväisyyttä siitä, että vaikka ei päässytkään eläinlääketieteelliseen, on silti valinnut hienon ammatin, jossa pääsee auttamaan muita ihmisiä.
Voisiko enää utopistisempaa lausuntoa esittää. Tokihan kaikki kohtelevat minua samalla lailla kuin ennenkin. Nyt kun he tietävät miksi olen pyörätuolissa, he tuskin enää huomaavat sen olemassaoloa.
Sitten jaetaan matikankirjat, jotka äiti myöhemmin päällystää hyllypaperilla, koska se on halvempaa kuin kontaktimuovi. Se näyttää tyhmältä ja repeilee laukussa, mutta ei se mitään, ne revenneet kohdathan voi teipata. Meillä kun on kotona niin tiukkaa rahasta, ettei minun kirjojani voi päällystää kontaktimuovilla.
- Ei kaikkea tarvitse tehdä samalla lailla kuin muut, äiti sanoo. – Kaikkien kavereiden kirjat näyttää samoilta, mutta sun kirjat erottuu joukosta.
Se on tietysti hyvä juttu. Muutenhan voisin vaikka sulautua joukkoon turhan hyvin. En ole koskaan tajunnut sitä hyllypaperia, mutta ehkä äiti ei osaa laittaa kontaktimuovia ilman kuplia.
Miten opettaja kehtaa väittää, että minä olisin sama ihminen kuin ennenkin? En todellakaan ole se sama tyttö, joka haki kevätjuhlassa kuvaamataidon stipendin. Minulla on nyt uusi elämä, jossa uiminen ja leffassakäynti ovat vaihtuneet lääkärireissuihin ja äidin syöttämiin vitamiinipillereihin, jotka tuskin vaikuttavat yhtään mihinkään, paitsi saavat äidille paremman mielen. Jos vitamiineista olisi jotain apua, tuskin kukaan tässä maailmassa liikkuisi pyörätuolilla.
Ja tämä sisäinen diskurssi on tietenkin kaikki jälkikäteen kehittelemääni. Silloin en osannut tuntea muuta kuin loputonta kauhua, häpeää ja hämmennystä. Olisin mieluummin halunnut käydä koulua kotoa, mutta äiti ei antanut siihen lupaa. Sehän olisi vaarantanut kehitykseni, enkä olisi enää voinut pitää yhteyttä ystäviini. Yritin kertoa, ettei minulla ollut juuri ystäviä, eikä tämä “tilanne” ainakaan helpottanut asiaa, mutta äiti ei tapansa mukaan kuunnellut.
“Maria on ihan sama ihminen kuin ennenkin.” Ne sanat ovat jääneet minulle mieleen, niitä vanhempanikin hokevat. Mutta en minä ole muutenkaan sama ihminen, joka on vain istutettu pyörien päälle. En jaksa tehdä samoja asioita kuin ennen enkä pysty ajattelemaan samalla lailla kuin ennen. Jo ennestäänkin kehno laskupääni tuntuu hyytyneen tyystin. En jaksa lukea kerralla kuin puoli tuntia, ennen kuin minulle tulee huono olo. Kun palaan kirjaan uudestaan, olen jo unohtanut mitä siinä tapahtui. Henkilöiden nimetkin tuntuvat vierailta. Kaikki tuntuu vieraalta.
Piirtäessäni kädet tärisevät, eikä lopputulos ole samanlaista kuin ennen. Enkä minä edes näe samalla lailla kuin ennen. Aurinko on liian kirkas ja usein tarvitsen aurinkolaseja. Maailma on sumuinen ja yhtenäiset väripinnat laikukkaita. Joskus kirjaimet hyppivät sivulla, lähtevät karkuun ja tanssivat edestakaisin palatakseen sitten omille paikoilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kyllä minä näen ne E:t siinä optikon taulussa, mutta ne E:t eivät pysy paikallaan.
Mutta eiväthän muut sitä tajua, eikä heitä kiinnosta. Kunhan yrittävät vaikuttaa itse fiksuilta ja empaattisilta, vaikka oikeasti ajattelevat, että onneksi se en ole minä, onneksi se ei ole minun tyttäreni. Minun tyttäreni ei voisi ikinä saada tuollaista sairautta. He luulevat tietävänsä paremmin.
Lukunäyte: Makuuhaavoja
Huom: Marian ilmestyskirjan lukunäyte on kirjan alku, mutta tämä on keskeltä kirjaa.
Tällä hetkellä Katrin koneen pitäisi olla laskukiidossa, pyöriä ilmassa jossain Schipholin lähellä. Turvavyövalo on varmaan jo syttynyt, vaikka Katri nyt kuuliaisena ihmisenä pitää turvavyön visusti kiinni koko lennon ajan. Schipholiin laskeutuminen ei ole koskaan hauskaa. Helsinki-Vantaalle sentään Finski osaa laskeutua pehmeästi, niin pehmeästi, että sitä tuskin huomaa. Ei tunnu korvissa eikä poskionteloissa ja koneen rantautumisen tajuaa vasta, jos joukko suomalaisia turisteja alkaa taputtaa.
Katri sanoi, ettei Noud yleensä ole häntä vastassa. En käsitä. Parastahan matkailussa on se, kun joku odottaa kentällä. Tai niin ainakin kuvittelen. Helinän kanssa meillä ei tietenkään ollut niin, koska matkustimme yhdessä, eikä silloin ketään ollut vastassakaan. Joskus kun matkustelin vielä yksin ja Ramin kanssa, Katri saattoi olla vastassa, mutta en ole varma. Muistan varmaan väärin, hänhän asui silloin vielä Kajaanissa.
Toivon, että tällä kertaa Noud olisi yllättämässä Katrin. Schipholista saa folioilmapalloja ja muuta tervetuliaiskrääsääkin. Noud voisi mennä sinne istumaan hyvissä ajoin, ottaa ison pinon sanomalehtiä mukaan lukemiseksi ja halata sitten Katrin musteesta täplikkääksi.
En tiedä kumpi tuntuu ajatuksena mahdottomammalta, se että lentäisin tässä kunnossa vai se, että minua olisi vastassa Helinä, tai kukaan muukaan. Mieleni on oppinut jo poistamaan Helinä-hahmon tulevaisuudenkuvista. Epäilen, että se on alkanut jo retusoida häntä pois entisistäkin muistoista, samalla lailla kuin se on lisäillyt erilaisiin muistikuviin Matti-koiraa.
Minun pitäisi vain saada taottua paksuun kallooni, että Helinä ei ole tulossa takaisin. Ja vaikka pääsisin hänestä ylitsekin, tilalle ei ole tulossa ketään. Ei niin kauan kuin minä olen tällaisessa jamassa.
Ja minä en ole tulossa parempaan kuntoon. Ensimmäisen parin kuukauden jälkeen en ole tullut yhtään terveemmäksi, päinvastoin. Oireita tulee vain lisää, eivätkä vanhat oireet koskaan katoa tai edes helpota. Niitä kertyy lohduttomaksi pinoksi, jossa on niin monta kohtaa, etten enää muistaisikaan kaikkia ja jos kirjoittaisin ne paperille ja veisin lääkäriin, tämä vain puistelisi epäuskoisena päätään.
Tästä eteenpäin on vain laskukiitoa. Maankamara lähestyy vääjäämättä ja parasta mitä voi toivoa on, että tupsahtaa siihen edes jossain määrin pehmeästi.
Ja tietenkin se, että urpot tajuavat olla taputtamatta.
