Julkkarihehkutusta

Raskas vesi ja Perhonen vatsassa on nyt julkaistu. Julkkareita vietettiin eilen viehättävässä kahvila Kolossa Helsingin Kalliossa leipomani vegaanisen suklaakakun äärellä. Samalla julkistettiin myös Aviador-kollegani Ritva Hellstenin tuore romaani Lea, joka kertoo hänen äitinsä tarinan.

Väkeä olisi voinut olla enemmänkin, mutta toisaalta tunnelma oli mukavan leppoisa ja intiimi, mikkiäkään ei tarvinnut runojen lausumiseen. Syntyi erittäin mielenkiintoisia keskusteluita ja jopa uusia projekteja virisi vieraiden välillä. Kirjani, etenkin Raskas vesi, herättivät paljon kiinnostusta. Aviadorin Vesa Tompuri onnistui kauppaamaan kirjan jopa parille kahvilan satunnaiselle asiakkaalle, jotka eivät olleet tienneet julkkareista mitään.

Julkkarit

Ei ole kyllä ollut ehkä koskaan yhtä hyvät fiilikset kirjan julkaisusta kuin Raskaan veden, ei edes esikoisromaanini. Tai siis tietysti sitä odotti kuin kuuta nousevaa ja olihan se tosi mahtavaa, mutta jotenkin tämä tuntuu vielä siistimmältä. Runous on niin henkilökohtaista, runoutta on niin vaikea saada julkaistua (ja epäilin aina, saisinko kokoon edes tarpeeksi paljoa runoja kokoelmaa varten) ja vastaanotto julkkareissa oli tosi upea.

Raskaan veden voi tilata Aviadorin verkkokaupasta ja Perhosen Nordbooksin kaupasta, pian varmaan kaikista verkkokirjakaupoista. Ainakin Raskasta vettä on tulossa myös esim. Akateemisen kivijalkakauppoihin, Suomalainen ei kai juuri myy enää runoja.

Muistelmien maailmassa

Viime vuonna kirjoitin muistelmat suomeksi. Sitten tapahtui monia mullistavia asioita, ja päätin, että haluan kirjoittaa uuden muistelman aivan eri tyylillä ja fokuksella – ja tällä kertaa englanniksi.

Aiemmin tällä viikolla meni rikki 50 000 sanan raja, ja vuosien ehdollistumisen seurauksena tuli hassusti sellainen olo kuin olisi voittanut NaNoWriMon. Suomeksi tuo sanamäärä olisikin tarpeeksi, englanniksi tarvitaan noin 70 000 sanaa, jotta saadaan suunnilleen samanpituinen, noin 250-sivuinen teos.

Sinänsähän projekti on järjetön, että muistelmia on hyvin vaikea saada julkaistua. Melkein jokainen ihminen on sitä mieltä, että oma elämä on ollut tavattoman jännittävää, ja siitä saisi kiinnostavan kirjan. Useinkaan näin ei tietysti todellisuudessa ole, ja agenttien ja kustantajien postilaatikot tulvivat kökköjä elämäntarinoita. Minä en edelleenkään meinaa uskoa puoliakaan asioista, joita itselleni on sattunut.

Muistelman saamiseen julkaistua on kolme tapaa, ja jos ykkönen ei päde itseen, yleensä tarvitaan sekä 2 että 3. 1) Olla julkkis tai vähintään muuten oletusarvoisesti suurta yleisöä kiinnostava henkilö (esim. megajulkkiksen puoliso/lapsi, salainen agentti tai Pohjois-Koreasta loikannut) 2) olla muuten aivan käsittämättömän jännittävä elämä 3) olla erinomainen ja hyvin omaääninen kirjoitustyyli.

En ole varma, riittävätkö minulla rahkeet kolmoseen. Eikä ole mitään takeita, että kirja tulee koskaan julkaistua. Aluksi mietin, että onko järkeä käyttää vähiä voimiani sellaiseen työhön, josta ei välttämättä ole tiedossa penniäkään rahaa. Terveydentila voi romahtaa milloin tahansa ja projekti jäädä kesken.

Eniten pelottaa, että teksti valmistuu, mutta terveys estää sen lähettämisen eteenpäin. Kalenteriajassa kyseessä lienee kuitenkin pidempi jakso kuin kirjoittaminen.

Toisaalta fiktion kanssa tökkii pahasti tällä hetkellä, enkä pysty kirjoittamaan faktaa johon tarvitaan taustatyötä. Fiktiosta ja runoista ei juuri rahaa kerry, eikä sekään tietysti ole koskaan taattua etukäteen.

Muistelmia pystyy edistämään usein hyvinkin uupuneena, koska ei tarvitse keksiä mitään uutta. Eli ylivoimaisesti suurin osa projektiin käytetyistä tunneista on sellaisia, että muuten en pystyisi tekemään mitään hyödyllistä.

Ja on siitä tekstistä varmaan kuitenkin joillekin ihmisille iloa.

Muistelman kirjoittaminen heittää ihmisen hyvin introspektiiviseen moodiin, jota meditointi tukee hyvin. Toisaalta meditointi auttaa pysymään nykyhetkessä, kun muistelma vie menneisyyteen.

Prosessi pakottaa miettimään (uudelleen) niin koko elämää kuin sen yksittäisiä valintoja ja tapahtumia. Erilaiset meditointia, buddhalaisuutta, psykologiaa, kognitio/neurotiedettä yms käsittelevät kirjat sekä keskustelut aiheista muiden kanssa ovat auttaneet jäsentämisessä ja uusien oivallusten kanssa. Samalla kirjoitusprosessi voi myös muuttaa elämää, kuten viime vuonna pääsi käymään.

Viimesyksyisten tapahtumien kanssa tuli olo, että nyt vihdoin tiedän, miten tarina päättyy, miten draaman kaari saa ansaitsemansa lopun. Mutta nyt taas on sellainen olo, että ehkä en tiedäkään vielä. Ehkä se selviää.

Häröilyä ympäri aika-avaruutta

David Mitchellin monessa paikassa palkittu The Bone Clocks on yksi oudoimpia romaaneja, mitä olen lukenut. Puolivälissä en ollut vielä lainkaan varma, mitä kirja edes käsittelee.

Ensimmäiset lähemmäs sata sivua kertoo teini-ikäisestä Hollysta, joka karkaa kotoa 70-luvun Englannissa. Poikaystävä, jonka piti olla elämän rakkaus, tekee inhottavan tempun. Teini-iän kuvauksen kliseisyys ärsytti. Alku ei myöskään enimmäkseen tuntunut kovin spefiltä, jota kirjan oli tarkoitus edustaa.

Bone Clocks -kansi

Oikeastaan jatkoin vain siksi, että kirja oli niin hirveän hyvin kirjoitettu. Se tuntui alkuun myös englantilaisimmalta lukemaltani romaanilta: kaikki puhuivat niin ylivedettyä brittienglantia, että amerikkalaisella voisi mennä sormi suuhun: mitä kieltä tämä oikein on? Lisäksi koko ajan juotiin teetä, syötiin makkaroita ja puhuttiin Margaret Thatcherista.

Sitten spefi tulee mukaan kuvioihin, mutta yhtäkkiä ollaankin Cambridgessa, jossa on ihan eri tyypit. Mihin Holly jäi? Romaani kulkee läpi ajan ja paikkojen (ilman aikamatkailua), siinä seikkaillaan myös mm. Sveitsissä, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kolumbiassa, Australiassa, Irlannissa, Islannissa, Iranissa ja Venäjällä. Norjaan ja Japaniinkin sijoittuu tärkeitä tapahtumia, vaikka niissä ei varsinaisesti “käydä”. Olen käsittänyt, että tällainen äärimmäinen ajan ja paikan kunnianhimoisuus on tyypillistä Mitchellin romaaneille.

Ja kyllä se punainen lanka lopulta löytyy, eikä spefistäkään ole todellakaan puutetta, sen verran mielikuvituksellisiin sfääreihin kirjassa päästään. Spekulatiivisuus on etenkin yliluonnollista, mutta tulevaisuudessakin seikkaillaan. Lopulta henkilöihinkin pääsee sisään, kun heidän välisensä yhteydet hahmottuvat – ja henkilöt todella kasvavat, kun heitä seurataan vuosikymmenten ajan. Kirjan nimellekin löytyy mainio selitys.

Hyvin hämmentävä ja erittäin kunnianhimoinen teos, jonka on täytynyt vaatia valtavasti taustatyötä. (Vähäiset lääketiedeosuudet eivät kyllä olleet aivan 100 % vakuuttavia.) Tätä arvostelua on vaikea edes tagittaa, kun olennaisimmat avainsanat spoilaisivat kirjaa niin paljon. Pitää varmasti lukea muutakin Mitchelliltä, sen verran taitava kirjoittaja hän on.

Valaistuksen murenia

Kun aloitin meditoinnin syksyllä ja blogasin siitä, eräs kommentoija pyysi kirjoittamaan lisää, kun olen harrastanut touhua pidempään. Vähän aikaa sitten tuli täyteen puoli vuotta päivittäistä meditointia.

Syksyllä meditoin yleensä 45-60 minuuttia, joskus yli 90 minuuttiakin, päivässä 3-4 osassa, mutta sitten unettomuuskausi, verensokerin romahdus yms tiputtivat keskiarvon vain johonkin vartin tienoille, kun olin liian väsynyt. Nyt viime aikoina olen sentään päässyt taas yleensä 20-30 minuutin päivälukemiin ja yleensä yhdessä osassa.

En olisi koskaan arvannut, että jokin voisi muuttaa minua ja elämääni näin paljon. Muitakin tekijöitä on ollut, mutta meditoinnin osuus on ollut ratkaiseva. Jo pitkään on tuntunut siltä, että elämä on melkein liian hyvää ollakseen totta (vaikka mitään ei siis ole käytännön tasolla muuttunut, paitsi huonompaan). Että jonain päivänä herään tästä “unesta”, koska eihän kukaan voi olla näin onnellinen koko ajan?

Mutta tätä on jatkunut yhteen menoon kuukausikaupalla, joten kai se on pakko uskoa, että aivot ovat tottuneet tähän uuteen minään, sellaiseen joka kaiken kaaoksen keskellä miettii olevansa uskomattoman onnekas ja välillä meinaa ihan pakahtua siihen. Miten se on mahdollista? En tiedä, mutta veikkaisin että yksi avainsana on sellainen kuin neuroplastisuus. Sen pidemmälle voin vain arvuutella.

Kuten jo aiemmin kerroin, aloitin harjoittamalla montaa erilaista meditointitapaa, joista kaikki tuntuivat hyviltä ja itselleni sopivilta. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kivoin ja hyödyllisin oli metta eli loving kindness ja seuraavaksi eniten vipassana.

Metta on tuonut elämään etenkin rakkautta, iloa ja yhteydentunnetta, vipassana (melko sama asia kuin mindfulness) taas levollisuutta ja maailman sekä oman kehon ja mielen ymmärtämistä ja hyväksyntää (ja on erinomainen rentoutuskeino tarvittaessa).

Hengitysmeditointia eli anapanaa pidetään monesti “oikeimpana” meditointitapana – se on yksinkertaisin, mutta tavallaan myös monipuolisin, ja monet buddhalaisuuden koulukunnat katsovat sen yksinään riittävän valaistumiseen. Siksi pitkään harjoitin sitäkin, vaikka se tuntui lähinnä tavalta tulla kärsivällisemmäksi ja levollisemmaksi. (Anapanaa voi joutua harjoittamaan varsin kauan, ennen kuin huomaa sinänsä edistymistä, jolloin se muuttuu myös “mielenkiintoisemmaksi”.)

Sitten perehdyin asioihin enemmän, ja selvisi että moni harjoitti pelkästään mettaa, ei ollenkaan muita meditointitapoja. Senkin katsotaan vievän kohti valaistumista. Tuli vähän sellainen olo, että miksi meditoisin hengitystäni, jos voin saada samat tulokset meditoimalla rakastavaa ystävällisyyttä.

Tämän jälkeen kuulin TWIM:stä (tranquil wisdom insight meditation), joka on hieman kiistanalainen metodi harjoittaa metta-meditointia. Sen kehittäjä väittää sen perustuvan täysin Buddhan itsensä näkemyksiin, jotka on kirjattu buddhalaisiin sutriin, ja että sillä pystyy valaistumaan huomattavan nopeasti – intensiivisellä harjoituksella jopa parissa viikossa.

Joopa joo, minä mietin skeptisesti. Toisaalta ajattelin, että mitään haittaakaan TWIM-meditoinnista ei voisi olla, koska se oli hyvin samanlaista kuin tavallinen loving kindness -meditointi, vain pienin muutoksin. Joka tapauksessa se ylläpitäisi henkistä hyvinvointiani, vaikkei osoittautuisikaan väitetyksi oikotieksi valaistumiseen.

Mutta jotain perää noissa väitteissä itse asiassa oli. 2,5 kuukauden TWIM-harjoituksen jälkeen en ole valaistunut (damn!), mutta jo kuukauden kuluessa eli tammikuussa pääsin ensimmäiseen jhanatilaan – ja hengitysmeditoinnilla ihmisillä kestää usein vuosia päästä niihin. Nykyään käytän aika vähän enää noita muita meditointitapoja.

Jhanakokemuksen seurauksena elämä muuttui vielä entisestään, tavoilla mitä on vaikea kuvailla, ainakaan ihmisille, jotka eivät itse meditoi. Lainaan tähän artikkelia yhdestä maailman arvostetuimmista tiedelehdistä (Annals of the New York Academy of Sciences), koska niin se kuulostaa kenties hieman vähemmän hörhöltä.

Unlike everyday experiences, nondual experiences, or realizations of nonduality, are intensely holistic, and expressing them in the linear dualistic structure of language can often result in statements that sound paradoxical or nonsensical, such as “everything is already perfect and complete just as it is”.

Ilmeisesti fiiliksen näkee minusta päältä, sen verran kommentteja olen saanut viime viikkoina siitä, miten iloiselta ja onnelliselta vaikutan, sekä ihmisiltä, jotka tapaan ensimmäistä kertaa, että vanhoilta kavereilta. Ja minut on kuitenkin aina tunnettu iloisen oloisena ihmisenä, ja silti eron huomaa.

Sinänsä käytännön tasolla tätä voisi pitää jonkin asteen “valaistumisena”, vaikkei buddhalaisessa paradigmassa oltaisikaan vielä millään portaalla (jhanojen katsotaan monessa koulukunnassa edistävän valaistumista, mutta niitä ei yleensä pidetä sen varsinaisina tasoina).

Viime vuosi oli tosi raskas ja yhtä vuoristorataa, ennen kuin rukkasin päätäni ja aloitin meditoinnin. Kevät vuosi sitten oli koko elämäni vaikeinta aikaa. Kolmet uudet elinvauriot viidessä viikossa, en pystynyt kävelemään kuin vähän, minkä tahansa tekeminen aiheutti silmäkipuja.

Pian gastropareesikin iski taas, ja laihduin hirveää vauhtia. Lisäksi tajusin tehneeni ihan järisyttävän virheen elämässäni yli 10 vuotta aiemmin, mistä tuntui olevan mahdoton päästä yli. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä, en elänyt vaan ainoastaan olin olemassa ja muun maailman ulkopuolella.

Tuntuu uskomattomalta verrata nykytilannetta viime kevääseen. Eikä tämän vuoden alku ole ollut myöskään mitenkään helppo. Siihen on sisältynyt useita kuolemantapauksia (ei ketään erityisen läheistä), useita hengenvaarallisen sairauden epäilyjä läheisillä, kroppani lakkasi sietämästä hiilihydraatteja sitä vähääkään mitä ennen sekä muuta hauskaa. Parhaista ystävistäni toinen on äärimmäisen sairas, toinen on hukassa.

Mutta kaikesta mikä ei tapa näyttäisi mahdollisesti selviävän.

Ja nyt jos joku pelästyy, että olen seonnut/hurahtanut/liittynyt johonkin kulttiin (mitä en sinänsä ihmettelisi yhtään), ei huolta. Kun aloitin loving kindness -meditoinnin, mietin onko se jonkinlaista aivopesua. Sittemmin olen ymmärtänyt, että tavallaan kyllä, ei tosin missään määrin sanan tyypillisessä merkityksessä. Se putsaa aivoja aika tehokkaasti, niin kuin miellyttävä ja puhdistava kylpy, joka huuhtelee turhan kuonan pois.

Buddhalaisuus ei ole kultti, vaan filosofia ja elämäntapa (tai ryhmä sellaisia), jonka metodeja tutkitaan paljon myös tieteellisesti, ja joita lukuisat ihmiset harjoittavat ilman uskonnollista kontekstia tai jonkin muun uskonnon viitekehyksessä. En myöskään seuraa mitään tiettyä opettajaa tai edes koulukuntaa, joten minun olisi aika vaikea olla jossain kultissa.

Olo on aika lailla sellainen kuin olisi rakastunut, mutta ei ole mitään tiettyä kohdetta, on vain kaikki.

Julkkareita tulossa

Lauantaina 7. huhtikuuta klo 14 alkaen vietetään kahden pian ilmestyvän uutuuskirjani, runokokoelman Raskas vesi ja nuortenromaanin Perhonen vatsassa, julkkareita. Tapahtumapaikkana on Helsingin Kalliossa sijaitseva viehättävä vegaaninen kahvila Kolo (Pengerkatu 9). Samalla julkistetaan myös Aviador-kollegani Ritva Hellstenin uusi romaani Lea.

Jos siis kiinnostaa, millaisia runoja Raskas vesi oikein sisältää, tervetuloa kuuntelemaan! Tai jos haluat vain tulla moikkaamaan minua. Tapahtuma on kaikille avoin. Kolo ei valitettavasti ole täysin esteetön, mutta pyörätuolia käyttävät saadaan kyllä tarvittaessa sisään.

Miksi mies lyö tai nöyryyttää?

Minun piti alun perin lukea Lundy Bancroftin kirja Why Does He Do That?: Inside the Minds of Angry and Controlling Men jo vuosia sitten, mutta jotenkin se unohtui, ja muistin vasta kun joku puhui kirjasta Twitterissä muutama vuosi sitten. Teos käsittelee niin fyysistä, seksuaalista kuin henkistäkin parisuhdeväkivaltaa, samoin manipulointia. Ja sillä on Amazonissa arvioiden keskiarvo viisi tähteä.

Sisältövaroitus: tämä teksti sivuaa myös esim. s-hyväksikäyttöä.

Väärinkäytön syyt

Kirjan alussa käsitellään väärinkäytön syitä ja yleisiä harhakäsityksiä niistä. Bancroft väittää, että väärinkäyttäjät nimenomaan tarkoituksella vaikuttavat epärationaalisilta ja mahdottomilta ymmärtää, jotta tämä sekoittaisi naisen mielen, ja jotta tälle ei selviäisi ongelman todelliset syyt, ja mies voisi syyttää kaikesta vaikkapa hankalaa lapsuuttaan.

Why Does He Do That? -kansi

Kirjan mukaan esimerkiksi käsitys, että vihanhallintaongelmat johtavat väkivaltaan on aivan väärä. Nainen ei pysty miehen “vihaa” hillitsemään, mutta ulkopuoliset tahot pystyvät, koska mies ei halua vahingoittaa ulkokuortaan.

Miehet pystyvät kyllä hillitsemään vihaansa aivan hyvin silloin, jos naapuri tai poliisi saapuu paikalle. Yhtäkkiä he ovat aivan tyyniä, ja hallitsevat tilannetta, kun nainen saattaa olla aivan hysteerinen, ja itse he vaikuttavat asiallisilta. Tämä on yleinen dynamiikka: väärinkäyttäjä on tyyni ja vaikuttaa tasapainoiselta, puolisolla on kenties psykologisia ongelmia – jotka johtuvat väärinkäytöstä. Tällä saadaan poliisit pois kotoa ja lasten huoltajuus itselle.

Kyse ei Bancroftin mielestä ole itsehillinnästä ollenkaan, tai hyvin pienessä määrin. Ongelma on siinä, millaisia rajoja ja arvoja miehet asettavat itselleen, mitä he pitävät hyväksyttävänä, ja millaiseksi he kokevat naisen aseman ja arvon parisuhteessa. Kun naisen näkee ihmisen sijaan omaisuutena ja käyttöesineenä, omantunnonpistokset jäävät vähäisiksi.

Kirjan mukaan yhteiskunnan misogynialla on ratkaiseva osuus väärinkäytön syntyyn. Siitä puhutaan paljon teoksen loppupuolella, mutta jostain syystä itse m-sanaa ei käytetä.

Jotkut päihteitä käsittelevän luvun näkemykset tuntuivat hieman erikoisilta. Bancroftin mielestä ei-väärinkäyttävä ihminen ei voi koskaan esimerkiksi muuttua väkivaltaiseksi pelkän alkoholin takia, vaan kyseessä on ennakkokäsitysten vaikutus (alkoholi tekee väkivaltaiseksi -> saan olla väkivaltainen). Kuitenkin esimerkiksi Suomessa on selvästi havaittu tiettyjä geenejä, jotka lisäävät väkivaltaisuuden riskiä alkoholin käytön yhteydessä.

Parisuhdeterapia ja sovittelu ovat usein hyvin ongelmallisia väärinkäyttötilanteissa, koska niissä uskotaan siihen, että ihmissuhde on aina kahden kauppa, kummankin näkemys on yhtä arvokas, ja kaikki ongelmat johtuvat kummastakin osapuolesta. Väärinkäyttö ei kuitenkaan ole parisuhdedynamiikkaa vaan ainoastaan väärinkäyttäjän aiheuttama ongelma!

Valheita ja gaslightingiä

Väärinkäyttöön kuuluu tyypillisesti valtava määrä valheita, niin puolisolle kuin ulkopuolisillekin – ja itsellekin. Tosin pieni osa väärinkäyttävistä miehistä sairastaa jotain psyyken häiriötä, jossa he todella pystyvät sulkemaan hirveitä tekoja mielestään ja kuvittelemaan, ettei niitä tapahtunut, mutta suurin osa vain tietoisesti valehtelee. (Kun mies on skitsofreenikko ja patologinen valehtelija, silloin tämä menee erityisen haastavaksi, been there.)

Gaslightingillä on iso rooli väärinkäytössä. Mies vääristelee kaiken niin, että joko nainen liioittelee, käsitti väärin, kaikki oli tämän omaa syytä tai jopa niin, että mitään ei itse asiassa tapahtunut. Mies voi ihan pokkana väittää, että tilanne meni aivan eri lailla kuin väität, miten kehtaatkin sanoa, että olisin tehnyt jotain sellaista.

Kriittinen asia väärinkäytön valtasuhteissa on se, että yhteiskunta uskoo miestä. Väärinkäyttävä mies ei onnistu gaslightaamaan pelkästään puolisoaan, vaan myös omat ja tämän ystävät ja perheen (been there…), sekä asioihin mahdollisesti puuttuvat viranomaiset ja ammattilaiset.

Poliisi, huoltajuuskiistoja selvittävät tahot ja terapeutitkin usein uskovat, kun rauhallinen ja mukava mies sanoo, että hullu nainen keksii kaikenlaista, itse se on vain hankala. Tämä oli kirjan järkyttävin osuus, aivan hyytävää. Miten ammattilaisetkaan eivät muka tiedä paremmin tällaisesta yleisestä taktiikasta?

Kun väärinkäyttäviltä miehiltä kysytään hoidossa heidän teoistaan, he eivät koskaan ole mielestään syyllisiä mihinkään vääryyteen. Esim. “vähän huitaisin kun nainen petti, eikö se ole oikeutettua?” Todellinen tilanne voi olla ollut, että mies näki naisen neuvovan tuntemattomalle ajo-ohjeita johonkin paikkaan ja tönäisi tämän katuun “pettäjänä”. Tai “hän potkaisi minua munille, hän tässä on se väkivaltainen osapuoli” (potkaisi rimpuillessaan pakoon, kun olin kuristanut hänet seinää vasten).

Tosin pieni osa miehistä ilmeisesti reagoi toisin: he sanovat tiedostavansa ongelmansa ja yrittävät kaikin tavoin korjata sen, vaikuttavat oikein yhteistyökykyisiltä ja katuvaisilta. Sitten he menevät kotiin ja hakkaavat kumppaninsa entistäkin pahemmin.

Mahtaa olla karua työtä, auttaa päivät pitkät ihmisiä, joista juuri kukaan ei halua muuttua, ja suurin osa ei tule muuttumaan mitenkään. Mutta kirjoittaja kokee, että jos edes yksi kymmenestä muuttuu, hänen työllään on merkitystä. Työ myös laittaa väärinkäyttäjät vastaamaan tekemisistään.

Väärinkäyttöä on monenlaista

Bancroft esittelee erilaisia tyyppejä, joita käsitellään esimerkiksi mediassa ja fiktiossa vähemmän. Esimerkiksi ihmistyyppi, joka suhtautuu puolisoonsa hyvin alentuvasti ja uskoo tietävänsä kaikesta kaiken, siinä missä puoliso ei tiedä mitään (hyvin tuttua). Lopulta tämä voi alkaa itsekin uskoa, ettei ole kovin fiksu. Toiset taas syyttävät puolisoaan kaikesta siitä, mikä maailmassa on väärin, myös omista virheistään (tämäkin).

Eräs ihmistyyppi nöyryyttää ja pilkkaa puolisoaan korottamatta ääntään. Kun nainen lopulta suuttuu ja huutaa, mies sanoo, että sinä olet tässä se epärationaalinen ja väärinkäyttäjä, sinä riehut vaikka minä en edes huutanut. Edelleen on myös sellaisia vanhanaikaisia miehiä, jotka saavat raivarin siitä, jos ruoka ei ole pöydässä, kun he tulevat kotiin (hollantilaisen kaverini naapurilla oli ollut juuri tällainen puoliso). Sama ihminen voi toki käyttää useita eri väärinkäytön strategioita.

Väkivaltaan voi kuulua raiskauksia ja seksiin manipulointia. Toisaalta jotkut väärinkäyttäjät ovat pitkän kaavan mukaisia rakastajia – tällä he ylläpitävät itsestään mielikuvaa seksijumalina ja ihannepuolisoina. Väärinkäyttäjälle on aina tärkeää hyvä kuva itsestään.

Usein (ei aina) väärinkäyttäjä kohtelee myös lapsiaan huonosti, näkee heidät omaisuutenaan, ja hänellä on mielestään päätösvalta kaikista heidän asioistaan (kunhan ei tarvitse oikeasti huolehtia heistä käytännössä). Ja koska tämä pitää puolisoaan huonona vaimona ja äitinä, tietenkin tämä näkee itsensä myös parempana vanhempana heille.

Sen sijaan muille ihmisille väärinkäyttäjä esittää täydellistä vanhempaa. Lapsille (kuten äidillekin) voi syntyä isään Tukholman syndroomaa vastaava ns. traumaattinen kiintymys, mikä huoltajuuskiistoissa sekoittuu aitoon läheisyyteen.

Teos käsittelee myös väärinkäytön dynamiikkaa ei-heterosuhteissa, muissa kulttuureissa (esim. temperamenttisemmissa kulttuureissa väärinkäyttäjä voi sallia naisen huutavan hänelle, vaikka muuten tämä on harvinaista), sekä ei-valkoisten amerikkalaisten suhteissa, esim. miten väärinkäyttöön vaikuttaa, jos mies on tummaihoinen ja nainen valkoinen, tai toisin päin. Jotkut tummaihoiset väärinkäyttäjät voivat esimerkiksi syyttää rasismia asiasta. Lopussa on listattu resursseja myös esim. latinoille sekä alkuperäiskansojen edustajille.

Usko naisia

Kirjan sanoma: väkivaltainen tai muuten väärinkäyttävä puoliso voi muuttua hoidon avulla, mutta tämä on harvinaista. Jos nainen kertoo joutuneensa fyysisen tai henkisen väkivallan kohteeksi, häntä on syytä uskoa, koska hän erittäin todennäköisesti kertoo totuuden – miehellä on luonnollisestikin kaikki syyt väittää naisen valehtelevan. Samoin itseään kannattaa uskoa, jos tällaista epäilee.

Vaikka mies olisi kuinka rauhallisen, herkän, ujon, lempeän tai hyväntahtoisen oloinen, vaikka tämän sosiaalinen asema olisi mikä, vaikka tämä tunnettaisiin hyväntekeväisyydestä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vaikka tämä ei joutuisi koskaan konflikteihin kodin ulkopuolella, hän voi silti olla puolisolleen äärimmäisen julma ja jopa hengenvaarallinen. Julkifeministi, väkivallan jyrkkä vastustaja, tunteistaan avoimesti puhuva ja julkisesti itkevä pehmo ja löytökissakodissa auttava mies voivat kaikki olla hirvittäviä väärinkäyttäjiä parisuhteissa.

Ja jos mies sanoo katuvansa ja yrittävänsä muuttua, tämä usein on pelkästään lisää valheita.

Varmasti erittäin hyödyllinen kirja kaikille, joilla on ollut tällaisia ongelmia puolisonsa kanssa ja heidän läheisilleen, mutta myös esim. kirjailijoille, jotka haluavat kirjoittaa väärinkäytöstä parisuhteissa. Pitäisi olla pakollista luettavaa myös poliiseille, tuomareille, terapeuteille jne.

Eutanasia psykiatrisista syistä

Hollanti kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa eutanasian voi saada psykiatrisen sairauden takia. Nyt viime aikoina asia on noussut tapetille Aurelia Brouwersin myötä. Aurelia sairasti mm. masennusta, ahdistusta, rajatilapersoonallisuutta ja traumaperäistä stressihäiriötä (PTSD) ja oli hyvin vaikeasti itsetuhoinen. Hän valitsi tammikuun lopussa eutanasian näiden takia.

Se valitseminen ei muuten ollut mitenkään helppoa, sillä vaikka eutanasia henkisen kärsimyksen takia on laillinen, se on erittäin vaikea saada. Vain murto-osa pyynnöistä hyväksytään pitkällisten selvitysten jälkeen. Lääkäreiden pitää olla sitä mieltä, että kaikki mahdolliset hoitokeinot on varmasti kokeiltu, ja kärsimys tulee olemaan pysyvää ja sietämätöntä. Hyväksytyillä on usein rajatilapersoonallisuus (borderline), joka katsotaan parantumattomaksi ja erittäin vaikeaksi hoitaa.

Aurelialla meni kahdeksan vuotta saada lupa. Sinä aikana hän teki parikymmentä itsemurhayritystä. Vielä tammikuun alussa hän sanoi, että ei voi täysin varmasti luvata, että malttaa odottaa eutanasiaan asti.

Aurelian tapaus oli esillä monissa sanomalehdissä, naistenlehdissä ja televisiossa, myös dokumenttielokuvan muodossa. Hän halusi enemmän ymmärrystä ja tukea henkisen kärsimyksen takia tehtävälle eutanasialle. En ole päässyt katsomaan dokumenttia, koska minulla ei ole Flashia, mutta useita muita eutanasiadokumentteja olen katsonut viime aikoina.

Nachtvlinder (Yöperhonen) oli dokumentti bilehile Priscillasta, joka valitsi eutanasian etenevän lihassairauden takia, ei siis psykiatrisista syistä, mutta sekin auttoi valottamaan hollantilaisten näkemyksiä eutanasiaan. Itse asiassa se oli melkein hollantilaisin mahdollinen dokumentti, jossa biletettiin paljon (kirjaimellisesti viimeistä päivää, sekä vielä hautajaiskappelissa). Priscillan “varaäiti” oli torimyyjä, joka avoimesti kertoi, että Priscilla ei ollut mikään enkeli, hän oli mörkö ja noita-akka ja perhonen samassa.

Koskettavinta dokumentissa oli, kun Priscillan teinivuosien ensimmäinen poikaystävä tuli katsomaan häntä saattohoitokotiin, vei tämän autolla kävelemään rannalle käsi kädessä, lauloi söpön laulun karaokessa viimeisenä iltana ja tuli vielä mukaan itse eutanasiatilanteeseen. Tällaista on todellinen rakkaus.

It’s Just a Ride kertoi sit-down-koomikko Lisannesta, jolla oli CP-vamma, kipusairaus, masennus, rajatilapersoonallisuus ja psykooseja. Hänelle syy eutanasiaan oli fyysisen ja henkisen kärsimyksen yhdistelmä. Lisanne-dokumentin katsominen tuntui siinä mielessä oudolta, että olin vuonna 2013 seurannut häntä vammaisrealityssä Het Zal Me Een Rotzorg Zijn, ja olin pitchannut hänestä lehtijuttua, mutta se ei lopulta mennyt läpi.

Kaikki näistä henkilöistä olivat alle 30-vuotiaita, kuten myös Sanne, josta katsoin dokumentin muutama vuosi sitten. Hän valitsi itse-eutanasian perheensä tuella, kun ei saanut lupaa viralliseen eutanasiaan. Sannellakin oli rajatilapersoonallisuus. Hollannissa itse-eutanasia on yleinen ja yleisesti hyväksytty konsepti, vaikka suomalainen nimittäisi sitä itsemurhaksi (eikä se täälläkään mene eutanasiatilastoihin).

Itse-eutanasiassa tilataan netistä tappavat lääkkeet, usein jonkin alan järjestön konsultoinnin jälkeen, ja kuollaan rauhallisesti omassa sängyssä rakkaiden ympäröimänä, niin kuin virallisessa eutanasiassa, miinus lääkärit ja byrokratia. Itsemurha-sana yhdistyy enemmän siihen, että vaikkapa jättäydytään junan alle.

Eräs hollantilaislehti teki jopa testin siitä, “kuinka turvallisia Kiinan itsemurhapillerit ovat”. Ainakin testatut tropit olivat laboratorion mukaan oikein luotettavia, ei siis tarvitse pelätä turhia mahakipuja tai päänsärkyä, vaan kuolema tulee rauhallisesti.

Luin hiljattain erästä naistenlehtijuttua, jossa kirjoittaja muisteli hyvän ystävänsä itsemurhaa 24 vuotta sitten. Ystävä oli päättänyt päivänsä junaraiteilla, koska “häntä ei kukaan pystynyt, osannut tai halunnut auttaa”. Tässä tietysti suomalainen lukija ajattelee, että kirjoittaja tarkoittaa apua mielenterveysongelmiin.

Muutamaa virkettä myöhemmin kävi selväksi, että kirjoittaja tarkoitti itsemurhassa auttamista. Hän oli vuosien varrella ymmärtänyt, ettei ystävää olisi voinut mitenkään pelastaa. Sen sijaan oli karmeaa, että tämä joutui kuolemaan yksin junan alle, muillekin ihmisille traumaattisesti, kun tämä olisi voinut lähteä rauhallisesti ystäviensä ympäröimänä.

Tämä siis tosiaan naistenlehden artikkelista, mutta se tiivistää erittäin hyvin hollantilaisen asenteen itsemurhaa, eutanasiaa ja itse-eutanasiaa kohtaan.

Eräs Aurelia-dokumentin katsonut hollantilainen twiittasi: “Jos joku sanoo, että henkinen kärsimys ei voi olla sietämätöntä, poistan sinut kavereista ja blokkaan…ikuisiksi ajoiksi.”

Mieli palasina maailmalla

Olen aiemmin lukenut Hanna-Riikka Kuismalta kaksi romaania, mutta Viides vuodenaika nousi mielestäni eri tasolle niiden kanssa. Se on kompleksi niin sisällöllisesti, teemoiltaan kuin rakenteeltaankin, mutta ei tunnu koskaan liian kikkailevalta tai “yrittävältä” (kuten monet tällaiset romaanit mielestäni tuntuvat), kenties siksi, että se on niin hyvin kirjoitettu.

Viides vuodenaika -kansi

Luna joutuu psykiatriseen sairaalahoitoon miehensä kuoltua, koska ei pysty käsittelemään asiaa. Se oli kuitenkin vain viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän, sillä Luna on traumatisoitunut jo lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Trauma on rikkonut hänen mielensä yhtenäisyyden, ja hän kärsii dissosiaatiosta, ilmiöstä joka monelle on vieras verrattuna vaikkapa masennukseen, ahdistukseen tai psykooseihinkin.

Luna yrittää kuntoutua siskonsa Milan, tämän Inka-vaimon ja heidän kahden tyttärensä luona, mutta Inka ei ole aina innoissaan siitä, että heillä kotiin on muuttanut epävakaasti ja joskus pelottavastikin käyttäytyvä ihminen. Milankin hermot ovat koetuksella, kun Luna välillä “katoaa” tästä maailmasta, sekoittaa eri ihmiset (joskus tavaratkin) itseensä ja muistot uniin.

Luna käy terapiassa, mutta sekin on tietysti pitkä tie. Traumojen, taikauskon, unien ja muistikatkojen värittämä maailma on rikkonainen, ja siihen sekoittuu myös maagisen realismin elementtejä. Lukija ei ole aina varma, mikä on totta, mutta Luna vielä vähemmän.

Hanna-Riikka Kuisman romaanit ovat aiheiltaan varsin raskaita ja tummasävyissä. Niissä käsitellään traumoja, erilaisia mielenterveysongelmia, väkivaltaa ja runsasta päihteiden käyttöä, tässä tosiaan myös hyväksikäyttöä, usealla eri tavalla. Tämä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja (jos aihe ei tunnu ylitsepääsemättömältä), itse ahmin sen parissa päivässä.

Nuortenromaanin kansikuvan julkistus

Pian julkaistavan esikoisnuortenromaanini Perhonen vatsassa kansikuva on julkistettu. Kannen suunnitteli Hannele Harald oman ideani pohjalta. Kirja ilmestyy muutaman viikon kuluttua.

Perhonen vatsassa -kansi

Twitterissä trendasi tänään hashtag #kakkatwiitti. Äärioikeistolainen media oli yrittänyt kiusata toimittaja Anni Saastamoista ja mustamaalata tätä epäammattimaiseksi nostamalla esiin hänen kakka-aiheisia twiittejään – kyse ei tietenkään ollut kakasta, vaan niinkin kauheasta asiasta, että Saastamoinen oli joulukuussa kirjoittanut jutun alpakkatapahtumasta. Tätä sitten jotkut viestintäihmiset kauhistelivat, että miten aikuinen ihminen kehtaa twiittailla kakasta, sehän pilaa maineen (eikä sitä, miten äärioikeistomediat levittävät naisvihaa).

No, voin kertoa, että koska Perhonen vatsassa käsittelee tulehduksellista suolistosairautta, siinäkin on kakkaa ja pieruja. Ei niillä mässäillä tai kuvailla graafisesti, mutta ne kuuluvat sairauden todellisuuteen – kuten kaikkien terveidenkin todellisuuteen. Eräs kustantaja osittain tämän takia hylkäsikin romaanin, mutta onneksi toisaalta löytyi erilaisia näkemyksiä.

Kun katsomukset kohtaavat

Kirjoittajatapaamiseemme tuli viime viikolla hämmentävä uusi tyyppi. Nämä ovat avoimia tapaamisia, jotka järjestetään joka viikko kirjakaupassa. Paikalla on siis usein uusia ihmisiä. Paikalle tuli 60-70-vuotias mies, josta miitin järjestäjä ensin varmisteli moneen kertaan, että olethan nyt oikeassa miitissä, etkä esim. jossain muussa, mikä järjestetään toisaalla samassa kirjakaupassa.

Kun mies alkoi puhua, selvisi pian, että hän on uskovainen ja autistinen. Tai hän käytti itsestään termiä HSP eli erityisherkkä, mutta se on pitkälle sama asia kuin Asperger, ja hän oli selkeästi autistinen. Useimmat miitissä pitivät häntä tosi omituisena, mutta olivat hyvin kohteliaita hänelle.

Juteltuani hänen kanssaan ehkä viisi minuuttia, hän totesi, että olen “gifted”. Vastasin että enkä ole, ja mistä voisit muka tietää sen, kun olemme jutelleet viisi minuuttia. Hän kuitenkin perusteli näkemyksensä niin hyvin, että se vaikutti täysin uskottavalta.

Keskustelimme pitkään ihmisyydestä, minuudesta, rakkaudesta, universumista jne. Hän puhui Jeesuksesta, mutta samalla käytti termejä kuten “spiritual awakening”, jotka yhdistetään usein ennemmin muuhun kuin kristinuskoon. Hän selitti, että kaikki rakentuu rakkaudesta jne.

Hän sanoi, että monet ovat satuttaneet häntä, ilmeisesti romanttisissa suhteissa. Selitin hänelle buddhalaisuuden ydinjuttuja, sitä että vaikka muut ihmiset yrittäisivät satuttaa sinua, on ihmisestä itsestään kiinni, miten siihen reagoi. Ei tarvitse kärsiä, ei tarvitse suuttua jne.

Ja kun ei kiihdy, pystyy laukaisemaan sen tilanteen, saa toisenkin suuttumuksen hälvenemään. Kun ei ole kiihtynyt tai reaktiivinen, pystyy rauhassa miettimään parhaan tavan ratkaista tilanne, mikä se sitten onkin.

Hänestä tämä oli hyvin hämmentävää, että miten voi olla loukkaantumatta, jos toinen loukkaa. Jouduin selittämään pitkään ja vääntämään rautalangasta. Buddhalaisuudella ja kristinuskolla on hyvin paljon yhteistä, mutta buddhalaisuudessa uskotaan tunteiden hallittavuuteen ja siihen, että kärsimys on poistettavissa, toisin kuin kristinuskossa.

Selitettyäni tätä asiaa jonkin aikaa, hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme. Näytti siltä, että olin tuonut hänelle niiden uudenlaista ajateltavaa, että hänen “tajuntansa räjähti” – I blew his mind. Mikä oli hassua, koska hän oli paljon minua vanhempia ja selvästi miettinyt paljon henkisiä aiheita.

Hän sanoi, että kun kirjoitan suomeksi, voin tavallaan olla Suomessa, vaikka en olekaan siellä. Se oli minusta kiva ajatus, varsinkin kun suomi on ainoa osa Suomea mistä pidän. Sen kielen maassa voin olla aina.

Kerroin hänelle olevani sairas. Hän sanoi: “Mutta sinä et ole sairas.” Vastasin: “En niin, koska ‘minua’ ei ole olemassa.” :P

Puhuimme ehdottomasta rakkaudesta ja siitä, miten kaikkia voi rakastaa riippumatta siitä, mitä saa vastaan. Hän kysyi, onko rakkaus minulle vaikeaa. Vastasin: “Ei, se on helppoa. Joskus se oli vaikeaa, mutta nyt se on helppoa.” “Opitko kantapään kautta?” hän kysyi. “Ei, vaan meditoimalla.”

Rakkaus on helppoa. Ihmissuhteet voivat olla vaikeita, mutta rakastaminen on hirveän helppoa.

Mies kertoi suunnittelevansa kirjaa siitä, että rakkaus on kaiken A ja O. Sanoin, että ajatus on hyvä, mutta ei valitettavasti kovin uniikki, enkä usko, että siitä tulee kovin hyvää kirjaa.

Lähtiessämme pois kaveri sanoi minulle: “Toivottavasti tyyppi ei kuumottanut sinua.” Sanoin siihen, että “En kuumotu eksentrisistä autisteista, useimmat kaverini ovat eksentrisiä autisteja.” Tuskin olisin keskustellut hänen kanssaan pitkään, jos tyyppi olisi ahdistanut minua.

Usein kannattaa jutella nimenomaan sellaisten tyyppien kanssa, joita muut pitävät omituisina.