Error: läskisi uhkaavat lentoturvallisuutta

Luin syksyllä mukavan tarinan TSA-kehoskanneria käyttävästä lentokenttätyöntekijästä, joka kohteli lämpimästi ja ymmärtävästi transmaskuliinista/muunsukupuolista henkilöä. Transihmiset kokevat usein matkustamisen epämukavana – jotkut jopa mahdottomana, koska heillä on väärän sukupuolen passi. Kaikenlaiset kopeloinnit ja läpivalaisut voivat tuntua hankalilta ja niissä voi joutua outtaamaan itsensä eli transsukupuolisuus paljastuu.

Yhdysvaltalaislentokenttien TSA:n kehoskannereista on ollut vaikea olla kuulematta, jos esimerkiksi seuraa amerikkalaisia sosiaalisessa mediassa. Ne eivät yleensä näytä ruudulla läpivalaistavan ihmisen oikeaa kehoa, vaan fiktiivisen nais- tai mieskehon, jonka päällä mahdolliset löydökset näkyvät oikeissa kohdissa.

Minulta oli kuitenkin mennyt ohitse yksi juttu TSA:n skannereissa. Ne voivat näyttää myös “vääränlaisia” kehon osia “löydöksinä”. Ym. uutisen Amanda sai raksin haaroväliinsä, koska käytti boksereita (en tajunnut ihan tätä kohtaa, oliko kyse siis alusvaatteiden löysyydestä vai sukuelimistä?). Kun työntekijä vaihtoi laitteeseen miesasetuksen, nyt Amandan rinnat merkittiin X:llä.

Postauksen kommenteissa laihdutusleikkauksen läpikäynyt mies kertoo, että hänellä roikkuvat “allit” käsivarsissa hälyttävät TSA:n laitteissa. Jos hänet merkkaisi laitteeseen naiseksi, allit olisivat OK, mutta haaroista löytyisi väärää tavaraa.

Minua ainakin tällainen notaatio häiritsee. Tavalliset kehonosat voivat muuttua poikkeaviksi löydöksiksi, jos kyseessä on vaikkapa transsukupuolinen, intersukupuolinen, vammainen tai (aiemmin) eri painoinen ihminen. Tämä voi tuntua epämiellyttävältä, nöyryyttävältä tai jopa syvästi traumatisoivalta, jos kyseinen ihminen kärsii kehodysforiasta (josta kärsivät muuten myös muut kuin transsukupuoliset).

Ajatus siitä, että kone merkkaisi allini poikkeaviksi tuntuu paljon häiritsevämmältä kuin se, että työntekijä näkisi alastoman kehoni todelliset ääriviivat ja voisi itse päätellä, mitkä osat vaikuttavat mahdollisesti lentoturvallisuutta uhkaavilta. Toki tämäkin vaihtoehto on monille transihmisille ongelmallinen.

Komedian pauloissa

Olen aina rakastanut huumoria, mutta suurin osa komedioista ei naurata minua. Jo lapsena ihmettelin, kun kaverini tykkäsivät Kummelista tai Vintiöistä, ja mielestäni ne olivat äärimmäisen epähauskoja, lähinnä myötähäpeää aiheuttavia. Sama koski esimerkiksi Jim Carreyta, josta moni kaverini piti. En vain tajunnut ollenkaan.

Standupkaan ei yleensä iske: en jaksa valkoisia miehiä valittamassa, miksi eivät saa seksiä ja miksi naiset ovat niin höpsöjä. Toki standupia on muunkinlaista, mutta tykkään enemmän spontaanista, improvisoidusta materiaalista, oli se varsinaista improa tai ei, siitä että näkyy kuinka esiintyjillä on hauskaa.

Vuonna 2013 bongasin Ylviksen, joka on hauskuuttanut minua, kun elämä on ollut raskasta. Yhdessä vaiheessa en voinut edes katsoa/kuunnella heitä ollenkaan, koska se assosioitui niin voimakkaasti synkkiin aikoihin. No, tämä ei toki ole ongelma enää.

Viime vuonna löysin uudestaan Whose line is it anyway? -ohjelman, jota olin vuosia sitten katsellut netissä. Yllätyksekseni vuonna 1988 Briteissä alun perin aloittanut ja 90-luvulla Yhdysvaltoihin siirtynyt ohjelma, joka oli lopetettu 2000-luvun alussa, oli startannut muutama vuosi sitten uudestaan uuden juontajan voimin, ja välissä siitä oli tehty muutama “spinoff-sarja” kuten Improvaganza.

Whose Linessä on monenlaista improvisoitua huumoria: parodiaa, absurdia huumoria, sanaleikkejä, fyysistä komediaa, imitaatiota, erittäin laadukasta musiikkia jne. Toki koomikkojen ominaisuuksista syntyy lisää toistuvaa huumoria, eräänlaisia meemejä. Esimerkiksi Colin on kalju ja Wayne heittää paljon läppää tummaihoisuudestaan ja esim. mustiin kohdistuvasta väkivallasta.

Kenties ironisesti kirjotettuani romaanikäsikirjoituksen, jossa podcastit olivat aika isossa roolissa, ja todettuani, että ne eivät ole minun juttuni, koska en ole koskaan välittänyt radio-ohjelmista, innostuin podcasteista. Aloitin Whose Line -tyyppien casteilla. Pitkään epäilin, olivatko ne minun juttuni. Mutta sitten kolahti.

The Smartest Man in the World -podcastia pitää Whose Linessä vuodesta 1988 mukana ollut koomikko Greg Proops, joka on ääriliberaali feministi, verbaali-ilotulittaja ja kävelevä kulttuurin, politiikan, baseballin ja historian sanakirja. Kaikki podcastit nauhoitetaan livenä, yleensä komediaklubeilla, mutta hän pitää usein pitkiä, enimmäkseen vakavia kantaaottavia monologeja ja lukee naisten tai ei-valkoisten miesten runoja. Gregistä lisää myöhemmin.

Myös livenä nauhoitettavaa Harmontownia aloin kuunnella, koska siinä on mukana Whose Linen Jeff Davis. Päähahmona on kuitenkin vihattu ja rakastettu Dan Harmon, käsikirjoittaja joka tunnetaan parhaiten Community-kulttisarjasta. Harmon on samaan aikaan narsistinen ja itseään vihaava, empaattinen ja kusipää, kömpelö ja karismaattinen, nerokas ja banaali, mutta aina aito ja samaistuttava.

Harmontown on hyvin kummallinen podcast, joka on rakennetta myöten yleensä kokonaan improvisoitu. Aiemmin mukana oli tosin aina Dungeons & Dragons- tai muuta roolipelausta, joka on sittemmin sopimusteknisistä syistä tauolla: se sai oman netti-TV-ohjelmansa Harmonquestin. Sattumalta yleisön joukosta vuonna 2012 mukaan päätyneestä dungeonmaster Spenceristä on tullut olennainen osa podcastia ilman roolipelejäkin.

Harmontown sisältää Harmonin itseterapointia ja muisteluita, avautumisia yhteiskunnasta ja populäärikulttuurista, lavalle puhumaan valittuja yleisön jäseniä, improvisoitua räppiä ja räppibättlejä, joskus ihan perinteistä improkomediaa. Koomikkovieraat ovat nousseet yhä tärkeämmiksi, vaikka kaikkein suurimmat starat kuultiin vieraina jo vuosia sitten: Robin Williams ja Pythonien Eric Idle.

Harmontownin kautta löysin, hieman nurinkurisesti, Harmonin kirjoittaman Communityn, joka sijoittuu community collegeen. Aluksi mietin, että miten ihmeessä katson sitcomia kun en pidä niistä, mutta sitten sarja vei mukanaan eksentrisine henkilöineen. Erityisesti Asperger-henkisen palestiinalais-puolalaisen Abedin ja tummaihoisen ex-urheilija Troyn bromanssi, jossa räpätään espanjaksi, rakennetaan pahvilaatikoista avaruusaluksia ja kuvataan talk show’ta ilman kameroita, sekä dalmatiankoiria rakastava melodramaattinen queer-furry-drag-henkinen rehtori Craig ovat ihastuttavia.

Sarja, jossa on mm. useita paintball-, D&D- ja peittomajajaksoja, tyynysotajakso, zombieapokalypsijakso, pikseleinä toteutettu retropelijakso ja kaiken kukkuraksi lattia on laavaa -jakso (ehkä paras idea TV:ssä koskaan) on tukkinut ison aukon populäärikulttuurista ja monen elämästä.

Kun nauraa, samalla on vaikea itkeä.

Tanssia yhdellä jalalla

Hankin Padma Venkatramanin runomuotoisen nuortenromaanin A Time to Dance kuultuani siitä kehuja vammaisromaanina. Plus se sijoittuu Intiaan, olen itse kovasti innostunut runomuotoisesta fiktiosta.

Kirja käsittelee pitkälti tanssia ja tapahtumapaikkaansa Intiaa, paljon myös hindulaisuutta ja spirituaalisuutta. Kirjoittaja on Intiassa syntynyt ja harrastanut samaa tanssimuotoa, joten autenttisuus on kohdallaan. Niinhän usein sanotaan “eksoottisista” kirjoista, mutta tässä maut, tuoksut, värit, rytmit yms heräävät henkiin.

A Time To Dance -kansi

Veda on menestyvä nuori tanssija, jota isoäiti tukee ja vanhemmat taas vähemmän. Uskontoon pohjaava bharatanatyam-tanssi on hänen koko elämänsä. Sitten hän joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää toisen jalkansa. Voiko elämästä tulla enää mitään?

Kirja on mukavan epäsiirappinen, vaikka toki nuortenkirjana asiat selviävät joskus turhan helposti. Tietenkin ongelmia on paljon ja monenlaisia, ei kirjasta konfliktia puutu, mutta moniin löytyy ratkaisu nopeasti. Vammaisromaaninakin tämä on minusta varsin hyvä: realistinen, epäsiirappinen ja vailla cripspiraatiota.

Kirjan tyyli ihastuttaa ja tempaa mukaansa. Kieli on sanastoltaan runollisempaa kuin muodolta, siinä ei minusta ole erityisen runollista rytmiä kuin hetkittäin. Mutta se todella toimii ja on varsin helppolukuista.

En saa oikein kunnolla kuvailtua, miten paljon pidin kirjasta, se oli suorastaan taianomainen.

Haluan ehdottomasti lukea lisää Padma Venkatramanilta, vaikka ilmeisesti hänen muut Intiaan sijoittuvat kirjansa eivät ole runomuodossa.

Katastrofi nimeltä 2016

Tämä vuosi oli ennätyksellisen raskas elämässäni, tuntuu että melkein yhtä raskas kuin kaikki aiemmat yhteensä. Ja se on paljon, koska asuin väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa, sairastuin vakavasti vuonna 2000 ja mieheni sairastui psykoosiin vain vuotta myöhemmin. Paras mitä vuodesta voi sanoa on, että onneksi kukaan läheinen ei kuollut. Yksi hyvä nettituttu kyllä, mutta en voi sanoa, että olisimme olleet läheisiä.

Sabotaasin takia sain runsaasti pysyviä elinvaurioita, jotka romahduttivat kuntoni. Tämän takia en ole enimmäkseen pystynyt tekemään mitään, ja viime vuonna aloitettu uintiharrastuskin piti lopettaa.

Sabotaasin aiheuttama gastropareesin paheneminen johti siihen, että laihduin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Pahimmillaan vatsani tuli täyteen kahdesta falafelpyörykästä ilman lisukkeita. Laihtuminen sinänsä on ihan positiivinen juttu, ja ironinenkin, koska olin langanlaiha ennen kuin toisenlaiset elinvauriot lihottivat minua 20 kiloa parissa kuukaudessa, mutta aiheutti myös aliravitsemusta. Suomessa sain yhden ravintotiputuksen, mutta täällä en ole onnistunut saamaan.

Jouduin tapaturmaan/onnettomuuteen ja tuli syöpäepäily, mistä jo kirjoitinkin, kuten useasta muusta syystä jotka tekivät vuodesta kammottavan. Minulle selvisi hirveä asia perheestäni. Vakavasti sairas paras ystäväni sairastui uuteen sairauteen, jota kukaan ei viitsi hoitaa, koska Suomi. Tällä viikolla tapahtui jotain todella pelottavaa, mahdollisesti hengenvaarallista, mistä en viitsi tässä kertoa, mutta se ei ollut kiva lopetus vuodelle.

Tuntuu vaikealta tutustua uusiin ihmisiin tai edes vastata kuulumiskyselyihin, kun tuntuu ettei kukaan voi uskoa millaista minun elämäni on, se on aivan liian absurdin katastrofaalista.

Minulta ilmestyi tänä syksynä kolme kirjaa, romaani, toimittamani antologia sekä erityisruokavaliokirja, jonka piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kirjoitin ennätysmäärän novelleja. Joskus teininä saatoin kirjoittaa 10 novellia vuodessa, mutta ne olivat yleensä hyvin lyhyitä, tyypillisesti vain 500 sanaa. Nyt syntyi lähes yhtä monta ihan kunnon pituista. Runoja syntyi reilusti yli sata(!) ja parhaimmisto lähti hiljattain kustantamokierrokselle.

Osallistuin myös ennätyksellisen moneen kirjoituskilpailuun: yhteen romaanilla, yhteen runolla, yhteen näytelmällä, yhteen sikermällä raapaleita ja kolmeen novellilla. Yhdessä sijoituin finalistiksi, yhdessä en sijoittunut mitenkään ja lopuista tulee tulokset vasta ensi vuonna, osassa vasta reilusti keväällä tai jopa vasta kesällä. Usean suhteen olen aika toiveikas ja petyn kyllä, jos mitään sijoituksia ei tule.

Lisäksi leffakäsis lähti kolmatta ja viimeistä kertaa Nichollsiin ja muutamaan muuhun kilpailuun myös, niitä en laske samaan. Nyt on ihan toinen elokuvaprojekti tekeillä, siitä lisää myöhemmin.

Tämän vuoden tavoitteet onnistuivat aika 50-50. Ruokavaliokirja löysi kustantajan. Runoja, novelleja ja lehtijuttuja kertyi ihan kiva määrä. Uutta kolumnistin paikkaa ei löytynyt (aiempikin loppui viiden vuoden jälkeen, sekin oli kolumnistiksi jo pitkä ura). Näytelmille ei löytynyt ohjaajaa. Ensi vuoden tavoitteet ovat seuraavat.

Uran kannalta ensi vuonna on tärkeä vuosi, koska Worldcon järjestetään Helsingissä, ja sitä varten tapahtuu kaikenlaista, josta lisää myöhemmin. Ensi vuoden tavoitteet:

– menestystä useammassa lukuisista kirjoituskilpailuista joihin osallistuin
– runokirjalle kustantaja
– Lankamaailma valmiiksi ja sille kustantaja
– projekti X etenemään halutulla tavalla
– muistelmat valmiiksi tai ainakin pitkälle
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja valmiiksi
– Erveyskeskukselle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– uusi kolumnistin paikka

Mitä hyvää tänä vuonna tapahtui paitsi kirjoittamisessa onnistumista? Sain pari uutta kaveria(!) (NaNoWriMosta tietenkin, missä muualla tutustuisin ihmisiin), ja parin kaverin kanssa aloimme olla uudelleen tekemisissä pitkän tauon jälkeen. Rakastuin (uudelleen) komediaan, joka on pitänyt minua hengissä, ja löysin podcastit – sen jälkeen, kun olin melkein saanut valmiiksi käsikirjoituksen, jossa kuunnellaan podcasteja, ja ajattelin, että ne eivät ole minun juttuni. Siinä se aika lailla oli.

Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit ovat poikkeuksellisesti kaikki nuortenkirjoja. Aiemminhan en juuri edes lukenut niitä, mutta nyt oman nuortenromaanin kirjoittamisen takia olen lukenut monia. Toisaalta kaksi kirjoista on tuttujeni kirjoittamia, ja olisin varmaan lukenut ne joka tapauksessa.

Parhaat vuonna 2016 lukemani romaanit

Padma Venkatraman: A Time To Dance (arvostelu tulossa)

Corinne Duyvis: On the Edge of Gone

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Parhaat vuonna 2016 lukemani tietokirjat

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Maura O’Halloran: Pure Heart, Enlightened Mind (arvostelu tulossa)

Greg Proops: The Smartest Book in the World (arvostelu tulossa)

Traumaattinen leffakokemus

I, Daniel Blake on elokuva, josta tiesin välittömästi siitä kuultuani, kauan ennen Kultaista palmua, että minun on nähtävä se. En kuitenkaan jostain syystä tajunnut, miten voimakkaasti se vaikuttaisi minuun.

Daniel Blake on Newcastlessa asuva puuseppä ja jokapaikanhöylä, jonka vaimo on kuollut. Sydänkohtauksen jälkeen lääkärit kieltävät häntä palaamasta töihin. Sairauspäivärahaa ei kuitenkaan tipu, sillä Briteissä eläkehakemukset käsittelee ASOS, yritys jonka lääketieteellisesti kouluttamattomat työntekijät arvioivat työkykyä puhtaasti tiukan asteikon perusteella, joka soveltuu huonosti esimerkiksi mielenterveys- tai sydänongelmien aiheuttaman haitan arviointiin.

I, Daniel Blake

Seuraavaksi Daniel yrittää saada työttömyyspäivärahaa, mutta sekin kaatuu byrokratiahelvettiin ja hänen olemattomiin IT-taitoihinsa. Töitä pitäisi etsiä täysipäiväisesti ja kyetä todistamaan se, vaikka ei edes ole työkykyinen. Eräs virkailija on sympaattinen, mutta ei voi auttaa.

Daniel ystävystyy sinkkuäiti Katien ja tämän lasten kanssa. Katie on ollut pitkään asunnottomana ja joutunut muuttamaan ystäviensä ja perheensä luota Lontoosta Newcastleen saadakseen asunnon. Hänellekään ei heru tukia, koska hän myöhästyi tukihaastattelusta eksyttyään. Daniel auttaa Katien perhettä kaikin tavoin, mutta molemmat vajoavat köyhyyteen, jossa ruokana on spagettia leivän päällä, jos sitäkään, eikä lämmitykseen todellakaan ole varaa.

Suurimman osan elokuvasta teki mieli vain itkeä hysteerisesti. Elokuva toi elävästi pintaan Suomessa kokemani ihmisoikeusrikokset ja niiden aiheuttamat traumat, joista luulin jo päässeeni yli. Lisäksi se muistutti karmivalla tavalla Brittien tilanteesta, johon olen perehtynyt paljon, kirjoittanut pari artikkeliakin, ja joka oikeasti on sellainen kuin leffassa. Vammaistuet voidaan evätä keneltä tahansa (toki Suomessakin) ja hyvin monet päätyvät epätoivoisiin tilanteisiin ja epätoivoisiin ratkaisuihin.

Kolmas elokuvassa itkettänyt asia olivat ne hyvät ihmiset, joita elokuvassa oli monta. Hyperempaattisena ihmisenä liikutun siitäkin, että muut ovat empaattisia.

Kaikkein hyytävin kohtaus oli, kun Katie pääsee tuntien jonottamisen jälkeen ruokapankkiin. Hän avaa salaa hyllyjen välissä papupurkin, josta alkaa kauhoa papuja käsin suuhunsa, koska on niin heikkona nälästä. Hän kokee syvää häpeää jäädessään kiinni, mutta työntekijät hokevat, että ei se mitään kultapieni, ei se mitään. He ovat nähneet tämän jo monta kertaa. Vieläkin itkettää pelkästään ajatella kohtausta.

Elokuvana I, Daniel Blake on hieno, ei ihan millä tahansa voiteta Cannesissa Kultaisia palmuja. Hieman liikaakin oli tosin pingotettu itkettävää tunnelatausta ja pari kohtausta tuntui hieman epäuskottavilta. Myös nimikohtaus jäi hieman irralliseksi.

Miksi vihaan ihmiskuntaa

Tämä vuosi alkoi, hyvin kirjaimellisesti 1.1.2016 ensimmäisen tunnin aikana sillä, että sain sairauskohtauksen. Ihmiset joita olin pitänyt kavereinani kieltäytyivät auttamasta, koska heillä oli tärkeä kamanveto kesken, ja suhtautuivat minuun kuin kiukuttelevaan uhmaikäiseen. Tietysti mieheni myös, mutta hänen mulkkuuteensa ja täydelliseen empatiakyvyttömyyteensä olin 16 vuoden aikana jo tottunut, nämä ihmiset kuvittelin empaattisiksi. (Sen siitä saa kun luottaa ihmisiin, jotka diilasivat kamaa omissa häissäänkin, siinä mielessä toki täysin oma moka.)

Diilereidensä riittävän manipuloinnin seurauksena mieheni vaihtoi minut elämänsä ykkösprioriteettiin, kaman rouskutteluun. Muita ihmisiä tämä ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. Hänen perheensä leikkii että mitään ongelmaa ei ole (samoin kuten hänen isänsä kanssa, jolla on skitsofrenia kuten miehelläni, mutta leikisti ei ole). Hänen kavereidensa mielestä holtiton narkkaaminen on ihan normaalia, ja minun suomalaisista kavereistani iso osa yrittää keskittyä puhumaan säästä tai leikkimään, että miestäni ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Nice. Perus-suomihygge.

Kesällä jouduin tajunnanmenetysken seurauksena onnettomuuteen, tai ehkä tapaturma olisi suomeksi parempi ilmaus. Mitään ei murtunut, mutta jalkani turposivat mustiksi palloiksi viikkokausiksi, ja kenties aliravitsemuksen takia (laihduin samoihin aikoihin kuusi kiloa) päähaavalla meni neljä kuukautta parantua. Jaloissani näkyy edelleen kahta erilaista hyperpigmentaatiota ja hypertrikoosia ja kuoppa. Suomalaisten kavereideni reaktio oli enimmäkseen “aha” tai “…” ja mieheni reaktio oli vain “mitä sinä teit?” Koska tajunnanmenetyksen aiheuttama tapaturma on luonnollisestikin oma vika. Kuten kaikki.

Jonkin aikaa näytti siltä, että saattaisin mieheni huume- ja mielenterveysongelmien takia joutua pysyvästi asunnottomaksi. Isäni lupasi auttaa. Viime hetkellä hän perui tarjouksen. Lopulta ainoa, joka minua olisi oikeasti auttanut oli kaverini kaveri, jota en koskaan ole tavannut. Oma isäni ei. Tässä vaiheessa tuli mietittyä, että miksi vitussa luotin kehenkään, vaikka olen päättänyt, että en luota kehenkään muuhun ihmiseen kuin parhaaseen ystävääni. Jälleen oma moka. Tai sitten ei.

Muutama viikko takaperin kävin tutkimuksissa syövän varalta löydettyäni epäilyttävän patin. En ollut kauhusta kankeana, koska tiesin, että luultavasti kyseessä ei ole syöpä tai muukaan sairaus, mutta olihan se ahdistava tilanne. Suurin osa kavereistani reagoi lähinnä että “aha” tai paremminkin “…”. Mieheni vittuili äärimmäisen julmasti. Koska mikäs sen hauskempaa kuin syöpäepäily. LOL. (Paitsi tietysti, jos olisi ollut syöpä, silloin hän vasta olisi ollut onnensa kukkuloilla.)

Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi vihaan ihmiskuntaa. Hmm. En kyllä osaa vastata.

P.S. Selvyyden vuoksi: tietenkään en vihaa kaikkia ihmisiä. Esim. hollantilaisten ystävieni ansiosta minulla oli ihana jouluaatonaatto, mikä on harvinaista, koska mieheni psykoosi räjähtää käsiin aina lomilla ja on pilannut useimmat joulut (ja syntymäpäivät, vaikkei se loma olekaan) viimeisen 17 vuoden aikana. Vain noin 95 % ihmisistä on vitun perseestä.

Aikuistenkin rakastama nuortenlehti

Jos olet Twitterissä ja seuraat englanninkielisiä käyttäjiä, olet tuskin voinut välttyä Teen Voguen hehkutukselta viime aikoina. Pintaliitoon keskittyvältä muotilehdeltä kuulostava julkaisu on uuden päätoimittajansa Elaine Welterothin myötä muuttunut ihan muuksi. Vaate-, julkkis- ja meikkihehkutusten seassa on tykkiä poliittista kommentaaria liittyen mm. Donald Trumpiin.

Monen mielestä Teen Voguen poliittinen journalismi on parempaa kuin ns. valtamedian Jenkeissä, Newsweek, Time, New York Times, Washington Post jne. Moni on pettynyt näiden lehtien nössöyteen politiikan mätäpaiseista puhuttaessa. Trumpia hyssytellään ja kansanmurhaa hehkuttavista natseista tehdään kivoja söpöjä perhejuttuja.

Faktoihin keskittyvä Trump-tylytys ei ole ainoa syy, miksi monet aikuisetkin ovat päättäneet tilata Teen Voguen. Lehdessä on ollut tiukkaa asiaa mm. parisuhdeväkivallasta, seksirikoksista, viharikoksista ja HLBTIQ-asioista. Jopa Fidel Castron kuolemasta(!) oli juttu.

Teen Vogue on kunnostautunut erityisesti Pohjois-Dakotan alkuperäisasukkaiden NoDAPL-protestin uutisoinnissa ja kommentoinnissa. Lukekaa vaikkapa tämä Keah Brownin juttu, joka ei ole ainoa ei-valkoisen kirjoittama teksti aiheesta Teen Voguessa.

Hiljattain Teen Vogue ilmoitti hakevansa uusia avustajia. Toki innostuin, mutta en ole onnistunut keksimään yhtään juttuideaa, joka sopisi lehteen ja jonka olisin sopiva ihminen kirjoittamaan. Vammaisasiat toki sopisivat lehteen (ja ovat siinä aliedustettuina), mutta mitä kirjoittaisin niistä?

Enpä koskaan ajatellut, että haaveilisin olevani tarpeeksi cool kirjoittamaan Teen Vogueen.

Valheilla statusta

Katariina Romppaisen nuortenkirja Sori vaan, se on totuus kertoo Senjasta, joka alkaa valehdella elämästään kuultuaan, että uudet luokkakaverit halveksivat hänen asuinaluettaan Kotilaaksoa (aka Koilaaksoa) köyhien pummien paikkana. Isän puuttuminenkin nolottaa. Senjaa risoo muutenkin äidin köyhyys. Edes hyviä eineksiä ei voi ostaa, pitää tyytyä maksalaatikkoon.

Takakansi keskittyy valehteluun, mutta oikeasti kirjassa ehkä vielä isommaksi jutuksi nousevat perhesuhteet, kuten Senjan elämästä puuttuvan isän etsiminen – vaikka valehtelu kytkeytyy niihinkin. Kirja on hyvin sukukeskeinen, Senjan kaverit ja ihastukset ovat pienemmässä roolissa.

Sori vaan, se on totuus -kansi

Romaani vaikutti aluksi tylsältä, mutta pian imeydyin siihen mukaan. Kirjassa parasta oli elävä dialogi (myös murteita) ja muunlainen aitous, jota luotiin mm. runsailla herkullisilla yksityiskohdilla. Näiden ansiosta hahmot ja heidän elämänsä piirtyivät mieleen aitoina, myös sivuhenkilöt joilla ei muuten ollut niin isoa roolia.

Tykkäsin esim. Senjan ufokiinnostuksesta, joka on nuortenkirjassa epätavallista, ja voin oman nuoruuteni kautta siihen samaistua. Tätä hauskaa piirrettä olisi voinut hyödyntää ehkä enemmänkin. Samoin kaveri Iinan toistuva höpinä “rintsikoista” (rintamamiestaloista) ja mansardikatoista hauskuutti. Myös matkailuosuudesta pidin. Romppainen on itse Lapista ja sen huomaa.

Henkilöt ovat muutenkin varsin moniulotteisesti kuvattuja, vaikka alussa Senjan totaalinen ymmärtämättömyys perheen köyhyydestä tuntui turhan naiivilta. Lähes kaikki henkilöt mokailevat ja tekevät jotain inhottavaa, mutta inhuuksille löytyy selityksiä ja toisaalta kivoillakin teoilla voi joskus olla vähemmän jalo motiivi.

Oli kirjassa kyllä kliseitä ja stereotyyppejäkin käytetty, mutta ei häiritsevästi. Välillä mentiin ehkä vähän turhan Salkkarit-henkiseksi draamaksi. Yhden ison käänteen arvasi etukäteen, mutta ehkä se oli tarkoituskin? Monia pienempiä käänteitä onneksi ei.

Lukisin Romppaiselta ehdottomasti lisääkin, mitä harvoin sanon nuortenkirjojen jälkeen. Olisi mielenkiintoista lukea häneltä aikuistenkirjojakin, koska niissä minua häiritsevät piirteet varmaankin minimoituisivat, mutta sellaisia hän ei ole kirjoittanut.

Adenon alku luettavissa

Adeno-romaanini ensimmäinen kohtaus on nyt luettavissa tässä blogissa. Samalta sivulta löytyy näytteet useimmista muistakin romaaneistani. Täytyy tosin sanoa, että Adeno ei ole yhtä trillerimäinen romaani kuin sen aivan alusta voisi kuvitella.

Adeno sai myös oikein imartelevan lehtiarvostelun Tähtivaeltajassa, joka on Helsingin science fiction -seuran lehti. Kerrontatapaani kutsutaan “tyylikkään vähäeleiseksi” ja romaania verrataan Leena Krohniin ja Maarit Verroseen(!). “Adeno onkin hieno lisäys suomalaisen, kirjallisesti korkeatasoisen scifin tarjontaan“, päättää Sarianna Silvonen arvostelunsa.

Vau! Tämä kyllä inspiroi kirjoittamaan enemmän scifiä realismin sijaan. :-> Nythän minulla on työn alla runomuotoinen scifiromaani, joka pyrkii nimenomaan kirjalliseen korkeatasoisuuteen.

(Arvostelu paljastaa kirjasta varsin paljon, en siis tarkoita varsinaisia spoilereita, mutta jos mieluummin luet Adenon tietämättä kovin paljoa sisällöstä, kannaattaa ehkä välttää ko. arvostelun lukemista.)

Nuortenromaani paketissa

Ensimmäinen nuortenkirjakäsikirjoitukseni valmistui eilen. Koko juttuhan sai alkunsa siitä, että noin vuosi sitten luin tunnettua suomalaista nuortenkirjaa, enkä pitänyt siitä, minusta se ei ollut kovin hyvin kirjoitettu. Ajattelin, että pystyn kirjoittamaan paremman. Toukokuussa sitten ryhdyin hommaan.

Tämä oli jotenkin mukava ja mukavan helppo kirja kirjoittaa. En siis todellakaan sano, että nuortenkirjoja on yleisesti ottaen helpompi kirjoittaa kuin aikuisten kirjoja, tämä nimenomainen vain sattui olemaan vaivattomampi kuin edelliset kässärini.

Sisimmäinen, Adeno ja Rihmasto vaativat itkua ja hammastenkiristystä, runsaasti poistettuja ja uudelleenkirjoitettuja kohtauksia, kohtauksien järjestelyä kuin palapeliä ja olin monta kertaa jo luovuttaa. Mitään tällaista ei nyt ollut. Suurimmat haasteet tulivat, yllätys yllätys, terveydentilastani.

Kirjoitinko mielestäni paremman kirjan kuin se tunnettu kirjailija? En tiedä, mutta ei se minusta ainakaan huonompi ole. Koelukijoiden palaute oli hämmentävän hyvää, he eivät löytäneet kässäristä kuin erittäin pieniä ongelmia. (Ei toki tarkoita, etteikö kustannustoimittaja voisi löytää paljon enemmänkin, mutta perusta tuntuisi olevan kunnossa.) Toinen heistä oli vieläpä nuori, joka koki kirjan autenttisemmaksi kuin useimmat nuortenkirjat.

Eli kiva kun joskus joku sujuu näin hyvin. Toivottavasti myös kustantajien kanssa.

Mistä romaani sitten kertoo?

Pitkäaikaissairauksista ja vammaisuudesta (kuka on yllättynyt). Valehtelusta (ei sekään ehkä kovin yllättävää, kun myös Adeno ja Rihmasto käsittelevät tätä teemaa). Haavoittuvuudesta ja eskapismista.