Runoilua Starbucksissa

Olen lausunut runoja neljän Helsinki Poetry Connectionin tapahtuman open micissä. Sitä ennenkin on tullut lausuttuja runoja, mm. useilla demopartyilla sekä pienempänä koulun juhlissa.

Englanniksi en ollut kuitenkaan ennen lausunut, ja pian on edessä Worldcon, jossa on scifiruno- open mic. Mainittakoon, että puhuttu englantini on varsin hyvää, mutta on paljon sanoja, joiden ääntämisasusta en ole varma, jolloin tarkistan ne etukäteen, myös esimerkiksi konferenssipuheiden kohdalla. (Niitä olen tosin pitänyt englanniksi viimeksi vuonna 2010.)

Maija lausumassa

Sattui siis sopivasti, että American Book Center järjesti open micin Amsterdamin keskustassa. Paikkana oli tosin Starbucks, yök. No, Starbucksissa oli yksi hyvä puoli kun ulkona oli hellettä: siellä on hyvä ilmastointi. Myös kaunista luonnonvaloa riitti. Jos olisin tiennyt miten nätti valo siellä on, olisin ottanut oman kamerani.

Lausumiseni sujui oikein hyvin, vaikka samanlaista tunnelatausta en englanniksi saakaan (ja parhaat lausuntarunoni ovat vain suomeksi). Minulta kysyttiin, haluaisinko lausua myös suomeksi, joten heitin päästäni ne kaksi hyvää lyhyttä runoa, jotka osaan ulkoa ja joita olen lausunut 10+ vuotta. Yllätyksekseni minua tultiin jälkikäteen kehumaan – runoista joista kukaan ei tajunnut mitään.

Suurin osa muusta sisällöstä oli proosaa, ehkä reilu puolet novelleja, loput runoja ja musiikkia. Laatu ei valitettavasti päätä huimannut, ei saisi dissata kollegoita, mutta suurin osa oli akselilla Demi/vogonirunous…

Oli siellä hyvää scifiäkin, mutta totesin, että varmaankin CFS:n takia minun on vaikea keskittyä lausuttuun proosaan. (En kuuntele äänikirjojakaan koskaan.) Runot ovat ihan eri juttu. Toivottavasti jatkossa olisi siis enemmän runoja.

Open micin päätti sattumalta paikalle tullut vanha nainen farkkusortseissa ja sateenkaarenvärisessä solmuvärjätyssä topissa, hän soitti ukulelella Amazing Gracen.

Tutustuin kuusikymppiseen Pohjois-Englannista kotoisin olevaan opettajaan, jonka kanssa ollaan toivottavasti vielä yhteyksissä. Hän otti myös tämän hieman kaidepainotteisen valokuvan minusta.

Vesihierontakakkuja ja banaanipartoja

Tuli vastaan tilanne, että pitää kääntää eräs novellini englanniksi. Aikataulu on melko tiukka ja olen kokemuksesta todennut, että säästää aavistuksen aikaa, kun tekee pohjan Google Translatella, vaikka sieltä tuleekin ihan hirveää tauhkaa jonka saa myllätä täysin uusiksi editointivaiheessa. Monet sanat ja rakenteet tulevat kuitenkin oikein.

Tämä teksti taisi kuitenkin olla turhan villi Translatelle. Tai no, näyttää siltä, että koko Translate on aika villi nykyään. Aiemminhan sanat, joita algoritmi ei ymmärtänyt, jätettiin yleensä kääntämättä, tai Google saattoi poimia tavujen seasta”sanan” ja kääntää sen. Nyt tuntuu, että niiden tilalle tulee jotain aivan satunnaista dadaa. Tässä muutama esimerkki.

juon liikaa mansikkamargaritoja -> I run too much strawberry strawberries
Terolta ei ole tullut yhtään uutta viestiä -> There has not been any new posts on Terhi’s wreckage
muinaisten rabbien loitsuista -> The Spells of Ancient Rabbits (Google jopa selittämättömästi kapitalisoi tämän, ymmärtäen bändinnimipotentiaalin)
Ihastuin siis kirjaimellisesti heppuun -> So I was literally hilarious to the horn
Taustalla sai olla pari rönttöistä kakkusta -> In the background, there was a couple of trunks of shit
hiilaripommi -> bumper blade
hirveän kallista puuhastelua -> tadpoleous pudding
karkinväriset mekot -> coats
En lipsauta mitään golemeista -> I do not even fling any gills
kaksilahkeinen -> doublestone
banaanituulihattu -> banana beard
Ajatuskin makeasta ällöttää. -> The idea is to jump to the wind.

Novellissa isossa roolissa ovat saviukot, jotka Google on kääntänyt mm. caviar ja crayons. Toinen isoa roolia näyttelevä asia on hortensiakuppikakut, joista Google on loihtinut sanat cupcuttons (ei muuten tarkoita mitään), hortensic cooker, hydromassagecake ja hortensiac charge batteries. Anteeksi mitä?

Merikäärmettä etsimässä

Risto Isomäen tunnetuin teos lienee ydinvoima-aiheinen Sarasvatin hiekkaa. Con Rit on enemmän ekotrilleri kuin ekoscifiä ja sen inspiraatio löytyy fysiikan sijaan biologiasta (etenkin meribiologiasta), ekologiasta, klimatologiasta, maantieteestä, historiasta, mytologiasta, kryptoeläintieteestä ja geologiasta. Aluksi kirja ei oikein vedonnut minuun vielä Sarasvatiakin runsaampine infodumppeineen, mutta kun pääsin siihen sisään, se vei mukanaan.

Meribiologi Martti on maailmaa ja tiedettä laajalti tunteva Asperger-henkinen ulkoilmaihminen, joka asuu syrjäseudulla ja rakastaa hylkeiden bongailua Saaristomerellä. Eniten häntä kuitenkin kiinnostaa kryptoeläintiede eli taruolentojen tutkimus ja etenkin myyttinen con rit, jättiläismäinen merikäärme, jonka hän uskoo olevan oikea eläin. Siitä kun löytyy havaintoja monissa eri kulttuureissa ympäri maailman. Esimerkiksi asteekeille se oli Quetzalcoatl-jumala.

Martti saa kuulla vietnamilaiselta tutultaan, että sieltä on löytynyt con ritin raato, joka tosin huuhtoutui takaisin mereen. Voisiko miehen pitkäaikainen unelma toteutua? Mutta mistä ihmeestä löytyisi rahat merenpohjan naaraamiseen.

Con rit -kansi

Ellei sitten Camillalta, Martin nuoruudenrakkaudelta, joka ennen oli lämminhenkinen humanitaari, mutta sittemmin on muuttunut piinkovaksi ja upporikkaaksi suomenruotsalaiseksi bisnesnaiseksi, jonka bisnekset tuhoavat luontoa valtavissa määrin. Jokin Camillassa vetää kuitenkin Marttia yhä puoleensa. Camilla on juuri saanut useita hirveitä uutisia ja melkein mikä tahansa tuntuu houkuttelevalta pakotieltä.

Kaikki ei – tietenkään – suju niin kuin piti ja retkikunta joutuu aivan uskomattomiin vastoinkäymisiin ja kamppailuihin, joissa oikeasti tuskin kukaan heistä olisi selvinnyt hengissä. Mutta trillereissä näin voi käydä, kun henkilöiden äly on timantinterävää ja fyysiset kestävyys lähes ylimaallista. Tästä tulisi kyllä hyvin hollywoodmainen ja sinemaattinen elokuva, ja luulisi kirjallakin olevan kansainvälistä vetovoimaa. Ei sitä tosin ole kukaan innostunut kääntämään.

Kirjassa on aivan käsittämätön määrä infodumppeja, myös dialogissa, joista osa liittyy ym. tieteiden lisäksi esimerkiksi vietnamilaiseen kulttuuriin. Toisaalta ne ovat enimmäkseen erittäin kiehtovia, usein jopa hätkähdyttäviä, ja kaiken lisäksi perustuvat 95-prosenttisesti tosiasioihin, kuten kirjan jälkisanoissa kerrotaan.

Ohut ihmissuhdekuvaus saa loppua kohden hieman syvyyttä, vaikka jääkin kliseiseksi ja ennalta-arvattavaksi ja dialogi tönköksi. Muut hahmot kuin Martti ja Camilla jäävät täysin statistin rooliin, mutta ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita (Camillalla on kyllä hämmentävän hyvä ymmärrys tieteestä ja luonnonilmiöistä…). Luonnon kuvaus kannattelee kirjaa hyvin konkreettisella tasolla, koska lähes kaikki tapahtuu keskellä luontoa, sen ehdoilla.

Romaanin kustannustoimituksessa löytyi lausetasolla jonkin verran kömpelyyksiä (tyyliin väärin kirjoitettuja sanoja ja virkkeitä joissa on kaksi eri häntä). Bongasin niitä tosin alkupuolella selvästi enemmän, ehkä loppua kohden olin jo tarinan ja kuvailun imussa. Ehkä eniten häiritsi, että Camillan saamat järkyttävät uutiset unohtuivat melkein välittömästi ja kirjan lopussa nousivat hyvin hetkellisesti esille.

Ystävyys on yksinkertaista ja monimutkaista

Ystävyydestä ja kaveriudesta on monenlaisia näkemyksiä ja määritelmiä. Harva toki lähtee sen kummemmin miettimään, että miksi on jonkun kaveri. Se voi mietityttää, että onko tuo tyyppi nyt tuttu vai kaveri, kaveri vai ystävä, kuka onkaan minun paras ystäväni tai parhaat ystäväni. Joillekin on itsestäänselvää kuka on paras ystävä tai parhaat, toisille se olisi vähän kuin yrittäisi valita levyhyllystä parhaan kiekon, kun sehän voi riippua kokonaan senhetkisestä fiiliksestä.

Onko paras ystävä se, jonka kanssa viettää eniten aikaa, oli sitten livenä tai muussa mediassa? Se jonka kanssa pystyisi puhumaan pisimpään yhteen menoon? Se jonka kanssa pystyy puhumaan vaikeimmista ja intiimeimmistä asioista? Se jonka tukeen voi eniten luottaa? Se josta pitää eniten ihmisenä? Monestihan ne ovat kaikki sama tyyppi, aina eivät.

Suosikkisarjassani Communityssä ystävyydestä luodaan aika erilainen kuva kuin mediassa muuten. Seitsemästä hyvin erilaisesta 20-70-vuotiaasta ihmisestä koostuva kaveriporukka ei pidä yhtä niinkään siksi, että he tykkäisivät toisistaan niin paljon, tai koska heillä olisi paljon yhteistä. He ovat päätyneet yhteen melkein kuin perheeksi ja siksi he pitävät kiinni toisistaan enimmäkseen sanattomalla sopimuksella, silloinkin kun jotkut porukassa lähinnä vituttaisivat kaikkia muita.

Minullakin on hyvin erilaisia kavereita, joiden ikä vaihtelee 20-60 vuoden välillä. Sinänsä porukka ei ole kovin heterogeeninen, että se on yli 90-prosenttisesti valkoista ja keskimäärin aika korkeasti koulutettu, mutta muuten ihmisten ajatusmaailma vaihtelee anarkisteista kommunisteihin ja kokoomuslaisiin.

On ikisinkkuja, polysuhteisia ja kuuden lapsen äitejä, kirjailijoita, urheilijoita, lääkäreitä, sairaanhoitajia, kampaajia, vanhustenhoitajia, toimittajia, insinöörejä, taiteilijoita, opettajia, talonmiehiä, kääntäjiä, konduktöörejä, valokuvaajia, fyysikoita, biologeja, sosiaalityöntekijöitä, muusikoita, tiskaajia, koodereita, ikuisia opiskelijoita, pitkäaikaistyöttömiä ja paljon työkyvyttömiä. Moni on sairastunut niin nuorena, että heillä ei ole ammattia, ei edes entistä.

Suurin osa kavereistani on jollain lailla vammaisia, koska vammaiset ymmärtävät minua parhaiten. Se ennustaa paremmin yhteensopivuutta kuin melkein mikään muu tekijä. Melkein kaikkiin kavereihini olen tutustunut netissä, mikä valikoi tietysti ihmisiä kiinnostuksenkohteiden ja arvojen perusteella paljon enemmän kuin reaalimaailma opiskeluineen ja työpaikkoineen, joita minulla ei ole käytännössä koskaan ollut.

Jotkut kaverit ovat kavereitani, koska heidän kanssaan on jo ensi tapaamisella kolahtanut, on tiennyt heti, että tuon ihmisen kanssa tulen viettämään paljon aikaa. On kavereita, joiden kanssa on päätynyt kavereiksi enemmänkin jonkinlaisesta kohtalon oikusta, vaikkei ole aluksi mitenkään erityisesti pitänyt tyypistä tai on jopa saattanut ajatella, että tuon kanssa ei kyllä synkkaa.

Joidenkin kavereiden kanssa ei välttämättä ole kovin paljoa yhteistä. Pysymme kavereina ja tuemme toisiamme, koska niin homma menee. Niin kuin Communityn porukalla. Toisaalta joidenkin kavereiden kanssa olen vähitellen katkaissut välit, kun on tuntunut, että meillä ei ole kerrassaan mitään yhteistä. En ole varma, mikä heidät erottaa niistä ihmisistä, jotka ovat jääneet jäljelle, vaikka ovat ihan eri maailmassa kuin minä.

Joskus tietysti kaveruus tai ystävyys katkeaa ilman mitään järkevää syytä. Olen viimeisen parin vuoden aikana palauttanut välit useampaan entiseen kaveriin tai jopa parhaaseen ystävään, joiden kanssa en pitkään aikaan ollut puheissa, kahden kanssa jopa kymmeneen vuoteen. Sitähän sanotaan, että ystävän tuntee siitä, että kymmenen vuoden jälkeen pystyy jatkamaan siitä mihin jäi. Mutta kymmenessä vuodessa ehtii kyllä muuttua todella paljon.

Pelottavat pyörätuolit

Pyörätuoli ei ole vankila eikä sen käyttäjäksi päätyminen ole tragedia, sanoi media mitä tahansa. Pyörätuoli ei ole sen kummempi liikkumisen apuväline kuin polkupyörä (toki pyörän selästä on helpompi tarvittaessa vaihtaa kävelyyn). Kun pitkäaikaissairaat saavat pyörätuolin, he ovat usein innoissaan ja helpottuneita, kun liikkuminen helpottuu.

Käytännössä pyörätuoli on toki symboli, jossa on jotain pelottavaa. Yhteiskunta on tehnyt siitä symbolin tragedialle, avuttomuudelle ja objektiksi joutumiselle.

Pyörätuolin käyttäjiä tuijotetaan, katsotaan säälivästi, heille puhutaan kuin lapsille (tai heille yritetään kommunikoida avustajan/seuralaisen kautta), heistä saatetaan puhua “pyörätuoleina”, siis ihmisestä. Tuntemattomat saattavat alkaa työntää tuolia kysymättä tai tentata yksityisasioita sen käyttäjän terveydentilasta.

Ihmiset huokaavat raskaasti ja marttyyrimaisesti, kun joutuvat tyhjentämään varastona käytetyn invavessan tai kaivamaan rampin esiin. Jotkut kadehtivat, jos konsertissa saa pyörätuolin kautta hyvän paikan – vaikka usein paikat ovat tosi hunoja.

Pyörätuolit (varsinkin sähköiset) ovat kalliita, sellainen on usein vaikea saada yhteiskunnan piikkiin, vaikka tämä lain mukaan olisikin mahdollista, ja toki niiden käyttö vaikeuttaa moniin paikkoihin pääsyä. Asunnon tai talon voi joutua vaihtamaan. (Tämä kaikki menee toki vammaisuuden sosiaalisen mallin alle: itse pyörätuoli on täysin neutraali esine, johon yhteiskunta liittää erilaisia hankaluuksia.)

Monelle vammaiselle pyörätuoli on ollut mukana lapsesta asti, he eivät ole koskaan eläneet ilman sellaista. Se ei tee elämästä huonoa, vaikka toki hankaloittaa sitä joillain tavoin. Toiselle pyörätuolin käyttöönotto voi olla merkki sairauden vääjääämättömästä etenemisestä, vammaisuuden lisääntymisestä, itsenäisyyden vähenemisestä. Itselleni tämä on ollut se pelottava asia.

Vuoden 2006 lopussa kävelykykyni romahti parissa päivässä. Jo 50 metriä tuotti vaikeuksia. Onneksi asuin hyvin lähellä bussi- ja ratikkapysäkkejä. Näytti hyvin todennäköiseltä, että joutuisin pian pyörätuolin käyttäjäksi. En tiennyt miten edes voisin saada sellaisen, koska yhteiskunnan mielestä olin terve. (Terveyskeskuksesta saa aika helposti lainaan pyörätuolin, mutta manuaalisella ei paljoa tee, jos ei sitä pysty kelaamaan.)

Sitten tuli kuitenkin pieniannoksinen naltreksoni maaliskuussa 2007 ja pian kävelin taas kevyesti useita kilometrejä. Vaikka terveyteni romahti sabotaasin aiheuttamien elinvaurioiden seurauksena monta kertaa, kävelykyky pysyi silti lähes entisellään aivan viime aikoihin asti.

Alkuvuonna sain kolme romahdusta peräkkäin ja kävelykykyni alkoi taas heikentyä. Totesin että pystyin kävelemään vain 200 metriä hitaasti ilman ongelmia, sen jälkeen alkoi hengenahdistus ja usein myös silmäkivut, joita sain kaikenlaisesta rasituksesta – kävelystä, siivoamisesta, lukemisesta. 1,5 kilometriä oli maksimimäärä, mutta se aiheutti jo pahoja oireita ja romahduksen. Pyörätuolin mahdollisuus alkoi taas huolettaa.

Onneksi stafylokokkirokote näyttää nyt ainakin väliaikaisesti auttaneen tuohon. Silmäkipua ei tule, hengenahdistusta vain vähän ja rokotteen jälkeisenä viikkona voin kävellä paljon enemmän, sitten se taas vähenee mutta on kuitenkin selvästi tuota romahduksen jälkeistä määrää parempi. Minulla vain kaikki hoidot lakkaavat toimimasta, joten niin käynee myös tälle.

Istuin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa pyörätuoliin tilattuani lentokentältä vammaisavustusta (Schipholissa joutuu kävelemään tosi pitkiä matkoja, etenkin lähtiessä). Siihen oli melkoinen kynnys (no pun intended), mutta ei se lopulta sitten niin kauheaa ollutkaan. Schipholissa on oudot kokonaan metalliset pyörätuolit, tulee olo kuin olisi ostoskärryissä.

Ikäni ja ulkoinen “hyväkuntoisuuteni” aiheutti tosin muutamia hassuja tilanteita, kun esimerkiksi minulta kysyttiin, olinko tilannut siis avustuksen takanani seisseelle (tuntemattomalle) keski-ikäiselle miehelle.

Jos joudun käyttämään pyörätuolia myös muuten jossain vaiheessa, suurimmaksi ongelmaksi noussee, että asun hissittömässä talossa. Tai on täällä hissi, mutta sieltä ei pääse tähän osaan taloa mitenkään. Esteettömiin asuntoihin on jonoa.

Bertin synkeämpi versio

Siskoni suositteli minulle ruotsalaisen Mats Wahlin nuortenkirjaa Ruotsia idiooteille, joten päätin lukea sen, vaikka ableistinen nimi häiritsikin. Kirjasta tuli jollain lailla mieleen Bertin päiväkirja, mutta se on tummasävyisempi, mustan huumorin sävyttämä.

Ruotsia idiooteille -kansi

Lapsuutensa varjojen kanssa elävä, elämässä ajelehtiva Henke menee lukioon jonkinlaiselle tarkkismaiselle jämäluokalle, jota käyvät myös mm. suomalainen Koski, pissismäinen Emma, pikkurikollinen Allan ja ujo muslimityttö Saida. Ketään oppilaista ei juuri koulunkäynti nappaa, ja he lähtevät tunneilta keskimäärin noin viiden minuutin jälkeen ovet paukkuen. Opinto-ohjaajakaan ei paljoa asialle voi. Sen sijaan oppilaita kiinnostaa seksi, tupakointi ja viinanjuonti.

Ruotsinopettaja päättää, että luokka kirjoittaa itse kirjan ja he saavat päättää nimen. Nimeksi valikoituu Ruotsia idiooteille, mutta rehtori ei pidä tästä ollenkaan. Kirjasta on pätkiä romaanissa, mutta ne on käännetty hyvin puhekielisiksi ja minä (tai siskoni) emme jaksaneet niitä oikein lukea. Muutenkin tämä kirja tuntuu jäävän muun juonen, kuten Henken rakkauskuvioiden, perhekuvioiden ja koulun erilaisten (varsin hurjien) draamojen taustalle.

Henke ihastuu koulun lehteä toimittavaan Eliniin, mutta muiden mielestä suhteesta ei voi tulla mitään, koska Elin on luonnontiedeluokalla ja Henke jämäluokalla. Elinillä on myös hyvin mustasukkainen poikaystävä.

Kirja oli hauskaa ja viihdyttävää luettava, hyvin erilainen kuin suomalaiset nuortenkirjat. Välillä tapahtuneet asiat, lähinnä erilaiset rikokset, alkoivat kyllä mennä jo tosi uskomattomiksi, ja minusta yhtä tärkeää käännettä ei pedattu tarpeeksi. Plus Saida oli hahmona tosi ärsyttävä stereotyyppi.

Runoja Hakaniemessä tänään

Helsinki Poetry Connection järjestää tänä iltana kevään viimeisen Poetry Jamin Café Mascotissa (Neljäs linja 2, Helsinki) alkaen kello 19. Mukana on musiikkia, räppiä ja tietenkin runoutta. Minäkin lausun tapahtuman open micissä runoja tulevalta Raskas vesi -kokoelmalta ja ehkä sen ulkopuoleltakin, arviolta joskus 21-22:30 välisenä aikana.

Tapahtuma on ilmainen, esteetön ja erinomaisen suositeltava.

Runokokoelma tulossa

Tapasin tänään uuden kustantajani ensimmäistä kertaa. Minulta ilmestyy ensi vuoden alussa esikoisrunokokoelma Raskas vesi. Nimensä mukaisesti se kertoo vedestä ja ydinvoimasta, muistakin jutuista kyllä.

Olen odottanut tätä niin kauan. Toki jos totta puhutaan, ennen viime vuotta kirjoitin runoja niin hirveän hidasta tahtia, ettei niistä olisi ollut kokoelmaksi. Reilu vuosi sitten runoja alkoi vain tulla ja tulla, ja niitä syntyi vuoden aikana reilusti yli sata. Raskas vesi sisältää niistä parhaat sekä jonkin verran vanhempia – vanhin on kirjoitettu kun olin vasta 18.

Tämän kunniaksi kirjoitin kasan irtonaisia rivejä seuraavan kokoelman tiedostoon. Olen taas siinä vaiheessa, että yksittäiset sanat ja rivit nousevat esiin, mutta niistä ei tahdo muodostua mitään kokonaista. No, eräs Raskaan vedenkin runo pysyi todella pitkään muutaman rivin tynkänä ja näytti jo siltä, että se ei koskaan valmistu, kunnes siitä tuli yksi kirjan ihan parhaita runoja.

Rauhallisuuden meri

Pitkästä aikaa taas runoja. Tänään 12.5. vietetään kansainvälistä CFS/ME-päivää ja sen myötä tämä runo on omistettu kaikille krooniseen väsymysoireyhtymään/myalgiseen enkefalomyeliittiin kuolleille.

Rauhallisuuden meri

joissain niistä hautajaisista
joihin en mennyt
arkut loppuivat kesken
ja oli vain kuoppia
ja sitten
lapiot loppuivat kesken
ja multa loppui kesken
ja ruumiit pinottiin kasoiksi
korttitalonhuojuviksi
ihmispyramideiksi
jokereita toisensa perään

turhaan sitä olisi virsiä veisattu
sidottu seppeleitä kuolleille
jos joku vielä elikin
se oli helppo ratkaista

epidemiologit naputtelivat papereita
koukeroisia abstrakteja
joista ei saanut selvää
luottamusvälit olivat liian suuria ja
kuihtuivat omaan mahdottomuuteensa
hukkuivat kahvitahrojen puolikuihin

Kaavoista valkokankaalle

Linda Aronsonin 21st Century Screenplay on elokuvankirjoituskirja, jonka löysin ihan vahingossa etsiessäni tietoa ei-lineaarisesta elokuvakäsikirjoittamisesta. Kirjoittaja oli kommentoinut erääseen blogitekstiin aiheesta, että hänen kirjansa käsittelee sitä. Hankin sen välittömästi.

Kirja käsittelee käsikirjoituksissa etenkin rakennetta ja draaman kaarta, jonkin verran myös henkilöiden rakentamista. Rakennetta voi hahmottaa hyvin erilaisilla tavoilla (viivoina, ympyröinä, portaina, kaarina jne), muutenkin kuin aristoteliaaninen kolme näytöstä tai Campbellin sankarin matka, mihin olen viime aikoina tykästynyt. Osa on yksinkertaisesti erilaisia visualisaatioita samasta perusideasta. Elokuva on näissä paljon formulaaisempi formaatti kuin romaani.

Ei-lineaarinen elokuvakerronta on voimakkaasti yleistynyt, mihin kirjan nimikin viittaa. Katsojat ovat myös harjaantuneempia ymmärtämään ei-lineaarista kerrontaa ja siksi “flashback-blureja”, värisävykoodausta sun muuta ei yleensä enää tarvitse.

Oli yllättävää havaita, että itse asiassa hyvinkin eri tavoin kaoottiset elokuvat kuten Memento, Girl On The Train ja 21 Grams on rakennettu tiettyjen kaavojen mukaan. Jo se kertoo, että kaavojen noudattaminen ei todellakaan tee elokuvasta kaavoihin kangistunutta.

21st Century Screenplay -kansi

Kaavoja on monia erilaisia, esimerkiksi kerrotaan erillisten ihmisten tarinat, saman porukan eri jäsenten tarinat, kerrotaan yksi tarina ei-lineaarisesti, kerrotaan useita vaihtoehtoisia versioita samoista tapahtumista.

Kirja on juuri sellainen kuin olin toivonut. Vaikka ei-lineaarinen kerronta ei ole sen koko aihe, siinä on aiheesta paljon enemmän kuin missään muussa lukemassani oppaassa. Siinä esitellään monta eri rakennetyyppiä ja niiden alatyyppejä, miten valitaan sopiva rakenne ja miten valinta perustellaan.

Usein rakenteen valintaan vaikuttaa se, millaisena päähenkilö halutaan esittää. Esimerkiksi eräs rakennetyyppi, joka kuulosti täydelliseltä tarinaani monestakin eri syystä, esittää päähenkilön kiehtovana outsiderinä, joka on hänelle tapahtuneiden asioiden summa. Saman rakenteen variaatio taas esittäisi päähenkilön kiehtovana outsiderinä, jota ei edes voi ymmärtää.

Mielenkiintoinen konsepti oli action line ja relationship line, jota en muista missään kymmenistä aiemmin lukemista kirjoitusoppaistani käsitellyn. Eli vaikka kyse olisi samasta tarinasta, siinä on kaksi eri tarinalinjaa. Elokuvissa kun yleensä halutaan fyysisiä tapahtumia myös (jonka taas jotkut voivat sekoittaa konfliktiin).

Lisäksi kirja käsittelee esimerkiksi ideointivaihetta, jonka neuvoja voi hyödyntää kaikessa luovassa kirjoittamisessa. Ensin tarvitaan “villiä ajattelua”, jotta saadaan hyviä ideoita, ja paljon. Sitten tarvitaan rationaalisempaa moodia, jotta saadaan karsittua jyvät akanoista. Sama ei koske vain perusideaa, vaan kaikkia tarinankäänteitä. Elokuvassa on erityisen tärkeää, että kaikki on jännittävää, muttei överiä.

Kirjassa on paljon käytännön esimerkkejä, miten jossain elokuvassa on toteutettu jokin asia toimivasti, miksi se toimii, miten siinä olisi helposti menty mönkään – ja usein myös siitä, miten jossain elokuvassa on mentykin pieleen juuri tässä aspektissa.

Kirjan rakenneopetus ei ehkä sinänsä sovellu kaanoniksi romaanikirjoittamiselle, mutta en näe, etteikö monia kaavoja voisi toteuttaa myös romaanissa – toki romaanissa voi käyttää monia muitakin formaatteja. Erilaisista näkemyksistä draaman kaaresta, aikatasoilla pomppimisesta ja tarinasta toiseen vaihtamisesta tuskin on mitään haittaa, vaikka ei haluaisi niitä preskriptiivisesti noudattaakaan.

Monet kirjan ajatukset auttoivat ymmärtämään myös aiempia tekstejäni. Olin esimerkiksi miettinyt, onko Häpeämättömän Enna kirjan antagonisti. 21st Century Screenwritingistä löysin konseptin mentor antagonist, joka voi sekoittua päähenkilöön, koska hänen vastavoimansa on yleensä tylsä päähenkilö. Mentor antagonist kuvataan aina ulkopuolelta ja jää mysteeriksi. Kuten Enna. (Joissain ei-lineaarisissa elokuvissa henkilö voi saman tarinan eri aikatasoilla olla protagonist tai mentor antagonist!)

Suosittelisin siis tätä kirjaa kaikille englannintaitoisille käsikirjoittajille tai sellaisiksi haluaville ja melkein kaikille muillekin fiktiota kirjoittaville, vaikka en kenellekään ensimmäiseksi kirjaksi.