Archive for November, 2010
Ohi on
27 päivää, 95 liuskaa proosaa. Eilen illalla tuli 50 000 sanaa täyteen. En uskonut ikinä voittavani NaNoWriMoa kolme päivää etuajassa, mutta niin siinä vaan pääsi käymään. Tämä on kyllä ehdottomasti rujoin ja keskeneräisin ensimmäinen luonnos romaanikäsikirjoituksesta, jonka olen ikinä kirjoittanut.
Aiemmin tällä viikolla mieheni kysyi “Mitä järkeä on osallistua johonkin tuollaiseen, missä iloitaan vain siitä, kun projekti on ohi, eikä tarvitse seuraavaan 11 kuukauteen ajatella koko asiaa?” Vaikea kai sitä onkin selittää, mutta ei se sentään ihan noin mene. Kai.
Nyt pidän pari viikkoa luovaa taukoa (aka hermolomaa) ja sitten pitäisi aloittaa sekä tuon kirjan editointi että seuraavan lääketiedekirjan kirjoittaminen (olisi aivan liian helppoa työstää vain yhtä kirjaa kerralla). “Tauolla” ajattelin kirjoittaa lähinnä esseekokoelmaa, juttuehdotuksia aikakauslehtiin, lääketiedeartikkeleita ja ehkä jotain kamera-artikkeleita yhdelle asiakkaalle. Yksi keskeneräinen raapalekin odottaisi, sekä pino novelli-ideoita ja useita kymmeniä runoideoita.
Uusi romaani on toivottavasti valmis maaliskuussa, vaikka aina siinä on mennyt huhtikuuhun. Pahoin pelkään, että tämä saattaa olla vielä edellisiä vaikeampi tapaus.
P.S. Blogikollegani Henna Helmi Heinosen (jonka alliteroivaa nimeä suuresti kadehdin) tulevan esikoisromaanin Veljen vaimon ensimmäinen luku on luettavissa netissä ilmaiseksi. Tarkoitus on ollut tehdä sama myös Marian ilmestyskirjalle ja eiköhän se onnistu.
Heterokulttuurin yökötykset
Asioita on paljon helpompi kritisoida ulkonäön tai muotoseikkojen perusteella kuin tärkeämmistä syistä. Missikisoihin liittyenkin yleisin purnauksen aihe on, että “nehän on ihan sikarumia, yök”. Gay pridejen ja muun homokulttuurin räikeys tuntuu herättävän joissain ihmisissä syvää vastenmielisyyttä. Eräs entinen kaveri – miksiköhän on entinen – totesi, että homot ovat ihan jees, kunhan eivät ole liian avoimesti homoja, sillä pridet ovat kauheita ja tyylittömiä (kuulemma myös yököttävyydessään “lietsovat vihaa”).
Tylsänä cisheteronakin minua ahdistaa paljon enemmän heteronormatiivinen ja paternalistinen valtakulttuuri, esim. kirkkohäät, joissa ahdistun aina syvästi, eikä kyse ole vain siitä, että koko uskonnollinen puoli on sisällöltään minulle Harry Potteria vastaava absurdi fantasiapläjäys. Kyliestä ja Tiktakista huolimatta viihdyn silti tuhat kertaa paremmin pridekulkueessa kuin perinteisissä häissä.
Miksi ei puhuta siitä, miten vastenmieliseen patriarkaaliseen kulttuuriin kaikki “morsiamen luovutukset”, neitseellisen valkeat puvut ja muut ällötykset perustuvat? Vielä kun tietää nykyisen hää- ja avioliittokulttuurin karmivan historian (kannattaa huvikseen selvittää vaikkapa se, mihin sukkanauhan heitto perustuu) – ja vaikkei tietäisikään, luulisi silti huomaavan, miten häiriintyneisiin arvoihin se perustuu.
Tästä ei pitänyt tulla mitään sukupuolineutraalin avioliiton puolustuspuhetta – sellaisia lienee kirjoitettu jo tarpeeksi – vaan enemmäkin kannanotto heteronormatiivisiin perinteisiin noin yleensä. Mutta jos totta puhutaan, heteroseksuaalisen avioliiton historia on jo niin perverssi, etteivät homot saisi tehtyä siitä enää vinoutuneempaa, vaikka kuinka yrittäisivätkin.
Ja mikä siinä on, että naiselta saa edelleen kysyä, miksei tämä ole hankkinut lapsia? Päätös on joko tietoinen tai sitten lasten saaminen ei ole halusta huolimatta ollut mahdollista, jolloin kysymys on vaihtoehtoisesti joko idioottimainen tai loukkaava. Varmaan jonkun kohdalla molempia.
Kuva sxc.hu-käyttäjältä harrykeely
Ennakkotilaa Marian ilmestyskirja
Esikoisromaanini Marian ilmestyskirjan voi nyt ennakkotilata kustantajan nettisivuilta. Kirja ilmestyy keväällä ja sen hinta on noin 25 euroa. Ennakkotilaus ei ole sitova, eli jos myöhemmin päätät, ettet haluakaan kirjaa, sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään.
Miksi sinun sitten kannattaa tehdä ennakkotilaus? No, haluathan tukea niin epätavallista esikoisromaania kuin pientä ja pippurista, ajatuksia herättäviä kirjoja julkaisevaa kustantajaakin – erinomaisesta lukuelämyksestä puhumattakaan. Kirjastoissa ja Kindlessä on puolensa, mutta kovakantisen kirjan saamisessa omaan hyllyynsä on aina hieno fiilis.
Ja bonuksena ennakkotilaajat saavat kirjan hinnasta vähintään 10% alennuksen. Ei paha diili!
Ei aikaa, ei visiota, ei juonta? Ei huolta!
Harvemmin romaaninkirjoitusoppaita kirjoittavat sellaiset, jotka eivät ole vielä saaneet romaania julkaistua. Ja harva NaNoWriMon ulkopuolella tietää, kuka on Chris Baty. NaNoWriMon perustaja ei ehkä ole saanut mitään julkaistua, mutta hän on nyt yli 10 vuoden ajan voittanut NaNoWriMon joka vuosi.
Batyn nokkelasti, joskus hieman turhankin nokkelasti, kirjoitettu kirja No Plot? No Problem! keskittyykin tavallisista kirjoitusoppasta poiketen siihen, miten romaani saadaan valmiiksi. Hänen näkemyksensä mukaan mitä kiireisempi ihminen on, sitä helpompi itse asiassa on kirjoittaa romaania, koska jos yrität olla tekemättä mitään muuta, oikeasti vain surffailet netissä ja kaivelet varpaidesi välejä (ehkä hieman ableistista, mutta annettakoon se miehelle anteeksi), etkä saa mitään aikaan.
Kirjan tärkein neuvo on, että kirjoita ensin, editoi sitten. Mikä useimmille – ei kaikille! – onkin oikein hyvä neuvo ja samaa sanovat useimmat muutkin kirjoittajat. Toisaalta suurin osa Batyn neuvoista onkin sitten ristiriidassa perinteisten oppien kanssa. Hänen mielestään kirjaa ei saisi suunnitella kuin enintään viikon. Ja jos juoni puuttuu, ei hätää, kyllä ne henkilöhahmot sellaisen kokoon kyhäävät.
Onko No Plot? No Problem! hyvä kirjoitusopas? Riippuu siitä, onko ongelmana tekstien saaminen valmiiksi asti – tai niiden aloittaminen – vai niiden saaminen julkaistua. Itseni on hieman vaikea samaistua tähän saamattomuusongelmaan, koska minulla ei ikinä ole ollut ongelmaa saada jotain valmiiksi (esseekokoelmaani ei nyt tässä lasketa, ja se kyllä valmistuu vielä!), mutta monia se taitaa vaivata.
Joskus kyllä mietin, onko kukaan julkaistuista NaNoWriMo-kirjailijoista kirjoittanut Batyn oppien mukaan, vai ovatko ihmiset kuitenkin suunnitelleet kirjojaan. Itse en voisi kuvitellakaan aloittavani romaanin kirjoittamista ilman huolellisia suunnitelmia. Tulihan sitäkin 90-luvulla tehtyä, mutta silloin ei ollutkaan harmainta aavistustakaan siitä, mitä olin tekemistä.
(Tämän vuoden NaNoWriMon kannalta tämä arvostelu lienee myöhässä, mutta onpahan ajankohtainen aihe kuitenkin.)
P.S. Minusta ja Marian ilmestyskirjasta on juttua NaNoWriMon virallisessa blogissa.
Julkaisuita pukkaa
Breath & Shadow’lta tuli vihdoin vastaus. Se oli kyllä. Kirjoittamani scifi-cripfic Timeless julkaistaan ensi kevään numerossa. Hämmentävää, koska alitajuisesti odotin koko ajan hylkyä.
Lisäksi Journal of American Rhododendron Society haluaa julkaista erään rhododendroneita käsittelevän haikuni. Se on jo aiemmin julkaistu toisaalla, mutta silloin se oli sotkettu niin, että koko runon merkitys muuttui.
Ihan peruskauraa monelle kirjoittajalle varmaan. Itselleni kuitenkin siistiä, koska vaikka runojani onkin julkaistu kahdessa antologiassa, minulta ei ole koskaan julkaistu novelleja. Jos tuo lehti ilmestyy ennen Marian ilmestyskirjaa, siitä tulee ensimmäinen proosajulkaisuni.
Olen aika huono lähettämään tekstejäni kirjallisuuslehtiin. Kolme scifipätkää olen lähettänyt Brain Harvestiin ja kaikille tuli hylky. Uskottelin pitkään itselleni, ettei esim. raapaleille ole markkinoita, kunnes eräs Twitter-tuttuni totesi “Älä ole höpsö. Raapaleita julkaisevat kymmenet eri lehdet.” Vai oliko se peräti sadat. Sinne meni sekin tekosyy.
Hillenbrandin jäljillä
Olen ylittänyt nyt NaNoWriMossa puolivälin eli 25 000 sanaa, päivää aikataulusta edellä. Tekstiä on nyt 48 liuskaa. Aluksi näytti siltä, ettei romaanini veny mitenkään 50 000 sanaan, mutta nyt tilanne näyttää melkein päinvastaiselta: ~65 kohtauksesta on mennyt vain 30, eli selvästi alle puolet.
Ensimmäinen NaNoWriMoni vuonna 2008 oli tuskaa, koska jouduin tekemään jatkuvasti tutkimustyötä samalla. Kyllä se valmistui ajoissa, mutta aika lailla veren maku suussa (viimeiset 500 sanaa migreeniauran läpi tiiraillen…)
Ongelmana on tällä kertaa ollut lähinnä aivolisäkkeen vajaatoiminta, joka ei ole juuri antanut minun nukkua. Suunnilleen joka toinen päivä en tajua omaa nimeäni ja joka toinen päivä unenpuute ilmenee niin, ettei ole voimia mihinkään. Lisäksi lähes koko ajan vaivaa sietämätön nälkä, johon syöminen ei auta. Voi selittää, miksi henkilöni miettivät ruokaa niin paljon… Tänään heräsin ikäviin triggerpistekipuihin, mutta kas, minulla olikin edessäni kohtaus, jossa erään sivuhenkilön hammasta särkee.
Nyt työtä on helpottanut päähenkilöni luonteenlaatu: hän antautuu pitkiinkin pohdiskeluihin, miettii yksityiskohtia ja on analyyttisempi (ja vainoharhaisempi) kuin Maria. Se voi selittää, miksi NaNo on kaikesta huolimatta edennyt ihan hyvin, vaikka kaikki muu on ihan kaaosta – työt aivan retuperällä (en ole juuri syyskuun jälkeen saanut töitä tehtyä) ja kämppä kuin pyörremyrskyn jälkeen. Harmittaa kun olen joutunut kieltäytymään monesta mielenkiintoisesta työtarjouksesta.
Useampi muukin CFS:ää sairastava tuttuni osallistuu tänä vuonna NaNoon. Viimeksi kaikki taisivat voittaa ja tänäkin vuonna näyttää hyvältä. Sitä en kyllä lakkaa ihmettelemästä, miten minua paljon huonokuntoisemmat ihmiset pystyvät vielä kirjoittamaan. Itselläni on aivan sillä hilkulla.
Eniten ihmettelen Laura Hillenbrandia, jolta on tullut uusi romaani. Hänen edellinen romaaninsa Seabiscuithan myi miljoonia ja siitä tehtiin myös tunnettu elokuva. On kai aika harvinaista, että tuontyyppinen kirjallisuus yltää lähellekään noita myyntilukemia.
Varsin vaikeaa CFS:ää sairastava Hillenbrand kirjoittaa vuoteestaan käsin. Hän kärsii vaikeasta huimauksesta, joka vaikeuttaa lukemista. En ymmärrä, miten hän saa aikaan niin hienoja kirjoja (myönnän, etten ole niitä lukenut, mutta uskon mitä muut sanovat). Kannattaa muuten lukea Hillenbrandin palkittu kertomus sairastumisestaan, alun perin The New Yorkerista.
Useimmilla tuntemillani vammaisilla/kroonisesti sairailla kirjoittajilla lajityypin/aiheen valinta liittyy Hillebrandin tapaan eskapismiin. Usein se on fantasiaa tai muuta spefiä. Sitten on pari meitä hullua cripficin kirjoittajaa.
P.S. Eipä muuten suotta raivostuta kun tuo em. USA Today kutsuu CFS:ää “mystiseksi” sairaudeksi. Äitisi oli mystinen.
Sekoilua hollantilaiseen ja suomalaiseen malliin
Eilinen kyllä osoitti hyvin, että kun muuttaa ulkomaille, kaikki ei suju ongelmitta. (Tämähän ei siis ole mikään Hollanti/expat-blogi, mutta kerrottakoon nyt vielä seuraavat kaksi tarinaa aiheeseen liittyen, sitten taas vakioaiheisiin.)
Minulla oli eilen aika paikalliselle lääkärille. Tarkoitus oli saada 10 suomalaista reseptiä uusittua. Lääkäri kuitenkin totesi, ettei uusi niistä kuin yhden ja jättää loput endokrinologille, jolle hän kirjoitti lähetteen. Sanoin, että lääkkeeni eivät riitä enää kuin pari viikkoa, mutta hän halusi silti tehdä näin, ei auttanut kuin siihen tyytyä. Aikaa käytetty: viisi minuuttia.
Marssin sitten apteekkiin lääkärin lehtiöpaperille kirjoittaman reseptin kanssa. Eivät tunteneet lääkettäni (joka lääkärille kyllä oli tuttu). Eivät löytäneet minua tietokannasta magneettiraidallisen sv-korttini perusteella. Myöskään lääkärin kirjoittamassa määrässä ei ollut järkeä. Lopulta ongelmat saatiin jotenkin selvitettyä ja sain lääkkeen, joka oli ilmeisesti vaihtanut nimeä. Aikaa käytetty: melkein tunti.
Menin kotiin ja soitin minulle annettuun numeroon sairaalan sisätautiosastolle ja kerroin, että lääkärini mukaan siellä on minulle lähete. Eivät onnistuneet löytämään minua tietokannasta sielläkään, kokeilivat kaikki mahdolliset sotut, postinumerot jne. Totesivat että pakko nyt kuitenkin jotenkin saada minua autettua ja tarjosivat endokrinologille aikaa 16.12. Sanoin, että en kyllä voi siihen asti odottaa mitenkään. Sain lopulta ajan parin viikon päähän. Saa nähdä olenko silloin tietokannassa… Aikaa käytetty: reilu 20 minuuttia. Hermoja jäljellä: melko vähän.
Illalla ovikello soi. Tiesin kyllä, että on Sint Maartens eli paikallinen Halloween-tyylinen hässäkkä ja lapset kiertävät ovelta ovelle. Sen tajuaminen, että nämä lapset voisivat tulla meidän ovellemme oli sitten jostain syystä epäonnistunut.
Ovikello pirisi vielä uudestaan ja minä juoksin avaamaan, mies kun oli vähissä pukeissa. Kolme sievää hollantilaislasta lauleskelee jotain. Normaalisti puhun ihan auttavaa perushollantia (mitä nyt kahden kuukauden asumisen jälkeen pystyy), mutta nyt olin vähän turhan hämmennyksissä. Sain sanottua “Ik spreek niet zo goed Nederlands”. Lapset uteliaina tiedustelivat, että “Wat spreekt u?” Vastasin “Engels” ja lapset olivat selvästi harmissaan (en sitten tiedä mitä vastausta he odottivat?).
Muistelin/päättelin, että lapset halusivat karkkia, mutta olisin halunnut varmistaa asian. En kuitenkaan onnistunut muistamaan, mitä karkki on hollanniksi. Lapset onneksi tajusivat ilmoittaa, että sitä olivat kärkkymässä. Huusin sitten miehelle, että tuo karkkia ja änkytin lapsille “Mijn man wil snoep brengen”. (Hollanniksi “willen” on toki “haluta” eikä mikään futuuri, mutta kaipa he tajusivat.) Annoin lapsille sitten Brunbergin tryffeleitä ja he olivat vaikuttuneita (omituisilla ulkomaalaisilla on kuin onkin karkkia!). Kiittelivät toki, mutta enpä osannut kiitoksiin vastata mitään.
Mies valitti, että ensi kerralla et kyllä avaa ovea. Sanoin, että itse lapsena olin niin ahne, että kävin Halloweenina kärkkymässä karkkeja naapureilta, vaikka Suomessa ei edes vietetä koko juhlaa. Pakko nyt tukea lapsia, jotka sentään viettävät jotain oikeaa paikallista perinnettä.
Hollantilaiset kauhukakarat
Ihmettelin ircissä, miksi amerikkalaiset pitävät hollantilaislapsia kamalina kauhukakaroina, vaikka minusta he ovat selvästi suomalaislapsia parempikäytöksisiä. Eräs kaveri Suomesta totesi “Hollantilaiset aikuiset ovat kamalia kauhukakaroita, mutta lapsista en tiedä, ne ovat varmaan ihan OK.”
Onhan se kieltämättä outoa asua maassa, jossa ei ole hylkiö ja friikki tai saa tappo- ja muita uhkauksia vain siksi, että on valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä (toki Hollannissakin voi saada tappouhkauksia mielipiteillään ja tunnetusti joku voi myös toteuttaa ne, mutta ei ehkä vielä minun mielipiteilläni kuitenkaan). Joitakin ihmisiä ahdistaa, etteivät sosiaaliset normit rajoita sanoja tai tekoja täällä samalla lailla kuin muualla, mutta minulle se passaa oikein hyvin.
Vammaisuuden sekava Zen
Kuullessani muutama kuukausi sitten CripZen-kirjasta ensimmäistä kertaa innostuin välittömästi. Kun italialainen ystäväni sitten seuraavana päivänä kysyi, mitä haluaisin häälahjaksi, tiesin heti vastauksen. Jouduin tosin odottelemaan pari kuukautta, sillä ensimmäinen paikka mistä hän tilasi sen tajusi liian myöhään, että kirja on ollut loppu 90-luvulta asti (duh) ja sitten muutimmekin Hollantiin.
Kirjan kirjoittaja Lorenzo W. Milam halvaantui 50-luvulla polion takia, kuten muutama muukin (sinänsä mielenkiintoinen huomio, että kun kuulin hänen vammautumisestaan, oletin automaattisesti, että kyseessä oli auto-onnettomuus – siihen maailmanaikaan polio taisi kuitenkin olla hieman yleisempi halvaannuttaja). Kirjassa on hänen kirjoittamiaan esseitä sekä kolumneja vammaislehdistä, muutama kirja-arvostelukin.
GoodReadsissa Milamin omaelämäkerta The Cripple Liberation Front Marching Band Blues on saanut aika tylyn tuomion. Milam ei todellakaan ole mikään supercrip, vaan toteaa kirjassa hyvin suoraan, että vielä vuosikymmenien jälkeen vammaisena eläminen voi olla masentavaa, inhottavaa ja vituttavaa. Hän ei ole katkera, rehellinen kyllä. Kirjassa käsitellään monenlaisia vammaisuuteen liittyviä tabuja seksuaalisuudesta psykoterapiaan, toki paljon myös ableismia sekä cripspiraatiota.
Kirja-arvosteluista mielenkiintoisin liittyy Hugh Gallagherin teokseen FDR’s Splendid Deception, jossa kerrotaan miten oli mahdollista, että Yhdysvaltain presidentti Franklin Roosevelt oli pyörätuolissa, mutta se salattiin onnistuneesti ihmisiltä – he eivät halunneet tietää. Roosevelt herättää aina kysymyksen, olisiko hän voinut päästä valtaan vammaisena, silloin tai nyt. (On muuten mielenkiintoista, ehkä ironistakin, ettei useita kirjoja vammaisuudesta kirjoittaneen Lorenzo W. Milamin Wikipedia-sivulla puhuta vammaisuudesta mitään…)
Kirjan lopussa olevassa nimikkoluvussa selviää vihdoin syy kirjan nimivalintaan. Vuodatukset ja pohdiskelut vaihtuvat yhtäkkiä meditaatio-oppaaseen, johon sisältyy mm. harvinaisen suorasukainen kehotus “avata mielen portteja” psykedeelisillä huumeilla. Meditaationeuvot ovatkin varmasti hyödyllisiä, joskin tuntuvat hämmentäviltä kirjan muussa kontekstissa.
CripZenissä hämmentää se, ettei kirjassa tunnu olevan muuta punaista lankaa kuin vammaisuus. Se on sillisalaatti, joka muistuttaa enemmän blogia kuin kirjaa. Epätäydellisyydessäänkin se on lukemisen arvoinen, mutta liikoja ei kannata odottaa.
Toisen romaanin kirous
Jos saat yhden romaanin julkaistua, seuraava on väistämättä huono ja sen kirjoitusprosessi katastrofaalinen. Ainakin amerikkalaiset kirjallisuusagentit tuntuvat uskovan tähän. Ilmeisesti myös kirjailijat itse.
Jenkeissähän kustannussopimukset kirjoitetaan yleensä useammalle romaanille, jolloin kirjoittajan niskassa painaa deadline ja kustannustoimittajan lempeän painostava hengitys. Lukijoiden odotukset ovat korkealla ja kriitikot odottavat kuola valuen päästäkseen tyrmäämään lupaavan debytoijan kakkoskirjan.
Oma sopparini koskee vain yhtä romaania, joten sinänsä minulla ei ole huolenhäivää. Periaatteessa kukaan ei odota minulta mitään. Paitsi minä itse. Vaikka ei olisikaan saanut mitään julkaistua, sitä odottaisi aina uuden romaanin olevan edellistä parempi, ainakin nyt ensimmäisen kymmenen kohdalla.
Kirjoitan parhaillaan seitsemättä romaanikäsikirjoitustani, jota olen hautonut mielessäni jo pitkään ja suunnitellutkin hyvin. Sinänsä minun siis pitäisi tietää mitä teen. Ehkä vielä tärkeämpää, tunnen romaaniani ja sen henkilöitä kohtaan intohimoa. Tämä on tärkeiden ihmisten tärkeä tarina ja haluan kertoa sen. Sieluni silmin näen loisteliaan lopputuloksen.
Jotenkin silti tunnen olevani aivan pihalla. Jokaisen kohtauksen kasaaminen tuntuu loputtomalta haasteelta ja romaanimittaan asti pääseminen mahdottomalta. Yhtä koko kirjan tärkeimmistä asioista tuntuu olevan vaikea mahduttaa mihinkään. Juonikin on ihan liian Salkkarit. Hahmot jauhavat puutaheinää ja kaiken varmuuden vuoksi kailottaa esiin Kapteeni Itsestäänselvyys.
Tässä vaiheessa epäilyttää. Ja tietysti mielessä painaa kauhu siitä, että entä jos kukaan ei julkaisekaan tätä? Siitä seuraa väistämättä neuroottinen slippery slope -reaktio. Jos kukaan ei julkaisekaan tätä, entä jos en saakaan enää koskaan mitään romaania julkaistua.
En usko siihen oikeasti, mutta entä jos kuitenkin? Eikö joku voisi kirjoittaa tämän minun puolestani?
