Archive for January, 2011
Kuolonkankeaa inspiraatiota
Suomalaisten pro ana-, pro mia- ja thinspo- eli thinspiraatioblogien määrä kasvaa karmivaa tahtia. Blogilista.fi:stä löytyy kuutisenkymmentä blogia pelkästään tagilla pro ana. Eräs niistä on nimeltään “Rakastan sinua, ana”. Pelkästä nimestä tuli hirvittävän surullinen ja raskas olo.
Olen yrittänyt miettiä jotain konkreettista tapaa auttaa – en ole sellainen ihminen joka vain valittaa, vaan yritän keksiä, mitä asialle voisi tehdä. Pitäisi keksiä oikea lähestymistapa ja silti kai on tyytyminen siihen, ettei suurinta osaa näistä ihmisistä voi auttaa (tai siis, minä en voi, joku muu toivottavasti pystyy). Mikään ei ole elämässäni ollut musertavampaa kuin tajuta, etten voi auttaa kaikkia, joita voisin auttaa.
Inspiraatiosta on tullut ruma sana. En osaa yhdistää sitä siihen taianomaiseen tunteeseen, jota kirjoittaja tarvitsee voidakseen kirjoittaa. Tällaista inspiraatiota minulla on paljon, en tarvitse kuin aikaa ja voimia saadakseni kaiken kirjoitettua (idealistoillani odottaa kirjoittamista satoja artikkeleita, kymmeniä novelleja ja varmaan lähemmäs sata runoa).
Inspiraatiosta tulee mieleen ihmiset, jotka kuvittelevat karujen asioiden olevan jotenkin hienoja. Toinen esimerkki on tietysti cripspiraatio, josta olen täällä aiemminkin jauhanut. Sitä on tulvinut taas joka tuutista. Vatsaa väänsi, kun pari päivää sitten törmäsin kommentteihin jostain vanhasta Satuhäät-jaksosta, jossa pyörätuolia käyttävä nainen meni naimisiin ja se oli ihmisten mielestä kovin koskettavaa.
Kuolemansairaista ihmisistä “inspiroituminen” tuntuu olevan erityisen in tällä hetkellä. Anorexia nervosaan kuolevasta inspiroituminen on pienten (toki valitettavan suurten!) piirien touhua, jota useimmat ihmiset pitävät patologisena (joskin media julkkispalvonnalla, naisten esineellistämisellä ja laihdutuskohkauksella toki tukee sitä).
Syöpään kuolevasta inspiroituminen onkin sitten iltapäivälehtien ja muun median peruskauraa.
Ki no, ku!
Kun eilen ensimmäisen kerran kuulin KaNoKiKusta, ajattelin ensimmäiseksi, että taas on joku törppö kuvitellut, että NaNoWriMonkin nimessä oleva “novel” (eli romaani) tarkoittaa novellia. Nyt on tyhmä olo.
NaNoKiKu on ihan oikeasti novellinkirjoituskuukausi ja kuukausi on tammikuu, eli nyt. Hieman myöhässä olen siis tähän projektiin, mutta tarkoituksenani on kyllä saada ainakin yksi novelli tammikuun aikana valmiiksi. Hieman kiire tulee, kun huomisen vietän hämmentävässä lääkäriseikkailussa Hollannin maaseudulla, mutta jäähän siihen vielä pari päivää.
Ja vaikka itse olisit vielä pahemmin myöhässä, kannattaa silti tutustua tähän projektiin, sillä blogissa on paljon mielenkiintoista tekstiä kirjoittamiseen liittyen. Kirjoittaminen kannattaa aina, näytti kalenteri mitä tahansa.
Pieni Esikoiskirjakerho
Kirjakerhoista tulee ainakin minulle aika negatiivinen mielikuva, vaikken itse ole koskaan sellaiseen kuulunut. Nyt on kuitenkin löytynyt mielenkiintoisen kuuloinen kerho, vaikka en siihen itse valitettavasti voikaan liittyä.
Herttaisesti nimetty Pieni Esikoiskirjakerho lähettää nimensä mukaisesti jäsenilleen vain tuoreita esikoiskirjoja (noin kymmenen vuodessa) ja maksaa kustantajille saman korvauksen kuin kirjakerhotkin. Oma kirjani tuskin mukaan mahtuu (en ole voinut vielä ilmoittaa sitä, koska ilmestymispäivää ei ole lyöty lukkoon), mutta ainakin se toivottavasti pääsee mukaan kirjalähetysten mukana tulevaan esikoiskirjalistaukseen.
Kukaan ei tällä varmasti rikastu, mutta lukijat löytävät uusia, mielenkiintoisia kirjoja ja esikoiskirjailijat saavat lisää lukijoita. Hieno juttu!
Lue Marian ilmestyskirjaa!
Näyte Marian ilmestyskirjan ensimmäisestä luvusta on nyt luettavissa verkossa. Blogaajat ja median edustajat voivat pyytää kirjasta ilmaisia arvostelukappaleita, lisätietoja samalla sivulla. Sähköiset kappaleet saataneen matkaan aivan lähiaikoina, painetut versiot myöhemmin.
Hyvä maailma, paha koditon
Yritän romaaneissani ja novelleissani antaa äänen sellaisille ihmisryhmille, joilla normaalisti ei sellaista ole, esimerkiksi vanhukset, vammaiset ja homo/lesbo/bi-jaottelun ulkopuolelle jäävät seksuaalivähemmistöjen edustajat. Yksi kaikkein halveksutuimmista vähemmistöryhmistä on kuitenkin jäänyt proosastani puuttumaan: kodittomat.
Vaikka itsekin olin pitkiä aikoja vaarassa jäädä kodittomaksi ollessani 16-24-vuotias – tai ehkä juuri siksi – olen vasta viime aikoina todella ymmärtänyt, miten kodittomat ovat vähemmistö, joka jää kaiken ulkopuolelle. Heitä on Suomessakin, eivätkä läheskään kaikki ole päihderiippuvaisia tai mielisairaita (ja vaikka olisivatkin, se ei toki tarkoita, etteikö heitä pitäisi auttaa). Kodittomuuteen voi johtaa avioero, työttömyys tai muut taloudelliset ongelmat.
Kodittomat saavat julkisuutta ainoastaan ollessaan rikollisia, rikoksen uhreja tai jollain tavalla erityisiä, tai ainakin erityisen onnekkaita, kuten kultakurkku Ted Williams tai tuttavani Brianna, joka ihmeellisen onnenkantamoisen kautta sai töitä Elle-lehdestä ja sai kirjasopimuksen (joka saattaa johtaa elokuvaankin). Suurin osa asunnottomista vaipuu unohduksiin.
Kaikkein huonoin tilanne on niillä kodittomilla, jotka kuuluvat johonkin muuhunkin vähemmistöön. En tiedä Suomen tilanteesta, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa kodittomien transsukupuolisten asema – ja heitä on hyvin paljon, koska vanhemmat potkivat heidät usein ulos kotoa ja töiden löytäminen on monesti vaikeaa – on aivan kestämätön. Monet turvakodit ja asuntolat eivät ota heitä vastaan tai haluavat sijoittaa transsukupuoliset väärän sukupuolen puolelle, mikä johtaa usein seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
Elätän toivoa, että Euroopassa tilanne on tämän suhteen parempi. Mutta Euroopassakaan turvakodit ja asuntolat eivät välttämättä ole esteettömiä. Juuri vähän aikaa sitten törmäsin kotimaassani Hollannissa tällaiseen tapaukseen, jossa 17-vuotiaalle perinnöllisen sidekudossairauden takia liikuntaesteiselle todettiin, ettei hän pääse asuntolaan, koska ne eivät ole esteettömiä.
Miksi kodittomia sitten hyljeksitään niin paljon? Siksi, että he ovat ulkopuolisia. Tämä, kuten hyvin suuri osa muustakin syrjinnästä (esim. ableismi), perustuu oikeudenmukainen maailma -hypoteesiin. Ironista sinänsä, miten paljon pahaa “usko oikeudenmukaisuuteen” aiheuttaa.
“Kodittomat ovat kodittomia omasta syystään. Heitä ei siis tarvitse auttaa. Minä en sotke elämääni, joten minusta ei voi koskaan tulla koditonta.” Tehokas tapa suojella omaa egoaan ja ylläpitää turvallisuudentunnetta. Tällaisten asenteiden kohteena oleva alkaa helposti itsekin kokea olevansa alempaa kastia. On vaikea uskoa tulevaisuuteen kun tietää, että tilastojenkaan perusteella se ei ole kovin valoisa.
Asuntopulaa näkyy toisinaan vaaliteemana, erityisesti täällä, missä se on merkittävä ongelma. Asunnottomien asemaa ja kohtelua harvemmin.
Kullan kallis
Jos joku kysyisi minulta lempipaikkaani tässä kaupungissa, vastaisin varmaan Amstelpark, ehkä Vondelpark tai VU Hortus. Ne ovat kuitenkin selvästi kesäpaikkoja. Tykkään tästä kaupungista myös talvella ja silloin yksi kivoimpia paikkoja on parin kilometrin päässä sijaitseva tori nimeltä Ten Katemarkt.
Amsterdamin torit ovat kaikissa matkaoppaissakin mainostettuja paikkoja, eivätkä syyttä. Missään lukemassani matkaoppassa ei kuitenkaan ole mainittu Ten Katemarktia. Toisin kuin muut torit, tämä onkin paikallisten valtakuntaa, vaikka risteääkin suositun ostoskadun kanssa. Siellä myydään lähinnä ruokaa, vaikka saa sieltä myös kukkia, vaatteita, kosmetiikkaa, pikkusälää, jopa sänkyjä.
Mikä siinä paikassa sitten on niin hienoa, tori kuin tori? En osaa selittää täysin. Rakastan sitä vihannesten ja hedelmien runsaudensarvea, jossa minulla on varaa kaikkeen, sellaisiinkin asioihin, mitä Suomessa en olisi voinut ostaa juuri koskaan (tai joita Suomessa en olisi edes nähnyt). Katua, jossa sekoittuvat turkkilaiset, surinamlaiset ja ties minkä maalaiset myymälät, jonka myyjien “eeneuroeeneuroeeneuro” -mantra vaivuttaa mukavaan transsitilaan, joka elää vaikka lumimyrskyn keskellä.
Se on paikka, joka muistuttaa minua siitä, että olen kotona. Uskoisin, että moni tietää, mitä tarkoitan. Suomessa en koskaan tuntenut olevani kotonani missään.
Valmistusvirhe
Uusinta 55 sanan novelliani ei ilkeä mihinkään kirjallisuuslehteen lähettää, se on hieman poliittisesti epäkorrekti. :-P (Kirjoitan lyhytproosan yleensä englanniksi.) Tarina sai tietysti alkunsa siitä, miten lisääntymiseen liittyvä retoriikka on tyypillisesti ableistista ilman, että kukaan kiinnittää siihen huomiota.
Manufacturing defect
“It doesn’t matter if it’s a girl or a boy, as long as it’s healthy”, she said. Later she was disheartened by Better Business Bureau’s response: “In absence of other evidence of homosexuality, effeminate behaviour alone does not constitute a defect.” However, they noted that she could request for the manufacturer to amend the product.
Sairaan hyvää luettavaa
Cripfickö tylsä nichegenre, jolla ei ole mitään annettavaa TABeille? Höpsis. Nasim Marie Jafryn The State of Me on upeasti kirjoitettu, intohimoinen ja leiskuva romaani kroonisesti sairaan nuoren naisen elämästä. Kirjan nimi viittaa tietysti myalgiseen enkefalomyeliittiin eli ME:hen, nimi jolla omaa sairauttani monissa maissa kutsutaan – paljon kuvaavampi ja tarkempi nimi kuin epämääräinen “krooninen väsymysoireyhtymä” eli CFS.
Päädyin Nasim Marie Jafryn eli velo-gubbed legsin blogiin muutama vuosi sitten ja huomasin hänen kirjoittaneen omaelämäkerrallisen romaanin CFS:stä, jolle hän etsi kustantajaa. En ollut täysin vakuuttunut hänen onnistumismahdollisuuksistaan, kunnes myöhemmin sain kuulla, että romaanin julkaisisi Harper Collins. Kirja on kerännyt paljon positiivisia arvosteluja, mutta silti saanut paljon vähemmän huomiota kuin ansaitsisi.
Helen on parikymppinen skotlantilainen, joka pääsee toteuttamaan unelmansa Ranskassa opiskelusta. Hän kuitenkin sairastuu heti matkan alussa ja joutuu pian palaamaan kotiin ja keskeyttämään opintonsa. Lääkärit syyttävät oireista ensin koti-ikävää, sitten stressiä ja neuroottisuutta. Lopulta syyksi kuitenkin paljastuu Coxsackie B4 -viruksen aiheuttama CFS eli ME, joka kirjan tapahtumien alkaessa 1980-luvun alussa levisi Skotlannissa epidemiana.
Helen pääsee mukaan paikallisen lääkärin hoitotutkimuksiin, mutta ei saa apua helokkiöljystä eikä plasmafereesistä. Ystävät ovat tukena ja alkuun myös poikaystävä Ivan, mutta Intian matkansa jälkeen tämä ottaa etäisyyttä. Helen etsii lohtua muista miehistä, vaikka haikailee edelleen Ivanin perään. Enempää ei oikein ilkeä paljastaa. Kirjassa oli muutamia seikkoja, jotka osuivat hämmentävän lähelle joko omaa elämääni, Marian ilmestyskirjaa tai seuraavaa romaaniani.
The State of Me on eittämättä parhaita lukemiani romaaneja, eikä vain siksi, että aihe on minulle läheinen. Uskomattoman elävät henkilöhahmot ja kirjoitustyyli tekevät tästä romaanista todellista klassikkomateriaalia. Kirja, jota ahmii ja samalla yrittää epätoivoisesti säästellä sitä, jotta se riittäisi pidempään (taisin lukea ensimmäisenä päivänä lähemmäs 400 sivua, joten aika epätoivoista se säästely tosiaan oli).
Paluu arkeen
Loma on ohitse ja nyt jatkuu työ romaanin parissa. Lisäksi alkaa uusi lääketiedekirjaprojekti, joka käsittelee Suomessa huonosti tunnettuja sairauksia. Enempää en ilkeä vielä tässä vaiheessa kertoa. En ole keksinyt kirjalle kunnollista työnimeäkään, joten se kulkee nimellä Helluva, eli helluva lot of work.
Lomailu sujui lopulta mukavasti. Miehen kanssa kävimme Amsterdamin historiallisessa museossa (joka esittelee kiitettävästi myös lähihistoriaa) ja enemmän tuli turisteiltua nyt viime päivinä, kun pikkusiskoni ja isäni olivat käymässä Suomesta. Eilen illalla oli viimeinen(?) NaNoWriMo-miitti, eräs “AdamWrimoista” on muuttamassa pian takaisin Jenkkeihin. Teetä ja kaakaota kului alkoholijuomia enemmän, eikä romaaneista tai kirjoittamisesta hiiskuttu sanaakaan. Hieman on nyt yksinäinen olo, niin perheen palattua Suomeen kuin siitäkin, että paras uusi tuttavuuteni katoaa pian maisemista.
Samaan aikaan en olisi halunnut loman loppuvan ja samalla odotin kuumeisesti, että pääsisin taas töideni pariin. Tänään suunnittelin jo seuraavaa-seuraavaakin romaania, siis nyt työn alla olevan käsikirjoituksen jälkeen tulevaa, jonka kanssa en millään malttaisi odottaa tämän vuoden NaNoWriMoon. Juonenkäänteitä ei ole vielä juurikaan tiedossa, mutta sillä on nimi ja päähenkilöillä on nimet ja ammatit/kutsumukset.
Pönkitän elämääni erilaisilla kirjaprojekteilla, niin tylsältä kuin se kuulostaakin. En ole oikein keksinyt muitakaan kiintopisteitä. Jos tulevaisuudessa ei olekaan mitään muuta, siellä on ainakin julkaisuita ja valmistuvia käsikirjoituksia. Nyt olisi tarkoitus muutama kuukausi lähinnä vain kirjoittaa, vaikka helmi- tai maaliskuussa saattaakin olla edessä Espanjan matka.
Talvi, maassa jossa on vähän tuttuja, mitä sitä muuta tekisikään?
