Archive for February, 2011
Läpinäkyvä elämä ja sen taustat
En yleensä lue jännäreitä, mutta A Life Transparent on ensiluokkainen scifitrilleri, enkä sano näin siksi, että tunnen sen kirjoittajan Todd Keislingin. Se ilmestyi omakustanteena muutamia vuosia sitten ja mielestäni osoitti hyvin, ettei omakustanne ole yhtä kuin huono tai raakile. Päinvastoin, jos kriittinen massa vain ylittyisi, ALT:lla olisi ehdottomasti bestseller- ja jopa Hollywood-potentiaalia.
ALT on ensimmäinen – ja toistaiseksi, tosin enää vain pari päivää, ainoa romaani – josta olen kirjoittanut arvostelun lehteen. (Luin sen äsken ja totesin, että ihan hyvä arvostelu tuli kirjoitettua, toimituskin oli samaa mieltä.)
Siitä on nyt 2,5 vuotta ja kirjasta on ilmestynyt uusi versio, joka on kirjoitettu kokonaan uudestaan tai ainakin rankasti editoitu, ja saanut uuden kannen (tykkäsin kyllä edellisestä enemmän). Minusta tällaiselle ei kyllä olisi ollut tarvetta, mutta kuka tietää, ehkä uusi versio on vielä parempi, en ole sitä vielä lukenut.
ALT:n sanoma ei ole mitenkään ainutkertainen, mutta se herättää varmasti ajatuksia. Juonessa on joitain aika kliseisiä elementtejä ja ainakin aiemmassa versiossa henkilöhahmot olivat hieman latteita. Toisaalta tämäntyyppisessä genrekirjallisuudessa hahmot eivät ole pääosassa. En kirjoita tähän varsinaista arvostelua, koska se löytyy linkin päästä, mutta luin koko romaanin yhteen putkeen, ehkä se kertoo jotakin.
Uuden version syntytarina on sekin mielenkiintoinen. Todd kyllästyi omakustannepalvelu Luluun – eikä ihme, palvelussa on vaikka mitä rasittavia puolia ja hinnat ovat aika ikävät.. Hän onnistui keräämään mukavan määrän rahallisia avustuksia KickStarter-palvelun kautta ja perusti oman kustantamon Precipice Booksin, joka julkaisi ALT:n. Voisiko ajatella niin, että joku kenties jopa helpommin lahjoittaisi rahaa tällaiseen hyvään tarkoitukseen ja saisi vastineeksi kirjan, kuin vain tylsästi ostaisi sen?
Todd on myös hyvä esimerkki kirjailijasta, joka on saanut markkinoitua omakustannettaan varsin hyvin hyödyntämällä esimerkiksi sosiaalista mediaa. Mitään kikkailua tai ovelia “viraalitemppuja” tähän ei ole tarvittu, hän enimmäkseen vain puhuu kirjastaan jatkuvasti (mm. Twitterissä), on verkostoitunut hyvin, lähettänyt joitain arvostelukappaleita ja pitänyt pari kilpailua. Sekin toki auttaa, että kirja on hyvä, sillä on tyylikkäät kannet ja nettisivut (Toddin graafikkovaimon Erican käsialaa) ja se vetoaa suureen yleisöön.
ALT:n jatko-osan, nimeltään The Liminal Man, pitäisi ilmestyä loppuvuodesta.
Nainen on pahan akseli
Perinteinen naiskuvaan liitetty akseli on huora-madonna. Toinen, modernimpi akseli on ura-perhe. Ja kolmas on äly-ulkonäkö. Mutta sekään ei vielä riitä. Naiskuva on täynnä pahan akseleita. Koskaan ei voi voittaa.
Erityisen vahvoilla nämä akselit olivat 1800-luvulla. Silloin naista saatettiin syyttää nymfomaaniksi, esimerkiksi (epäillyn) avioliiton ulkopuolisen suhteen, flirttailun tai yleisen pään aukomisen vuoksi. Nymfomaanit tietysti suljettiin mielisairaaloihin, eikä sieltä hevin päässyt pois, ei ainakaan täysjärkisenä.
Hyvin ei silti mennyt toisessakaan ääripäässä. Lesbot ja poikatytöt olivat frigidejä. Moni tyytyi perinteiseen avioliittoon ihan vain välttääkseen tämän leiman. (Sitten kuviot menivät vielä absurdimmiksi, kun kuvaan astuivat Freud ja hänen opetuslapsensa, mutta tästä lisää joskus myöhemmin.)
Fiksu nainen on “nörtti” (kouluaikoina “hikke”). Jos ei onnistu vaikuttamaan yhtä fiksulta, on “bimbo” tai “pissis” (media näitä sanoja harvemmin käyttää, mutta sitäkin useammin ne on implikoitu).
Liian näkyvä nainen on “huomionhakuinen” tai “tyrkky”. Mutta ei akselin toisessa päässäkään lujaa mene. Itse olen saanut myös kuulla olevani “hissukka” ja “harmaahiiri” (melko osuvia kuvauksia ihmiselle, joka on kovin äänekäs, puhelias, sanoo asiat suoraan ja pukeutuu mieluiten sateenkaarenvärisiin vaatteisiin…) Glamourelämään mieltyneille pahin haukkumasana on “tavis”.
Ulkoiset avut eivät koskaan voi olla oikeanlaiset. Hoikka nainen on anorektikko, normaalipainon rajoissakin oleva taas helposti läski. Netissä eräs puolituttu nainen nimitti rintavarustustani “surffilaudaksi”. Toinen epäili, että minulla on silikonirinnat, koska hoikalla naisella ei voi olla sellainen povi (siis anteeksi mitä?!). Myös kommentteja “Hyi kun sä näytät vanhalta” ja “sä näytät ihan pennulta” on molempia sadellut sikinsokin viimeiset 10 vuotta.
Ulkonäön lisäksi nainen kohtaa kritiikkiä myös vanhemmuudestaan tai sen puutteesta. Moni kokee asiakseen kysellä tai ihmetellä, miksei naisella ole lapsia, ihan kuin se muille kuuluisi tai sitä pitäisi jotenkin perustella. Ja jos lapsia onkin, niin sehän onkin oiva syy leimata huonoksi äidiksi milloin mistäkin syystä.
Jos naisesta ei muuta vikaa löydy, niin vähintään hänen täytyy olla huora. Näin ainakin voisi kuvitella, jos lukee esimerkiksi Iltalehden Merja Mähkän blogia (kiitokset linkistä Juholle).
(Tämä blogiteksti on jatkoa viime viikon pohdinnalle, kun useampi mies kyseenalaisti sen, kritisoidaanko naisia oikeasti enemmän kuin miehiä ja muutenkin tuntui, että pureskelu jäi vielä kesken.)
Hiljaa, nainen
Henna Helmi sulki eilen suositun bloginsa ja kertoi, mitä kaikkea paskaa oli saanut niskaansa. Valitettavasti tämä ei yllätä minua yhtään. Meinasin sanoa, että netissä ihmiset voivat olla erityisen julmia, mutta se ei ole aivan totta. Netissä ihmisten julmuus ja paukapäisyys tulee vain hyvin esille.
En ole koskaan ollut julkkis, mutta olen ollut nettijulkkis. Sellainen, joka tunnistetaan kadulla (niin on käynyt monta kertaa), sellainen joka taatusti tunnistetaan netissä. Häissäni eräs mieheni ystävä totesi hämillään “Ai sä olet se DiamonDie”.
Olen saanut bannit (=porttikiellon) lukuisille IRC-kanaville, joillekin ensivierailullani, ennen kuin olen ehtinyt sanoa sanaakaan. Minut on poistettu ainakin yhdeltä sähköpostilistalta. Foorumeillekin on tullut banneja. Reaalimaailman osoitteeni on postattu Usenettiin. Osoite oli vanhentunut, mutta kyse oli eleestä – Usenetissä kun jonkun oikean elämän tietoja aletaan kaivella, se on sodanjulistus, sama kuin löytäisi ovestaan kirveen.
Olen saanut tappouhkauksia, muita uhkauksia sekä uhkailupuheluita. Eräs tappouhkauksia ladellut on muiden ihmisten nenän edessä hetkellisesti kuristanut minua (ketään ei kiinnostanut). Minulle on omistettu IRC-kanava, jonka nimi loppui must_die. Kilpailutöitäni on hylätty kilpailuista, kun raadille on selvinnyt “anonyymisti” arvosteltavien töiden tekijä (tämä ei ole epäily tai vainoharhaisuutta, vaan raadin jäseneltä kuultua).
Minusta on levitelty monia erilaisia huhuja liittyen mielenterveyteeni ja ihmissuhteisiini. On mm. väitetty että sairastan paranoidia skitsofreniaa, tai että en uskalla poistua kotoani ja laitan vanhemmat käymään kaupassa puolestani. Oikeita sairauksiani on toki ilkuttu myös.
Olen saanut kokonaisia kaveriporukoita haukkumaan itseäni, ulkonäköäni ja pukeutumistani verkossa. Tämän kommentoinnin infantiilius sai jo hulvattomia piirteitä, kun “haukut” olivat tasoa “tää kuva on varmaan otettu jossain vallatussa talossa” (kaverini vanhempien olohuoneessa).
Vihakommentteja on sadellut sekä sähköpostiini että kotisivujeni vieraskirjaani, niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Kerran sain vahingossa eräälle toiselle ihmiselle tarkoitetun yksityisviestin, jossa minua haukuttiin typerykseksi. Viestin lähettäjä toki kielsi lähettäneensä mitään tällaista, jostain mystisestä teknisestä virheestä täytynyt johtua.
Eräällä nimeltä mainitsemattomalla taidesivustolla kimppuuni on systemaattisesti hyökätty, myös ylläpitäjien toimesta. IRCissä entinen kaverini lietsoi tuttaviaan “seuraamaan” ja haukkumaan minua, mukaan lukien nuoren autistisen pojan. Tekemisiäni netissä on seurattu ja tietoja yritetty käyttää muiden ihmisten manipuloitiin. Kuviani on manipuloitu.
Miksi?
Mitä sitten olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Kehdannut sanoa mielipiteitäni ääneen. Vääriä mielipiteitä. Jossain tapauksessa kyse ei edes ollut mielipiteistä, vaan faktoista, esimerkiksi tutkimustuloksista.
Pahempaa, olen nainen. Se on olennainen seikka. En sovellu perinteisen naisen muottiin, en pukeudu muotivirtausten mukaan, en käytä meikkiä ja minulla on silmälasit. Nämä ovat olleet yksi ilkkujien lempiaiheita. Vaikka tuskin se auttaisi, vaikka olisikin merkkivaatteet ja meikkiä. Ne olisivat kuitenkin vääränlaiset.
Ei tarvitse olla edes julkkis ollakseen paskaimuri. Eräs lähinnä omasta elämästään blogaava kaveri on saanut ihan uskomatonta “konsultaatiota” elämänsä suhteen sivujensa vieraskirjassa. Anonyymina, tietenkin. (Minulle on sadellut paljon törkyä kyllä ihan omalla nimelläkin.)
Nettikiusaaminen ei rajoitu lapsiin tai nuoriin. Se on sitä ihan samaa kiusaamista, jota on tehty kouluissa, työpaikoilla ja perhepiirissä aina (koulussa en koskaan ollut kiusattu, perheeni keskuudessa kyllä), erityisesti naisille, naisille jotka ovat uskaltaneet puhua suunsa puhtaaksi.
Naisia on hiljennetty kautta aikain. 1800-luvulla äänekkäät naiset leimattiin mielisairaiksi ja heidät saatettiin sulkea loppuiäkseen laitokseen. Mielisairaaksi leimaaminen on toki vieläkin suosittua, niin maallikoiden kuin lääkäreidenkin keskuudessa.
Sitten on tietysti huorittelu ja lutkittelu. Siitä en ole kärsinyt. Se toinen ääripää on myös suosittu, vihjaillaan, että et sä kellekään kelpais, ei sua kukaan ottaisi. Mitätöinti. Tissitkin sillä on pienet!
Tyrkky!
Henna Helmiä on sanottu tyrkyksi. Minä olen kuullut ihan samaa. Olen ollut attention seeker mm. siksi, että laitoin nettiin kuvan, jossa olen sairaalassa. Unitutkimuksessa. Huomionhakija on yksi pahimmista haukkumanimistä naiselle. Miehistä sitä ei juuri käytetä, miten sattuikaan. Jossain ihmisten mielissä elää yhä se ajatus siitä, että tytöt saavat näkyä, eivät kuulua.
En ole antanut kiusaamisen suuremmin järkyttää maailmaani, mutta toisille se on murskaava kokemus. Ja kyllä se on nostanut kynnystä toisiin asioihin. Toisaalta jokainen saavutus, mukaan lukien kirjan julkaisu, tuntuu uudelta askeleelta näiden ihmisten yläpuolelle. Toisaalta on isompi kynnys tulla esille omana itsenään, vammaisten ja kroonisesti sairaiden puolestapuhujana.
Yksi asia on kuitenkin varma. Kaikilla, jotka luulivat, että minut olisi niin helppo hiljentää, on vielä opittavaa. Paljon opittavaa.
Lukijoiden toiveesta: Amsterdamin esteettömyydestä
Tämä nyt menee hieman blogin aiheesta ohi, mutta kun tänne oli useampi ihminen eksynyt googlettamalla amsterdam esteettömyys tai amsterdam pyörätuoli, niin ehkä olisi syytä kuitenkin sanoa siitä jotain.
Amsterdamin rakennuksia koskee sama kuin useimpia muitakin vanhoja kaupunkeja. Esteettömyys ei ole hirveän hyvä. Ei pelkästään pyörätuolin käyttäjille, vaan muillekin vammaisille ja huonosti esim. iän tai ylipainon takia liikkuville.
Ei-hirveän kalliissa hotelleissa on lähes poikkeuksetta jyrkät, kapeat portaat, joita on paljon. Hissiä ei juuri koskaan ole. Kalliimmat, uudemmat hotellit ovat varmaankin eri juttu. Niissä en ole kauheasti oleillut. Meidän omassa uudehkossa kerrostalokolossissamme on hissi, mutta siihen ei pääse tästä osasta taloa ollenkaan(!)
Toisaalta täällä kuitenkin liikutaan ennen kaikkea pyörillä. Okei, polkupyörä on ketterämpi vehje kuin pyörätuoli, mutta kadut soveltuvat hyvin pyörille. Mikä parasta, täällä on tosi litteää (itselleni mäet tekevät tiukkaa).
Täällä koetaan esteettömyys osaksi kaupunkikulttuuria. Trendikkäässä kaupunkilehdessäkin kerrotaan aina, pääseekö uuteen cocktailbaariin pyörätuolilla. Useimmat kulkuvälineet ovat matalalattiaisia (metro, useimmat ratikat, käytännössä kaikki bussit ja osa junista) ja useimmissa on sekä kuulutukset että selkeät näytöt siitä, mikä on seuraava pysäkki. Ainakin suurimmalle osalle joukkoliikenteen asemista/pysäkeistä pääsee pyörätuolilla.
Varmasti on paljon paikkoja, johon ei pyörätuolilla pääse. Toisaalta täällä on niin hurjasti nähtävää, että kyllä sitä moneen pääsee ihmettelemään ja kokemaankin. Esimerkiksi ihanat ulkoilmatorit ovat esteettömiä ja niissä näkeekin runsaasti paikallisia pyörätuoleilla ja skoottereilla (joskus voi tulla jopa ruuhkaa). Jotkut ravintolat voivat olla hankalasti saavutettavissa – mutta ravintoloita on satamäärin.
Hollantilaisille on tärkeää ottaa erilaiset ihmiset huomioon ja ableismi on selvästi vähäisempää. Sähkäreitä ja skoottereita näkee paljon enemmän kuin Suomessa, esimerkiksi vanhuksilla. Apua saa varmasti, jos sitä tarvitsee. Suomessa voi olla tekniseltä kannalta hyvä esteettömyys, mutta ne todelliset kynnykset ovat ihmisten päiden sisällä.
P.S. Joku löysi Maijan ilmestyksiin hakusanalla “kuinka paljon maijalla on rahaa”. No, täällä kerrotaan, että kirjoitan elääkseni lähinnä kirjoja, että eiköhän se vastaa kysymykseesi…
Tulinen rautakauppa
Mieheni ei ollut kovin innoissaan silloin kun kerroin, että aion työstää tämän vuoden alussa kahta kirjaa yhtä aikaa, romaania ja tietokirjaa. Itse ajattelin, että ei se nyt niin paha nakki ole, teinhän samaa viime vuodenkin alussa.
Paitsi että silloin minulla ei ollut kesken 14 artikkelia (9 artikkelia samasta aiheesta samaan julkaisuun, muut eri), joista 11 pitäisi olla tällä viikolla valmiina. Enkä promotoinut esikoisromaaniani. Enkä pitänyt kahta blogia. Eivätkä ajatukseni juurikaan pyörineet vielä seuraavassa tietokirjassani.
Yksinäinen luova työ tekee epäsosiaaliseksi. Edes Twitter ei oikein nappaa, kun on niin vaikea jaksaa kuunnella muita.
Kaunokirjallisuutta on vaikea mahduttaa päivärytmiin, kun pitäisi lukea monia, monia tuhansia sivuja lääketieteellisiä/yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta.
Kai se niin on, että sitä saa mitä tilaa. Tai: ole varovainen mitä pyydät, saatat vielä saada sen.
P.S. Voi olla, että siivosin eilen ja tänään keittiön kaappeja. Jos näin pääsi käymään, se ei liity mitenkään tähän kirjoitusurakkaan.
Juoni on verbi
Kukaan ei ole koskaan kuullutkaan Ansen Dibellistä, mikä on yleensä huono merkki, jos puhutaan kirjoitusoppaista. Vaikka miksei joku voisi olla asiantuntija kirjoittamisessa, erityisesti jossain sen osa-alueessa, olematta tunnettu kirjailija. On paljon lahjakkaita kirjoittajia, joista ei koskaan tule bestselleristejä tai klassikoita.
Writer’s Digestin kirjoitusopassarjaa kuuluva Ansen Dibellin Elements of Fiction Writing – Plot on saanut Amazonissa melko ristiriitaisia arvosteluja. Eikä se ole mikään loistava kirja, sellainen jota ehdottomasti suosittelisi. Se on kirja, jossa on omat puutteensa, kirja jonka kanssa on usein eri mieltä, mutta jossa on kuitenkin paljon hyvää ja hyödyllistä.
Opus lähtee siitä, että lukijalla on idea tarinaan, mutta mistä tietää, kannattaako se tarina kirjoittaa? “Make a poster and put it up where you write: PLOT IS A VERB“, sanoo Dibell, mikä on ihan totta. Ja juontahan tämä kirja käsittelee, ja romaanissa/novellissa olisi syytä tapahtua jotain (vaikka Dibell myöntää, ettei kaikissa romaaneissa tarvitse olla juonta – useimmissa kuitenkin on).
Jos tarina vaikuttaa sopivalta, ei pelkästään tarinaksi vaan juuri tälle kirjoittajalle, päästäänkin miettimään, miten – ja mistä – tarina kannattaa aloittaa. Tässäkin kohdassa tarjoillaan paljon esimerkkejä (kirjojen lisäksi myös elokuvista, aina Star Warsista lähtien), tosin niitä ei havainnollisteta lainauksilla, vaan sisältöä ainoastaan kuvaillaan. Useimmat juoneen liittyvät seikat on jaettu eri tyyppeihin, esimerkiksi juonityypit, aloitukset ja lopetukset.
Kirjassa käsitellään myös näkökulmaa, joka tuntuu ovelasti kuuluvan kaikkien tiettyyn osa-alueeseen – oli se sitten juoni, hahmot tai jokin muu – erikoistuneiden kirjoitusoppaiden repertuaariin. Toki läpi käydään myös sivujuonten käyttö, kohtauksen rakentaminen, vihjeiden ripottelu, käänteet, melodraama, juonellinen toisto ja peilaus, rytmitys, siirtymät sekä tavat rakentaa romaani, jossa ei ole varsinaista juonta.
Kirjaa on kritisoitu siitä, ettei siinä puhuta oikeastaan ollenkaan etukäteen suunnittelemisen tärkeydestä. Toisaalta siinä korostetaan jatkuvasti editoinnin merkitystä. Kaikkea voi muuttaa jälkeenpäin, niin alkua, loppua kuin keskikohtaakin, niihin voi lisätä, niistä voi poistaa ja ne voi tarvittaessa vaikka kirjoittaa kokonaan uudestaan. Joskus voi kesken huomata, että tarina pitäisikin kirjoittaa kokonaan eri henkilön näkökulmasta.
Puutteellinen kirjakin voi olla hyödyllinen, jos siitä oppii jotain. Aloitteleva kirjoittaja ainakin oppii, ja edistyneempikin saa tästä varmasti jotain irti. Tämä kirja sopii oikeastaan kaikille romaaneja ja novelleja kirjoittaville. Erityisesti niiden, joiden tarinat tuntuvat rönsyilevän joka suuntaan, jotka tunnustavat nojaavansa flashbackeihin tai jotka ovat saaneet palautetta, että heidän tekstinsä ovat liian tylsiä, kannattaa lukea tämä kirja.
L-sana
Aiemmin kirjoitin pro anasta, thinspiraatiosta ja vähän cripspiraatiostakin (kannattaa lukea kommentit). Nyt kirjoitan läskistä.
Sanoin, että Blogilistalta löytyy kuutisenkymmentä blogia tagilla “pro ana”. Lähestulkoon identtinen määrä blogeja löytyy tagilla “läski” ja parikymmentä tagilla “läskiahdistus”. Epäilemättä osa on samoja blogeja, osa ei.
Pikakatsauksen perusteella läski-tägätyt blogit tuntuvat jakautuvan kahteen ryhmään: syömishäiriöisten ja laihduttajien blogit sekä blogit, joiden kirjoittajat ovat tyytyväisiä omaan ruumiinrakenteeseensa, ehkä jopa ylpeitä siitä. Ensinmainittuja taitaa olla enemmän.
Joillekin läski on vain sana, joka kuvaa heitä. Eräs tuttuni, joka on oikein tyytyväinen kiloihinsa, piti yhdessä vaiheessa kahtakin blogia, joista toisen nimessä oli “fatty” ja toisen nimessä “chubby”, vaikka kumpikaan ei sinänsä liittynyt hänen painoonsa. Toiset käyttävät sanaa solvatakseen itseään: läski on jotain, jota he henkilökohtaisen epäonnistumisensa takia ovat nyt, mutta luoja armahda, toivottavasti eivät enää pian.
Tämä on minulle omakohtaisesti jossain määrin arka paikka. Olin aina hyvin hoikka, vaikka saatoin syödä mielin määrin. Muutama vuosi sitten pyöristyin vähän kun söin kortisonia, mutta en merkittävästi, ja ne kilot enimmäkseen tippuivat kortisonikuurin päätyttyä. Lihavuus pelotti, ovathan oma äitini ja isoäitini erittäin suurikokoisia, mutta tuntui samalla kaukaiselta.
Toki tiesin, että moni on lihava sairauden tai sen hoidon takia (mikä on paljon yleisempää, kuin yleensä kuvitellaan – pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta ja neuroleptit ovat syypäitä useaan prosenttiin ylipainoisuudesta, puhumattakaan mikrobien jne mahdolliseen osuuteen), mutta silti ylipainoisuuteen liittyi mielessäni ajatus, ei niinkään laiskuudesta tai heikkoudesta, vaan siitä, että he olivat jotenkin eri porukkaa kuin minä. Samalla lailla kun useimmat ihmiset ajattelevat vammaisista.
Sitten jossain vaiheessa aivolisäkkeeni päätti lopettaa yhteistyön kanssani. Paisuin hetkessä kuin pullataikina, eikä paino jakautunut lainkaan samalla tavalla, kuin normaalin lihomisen yhteydessä olisi käynyt. Jossain vaiheessa paisuminen loppui, mutta milläs pääset kiloista eroon, kun liikunnan harrastaminen ei ole mahdollista, ja saman sairauden takia on koko ajan nälkä ja hyvin alhainen verensokeri, joihin on kokeiltu tusinoittain erilaisia kikkoja, mutta tuloksetta.
Lihavuuteen liitetään tiettyjä persoonallisuudenpiirteitä ja ominaisuuksia, paljon enemmän kuin juuri mihinkään muuhun yleiseen ulkonäölliseen seikkaan. Kertoohan sen sekin, ettei tutkimusten mukaan ylipainoinen saa yhtä helposti työpaikkaa kuin hoikka kilpailijansa (vaikkei ylipainoa olisi niin paljon, että se vaikuttaisi työsuoritukseen mitenkään). Läski on helpompi kuvitella perheenäitinä kuin ydinfyysikkona.
Kaunokirjallisuudessa lihavia ihmisiä ei juuri esiinny. Päähenkilö on yleensä reilumman kokoinen vain, jos kirja kertoo lihavuudesta. Menestyvä sinkkubilehile yrittää laihduttaa viittä ylimääräistä kiloa, ei suinkaan 50. Perinteikkäämmällä genrepuolella muhkeita agentteja, tanakoita ihmissusia ja hyllyviä haltioita harvoin tulee vastaan.
Mietin sitäkin, että jos suosittu kirjailija olisi erittäin lihava (onko sellaisia?), ajattelisivatko ihmiset, että a) hän on niin omistautunut kirjoittamiselle, ettei ehdi lenkkipolulle tai laittaa oikeaa ruokaa b) hän ryhtyi kirjailijaksi, kun ei hänestä ollut oikein muuhunkaan vai c) muu yhteys, mikä vai d) ettei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä keskenään. Moni sanoisi, että d, mutta en ole vakuuttunut, ajattelisivatko ihmiset oikeasti niin.
Blogikollegoiden tarjontaa tälle päivälle
Tänään ilmestyy blogi-, Twitter- ja tietysti esikoiskirjailijakollegani Henna Helmi Heinosen romaani Veljen vaimo (vaikka sitä onkin joistain kaupoista saanut jo useita päiviä). Romaanista voi lukea näytteen sen kotisivuilla ja blogaajille luvataan ilmainen kopio. (Sama koskee myös Marian ilmestyskirjaa, mutta ilmestymispäivää ei ole vieläkään lyöty lukkoon. Joskus lähiviikkoina se kuitenkin on.)
Tänään kannattaa lukea ja kommentoida myös ihmisoikeusaktivisti Anja Alasillan Sydän paikaltaan -blogista ehdotus suomalaisen lainsäädännön muuttamiseksi vammaisten työllistämiseksi. Ajatus tuli alunperin italialaiselta ystävältäni, joka kertoi tästä italialaisesta laista, jota hän on itsekin hyödyntänyt. Periaatteessa suhtaudun aika epäluuloisesti kiintiöihin, mutta joissain tilanteissa niillä voi olla käyttöä.
Toinen, mihin tänään kannattaa tutustua on viime viikolla mainittu KaNoKiKu-blogi, jossa julkaistiin eilen kokonainen pino osallistujien tammikuun aikana kirjoittamia novelleita. Omat novellini (joista toisen päähenkilönä on Jeesus ja toisen Jumala) jäivät valitettavasti kesken (kiitos niskapoppamiehen), mutta tuolla blogissa on mielenkiintoinen valikoima hyvin erilaisia novelleita, joista monet ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Oma suosikkini oli Mustaa oksennusta. Mielestäni jännä piirre oli se, että niin suuri osa novelleista käsitteli lähihistoriaa, ulkomaita ja vanhojen ihmisten elämäntarinoita.
Fiktiota ihmeellisempää
Postiin viemistä odottaa kaksi (2) kustannussopimusta. Ei tosin kaunokirjallisuudelle, vaan nykyiselle tietokirjalleni, sekä tulevalle tietokirjalle, joka käsittelee ruokaa (enempää en uskalla tässä paljastaa).
Viimeisen 1,5 viikon aikana on tapahtunut paljon kaikenlaista hämmentävää. Kirjoitin Twitterissä viestin kroatialaiselle ystävälleni ja tämän pohjalta kustantajani ehdotti toista niistä kirjoista, jonka soppari tuossa nököttää. Aluksi en lämmennyt idealle, mutta mitä enemmän asiaa pähkäilin, sitä houkuttelevammalta ja mielenkiintoisemmalta se alkoi tuntua. Nyt olen jo koko projektista ihan fiiliksissä, mutta nykyinen kirja pitää saada ensin valmiiksi.
Sitten sain burnout/hermoromahdus-tyyppisen reaktion, joka ei johtunut lainkaan työstäni, vaan kaikesta muusta stressistä, mukaan lukien byrokratiaa, lääkärikäyntejä ja uusia terveysongelmia. Kun sairastaa lisämunuaisen vajaatoimintaa, akuuttikin stressi on aidosti hengenvaarallista ja voi johtaa terveen ihmisen näkökulmasta hyvin omituisiin reaktioihin. Onneksi tämä meni lähes kokonaan ohi, nyt vaan pitää olla tosi varovainen stressin kanssa.
Sitten matkustin seitsemän tuntia keskelle ei mitään, maalaiskylään Eindhovenin lähelle, jossa liikennemerkit varoittivat lehmistä, koaloista ja kenguruista ja lääkäri, entinen sydänkirurgi, totesi, että minulla on whiplash eli niskan retkahdusvamma. Hän niksautti vinksinvonksin olleet niskanikamat paikoilleen ja sen jälkeen olo on ollut melkoista vuoristorataa, niska yrittää vieläkin totutella uuteen asentoon. En ole koskaan ollut auto-onnettomuudessa, mutta ilmeisesti whiplash on saattanut olla minulla lapsesta asti. On muuten mahtavaa, kun joskus lääkäri tietää enemmän kuin itse! Suomessa sellaista ei tapahtunut, ei edes upean luottolääkärini kanssa.
Sitten huomasin verkkopankissa, että olin sittenkin saanut lääketiedekirjalleni Suomen Tietokirjailijoiden 4 000 euron apurahan, jonka luulin menneen sivu suun, kun en ikinä saanut siitä kertovaa kirjettä (joo, lukevat ne nimet toki netissäkin, mutta odotin sitä kirjettä, joka ei koskaan tullut). Tuli tyhmä, mutta onnellinen olo. Hei, minähän olen oikea tietokirjailija!
Sitten beetalukijani antoi hyvin hämmentävää palautetta työn alla olevasta romaanistani. Ei missään määrin huonoa, mutta hänen näkökulmansa erityisesti hahmoihini oli täysin erilainen kuin minulla.
Lisäksi sain Marian ilmestyskirjan taittoversion tarkistettavaksi (työn alla yhä), aloin opiskella espanjaa ja tein pastakoneella elämäni ensimmäiset tuorepastat ja karjalanpiirakat, vegaanisia tietenkin. Teloin jalkani, monitoimikone hajosi ja vesihanaan tuli reikä. Siis siihen varteen. Välissä olen yrittänyt löytää voimia seurata Egyptin vallankumousta.
Toivottavasti nyt olisi tiedossa ihan tavallista tylsää arkea (elokuvasopimuksia ja muuta saa kyllä tarjota). Perjantaina tulee anoppi kylään, mikä on oikein hyvä juttu.
