Archive for April, 2011
Paikallaan junnaavia apokalyptisia visioita
Olen Douglas Couplandin, tai ainakin hänen joidenkin kirjojensa, suuri fani. On tosin jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että hän toistaa itseään liikaa. 2006 tullut JPod oli vähän pettymys, mutta 2007 ilmestynyt The Gum Thief oli mainio. 2009 ilmestynyt Generation A ei ollut hullumpi sekään, huonoista Amazon-arvioista huolimatta.
Miehen uusin romaani, viime vuonna ilmestynyt ja hämmentävästi luentosarjaan pohjautuva Player One on aika samanlainen kuin Generation A, jossa maapallon riesana on mehiläisten kuolema (tosin kirjassa ne tekevät hämmentävän paluun). Tässä romaanissa uhkaa öljykriisi ja yhtäkkiä lentokentän baarissa istuva erikoinen nelikko onkin keskellä leffahenkistä selviytymistaistelua.
Paitsi apokalyptinen uhka, molempia kirjoja (ja joitain Couplandin aiempia teoksia) yhdistää se, että ne on jaettu melko tasan 4-5 kertojan kesken, mitä useimmissa kirjankirjoitusoppaissa katsottaisiin hyvin pahalla. Tämä ei sinänsä ole huono juttu, ei se mikä kirjoissa on ongelmana.
Minusta vain Coupland on omimmillaan arkitodellisuuden kuvaajana ja slipstream-maailmassa (vai pitäisikö sitä kutsua maagiseksi realismiksi?). Hänen kertominaan paremmin toimivat sellaiset jutut, jotka eivät oikeasti (nykytiedon mukaan) voisi todellisuudessa tapahtua, kuin periaatteessa uskottavat kauhuskenaariot. Useimpiin hänen kirjoihinsa kuuluva spirituaalis-filosofinen osuus toimi sekin aiemmin paremmin.
Player Onessakin häiritsee loppu, samasta syystä kuin joissain hänen aiemmissa kirjoissaan. Raskaus/naimisiin meno/vastaava happy ending nyt vain ovat vähän kliseisiä loppuratkaisuita (ollakseen itse homo Coupland suosii yllättävän heteronormatiivisia onnellisia loppuja…) Player Onessa tehdään vielä ihan lopussa aika hämärä, saippuaoopperamainen kikka, joka tuntuu melkein lukijan huijaukselta. Ja lopussa on olevinaan “paljastus”, joka tuntuu lähinnä antikliimaksilta.
Ei Player One ole missään nimessä huono. Arvostelijat ovat siihen enimmäkseen tykästyneet. Mutta jos on lukenut kaikki Couplandin romaanit, ei se sieltä mitenkään parhaimmistoon yllä. Aloin muuten vasta nyt miettiä, että vaikka Couplandin hahmot ovat yksityiskohtineen jopa “hyperrealistisia”, näissä kahdessa viimeisessä kirjassa ei tainnut olla ketään, josta olisin oikeasti pitänyt.
Jos haluat Couplandia lukea, suosittelen ennemmin romaaneja Microserfs, All Families Are Psychotic, Eleanor Rigby, sekä suosikkini Girlfriend in a Coma, miksei Hey Nostradamus!:kin. Ainakin ensimmäinen ja viimeinen listalta löytyvät myös suomeksi. Eleanor Rigbyssä on vähän cripfic-perspektiiviäkin, tosin kaipa samaa voisi sanoa Player Onesta, onhan eräs henkilöistä autistinen. Joitain Couplandin vammaishenkilöitä voi pitää joko ableistisina kuvauksina, tai sitten kritiikkinä ableismia kohtaan.
Vammaisperspektiivistä on syytä mainita, että Coupland on kirjoittanut myös kirjan Terry Kanadan “kansallissankari” Terry Foxista, johon liittyy paljon cripspiraatiohenkistä idolisointia, mutta mieheen kannattaa silti ehdottomasti tutustua. Kirjaa en tosin ole lukenut.
P.S. Jos tykkää hieman indiemmistä TV-sarjoista, kannattaa katsoa Couplandin JPod-kirjasta tehty samanniminen sarja. Alussa tosi rasittava, mutta mitä enemmän sitä katsoo, sitä enemmän siihen tykästyy, ja sitten se loppuukin aivan liian pian.
Maailmantuskaa ja mielenilmauksia
Minun pitäisi työstää nyt lähinnä lääketiedekirjaani (joka kyllä onkin nyt edennyt hyvin). Todellisuudessa ajatukset pyörivät enimmäkseen ruokakirjassani. Tuon toisen kirjan tekeminen ottaa niin koville. Yhtenä iltanakin vain itkin hillittömästi maailman pahuutta (kuulostaa typerältä, mutta vaikea sitä on fiksumminkaan ilmaista).
Joskus mietin, etten voisi olla koskaan lääkäri, koska suhtaudun ihmisiin liian empaattisesti. Toisina hetkinä lääketieteestä kirjoittaminenkin on liian tuskallista, koska kyse ei ole soluista tai reseptoreista, vaan ihmisistä, vaikka se monelta pääseekin unohtumaan (eräs lääkäri vertasi tuttuani, jolla on neurologinen sairaus, Alphen aan den Rijnin ostoskeskusammuskelijaan, koska “molemmilla on vikaa päässä”).
Viime aikoihin on kuulunut liikaa sekä kyyneliä että suuttumusta. Ihan mukavana pitämäni lääkäri osoittautui kusipääksi, jonka valheiden takia terveyteni on kärsinyt ja henkeni vaarantunut. Olen kyllästynyt olemaan muiden kynnysmattona ja kerroin sitten tälle lääkärille ihan suoraan, mitä hänestä ajattelin, ensin puhelimitse huolella valmistellun litanian hänen vastaanottoavustajalleen, sitten selvyyden vuoksi vielä sähköpostissa. Enkä aio jättää asiaa tähän.
Jos ei muuta maailmantuskasta ja tavaroidenheittelymielialasta ole jäänyt käteen niin se, että ainakin olen tyytyväinen kerrottuani ajatukseni tälle lääkärille. Aina jos on saanut huonoa kohtelua, pitäisi asiaan reagoida jotenkin, oman mielenrauhankin takia, ettei tule sellaista oloa, että jotenkin ansaitsisi tällaisen kohtelun. Usein tällaisten ihmisten ego on sellainen, etteivät he kestä kritiikkiä, mutta minun nähdäkseni se on heidän ongelmansa.
Kirjatraileri
Kirjan proof-kappale (oikovedos?) saapui eilen postissa ja näyttää muuten hienolta:
Mutta ei siinä vielä kaikki, nyt valmiina on myös kirjatraileri, eli kirjan esittelyvideo (krediitit näkyvät YouTube-sivulla, mutta video on mieheni ja minun käsialaa, suurin osa kuvista muiden ottamia, vapaasti käytettäviä ja musiikki ystäväni Teemun).
Olen tehnyt videoita vuodesta 1996, mutta silti aina turhaudun nykyisiin videoeditoreihin – varsinkin kun aloitin urani laitteistolla, en ohjelmilla ensinkään. Aika moni pienikin asia osoittautui ihmeelliseksi tervanjuonniksi, mukaan lukien sen videopätkän saaminen mukaan.
Ääniraidassa ei taida kuulua saamani runsas lausunta/puheilmaisuoppi, tosin eipähän onneksi (ainakaan tavalliselle kuolevaiselle) myöskään juuri kuulu, että minulla oli puhuessa pahaa hengenahdistusta, kuten yleensä. Luulin kuulostavani vähintään siltä, kuin kala kuivalla maalla. (Kaipa siitä olisi tullut sopiva vammaisuusfiilis…)
Videoon liittyen on varmaan tulossa kilpailu jossain vaiheessa. Nokkelimmat ehkä jo arvaavatkin, mitä kilpailussa pitää tehdä.
Hollanti valloitettu
Vaaleista sanon kenties painavan sanasen myöhemmin, mutta lauantaina juhlittiin Marian ilmestyskirjan julkkareita. Kirja ei oikeasti ole vielä ilmestynyt, mutta hyvä italialainen ystäväni oli sattumalta tulossa käymään Amsterdamiin, joten päiväksi valikoitui lauantai. Valitettavasti kirjan ensimmäiset kappaleet eivät minulle ehtineet ajoissa, mutta kirjatrailerista saatiin sentään kursittua kasaan melkein valmis, näyttökelpoinen versio, jota päästiin katselemaan olohuoneen telkkarista. (Netti-ihmiset toivottavasti näkevät sen parin päivän päästä.)
Kirjanjulkkareiden järkkääminen itse kotona pienelle kaveripiirille ei ole ehkä glamöröösiä, mutta olen tehnyt sitä jo vaikka kuinka monelle kirjalle. Expatin tuttavapiiri on toki pieni, eivätkä puolet tutuistani päässeet paikalle, mutta italialaisen ystäväni lisäksi paikalle saatiin neljä NaNoWriMo-kaveriani sekä miehen muusikkokaveri. Hyvänä puolena kotibileissä on, että voi itse huolehtia tarjoiluista.
Yleensä otan kuvatkin ruoista, mutta nyt ne jäivät kiireen takia väliin. Valitettavasti kuivatuilla pikkuruusuilla koristelluista limetti-ruusuvesi-pistaasipikkuleivistä (joita laaduntarkkailun nimissä söin itse kahdessa päivässä kahdeksan…) ja sinisellä lasimosaiikkilautasella oransseina aurinkoina hohtaneista tomaatti-basilikaskonsseista (resepti tulevassa ruokakirjassani) ei siis jäänyt mitään todistusaineistoa, höh.
Lisäksi nautiskeltiin, vegaanisesti tietenkin, terijaki-vihreitä papuja (vakkarisuolaiseni), hapankorppurullia ruohosipuli-cashewtuorejuustotäytteellä ja aurinkotomaatti-cashewtuorejuustotäytteellä (hollantilaiset innostuivat, että pääsevät tweettaamaan syöneensä “vintage Finnish snacks”), elävän ravinnon suklaabrownieita ja suklaa-vadelmakakkua. Kaverit toivat tuliaisiksi mystistä, mm. chilillä maustettua tomaattimehua, mutta totesimme sen maistuvan liikaa ketsupilta.
Juhlien hämärin tilanne oli, kun mieheni kaveri luki läppäriltä Marian ilmestyskirjan englanninkielistä esittelysivua ja totesi, että “tämä on kuin suoraan yhden kaverini elämästä, niin kuin olisi copypastettu”. Hänen ystävättärensä oli muuttanut Kaliforniasta Suomeen terveydenhuollon takia (auts), mikä sitten osoittautuikin katkeraksi pettymykseksi. “Tämän olisin voinut kertoa etukäteen”, sanoin. Hän lupasi yrittää saattaa meidät yhteyksiin, tosin tämä nainen on hyvin huonossa kunnossa, eikä siis paljoa nettiäkään pysty käyttämään.
P.S. Uusi, harvinaisen syväluotaava kirjailijahaastattelu minusta julkaistiin pari päivää sitten DeviantART-verkkosivustolla.
Taikamiekalla terveiden kirjoihin
Olen lähiaikoina yrittänyt yhä kuumeisemmin etsiä vammaisuutta käsitteleviä romaaneja. Suurin osa niistä on nuortenromaaneja. Jopa The Babysitter Clubissa on käsitelty erilaisia vammoja ja sairauksia, tosin ilmeisesti varsin surkeasti.
Erityisen paljon(?) vammaisista kertovia nuortenromaaneja löytyy fantasian piiristä. Näistä isolla osalla on yksi yhteinen piirre: (yleensä lopussa) vammainen sankari löytää taikamiekan tai muun vastaavan esineen ja simsalabim, tervehtyy! Miettikääpä kirjaa, jossa homo päähenkilö löytää taikaesineen ja sen avulla eheytyy heteroksi. Tällaisiakin varmasti “kristillisestä” nuortenkirjallisuudesta löytyy, mutta ei niitä kyllä kukaan täysijärkinen katselisi.
Törmäsin myös erääseen scifi-cripfic-kirjoittajaan, jolla on itsellään MS-tauti. Hän on kirjoittanut koko liudan novelleja, joiden päähenkilöt ovat vammaisia. Suurin osa oli joutunut “traagiseen onnettomuuteen” ja halvaantunut tai sairasti esimerkiksi spina bifidaa. Lisäksi löytyi jokunen kuuro, sokea ja Touretten syndroomaa sairastava.
Ei tietysti ole korrektia kritisoida muiden kirjoittajien hahmojen piirteitä, mutta sitä toivoo, että kirjoittajat hoksaisivat valita myös kliseepakkien ulkopuolelta.
Tympeyden keskelle uusimmat arvostelut
Nyt ei taas jotenkin luista. Novellit ja runot eivät ole edistyneet yhtään, kirjatrailerikaan ei oikein etene. Blogaaminenkaan ei nappaisi, vaikka kymmeniä valmiita aiheita on kasassa, joten mitään varsinaista inspiraatiota ei tarvitse. Ajatukset pyörivät lähinnä ruoan parissa – keittokirjan, lauantain kirjanjulkkareiden kokkausten ja parin viikon päästä tulee kavereita kylään ja mietin jo niitäkin tarjoiluita.
Joka tapauksessa, kaksi uutta arvostelua on tullut (tai toinen tuli jo jokin aikaa sitten).
Ihanasti kuvitetun Uppoa hetkeen -blogin peikkoneito antoi kirjalle neljä tipua. Hän löysi kirjasta pari kritiikin aihetta, joita muut eivät olleet aiemmin maininneet, mutta piti erityisesti kirjoitustyylistä ja päähenkilöstä. Tässä muuten myös hyvä esimerkki arvostelusta, joka ei spoilaa mitään tapahtumia! Oikeastaan se ei kerro kirjan sisällöstä mitään, mutta lukijan ajatuksista hyvinkin paljon.
Insinöörin kirjahyllyn Teresitan arvostelu paljastaa jo selvästi enemmän, tosin spoilerivaroitusten kera. Hänellä oli paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja analyysia, myös perusteltua kritiikkiä joistain asioista. Lumihiutaleita tippui kolme ja loppukaneettina “Tässä siis ajatuksia herättävä, varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kevään esikoiskirja!”
Nämä uudemmat arvostelut ovat monet kritisoineet kirjan “loppuvan äkisti”, mistä ensimmäisissä arvosteluissa ei oltu sanottu mitään. Minä edelleen puolustelen loppuani, mutta toki useammasta lähteestä tuleva kritiikki pistää miettimään tulevia lopetuksia.
Äänioikeus, ihmisoikeudet ja muuta tyhjänpäiväistä
Tänään on suomalaisten äänestysmahdollisuus Amsterdamissa. Se muistuttaa minua aina siitä, että vuosikymmeniin “yleinen” äänioikeus ei koskenut mm. vammaisia. Oikeasti koko 1906 voimaan tullut “yleinen ja yhtäläinen” äänioikeus toteutui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Köyhyys eväsi äänioikeuden ainakin osalta vuoteen 1956 asti. Osa vammaisista pääsi äänestämään vasta 1972. (Lähteet: esim. tämä ja tämä).
Jälkimmäisestä lähdelinkistä löytyy myös taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimon suunnittelma vastaisku vuonna 2006 julkaistulle, “yleisen” äänioikeuden satavuotispäivää juhlistavalle erikoisrahalle, “meidän köyhien, kurjien ja vaivaisten poliittisten oikeuksien kunniaksi”. Rahan nimi on “pitkäksi venytetty vammaispenni”. Suunnittelijan itsensä sanoin:
- Vammaisten äänestäjien juhlaraha symboloi vammaisuuteen kuuluvaa piiiiiiitkää odottelua oli sitten kyse kauppaan tai vessaan pääsystä.
- Nikkelinen ja mahdollisesti käsittelijöissä allergiaa aiheuttava kolikko heijastelee myös vuosia vammaispoliittista selontekoa odottaneiden ihmisten pitkiksi venyneitä naamoja.
- Penni kuvaa herkästi ja osuvasti vammaisten ihmisoikeuksien jälkeenjääneisyyttä ja se on euroon siirtymisen vuoksi arvoton jo ilmestyessään.
Suomessa (toki muuallakin) on edelleen paljon ihmisiä, joiden mielestä vammaisia eivät koske samat oikeudet kuin muita. Tässä esimerkiksi lainaus vuonna 1990 julkaistun suomalaistutkimuksen abstraktista:
A total of 48% stated that they would, other circumstances being equal, hire persons with cerebral palsy. Half (47.5%) of the subjects regarded it as possible and a further 28.0% as fully possible for individuals with cerebral palsy to make and maintain a family of their own.”
Ei ihme, jos ei nähdä tarpeelliseksi puhua siitä, että vammaiset saivat äänioikeuden vasta kymmeniä vuosia muiden jälkeen, jos vielä parikymmentä vuotta sitten suurin osa suomalaisista ei ottaisi töihin CP-vammaista tai pitänyt mahdollisena, että CP-vammainen perustaisi omaa perhettä. (Ihan muistutuksena, että CP-vamma ei yleensä edes ole älyllinen vamma – eikä toki älyllinen vammakaan estä perheen perustamista.)
Ihmisoikeuksista ei voi puhua, jos ne eivät koske kaikkia. Suomen yhteydessä on toki ihan turha edes mainita koko sanaa.
Rampa kuurojen teknobailuissa
Teknobileet kuuroille? Miksi ei? Jos on vielä sellainen kuin minä, lähtee toiseen kaupunkiin niitä varten viettämään syntymäpäiväänsä, vaikkei edes ole kuuro – ironisesti vielä samalla viikolla, kun on saanut valmiiksi kuuloyliherkkyyttä käsittelevän romaanin. Täytin siis eilen 27 ja tiesin heti kuullessani tästä tapahtumasta viime vuonna, että sinne täytyy päästä.
Ei Sencity tietysti ole pelkästään kuuroille, vaikka 90% siellä näyttikin puhuvan viittomakieltä (on muuten hemmetin kätevä tapa viestiä kovassa musiikinjylyssä!). Suomen tapahtumissa Jyväskylässä on kuulemma 2/3 ollut kuuroja tai huonokuuloisia.
Bileissä hemmotellaan eri aisteja: tarjolla on Sensefloor-tanssilattia (joka tuntui jotakuinkin samalta kuin seisoisi bassokaiuttimen päällä), erilaisia visuaalisia elämyksiä tanssijoista decoihin ja VJ-taiteeseen, AromaJockey, FoodJockey, hierojia, kampaajia jne. Kylmää ilmaa puhaltava lämpötila-jukka valitettavasti puuttui, olisi siinä pätsissä ollut kova. Itse virkistin väriaistia pukeutumalla (violetteja sukkia ja kenkiä lukuunottamatta) koko-oranssiin.
Sensefloor oli näin kuulevan näkökulmasta hieman pettymys – tärinän tuntee kunnolla vain molemmat jalat lattiassa. FoodJockeyn tuotokset olivat herkullisia ja kattoon asti kankaanpaloilla tankotanssin tyyliin kiivenneet tanssijat henkeäsalpaavia. Biisinsanoja tulkinneet, kaikki tyyleiltään hyvin erilaiset viittomatanssijat näyttivät makeilta, vaikkei tietysti ymmärtänytkään sitä. Bändit olivat jees, ainakin energisiä, DJ:t melko kauheita (vaikea olla heittämättä läppää, että DJ tiesi soittavansa kuuroille ja sen huomasi).
Henkilökohtainen näkökulma: viihdyin bileissä hyvin ja miehenikin tykkäsi. Koko reissu Den Boschiin oli sen arvoinen. Paikka oli oikein mukava – ison ja pienen kaupungin parhaat puolet – ja Hollannin joukkoliikenne vaan toimii uskomattoman hyvin (juna oli myöhässä, bussi oli myöhässä, mutta silti, Suomea ei voi edes verrata).
Musiikin huonoudesta huolimatta tanssitutti kyllä, eivätkä lisämunuaisten vajaatoiminta, plantaarifaskiitti ja penikkatauti onneksi tykänneet kovin pahaa. (Sairauteni alkuaikoina kävin paljonkin teknobileissä tanssimassa, vaikka toipuminen saattoi viedä viikonkin.)
Esteettömyysnäkökulma: bileet oli kasattu sekä kuuroa että kuulevaa miellyttäväksi. Minun on edelleen vaikea hahmottaa, miten paljon kuuro saa musiikista noinkaan esitettynä irti, mutta selvästi saa. Muuten esteettömyydestä/vammaisystävällisyydestä on turha puhua, vaikka ei huomioisi edes aistiyliherkkyyksiä. Pari kolme pyörätuolia tuli vastaan, mutta kaikki “oheisohjelma” oli hurjien jyrkkien portaiden päässä yläkerrassa (ja siellä oli tolkuttoman kuuma). Alakerrassa ei ollut yhtään istumapaikkaa!
Kulttuurinäkökulma: Suurelle osalle kuuroja kuurous ei ole vamma, vaan ominaisuus, jopa positiivinen ominaisuus, ja kulttuuri. Tämä kulttuuri kiehtoo minua juuri siksi, että se on niin tuntematonta ja paljolti myös tavoittamatonta.
Ulkomailla asumisen aiheuttamia ajoittaisia kielimuurin ongelmia ei voi edes verrata siihen hämmentävään tunteeseen, kun on satojen ihmisten keskellä, eikä suurimman osan kanssa pysty kommunikoimaan mitenkään muuten kuin hymyilemällä. Olen jo vuosia halunnut opetella viittomakieltä, mutta Suomessa opiskeltu viittomakieli olisi täällä mennyt hukkaan, sillä viittomakielihän on eri maissa aivan erilainen.
Tekee hyvää karata joskus omasta lokerostaan. En tiedä, kumpi sitten on muiden näkökulmasta enemmän karkuteillä – klubittamaan lähtevä kuuro vai kuurobileisiin lähtevä kuuleva (vai sydänvikainen ja jalkavammainen tanssilattialla…).
