Archive for May, 2011
Potkua tanssista
Kirjoittajan – ja kenen tahansa – aivoille tekee hyvää altistua välillä erilaiselle kulttuurille. Itse vedin viime viikonloppuna tanssiöverit. Eilen katselin alusta asti seuraamani The Ultimate Dance Battlen finaalin, jonka voitti ihanainen Isabelle ryhmineen (ei löydy YouTubesta, olisin muuten linkannut, mutta Silverlight-lisäosan asentaneet voivat katsella täältä).
Tykkään Hollannin/Belgian tanssiohjelmista, etenkin tuosta, koska niissä on niin mukavia ihmisiä ja yleisvire on todella lämmin, mitä ei voi sanoa laulukilpailuista. Esimerkiksi Isabelle piti tanssiryhmäänsä lähinnä lapsinaan ja kilpailijat halailevat ja pussailevat toisiaan ihan koko ajan. Ja jos joku joskus kuvitteli, että baletti on mälsää, niin eipä kyllä tuota ohjelmaa katsottuaan enää ajattele niin.
Lauantaina kävimme miehen kanssa konemusiikkibileissä, jotka alkoivat hieman epätavalliseen tapaan nykytanssiesityksellä, johon kuului myös akrobaattista ilmatanssia. Hassua kyllä, tätä ihailtiin myös edellisissä bileissäni Sencityssä, mutta nämä ilmatanssit olivat aivan erilaisia: Sencityssä se oli nopeatempoista ja flirttailevaa, tankotanssimaista, näissä bileissä taas intensiivistä ja ekspressiivistä.
Pitkän esityksen lopuksi yleisöä alettiin kiskoa mukaan tanssimaan. Minua ei tarvinnut kahdesti kysyä – ei sitä joka päivä pääse vetkuilemaan ammattitanssijoiden kanssa (ja julkisesti höhlältä näyttämiseenkin olen tottunut). Hauskaa oli, vaikka lihakset menivät tietysti muhjuksi. Vähän myöhemmin tanssin vielä lisää loistavan rumpubasson tahtiin. Tanssi on oiva tapa päästä uusiin mielentiloihin ja aikoinaan sain aina parhaat inspiraatiot reiveissä.
Entinen Hollannin elokuva-akatemia, sittemmin vallattu talo ja nykyinen kulttuurikeskus OT301 on kyllä loistava paikka. Siellä järjestetään paljon erilaisia poikkikulttuurillisia tapahtumia: tanssia, elokuvailtoja, lasten breakdancea, itsepuolustusta, akupainantaa, sirkusta jne. Samassa talossa on myös mainio vegaaniravintola, valitettavasti auki vain muutaman illan viikossa klo 19 jälkeen.
Meille annettiin bileissä flaikku, jossa mainostetettiinn argentiinalaisen “tropipunk”-bändin keikkaa. Normaalisti pidättyväinen ja ehkä omiin kaavoihinsa kangistunut mieheni (joka ei siis kuuntele punkkia) oli selvästi päässyt oikeaan mielentilaan, sillä hän innostui heti: mennään tuonne! Ja voisihan sitä mennäkin. Koskaan ei ole tullut huonoa argentiinalaista punkkia vastaan.
Portin ulkopuolella
Sen jälkeen, kun kirjoitin viimeviikkoisen vierasblogauksen superlyhyestä proosasta, aihe on jotenkin jäänyt muhimaan minun mielessäni. Sitä vahvisti entisestään se, kun selasin Portti-scifinovellikilpailun voittajalistoja (minun on pitänyt osallistua Porttiin jo vuosia). Kilpailunovelleilla ei ole minimipituutta, vain maksimipituus, 50 liuskaa. Kaikki palkitut tuntuvat kuitenkin olevan välillä 10-20 liuskaa. Kaksiliuskaiset, älkööt vaivautuko?
Minun scifi/spefituotannostani tosiaan valtaosa on satasanaista tai lyhyempää. Kaksi parhaista spefinovelleistani on kuusisanaisia! (Toisesta piti alun perin tulla ihan “kunnon” pituinen novelli, noin yhden sivun, mutta sitten totesin, että kaikki muu siinä oli oikeastaan vain täytettä.) Joskus yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin Kulosaareen sijoittuvaa pidempää dystopianovellia, mutta se oli huonosti suunniteltu, eikä koskaan valmistunut.
Ja silti romaanini ovat aina olleet yleistä kaunokirjallisuutta, paitsi ensimmäinen, jo 90-luvulla kirjoittamani ja vuonna 2000 Nyt-liitteessä arvosteltu Siivet, joka nykyään varmaan laskettaisiin urbaanin fantasian tai maagisen realismin puolelle. Marian ilmestyskirjaa edeltäneestä romaanistani piti tulla scifiä, mutta ei tullut.
Olen miettinyt, olenko ehkä vain laiska kirjoittaja. Joskus saatoin lukea kymmeniäkin kirjoja taustatyönä ja joillekin satasanaisista novelleistanikin olen joutunut tekemään taustatyötä (tosin lähinnä Wikipedian parissa), mutta en tiedä, jaksaisinko kehittää uutta “maailmaa” kokonaiselle kirjalle. Avaruuslentely ei kiinnosta minua, vaan ennemmin visiot siitä, että entä jos maailmasta vaihtaisi yhden jutun, tai entä jos ihmiset uskoisivat, että X. Yksittäiset jutut.
Perustelen raapaleitani ja muita lyhyitä novellejani usein sillä, ettei idea kantaisi pidemmälle. Mutta varmaan joku muu saisi ideoistani aikaan romaaneja, tai ainakin pidempiä novelleja. Ja tämä herättää tietysti kysymyksen: pitäisikö minunkin saada? Jos kuitenkin pystyn kirjoittamaan romaaneja, niin kai pystyisin kirjoittamaan 10-20 liuskan novellinkin, eikö?
Minulla siis olisi mahdollinen kandidaatti Portti-kilpailuun tai johonkin kilpailuun tai lehteen, mutta siitä tulee ehkä liuskan pari mittainen. Pitää kai keksiä sille parempi loppusijoituskohde. Melkein valmiina on myös novellituotantooni suhteutettuna huikean mittainen, 1 300-sanainen(!) scifi”romanssi”(!), jonka pitäisi ehtiä teemalliseen kirjoituskilpailuun, joka sulkeutuu 31. päivä. Siinä on minimipituus tuhat sanaa, joten siinä en toivottavasti ole aivan väärillä vesillä.
P.S. Marian ilmestyskirjan viimeinen oikovedos on nyt sitten tarkistettu, vihdoin. Kyllä se kirja sieltä tulee! Ja tulee lähiaikoina, alkaen ensi viikosta, myös useita mielenkiintoisia juttuja uraani liittyen (ainakin itseni kannalta mielenkiintoisia, toivottavasti myös jonkun muun).
Järkeä päähän Vauva.fi:n korppikotkille
Tänä aamuna vereni kiehui. Kaverini kertoi minulle IRCissä, että Helsinki Pride 2010:ssä ottamaani valokuvaa kauhisteltiin todella mauttomaan, asiattomaan ja kuvottavaan tapaan Vauva.fi:n foorumilla. Ko. foorumi on toki tunnettu trolleistaan, mutta liian moni postaajista vaikutti olevan tosissaan.
Suututti niin, että latasin valokuvan tilalle palvelimelle uuden kuvan, jossa on Meidän Perhe -lehdestä skannattu kuva ko. perheestä (minulla aivan sattumalta on tuo lehden numero kirjahyllyssäni, ainoa perhelehti jonka olen koskaan ostanut, kun oli tarkoitus tarjota siihen yhtä haastattelua).
Tässä teksti, jonka lisäsin kuvaan:
1. Joku keksi, että kuvassa on lesboperhe, koska siinä on kaksi naista samassa kuvassa. Väärin meni.
2. Lesboperheissä ei ole mitään vikaa. Tutkimusten mukaan lapset kasvavat täysin normaalisti. Homofoobiset ja erilaisuutta pelkäävät vanhemmat sen sijaan voivat vääristää lapsensa kehityksen.
3. Newsflash: vauva ei traumatisoidu siitä, että näkee äitinsä tissit. Jos te traumatisoidutte, se on teidän ongelmanne.
4. Lävistykset ja tatuoinnit eivät tee kenestäkään huonoa äitiä (tai huumeidenkäyttäjää, kuten joku nerokkaasti vihjasi). Erilaiset kauneuskäsitykset eivät tee kenestäkään huonoa äitiä.
5. Miten te oikeasti kuvittelette voivanne kommentoida teille tuntemattoman ihmisen vanhemmuutta yhden kuvan perusteella? Hävetkää.
Vaikka minulla ei ole lapsia, minusta on aina ollut karmivaa, kun naiset korppikotkina arvostelevat omasta mielestään huonoja äitejä mitä kummallisimmista syistä. En usko, että naista voi paljoa pahemmin loukata, kuin arvostella tämän kykyjä äitinä.
Maailmassa on monia erilaisia tapoja olla äiti, oli sitten homo tai hetero, cis- tai transsukupuolinen, uskis tai ateisti, fiftari tai gootti. Äidin ulkonäöllä ja tyylillä on kaikkein vähiten tekemistä sen kanssa, onko tämä hyvä äiti!
(Kyllä, kaupungin järjestyssäännöt saattavat hyvinkin kieltää tissit paljaana hillumisen. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä haittaa tästä olisi. Lait ja kaupungin järjestyssäännöt, samoin kuin erilaiset moraalikoodit kymmenestä käskystä alkaen, kieltävät monia erilaisia asioita. Kymmenessä käskyssä puolestaan sanotaan: älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi.)
P.S. Tiedostan tehneeni tekijänoikeusrikkomuksen kuvaamalla tämän lehtijutun ja laittamalla sen nettiin. Uskon, että muu yhteiskunta pystyy elämään tämän kanssa.
Femme fatale
Nyt on National Short Story Month eli kansallinen novellikuukausi ja sen kunniaksi kirjoitin vierasblogauksen tuttuni E. Kristin Andersonin blogiin, jolla on niinkin loistava nimi kuin The Hate-Mongering Tart. Blogaukseni käsittelee hyvin lyhyttä proosaa.
Sen kunniaksi saatte lukea myös muutama kuukausi sitten valmistuneen 55-sanaisen novellini Femme Fatale. Sain tänään valmiiksi aivan loistavan cripfic-raapaleen (raapale eli drabble on siis satasanainen novelli), ehkä parhaani, mutta tarkoitus on lähettää The Conditional Wolf Breath & Shadow -lehteen, joka viime kuussa julkaisi scifi-cripfic-novellini Timeless (ja maksoi siitä vielä rahaakin).
Femme fatale
She was arrested for the possession of not just one but two deadly weapons: a water bottle (polyethylene plastic, 2/3 full) and an aluminum crochet hook. No prison felt safe taking such a dangerous guerrilla, so she walked away free, with a facial transplant and a new name, crochet patterns swirling in her mind.
Inspiraatiota lumikoista ja muusta
Turhauttavaa, kun ei pysty tekemään oikein mitään ja virikkeitä kyllä tulvisi joka tuutista. Viimeiset päivät olen totutellut uuteen hormoniannostukseen ja uuteen viruslääkkeeseen. Tämä on tehokkaasti estänyt esim. kaiken kirjoittamisen (nyt pystyn toisten troppien voimalla kirjoittamaan vähän).
Eilen vietin olosuhteiden pakosta suurimman osan päivästä lukemalla ruokablogeja, lähinnä raakaruokaa/elävää ravintoa käsitteleviä. Selaimen kirjanmerkkeihin kertyli taas kymmeniä uusia lisäyksiä ja turhauttaa, kun ei pääse heti silppuamaan, blendaamaan ja kuivaamaan. Hurjat ideat sain myös kuvasta, jossa oli ihmisen pääkoppa – virkattuna. Nämä eivät toki liity kirjoittamiseen. Vaikka kai yleinen aivojen stimulointi epäsuorasti stimuloi myös niitä kirjoitusalueita?
Eilen aloitin myös lukea Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania Lumikko ja yhdeksän muuta. Sain sen ja toisen PIJ:n kirjan Harjukaupungin salakäytävät synttärilahjaksi (toiveesta) puolisentoista kuukautta sitten ja ne ovat himotelleet siitä asti, mutta on pitänyt keskittyä lukemaan töihin liittyviä opuksia. Nyt kuitenkin sorruin. Valitsin ensin tuon kirjan, koska blogikommenttien perusteella Harjukaupungin salakäytävät olisi näistä “parempi”, ja parhaathan jätetään aina viimeiseksi, eikö?
Tässä on inspiroiva kirja ja sellainen, että alkaa kadehtia, kun ei itse osaisi sellaista kirjoittaa. Varsinainen arvostelu tulee myöhemmin, mutta tässä yksi lainaus:
[…] luennon jälkeen Ella oli kysynyt, miltä kirjailijasta tuntui nähdä oma tekstinsä julkaistuna. Nainen oli hymyillyt hänelle herttaisesti ja kuiskannut:
– Kuule, silloin sitä ymmärtää, miksi koira syö oman oksennuksensa.
Muistan kyllä inspiraation lähteet vielä silloinkin, kun voin taas paremmin. Mutta samaan mielentilaan on vaikea päästä käsiksi. Se selittänee esim. sen, miksi minulla on ollut yksi ruoka-aiheinen artikkeli kesken helmikuusta asti.
Olisikohan siihen jokin kikka? Esim. haistella jotain tuoksua inspiraation hetkellä ja sitten uudestaan kun yrittää tavoitella sitä hetkeä?
Eihän tämä voi olla totta?
Olen sairastanut nyt 10 vuotta, 8 kuukautta ja 14 päivää. (Pakko pitää tauko kirjoittamisessa, kun tuo luku on niin masentava.) Jotkut ihmiset ajattelevat, että tämän sairauden on minusta oltava jotenkin tosi hieno juttu, kun siitä niin jaksan jauhaa – kunnon vammainenhan on hiljaa vaivoistaan. Nyt kuitenkin jauhan siksi, että on kansainvälinen CFS-päivä, jota olen vuodesta 2005 yrittänyt jotenkin noteerata.
Sana, joka tulee ensimmäiseksi mieleen näistä vuosista, on epäusko, eikä se ole sama kuin “denial”. Aluksi oli tosin sitäkin, mutta nyt pystyn jo hyväksymään asian. Joitain muita asioita sen sijaan en voi hyväksyä.
Vaikeasta homealtistuksesta sairastunut, todistetusti immuunipuutoksia ja kroonisia infektioita sairastava tuttavani sai infektiolääkäreiltä kuulla, että sairaus paranee kunhan hän menee salille ja psykoterapiaan ja hankkii tukipohjalliset. Aikaisemmin hänen oireistaan oli syytetty mm. raskauden jälkeistä masennusta ja psykoosia.
Eräs ystävä odotti pitkään pääsevänsä kipupolille, olihan kipu hänen ainainen seuralaisensa. Kipupolin lääkärit uhkailivat häntä ja soittelivat hänelle kotiin, vaikka hän kielsi. Hänet pakotettiin psykiatriseen hoitoon, josta aiheutui pysyviä neurologisia vaurioita. Niiden takia hän ei voi esimerkiksi enää käytännössä lainkaan puhua puhelimessa. En voi siis mitenkään pitää yhteyttä tähän ystävääni. Minusta tuntuu kuin lääkärit olisivat vieneet hänet minulta. Miltä hänestä tuntuu, no, sitä tuskin riittävät sanat kuvailemaan.
Aika moni muukin tuttu on joutunut perusteettomasti psykiatriseen hoitoon. Eräs virtsattuaan verta, toinen jouduttuaan sairaalaan maksaperäisen keltaisuuden ja kovan kuumeen takia. Useammalla syynä on ollut perinnöllinen nivelten yliliikkuvuus.
Tietenkin ensimmäinen reaktio on epäusko. Eihän tällaista voi mitenkään tapahtua! Ja silti tapahtuu. Mainitsemani tapahtumat ovat vain pisaroita meressä, valtavassa myrkkyliejun lätäkössä. Itse olen päässyt vähällä. Minulla on kuitenkin lääkäreistä vain henkisiä traumoja, ei fyysisiä. Enemmän murehdin ystävieni puolesta.
Maailman terveysjärjestö WHO on tunnustanut kroonisen väsymysoireyhtymän eli myalgisen enkefalomyeliitin neurologisena sairautena 1960-luvulta asti. Yli 40 vuotta, lähes sukupolven verran ennen minun syntymääni. Ja silti ihmiset saavat vielä tällaista kohtelua! Ne jotka kuolevat tämän seurauksena, eivät kuolemansa jälkeenkään saa mitään oikeutta.
Vaikka tiedetään, että liikunnan harrastaminen on CFS:ää sairastavalle vaarallista, jopa hengenvaarallista, edelleen näkee suositeltavan hoitona liikuntaa. Minullekin sitä suositteli sama lääkäri, joka diagnosoi minulla sydänlihastulehduksen (kertomatta siitä minulle). Voin kertoa, ettei sydänlihastulehdusta hoideta liikunnalla. Voin myös kertoa, ettei vakavasti sairasta ihmistä voi uhkailla, manipuloida tai pakottaa terveeksi. Tässä suhteessa lääkäreitä ei voi syyttää yrityksen puutteesta.
Puhun usein siitä, miten oikeudenmukainen maailma -hypoteesi aiheuttaa paljon pahaa. Siihen saattaa olla syynsä, etten usko maailman oikeudenmukaisuuteen. (Ja tässä vaiheessa minulle tulee itku.)
Kalenteri, kello ja itsepetos
Seuraavassa romaanissani Makuuhaavoja käsitellään paljon aikaa, onhan päähenkilö käytännössä kokonaan vuoteenoma. Kroonisesti sairas, erityisesti sellainen joka ei voi tehdä paljoa, näkee ajan hyvin eri lailla kuin terve (tästä myös Marian ilmestyskirjassa, erityisesti 9. luku, jonka alkua luen myös kirjatrailerissa).
Makuuhaavoja-kirjan päähenkilö Kai pohtii uudenvuodenlupauksia: ihmiset lupaavat aina tehdä enemmän kaikkea kirjojen lukemisesta salilla käymiseen, mutta harvemmin vähemmän mitään. (Joku saattaa luvata riidellä vähemmän puolison kanssa tai syödä vähemmän pikaruokaa, mutta harvoin näillä aikaa säästyy kuitenkaan). Ihmisellä on vankka usko siihen, että jos uskoo tekevänsä enemmän jotain, sitä myös tekee, vaikka ei miettisikään sitä, mistä sen ajan sitten ottaa.
Minä olen siinä mielessä terveen ja sairaan välissä, että minulla on liian vähän sekä aikaa että energiaa. Jos on hyvä päivä tai viikko, saan huimasti aikaan. Huonona viikkona saan aikaan vähemmän kuin yhtenä hyvänä päivänä. Energian ja tuntien puutteen lisäksi ongelmia tuottaa se, että kiinnostuksen kohteita on niin paljon.
Minulla ei koskaan ole ollut ongelmia motivaation kanssa, vaan jos jaksan tehdä, silloin myös teen. Moni on kommentoinut, että olen saanut ikäisekseni paljon aikaan. Se on imartelevaa, mutta toisaalta mielen pohjalla katkera ääni kuiskaa: mieti miten paljon enemmän olisit saanut aikaiseksi, jos et olisi sairas, jos ei olisi ollut niitä kaikkia päiviä, jolloin kykeni vain makaamaan ja selaamaan mainoskuvastoja, tai kaikkia niitä tuhansia päiviä, jolloin kyllä saa jotain tehtyä, mutta ei niin paljon kuin terve saisi.
Itsekin uskottelen usein itselleni, että ensi viikolla/kuussa teen enemmän sitä ja tätä ja tuota, kun tarpeeksi haluan, niin niinhän se onnistuu. Vaikka eipä sairaus tottele käskyjä, eikä vuorokauteenkaan tyhjästä ilmesty lisätunteja. Käytän suurimman osan resursseistani romaanien, tietokirjojen ja lääketiedeartikkelien kirjoittamiseen ja ruoanlaittoon. Mutta haluaisin jotenkin löytää aikaa ja voimia tehdä enemmän myös seuraavaa:
- kirjoittaa novelleja (tällä hetkellä kesken kuusi, suunnitteilla useita)
- kirjoittaa runoja (kesken useita, suunnitteilla kymmeniä)
- saada joskus 2004 aloitetun esseekokoelmani valmiiksi
- lukea kirjoja (niin kauno- kuin tieto-) muutenkin kuin työni liittyen
- kirjoittaa artikkeleita aikakauslehtiin (juttuehdotusten kirjoittaminen on se, mistä kiikastaa)
- tehdä enemmän kääntötöitä
- laittaa ruokaa (muutakin kuin vain vieraille, Vegventuresiin ja tulevaan ruokakirjaani – näiden ulkopuolelta nykyään lähinnä paahdan ja wokkaan kasviksia)
- harrastaa enemmän terveys/vammaisaktivismia
- päivittää ahkerammin nettisivujani, etenkin terveysaiheisia
- valokuvata enemmän
- vastata sähköpostiini säännöllisesti
- opiskella kieliä (hollantia ja jossain määrin myös espanjaa)
- promotoida sivustojani (tämänkin blogin kävijämäärät olisivat varmaan korkeammat, jos tälle riittäisi enemmän aikaa)
Periaatteessa saan aikaan asioita ilman deadlinejäkin. Se tosin vaatii, ettei ole niitä deadlinejä sitten muissakaan jutuissa… Nyt on ollut yksi artikkeli kesken helmikuusta asti ja kaksi vierasblogitekstiä myös kuukausikaupalla. Kun jollain projekteilla on deadlinet ja toisilla ei, on pakko priorisoida niitä, joilla on. (Keittiön kaappien järjestämisestä ei tarvitse edes puhua.)
P.S. Makuuhaavoista tuli hiljan ensimmäinen hylky, reilu kuukausi lähettämisen jälkeen, kustantajalta joka muuten käyttää aika hienoa kirjepaperia. Sen verran kustannustoimittaja kirjaa kehui ja toivoi kustantajan löytyvän jostain muualta, että vähän tuli sellainen reaktio, että “jos se kerran on niin hyvä, miksei muka sitten teille kelvannut”. ;-P (Personoidut hylkykirjeet ovat toki harvinaisia ja siksi arvostettuja, mutta yleensä niissä sanotaan myös syitä hylkyyn, muitakin kuin että “ei sovellu kustannusohjelmaamme”.)
Lusmuilevat demonit
Piti alun perin tehdä kooste parhaista Blogging Against Disablism Dayn postauksista ja kommentoida niihin, mutta en ole ehtinyt vielä lukea edes kymmenesosaa niistä (en ole vielä ehtinyt vastata edes kaikkiin oman blogini kommentteihin…). Muutama todella ajatuksia herättävä merkintä on silti tullut vastaan. Tässä ajatuksia yhdestä niistä.
Urbania to Stoneheads -blogissa oli kerätty kasaan kollaasiksi erilaisia vammaisia käsitteleviä lehtiotsikoita. Siinähän ei ole mitään uutta, että Brittien viranomaiset ovat saaneet median lietsomaan uskomatonta vihakampanjaa, jossa käytetään sellaisia sanoja kuten “cheat”, “scrounger” ja “sickie sponger”, mutta kun tämän kaiken töryn kerää kasaan, niin aika oksettava olohan siitä tulee.
Eräässä otsikossa vielä väitetään, että kolme neljästä sairaspäivärahalaisesta todetaan työkykyiseksi (no varmasti todetaan, jos kriteerit ovat sitä sarjaa mitä nyt). Monesti on uutisoitu, kuinka vakavasti sairaat ihmiset kuolevat ennen kuin heidän valituksiaan on ehditty käsitellä. (Mutta ei hätää, onneksi perikunta kerää massit, no harm done.) Aika moni tappaa itsensä saatuaan kielteisen päätöksen. Tai jo ennen sitä, koska se odottamisen stressi on niin hirveää.
Sinänsä tuo ei eroa Suomesta niin paljoa. Suomessa kymmenet tuhannet täysin työkyvyttömät saavat Kelan shamaaneilta kuulla olevansa taas terveitä. Paitsi että se on erittäin traumatisoivaa, se toki aiheuttaa suuria käytännön ongelmia. Eräs tuttu teki sen takia itsemurhan.
Ero on kuitenkin se, että Suomessa aika moni tietää Kelan nihkeydestä. Toki liikkuu legendoja tyypeistä, jotka ovat saaneet eläkkeen ilman sairautta, mutta useimmat tietävät asian olevan yleensä aivan toisinpäin. Jos lusmuilusta joitain syytellään, niin maahanmuuttajia. Siinä missä Briteissä revitellään sairaspäivärahalaisista, jotka pelaavat golffia, käyvät salilla ja ostavat kartanoita, Suomessa ne ovat tietysti somalit, jotka ostavat Bemareita ja Rolexeja sossun piikkiin.
Koskaan ei silti tiedä, milloin Kela ottaa mallia Briteistä ja aloittaa Suomessakin vastaavan vihakampanjan. Suomessa ei ole Vodafonen miljardien verovelkoja tai kuninkaallisia häitä niihin liittyvine kalliine valtiollisine terroristeineen, joiden takia pitää muualta säästää, mutta sosiaaliturvasta on tunnetusti helppo leikellä.
Päivitä sanavarastosi / Update your vocabulary
I am participating in the yearly Blogging Against Disablism Day blog carneval with this post in my Finnish author/disability blog. An English translation follows after the asterisks (***). After posting this I realized that this may not be a very accessible solution for those using screen readers, so you can also view the English part via this link (it might not be a permanent link for this file, so please link here instead). (Sadly again there are some posts participating in BADD that I would deem ableist, but I guess that’s some people’s view of the issue.)
Osallistun tällä tekstillä vuosittaiseen Blogging Against Disablism Day -blogikarnevaaliin, siksi siitä on alla myös englanninkielinen käännös. (BADD:hen on taas osallistunut mielestäni varsin ableistisia blogimerkintöjä, mutta kaipa tämä on joidenkin näkemys asiasta.)
Keskustelua ei voi käydä ilman sanoja. Truismi, mutta tärkeä asia ymmärtää. Monien homoaktivistien mielestä homokeskustelua ei voitu käydä, ennen kuin sana heteroseksuaalisuus tuli ihmisten tietoisuuteen. Transsukupuolisuuden vastakohta cissukupuolisuus ei ole vielä kovinkaan monien tiedossa. Tämä puutos vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja (trans)sukupuolisuuden hahmottamiseen yllättävän paljon. “Autistin vastakohta” neurotyypillinen on etenkin verkossa levinnyt jo kohtuullisen hyvin.
Suomessa harva tuntee sanaa ableismi. Jos sitä käyttää, moni pitää sivistyssanoilla briljeeraavana, saati sitten, että lähtisi edes arvailemaan sanan merkitystä. Suomenkielinen Wikipedia ei tämän kirjoitushetkellä maininnut koko sanaa missään muualla kuin audismia käsittelevässä artikkelissa, vaikka artikkeli aiheesta Vammaisten syrjintä löytyykin.
Sanan puutteessa itse asiastakaan ei juuri puhuta. (Mieti, kuinka vanhanaikaiselta kuulostaisi puhua rasismista “rotusyrjintänä”?) Jostain syystä Suomessa tykätään kutsua kaikkea syrjintää rasismiksi – ikärasismin lisäksi näkee homojen syrjintääkin kutsuttavan rasismiksi. Tosin eipä juuri puhuta spesismistäkään (toinen, joka oikeastaan vaatii sanan ollakseen olemassa) tai transfobiasta.
Vammaissanasto ei muutenkaan ole kovin hyvässä jamassa. Sanaa “invalidi” näkee yhä aivan turhan paljon. Hiljattain iltapäivälehdessä puhuttiin pyörätuoliin sidotusta raajarikosta. Tässä vaiheessa vammainen tarkistaa kalenterista, että millä vuosituhannella sitä oltiinkaan – tosin Google-haku “pyörätuoliin sidottu” löytää yli tuhat osumaa.
Siinä missä homon vastakohta on hetero ja transin cis, vammaisen vastakohta englanniksi on (temporarily) able-bodied eli AB tai TAB. Suomeksi voi puhua tervekehoisesta, joka ei ole aivan sama. Englannin kielen sanan “crip” käännökseksi on ehdotettu mm. “rämpylää”. Ihan sympaattinen sana, mutta en osaa kuvitella, että vaikka romaanini Maria olisi kutsunut itseään rämpyläksi.
Suomessa ei ole edes fiksua käännöstä sanalle fatigue. Itse käytän yleensä sanaa uupumus (niin lääketiedekirjoittajan työssäni kuin muutenkin), mutta suuri osa lääkäreistäkään ei ymmärrä eroa fatiikin ja väsymyksen/uneliaisuuden välillä. Niin, ja riippuu keneltä kysyt, sairastanko kroonista väsymysoireyhtymää vai myalgista enkefalomyeliittiä (molemmat G93.3). Iso ero.
Jotkut kroonisesta uupumuksesta kärsivät ovat ottaneet käyttöön sanan spoonie viitaten spoon theoryyn eli lusikkateoriaan, jossa kroonisesti sairaalla on rajallinen määrä “lusikoita” eli energiaa käytössään päivää kohden ja kun ne loppuvat, ne tosiaankin loppuvat. Spoonie on söpö hellittelynomainen nimi, josta ei tule mieleen raajarikko, mutta muille se ei aukene ja pidän koko lusikkateoriaa äärimmäisen typeränä.
Englanniksikaan vammaissanasto ei ole yhtäpitävää. Toisten mielestä pitää käyttää termiä “disabled person” (vammaisuuden sosiaalinen malli: yhteiskunta on “disabloinut” henkilön), toisten mielestä “person with disabilities” (ihminen ensin: vammat ovat vain hänen ominaisuuksiaan). Molemmilla on pointti. Poliittisesti korrekteimmat (yäk) eivät pidä sanasta disability ollenkaan, vaan käyttävät termiä “differently abled”. Toiset kirjoittavat “disABILITIES”, joka näyttää mahdollisimman höhlältä.
Minä olen kantanut korteni kekoon luomalla sanan sekä suomeksi että englanniksi. Cripfic tarkoittaa vammaiskirjallisuutta, jota edustaa esikoisromaanini Marian ilmestyskirja sekä kaksi tulevaa romaaniani. Jotkut ovat paheksuneet tuota sanaa, eniten tietysti sellaiset, jotka eivät tiedä sanan “crip” olevan vammaispiireissä samanlainen sana kuin homoille “queer”. Kaikki eivät pidä kummastakaan sanasta, mutta moni kokee ne omikseen.
Mieheni luuli ensin, että cripfic on vitsi, hänestä se menee yligenrettämisen puolelle. Liika genrettäminen onkin usein naurettavaa, etenkin musiikkimaailmassa (olen muuten myös musiikkitoimittaja), mutta genreillä on myös funktionsa. Cripfic-hyllyä ihan heti tuskin tulee Akateemiseen, mutta on helpompi puhua cripficistä kuin “kaunokirjallisuudesta, jossa on vammaisia ihmisiä”, siinä missä harva jaksaisi puhua “kaunokirjallisuudesta, jossa on haltioita ja yksisarvisia”.
Vain pieni jäävuoren huippu yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista päätyy koskaan julkisen keskustelun aiheeksi. Sanojen puute ei ainakaan helpota sitä.
***
You can’t have a discussion without the appropriate words. A truism, but important to really understand. Many gay activists feel that proper discussion about homosexuality wasn’t possible before the word heterosexuality was widely known. The word cissexuality, the opposite of transsexuality, is still known by very few. This shortage has a surprisingly large effect on how people view and perceive transsexuality and gender roles as a whole. “The opposite of autist”, neurotypical, is spreading out nicely especially on the Internet.
In Finland very few people know the word ableism. If you use it, many think you’re just trying to show off with fancy, obscure vocabulary, let alone that people would try to figure out what the word means. At the time of this writing the Finnish Wikipedia did not even mention this word outside of an article about audism, even though there is an article about “discrimination of the disabled”.
In absence of that word the actual issue doesn’t get discussed very much. (Just how old-fashioned does it sound to talk about “racial discrimination”?) For some reason in Finland all kinds of discrimination tends to get labeled as “racism” – from “age racism” to “racism against gays”. Not that there is much discussion about speciesism (one thing which really requires the word to exist as a concept) or transphobia.
The Finnish disability vocabulary as a whole isn’t doing terribly well. You still see the word “invalid” very often [including the name of the only well-known disability organization in Finland]. Recently an article in a tabloid discussed a “wheelchair-bound cripple” [note that using the term “wheelchair-bound” in Finnish makes it sound even more like someone has been literally tied to his wheelchair!]. At this point a disabled person goes to check his calendar to see which millennium it supposedly is – though a Google search of “wheelchair-bound” in Finnish finds over 1,000 hits.
Whereas the opposite of gay is hetero and the opposite of trans is cis, the opposite of disabled in English is (temporarily) able-bodied or AB or TAB. In Finnish you would say that someone is “healthy-bodied”, which isn’t really the same. There is a proposed Finnish translation of “crip”, but it hasn’t really caught on. I can’t really imagine Maria, the main character of my novel, using that word.
Finnish doesn’t even have a good translation for “fatigue”. Personally I prefer to use a word that means something like exhaustion (in both my medical writing and informal contexts), but even most doctors cannot understand the difference between fatigue and tiredness/sleepiness [a problem certainly not absent in English, but even worse in Finland]. Oh, and depending on whom you ask I have either chronic fatigue syndrome [which, predictably, translates to more like “chronic tiredness syndrome” in Finnish] or myalgic encephalomyelitis (both G93.3). Big difference.
Some of those suffering from chronically fatiguing illnesses have adopted the word “spoonie”, which refers to the so-called spoon theory, in which the chronically ill have a certain amount of “spoons” (energy) in use for a day and when they run out, there’s none left to use. Spoonie is a snappy, cutesy name, which doesn’t make you think of cripples, but most people wouldn’t have any idea of what it means and personally I have never liked the spoon theory at all.
Even in English the disability vocabulary is far from set in stone. Some people think the proper word to use is “disabled person” (the social model of disability: the society has “disabled” the person), others insist on “person with disabilities” (person first: the disabilities are just attributes). Both have a point. The most “politically correct” (eww) don’t like the word disability at all, but use “differently abled”. Others write “disABILITIES” which I find looks silly.
I have done my part in creating a new word for Finnish and English alike: cripfic. It refers to disability fiction, which is represented by my first novel Marian ilmestyskirja [Maria’s Book of Revelations, info page in English] and two of my upcoming novels. Some people have expressed dislike for that word, mostly of course those who don’t realize that the word “crip” is used in disability circles in a similar fashion to gays using “queer”. Neither word is liked by everyone, but others readily identify with them.
My husband first thought that cripfic was a joke, he thinks it crosses the border to overgenreizing. He’s right that excessive genreizing is often silly, especially in the music world (a music journalist speaking here…) but genres do have a function. We might not see a cripfic shelf at Barnes & Noble any time soon, but it’s easier to talk about “cripfic” than “fiction with disabled people”, just as talking about “fiction with elves and unicorns” is not very convenient.
Only a small tip of the iceberg in societally important issues ever ends up being topics of public discussion. Lacking the appropriate words is not going to make it easier.
