Archive for July, 2011
Monsteri päihitetty
Se on sitten siinä, se kirja. Työnimi Helluva (“Helluva lot of work”), myöhemmin Monster (“I have created a monster”), eli uusin lääketiedekirjani. Siitä tuli ihan toivottoman ylipitkä, 92 000 sanaa. Sain editoinnin loppuvaiheissa puristettua pois parituhatta sanaa, mutta ei se tietysti tuossa vaiheessa enää juuri tunnu. Se on lähes tuplasti Marian ilmestyskirjan pituus (noin 47 000 sanaa). Tosin tuon päälle tulee vielä hakemisto, joka vienee varmaan ainakin parituhatta sanaa.
Tein sillä lailla härskisti, että lätkäisin kirjan alkuun 55-sanaisen cripficnovellin. Se liittyy aiheeseen ja jos kerran tietokirjan voi aloittaa runolla, mietelauseella tai vastaavalla, miksei mininovellilla? Mies huomautti, että novellin kuuluisi olla jonkun toisen kirjoittama, mutta kai sitä saa itsekin ajatella henkeviä, eikä aina vain muilta lainata?
Kirjan pitäisi ilmestyä vuoden loppuun mennessä. Elätän toivoa, että kirjamessuille. Twitter-kirjani myöhästyi vuoden 2009 messuilta vain viikon verran.
Nyt on siis lomalomaloma. Ei enää 15-tuntisia työpäiviä kirjan parissa, joista kasvoi otsaan elin jos toinenkin. Loman aikana saatan piirtää ASCIIta, suunnitella tulevaa romaania ja kirjoittaa vähän lyhytproosaa, ainakin tällä viikolla aloittamani työnimi Croutonsin (minicripfic). Loman jälkeen suunnittelen romaania lisää, kirjoitan toivottavasti esseekokoelmani valmiiksi (aina voi toivoa?), teen keittokirjaa sekä teen ahkerammin käännöstöitä ja artikkeleita. Ja siivoan keittiön kaapit.
Maanantaina lähdemme Suomeen, joten varmaan blogissa hiljenee, mutta enköhän jotain kirjoittele kuitenkin, riippuen vähän millaisia ajatuksia reissussa herää.
Loma häämöttää
Viikon päästä tie vie Suomeen. Hieman outoa mennä sinne ensimmäistä kertaa 11 kuukauteen. Agendaa toki riittää: ainakin 13 kaveria/kaveriryhmää/pariskuntaa pitäisi tavata + toki perheenjäseniä myös. Viikonloppuna riittää ohjelmaa Boozemblyn myötä (Assembly-tietokonetapahtuman varjotapahtuma, itsehän en käytä alkoholia) ja lauantaina on sen lisäksi vielä SlutWalk ja CMX:n keikkakin ja sunnuntaina Street Partyt. Sitten pitäisi ehtiä muutamaksi päiväksi mökillekin.
Pitäisi myös löytää Suomesta 27 eri asiaa lakuista viinikiveen ja raahata ne tänne takaisin (paitsi mustaherukkajauhe on tarkoitus postittaa kaverille Jenkkeihin). Jotenkin kun lukee tuota listaa, niin tulee mieleen tietokonepeli, jossa pitää jutella mahdollisimman monen hepun kanssa ja saada kerättyä mahdollisimman suuri osa tason bonusesineistä.
Meillä ei ole vielä ketään kastelemassa kukkia, sillä naapurit ovat olleet poissa aina kun olemme yrittäneet kysyä. Toiset naapurit ovat kai krishnoja, mikä epäilytti miestä, mutta totesin, että toinen naapuri voi olla kristitty, jopa katolinen. Se vasta onkin epäilyttävää. Jos krishna tappaa vahingossa kasvisi, tämä toteaa, että “se syntyy vielä uudestaan”. Katolinen toteaa, että “se oli jumalan tahto”.
P.S. Kirjaa on nyt pökerryttävät 92 000 sanaa eli lähes tuplasti Marian ilmestyskirjan pituus. Toivottavasti editointivaiheessa vielä lähtisi pois. Edes alle 90 000…
Euforiset jalat
Tämä lainaus on Ilkka Vartiovaaran yleisesti ottaen ansiokkaasta kirjasta Delfiinin laulu, joka kertoo hänen elämästään borrelioosipotilaana ja tunnettuna lääkärinä (Vartiovaara oli mm. Lääkärilehden päätoimittaja ennen sairastumistaan borrelioosiin, joka lopulta vei häneltä hengen).
Vaikka itse joudunkin usein käyttämään kävelykeppiä apuna, tunnen aina terävän piikin sydämessäni, kun näen jossain itseni ikäisen miehen, joka ponnistelee alaraajat halvautuneina rullatuolissaan. Mitä mahtaa hän ajatella? Mistä kaikesta hän on joutunut luopumaan? Onko hän löytänyt jostain iloa omaan elämäänsä?
Sanavalinnat kertovat paljon: “rullatuolilla” ei liikuta, vaan sillä ponnistellaan. Pyörätuoli edustaa luopumista, ei missään nimessä uusia mahdollisuuksia liikkumiseen (ja sen käyttö viittaa automaattisesti nimenomaan raajojen “halvautumiseen”).
Ja ihmisen ilo, se kai tulee niistä jaloista?
Creative Commons -kuva Flickr-käyttäjältä n.kuzma
Lapsuuden haaveiden toteutuminen
Kun olin pieni, halusin leipuriksi tai suklaakauppiaaksi. Suklaakauppiashan joutuu syömään suklaalevyn, jos se tippuu “vahingossa” maahan ja menee rikki. Paras ammatti siis. Halusin olla myös taidemaalari. Viisivuotiaasta lähtien olen halunnut myös kirjailijaksi, mutta toki ajattelin, että voisin tehdä muutakin samalla.
Ala-asteella halusin jonkin aikaa kriminologiksi. Sitten keksin haluta biologiksi, en tiedä miksi, en ikinä perustanut koulun biologiasta niin paljon. Ala-asteella kokosin myös keittokirjaa, johon päätyi luokkakavereideni legendaarisia reseptejä kuten “Kallen persikkakakkapiirakka” (joka oli kai säilykepersikalla ja juustolla päällystetty karjalanpiirakka).
No, nykyään kirjoitan lääketieteellisiä kirjoja, joissa on mukana aimo annos biologiaa – ja oikeastaan kriminologiaakin, jos puhutaan rikoksista ihmisyyttä vastaan… Olen tekemässä myös keittokirjaa, johon tulee erityisesti leivonnaisia ja herkkuja, toki suklaareseptejäkin. Yhtään maalausta en ole koskaan myynyt, mutta on niitä parissa näyttelyssä ollut esillä.
Ehkä minulla joku päivä on vielä se leipomo tai suklaapuotikin. Tosin luulen, että saan syödä tarpeeksi herkkuja ilman, että niitä pitää erikseen pudotella.
Viktoriaaninen voimauttava valokuva
Eräs TEDxHelsingin eniten ajatuksia herättäneitä esityksiä viime vuoden keväällä oli Miina Savolainen ja tämän esitys voimauttava valokuva. Miina Savolainenhan on tehnyt valokuvakirjan Maailman ihanin tyttö ja kerännyt sillä uskomattoman määrän palkintoja ja suitsutusta ja kirjaan pohjautuva näyttely kiertää maailmaa. Tai ehkä se ei ole lainkaan uskomatonta.
Savolainen kuvasi siis kirjaansa lastenkodissa kasvaneita tyttöjä ja kertoo menetelmän takana olevasta sosiaalipedagogisesta ideasta enemmän kotisivuillaan. Sen voi ehkä tiivistää parhaiten tähän yhteen pätkään ko. tekstistä:
Valokuvaamisen arkikäytäntöön liittyy ajatus: se, mikä on kuvattu, on muistamisen arvoista (=arvokasta). Käänteisesti taas koetaan, että ne asiat ja ihmiset, joita ei juurikaan kuvata, eivät ole niin tärkeitä.
Miksi otin tämän esiin on se, että olen lukenut lähiaikoina paljon naisten kohtelusta viktoriaanisen ajan psykiatrisessa järjestelmässä, sekä kirjaani (ehkä jopa kirjoihin) liittyen että muutenkin (siinä muuten jäävät Stephen Kingit ja monet muut kakkoseksi…).
Elaine Showalterin kirjassa The Female Malady: Women, Madness and English Culture, 1830-1980 kerrotaan, kuinka joissain brittiläisissä mielisairaaloissa valokuvattiin potilaita jo 1850-luvulla. Toki tavoitteena oli paljolti dokumentoida, varmasti myös ottaa hieman pelottavia friikkipotretteja ihmisten kauhisteltaviksi, mutta pian kuville löytyi muukin funktio:
During the ten years of his residence at Surrey, Diamond photographed many of his women patients. He argued that photography had a significant function in the asylum, not only as a record of patients and a diagnostic guide to insane physiognomy, but also as a therapeutic tool. For women patients especially, he maintained, it was salutary to have this reminder of personal appearance, and to have the natural feminine vanity, dulled by disease, stimulated by a photographic portrait.
T.N. Busfield […] wrote that “patients are very much gratified at seeing their own portraits… In our worst female ward I have had a positive (on glass) framed and hung up for nearly eighteen months and it has never yet been touched by any of the patients.”
Valokuvaajana koin tämän hyvin kiehtovaksi ja luulen, että ei-valokuvaajakin saattaa bongata tästä jotain ahaa-elämyksiä.
Kulttuurishokkeja, osa 1
Muutama päivä sitten vanha hollantilainen setä valitti minulle hihattomasta topistani ruokakaupassa. Nauroin kohteliaasti, sillä minulle on tullut ennenkin vanhoja setiä ihmettelemään, että voi tyttö rukka, eikö sinulla ole kylmä (oli 20 astetta, mutta pilvistä ja yllättävän kylmä tuuli, joten olin ehkä hivenen alipukeutunut). Sitten hän sanoi, että jos käytän sellaisia vaatteita, saan ihosyövän niin kuin hän, ja nosti hihansa ylös esitelläkseen syöpäänsä.
Se oli hieman epätodellinen tilanne, epämukavasta puhumattakaan. Ymmärsin kaiken mitä hän sanoi, mukaan lukien seuranneen “nyt vielä nautit, mutta myöhemmin maksat siitä hinnan!” -pelottelun. Mutta mitäpä tuohon nyt voi sanoa? Pahoittelen syöpäänne, mutta käytän kyllä aurinkorasvaa kun menen kauemmas kuin 200 metrin päähän ruokakauppaan?
Valitettavasti hollannin sanavarastoni ei ihan riittänyt minkään järkevän sanomiseen, joten ilmeilin vaikeasti enkä sanonut lopulta mitään. Tuli huono omatunto siitä, että nauroin ensin. Mutta lieköhän tuo nyt ihan korrektia mennä esittelemään ihosyöpäänsä ventovieraille ruokakaupan kassalla. Hyvää hän varmaan tarkoitti, mutta silti. Hollantilaisessa kulttuurissa tuo voi olla ihan OK, kyllä täällä muutenkin ollaan avoimia (asioista, joista muualla ei) ja ventovieraillekin jutellaan.
Nyt jos menen ruokaostoksille kesävaatteissa, niin vaivaa ajatus siitä, että tämä mies on siellä. Vaikutti tosin vähän siltä, että sitä ei välttämättä kauhean kauaa tarvitse pelätä. :-/
Keskenmeno on murha
Islamilaisen sharialain tulolla länsimaihin pelotellaan. Samaan aikaan Yhdysvalloissa voi saada elinkautisen vankeusrangaistuksen keskenmenosta tai kohtukuolemasta, kiitos ns. “kristittyjen”. (Tähän väliin voisi muistuttaa, että eräänkin maahanmuuttokriittisen joukon puheenjohtaja on katolinen, mutta se lienee tarpeetonta.)
Pelkkä keskenmeno ei tietenkään tuo vankeustuomiota, mutta häkki voi heilua, jos epäillään naisen aiheuttaneen keskenmenon elintavoillaan (esim. tupakointi tai alkoholi- tai huumeongelma), kuten tämä 15-vuotias tyttö, itsemurhayrityksellä, laittomalla abortilla tai muuten “tahallisesti”. En löydä nyt linkkiä, mutta eräs toinen nainen oli syytteessä saatuaan keskenmenon kaaduttuaan/pudottuaan portaita tms ja hänen epäiltiin itse aiheuttaneen sen. Myös sikiön ei-kuolemaanjohtava vahingoittaminen voi olla rikos.
Suurimmassa osassa Yhdysvaltojen osavaltioista on voimassa lakeja, jotka kriminalisoivat sikiömurhan (feticide), niin konservatiivisesta Alabamasta liberaaliin Kaliforniaan (Alabaman laki näyttäisi tosin olevan tiukemmasta päästä).
Lait on ainakin teoriassa tarkoitettu siihen, että esimerkiksi raskaana olevan naisen pahoinpitelystä, taposta tai kuolemantuottamuksesta voi saada suuremman rangaistuksen (osa laeista vaatii, että raskaus on ollut tiedossa, osa ei, osa koskee ainoastaan elinkelpoisia sikiöitä ja osa milloin tahansa hedelmöityksen jälkeen), mutta ainakin osassa osavaltioista ne mahdollistavat käytännössä myös raskaana olevan naisen tuomitsemisen. Esimerkiksi Etelä-Carolinassa “sikiömurhasta” on pidätetty yksi mies – ja yli 300 naista (kts. ylin linkki).
Aborttia ei kuitenkaan ole kielletty, ainakaan vielä. Näin ollen esimerkiksi päihdeongelmista kärsivän tai koskaan kärsineen on turvallisempaa tehdä abortti kuin ottaa sitä riskiä, että sikiölle tapahtuu jotain ja tämän elämäntavat katsotaan siihen syyksi. Niinpä tämä oikeistokonservatiivien mielivalta voi todellisuudessa jopa lisätä abortteja, eli heidän näkökulmastaan “murhia”.
Ei toki ole todennäköistä, että tällainen laki koskaan tulisi Suomeen. Ensimmäisen kappaleen viittaus oli nimenomaan siihen, että fundamentalisti”kristityt” ovat vaarallisia siinä missä muutkin fundikset – ja he voivat saada tahtonsa läpi länsimaissakin.
Sielu on neuroverkko
Uskontoa, tiedettä, seksiä, huumeita ja kvanttifysiikkaa (paljon myös lakia ja oikeusjärjestelmää, vaikkei tätä takakannessa mainitakaan). Harva romaani voi luvata tällaista, mutta Ransom Stephensin The God Patent sisältää niitä kaikkia. Seksi ja huumeet tuntuvat tosin hieman päälleliimatuilta – ei kohuarvon takia soppaan sotketuilta, kyllä ne ovat juonen kannalta perusteltuja, mutta jotenkin silti.
Kirja kertoo fyysikko-kooderi Ryanista, jonka vaimo ottaa eron inhimillisen väärinkäsityksen takia. Ryan menettää myös hyvin palkatun työnsä, suistuu huume/sekoilukurimukseen ja menettää lapsensa huoltajuuden. Tavoitteena on saada se takaisin, mutta se ei ole helppoa, kun elatusmaksuja on rästissä kuusinumeroinen summa.
Ryanille selviää, että hänen entinen fyysikkotyökaverinsa Foster on nykyään kiihkouskovainen, ja yrittää tehdä rahaa heidän piloillaan kirjoittamillaan patenteilla, joissa Raamatusta saatiin irti energiantuottamiseen liittyviä teorioita (materia vs. spirituaalinen energia on yksi universumin suuria symmetrioita, tai jotain) ja sielukin oli neuroverkko. Fosterin uskisfirma aikoo tuottaa idealla energiaa, vaikka se nyt sattuukin rikkomaan termodynamiikan lakeja.
Soppaan sotkeutuu myös Ryanin uusi vuokraisäntä, kiero lakimies Dodge ja tämän fyysikkosisko Emmy, johon Ryan tuntee heti vetoa. Samassa talossa asuva taiteellinen matematiikkanero/angstiteini Katarinakin saa Ryanista varaisän ja hänkin innostuu fysiikkakoukeroista.
Kuulostaa hämärältä (ehkä hataraltakin), mutta Ransom Stephens ei ole kuka tahansa kirjailija. Hän on hiukkasfysiikan tutkija, joka on mm. ollut mukana löytämässä joitain kvarkkeja ja lisäksi hän on signaaliprosessoinnin ja neuroverkkojen asiantuntija. Kirjasta löytyy jopa fysiikan kaavoja ja piirroksia, mutta liian tylsä se ei ole, vaikkei aihetta tuntisikaan.
The God Patent oli alunperin “sensaatio” Scribd-verkkodokumenttipalvelussa, josta se päätyi kustantajansa tietoisuuteen ja painettuun muotoon. Kiinnostuin kirjasta niinkin hassusta syystä, että kuulin Stephensin kirjoittaneen sen alunperin NaNoWriMossa.
Kirjassa on kyllä sen jännitteistä ja muista kiistattomista ansioista huolimatta hieman omakustannemainen fiilis. Se olisi tarvinnut lisää editointia, enkä puhu vain typoista. Ei mitään fataaleja ongelmia, mutta esim. jotkut kohtaukset eivät oikein toimi.
Useimmat hahmot ovat mielenkiintoisia, mutta esimerkiksi Ryanin “pirihuora”-ex on täysin paperinukke. Vaikea kuvitella, miksi epätoivoinenkaan älykkö rakastuisi tällaiseen naiseen, jos tämän ainoa ulottuvuus on olla stereotyyppinen metaa käyttävä prostituoitu. Myös Fosterin vaimo tuntuu aika pahviselta ja tuntuu, että kohta sen on pakko saada lisää syvyyttä tai merkitystä, mutta sitten niin ei käykään. Ehkä Foster itsekin voisi olla vähän eläväisempi.
Jo aika varhaisessa vaiheessa alkaa jännittää, että toivottavasti tätä kirjaa ei nyt ole pilattu hölmöllä lopulla. No, ei ole, vaikka jotkut jutut ovat aika itsestäänselviä ja toiset taas aika hämmentäviä, ehkä hieman epäuskottaviakin. Vähän ärsyttää tietyt ideat naisten haaveista, joita jotkut muutkin mieskirjailijat viljelevät (kaikki naiset todellisuudessa haluavat naimisiin, vauvoja jne). Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja kuitenkin.
