Archive for August, 2011
Perheen sisäistä palautetta
Mieheni sai vihdoin luettua Marian ilmestyskirjan. Omakustanneromaaniani Atlaskehrääjää hän ei koskaan saanut luettua, koska ei tykännyt päähenkilöstä (ymmärrän kyllä tämän näkemyksen). Eikä hän kyllä ole montaa muutaakaan romaania saanut luettua loppuun.
Sain yllättävän syvällistä palautetta ei-kirjoittajalta, liittyen mm. hahmojen motivaatioihin. Hän totesi myös, että kirja jäi hänen mielestään liian pinnalliseksi (hmm?), mutta siinä oli silti liikaa ihmissuhdejuttuja. Tätä en oikein tajunnut. Eihän Marian ilmestyskirja ole mikään varsinainen ihmissuhdekirja edes.
Mies innostui enemmän yhdestä avaruuslentelyscifikirjasta, jonka osti kirpparilta. Siinä oli kuulemma joitain aivan nerokkaita juttuja. Yritin itse lukea sitä, mutta en päässyt muutamaa sivua pidemmälle – minusta kirja oli aivan kammottavan huonosti kirjoitettu, tönkkö.
No, onneksi yleisöjä on erilaisia.
Kuolemanjälkeistä elämää pikkukaupungissa
Kirja alkaa yllättävällä koukulla: “I went jogging on the morning that I died.” Päähenkilön kuolema heti kirjan alussa tuntuu tosin jo hieman kliseiseltä, kiitos Alice Seboldin Oman taivaan (sekä Douglas Couplandin Hei, Nostradamuksen, josta itse pidin enemmän), mutta hyvä koukku se on silti. Kirjahan on siis Coffee at Little Angels, tuttavani Nadine Rose Larterin omakustanneromaani (josta sain ilmaisen arvostelukappaleen). Se on tällä hetkellä saatavilla vain e-kirjana, mutta painettu versio on tulossa pian.
Kuoltuaan Phil keskittyy höpöttämään elämästä pikkukaupungissa, minkä jälkeen hän pian katoaa kuvioista. Loppukirja koostuu tämän pikkukaupungin kahdeksan ihmisen kaveriporukan jäljelle jääneen seitsikon reaktioista Philin kuolemaan sekä paluusta kotikaupunkiin tämän hautajaisiin. Henkilöiden välille on lapsuudessa syntynyt varsin monimutkaiset ihmissuhdekiemurat, jotka jatkuvat edelleen.
Kirja on hyvin henkilövetoinen, siinä on lähinnä kuvausta hahmoista sekä tarinoita heidän menneisyydestään. Välillä kuvailu on turhan abstraktia, joskus kliseistäkin, mutta ajoittain hyvinkin herkullista ja osuvaa. Pikkukaupunkimeiningin jatkuva alleviivaaminen alkaa kyllästyttää, mutta ehkä itse sellaisesta kotoisin oleva samaistuisi tähän paremmin.
Romaani sijoittuu Etelä-Afrikkaan, mitä ei kai missään mainita. Minun olisi pitänyt toki tajuta se, koska tiedän Nadinen olevan sieltä kotoisin, mutta enpäs tajunnut ja tämä herätti vähän ihmetystä – ei kai tummaihoinen vaimo voi noin tabu olla? Oivalsin vasta siinä vaiheessa, kun tuli puhe runsaista HIV-kuolemista.
Kirja on lämminhenkistä jutustelua, jota kyllä lukee mielellään, vaikka koko ajan miettii, että josko jotain tapahtuisi, pakkohan lopussa on olla joka huima käänne, joka asettaa kaiken uuteen valoon, mutta ei. Tarinan ohuuden lisäksi hieman häiritsi se, että kertojia oli äänessä peräti kahdeksan, mikä vaikeutti henkilöistä kärryillä pysymistä.
Muiden arvosteluja katsellessa huomaa, että kirjasta ovat tykänneet paljon ne, jotka etsivät enemmän koskettavia ihmiskohtaloita, joihin on helppo samastua, enemmän kuin unohtumattomia tarinoita.
Feminismiä arkipäivään
Feminismi tarkoittaa tasa-arvon haluamista sukupuolten välille. Toisaalta se tarkoittaa paljon muutakin, onhan feminismejä kuitenkin useita eri sukupolvia. Toiset feministit ovat kokeneet rintaliivit orjuuttaviksi, toiset nauttivat huulipunasta ja minihameista. Kummassakaan ei ole mitään vikaa.
Omasta ja monen muun näkökulmasta suurin ongelma feminismissä on ollut se, ettei se ole riittävästi ottanut huomioon erilaisten naisten kokemuksia. Etenkin siitä on puhuttu paljon, että rotu- ja luokkaerot ovat jääneet huomiotta. Kaikkia naisia ei tosiaankaan kohdella samalla lailla. Vähemmän huomiota saavat transsukupuoliset, jotka usein pitävät feminismiä kirosanana, yhtenä cisseksistisenä sorron välineenä lisää.
Sitten on tietysti se terminologia. Itse lukisin ihan mielelläni naistutkimusta ja feministisiä kirjoituksia, mutta en kaipaa niitä monen sivun mittaisia allegorioita kreikkalaisista jumaltarustoista tai mystisiä teorioita, jotka keskittyvät vaginoiden ympärille (ihan kuin naiseus ja vagina olisivat synonyymeja!). Tuntuu yllättävän vaikealta löytää niitä omasta mielestäni asiallisia ja toisaalta kiinnostavia aiheita käsitteleviä tekstejä.
Feminismi voi kuitenkin olla hyvin arkipäiväistäkin. Kaverini, joka ei varmasti kutsuisi itseään feministiksi (mikä on sääli), sanoi, että häntä ärsyttää se, miten naisten arvoa mitataan sillä, miten siisti heidän kotinsa on ja muutenkin kodinhoitoon panostamisella. Hänen kotinsa on varsin kaoottinen, eikä hän häpeile sitä. Totesin siihen, että mitä sotkuisempana siis pidät kodin, sitä feministisempi ratkaisu se siis on. Eikö?
Droom van Utrecht
..on Utrechtistä ostamamme herkullinen musta tee, jossa on mm. mansikkaa ja kardemummaa. Mutta tarttui sieltä ehkä mukaan jokin muukin unelma.
Kolmen viikon loma on nyt ohitse (ja siten tämä on tällä erää viimeinen postaus, jossa jauhan tästä kenties tylsästä aiheesta). Suomen lisäksi ehdimme Haagiin ja Utrehctiin, käytettyjen kirjojen markkinoille, katselemaan krishnojen juhlakulkuetta ja ajoimme metron päättärille Gaasperplaasiin, joka on oikein mukava järvi (josta tosin ei jostain mystisestä syystä löytynyt yhtään uimarantaa, paitsi nakuranta, eikä sekään kai ole uimista varten).
Haag ei oikein vakuuttanut. Kaupungin keskusta on tosi karu, täynnä pilvenpiirtäjiä eikä oikein muuta. Siitä vähän matkan päässä oleva kauppakeskusta on ihan okei, jos tykkää shoppailusta, sillä kauppoja riittää. Chinatown oli yllättävän iso. Jotenkin paikasta tuli jopa vähän Birmingham mieleen, tosin paljon paremmalla joukkoliikenteellä. Ratikoita on pari tusinaa, kaksi light railia lähikaupunkiin ja Rotterdamin metrolinjoista yksi tuleee Haagiin asti(!).
Utrecht oli sitten jo paljon mukavampi tapaus, oikein viehättävä kaupunki. Ei ihme, että siitä tuntuvat tykkäävän kaikki hollantilaiset. Satunnaisesti netistä valittu, kasvissyöjää miellyttävä vietnamilainen ravintola Saigon (joka miellytti suuresti myös lihansyöjää) sijaitsikin kadulla, josta löytyi myös kaksi ihanaa retrovaatekauppaa (joista toinen vielä hyvin edullinen) sekä loistava ekokauppa, ehkä paras jossa olen käynyt.
Utrechtin käynnin syy oli kuitenkin lääkärireissu. Suomessa tuli jo opittua, että normaali lääkärireissu aiheuttaa parin viikon stressin ja huonovointisuuden – enemmän stressiä kuin koko ulkomaille muutto! – siinä missä käynti kunnon lääkärillä saa aikaan leveän hymyn. Toukokuusta asti syömäni viruslääke tuntuu auttavan ja lääkäri valoi uskoa siihen, että kuntoni jatkaa kohenemistaan, annostakin kasvatettiin vähän. Hän määräsi myös lääkettä nestehukkaepisodeihini.
Nyt on ollut ensimmäistä kertaa elämässäni tunne siitä, että ehkä ihan kaikki lopulta järjestyy. Tavallaan pelottaa toivoa niin, jos se ei olekaan totta. Toisaalta uskon, että tuollainen tunne tekee hyvää, vaikka se joskus sitten osoittautuisikin vääräksi. Toisin kuin fiktiossa, elämässä ei ole “onnellisia loppuja”, vaikka asiat väliaikaisesti voisivatkin sujua kuinka hyvin.
Nyt kun vielä jostain napsahtaisi se kustannussopimus Makuuhaavoille…
Ideoiden houkuttelusta
Luin joskus artikkelin, jonka otsikko tai ingressi oli jotakuinkin “When you come back from a holiday, don’t waste a precious clear mind“. Jotenkin nämä sanat ovat jääneet mieleen, ehkä siksi, että vuosien ajan mielen kirkkaus oli tosiaan kultaakin kalliimpaa, koska se oli jotain aivan saavuttamatonta, piti lomaa tai ei.
Nyt lomalla on kyllä huomannut ison eron siinä, miten ajatukset kulkevat, kun ei ole enää isoa kirjaprojektia painamassa mieltä. Etenkin artikkeli-ideoita on tullut aivan valtavasti. On kertynyt myös paljon materiaalia tulevaan romaaniin, eniten lentomatkalla takaisin Hollantiin. Kaikkein mullistavin ja tärkein ajatus syntyi tosin oman työpöydän ääressä.
Jostain syystä novelli- tai runoideoita ei ole herunut, ei ruokaideoita eikä oikein visuaalisiaakan visioita, vaikka olen ruokkinut luovaa puolta mm. erinomaisilla romaaneilla, Escher-taidemuseolla ja vaikka millä muulla herkulla. Niiden kannalta on kai vain väärä mielentila. Ei niinkään sen idean saamiseksi, vaan sen tunnistamiseksi, että kyseessä on idea, ja napata siitä kiinni.
Ideoita tulee usein ryppäinä, kerrankin taisin samana viikonloppuna saada kolme hyvää novelli-ideaa. Runoideat syntyvät parhaiten iltaisin, kun mieli alkaa olla jo aivan muhjuna väsymyksestä ja päätyy kai assosioimaan vapaammin kuin järjestäytyneessä tilassa.
No, ehkä novelli- ja runoideoita taas tulisi, jos lukisin Ray Bradburyn Zen in the Art of Writingiä, inspiraatiokirjaani. Siitä on tarkoitus laittaa joskus arvostelukin tänne. Tämän esseekokoelman lukeminen on oikeastaan ainoa tapa, jolla pystyn tietoisesti tavoittelemaan inspiraatiota. Romaania pystyy toki jossain määrin suunnittelemaan ja niin, että mitä enemmän sitä tietoisesti ajattelee, sitä enemmän se muhii alitajunnassa.
P.S. Tänään on mieheni ja minun ensimmäinen hääpäivä. :-> Yhdessä on tosin muuten vietetty jo kohta 12 vuotta.
50 vuotta vanhaa vammaisscifiä
Minun oli pitänyt lukea Flowers for Algernon (suom. Kukkia Algernonille) vuosia, mutta jotenkin se oli vain jäänyt. Nyt lomalla pääsin vihdoin aloittamaan sen ja häkellyin siitä, miten hieno kirja oli kyseessä – ja siitä, että sehän oli cripficiä.
Daniel Keyesin romaani kertoo henkisesti jälkeenjääneestä Charliestä, joka haaveilee siitä, että olisi fiksu kuten muut. Hän saakin mahdollisuuden tähän, kun hänelle testataan ensimmäisenä ihmisenä kokeellista aivoleikkausta (Charliellä on muuten fenyyliketonuria eli PKU, mikä jossain vaiheessa paljastuu sivulauseessa). Vähitellen hänen älynsä lisääntyy ja lopulta hän on suorastaan nero.
Lisä-älystä ei kuitenkaan ole vain hyötyä. Charlie ymmärtää kipeitä asioita menneisyydestään ja toisaalta hänen lopulta ylivertainen älynsä asettaa hänet yhtä kauas muiden ihmisten todellisuudesta kuin jälkeejääneisyyskin. Häntä sapettaa, että operaation tehneet tutkijat eivät pitäneet häntä oikeana ihmisenä silloin, kun hän vielä oli vähä-älyinen. Saman operaation saaneen Algernon-hiiren kohtalo myös muistuttaa siitä, etteivät tulokset välttämättä ole pysyviä.
Flowers for Algernon on monessa mielessä merkittävä romaani. Se on erittäin hyvin kirjoitettu, etenkin dialogi ja se, miten minäkertoja Charlie vähitellen muuttuu älykkyyden lisääntymisen myötä. Ei ihme, että se voitti sekä Hugon (novellina) että Nebulan (romaanina), molemmat tärkeimmät scifipalkinnot.
Kirja ottaa myös vahvasti kantaa vammaisten kohteluun. Sekä tämä aspekti että scifi/teknologiapuoli ovat häkellyttävän vähän vanhentuneita huolimatta siitä, että kirja on kirjoitettu 50 vuotta sitten. (Kirjassa käsitellään myös seksuaalisuutta varsin avoimesti, mikä on johtanut sen kieltämiseen joissain kouluissa.) Pitää jossain vaiheessa kaivaa tämä esiin suomeksikin, sillä minua kiinnostaa, miten kirja on käännetty.
Flowers for Algernon on myös hyvä esimerkki esikoiskirjasta, jonka menestystä kirjailija ei ole koskaan pystynyt toistamaan.
Ulkomaanmatkailua
Suomen reissu on ohi. Nyt on ns. takki tyhjänä, kun on puolitoista viikkoa ravannut paikasta toiseen ja viime viikonloppunakin viidessä eri tapahtumassa. Aika paljon siinä ajassa ehti tekemään.
Uin (liian viileässä sisäuima-altaassa). Söin hyvää kasvisruokaa useammassa ravintolassa. Keräsin vadelmia (puutarha- ja villi-), punaherukoita, karviaisia ja pakurikääpää. Ihastelin Suvilahden graffiteja. Kävin omituisessa pubikahvilassa Hämeenlinnassa. Söin liikaa pullaa, lettuja, pannaria ja jäätelöä.
Olin suosikkibändini keikalla. Nukuin kerrossängyssä. Tanssin Alppipuiston nurmikolla. Piirsin Espan asfalttiin kirahvin. En jaksanut ottaa juurikaan valokuvia, paitsi Slutwalkilla ja kadunvaltauksessa (okei, jotain 8 gigaa, mutta se on vähän). Ostin siniset kengät (ja melkein oranssitkin). Join litrakaupalla kookosvettä pysyäkseni hengissä. Sain kaksi kertaa lievän ruokamyrkytyksen.
Haastattelin ja valokuvasin nettituttuni lehtijuttua varten käytännössä entisen kotitaloni pihassa. Kävin ensimmäistä kertaa siirtolapuutarhamökissä. Viihdytin vauvaa ja kuusivuotiasta. Opettelin käyttämään omakotitalon hälytysjärjestelmää. Meinasin vahingossa puhua hollantia useamman kerran. Kävin kiihkeitä sosiopoliittisia keskusteluita suomeksi ja englanniksi. Piirsin ASCII-kuvan valmiiksi. Esittelin Marian ilmestyskirjaa. Annoin syväluotaavan haastattelun. Tein työkeikan Tohlopissa.
Tapasin ala-astekaverini ja useita muita kavereita, joita en ollut tavannut vuosiin (jopa kahdeksaan vuoteen) sekä pari nettituttua, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Bongasin käsittämättömän monta julkkista sekä pari entistä tuttua, joita en ollut nähnyt 9-13 vuoteen (en mennyt puhumaan heille). Käytin kahden tunnin matkaan viisi tuntia, koska bussiaikataulussa oli virhe. Katselin oravaa aamuauringossa. Luin kaksi kirjaa ja paluumatkalla melkein puolet kolmannesta.
Tulevaa romaania en ehtinyt suunnitella juurikaan, mutta sain siihen pari tosi hyvää ideaa, joista suurimman osan paluumatkalla lentokoneessa (kiitos mm. edessä istuneiden pissisten). Idea on myös haikurunoon, jota en ole vielä ehtinyt kirjoittaa.
Kallo keulassa
Pikkusiskoni valitti, että hänen koulutyönsä sun muut jäävät usein viimeiseen iltaan. Lohdutin häntä, ettei hän tosiaankaan ole ainoa (en puhunut siis itsestäni, vaan maailmasta noin yleisesti). Eikä hän jätä niitä viime tippaan esimerkiksi laiskuuttaan, sillä hän puuhaa koko ajan jotain (ns. parantumaton harrastusaddikti). Voisi melkein sanoa, että tauoton puuhastelu on meillä suvussa – ei tosin ainakaan äidiltä peritty, häntä toivottomampaa laiskamatoa ei löydy.
Itse olen havainnut lähiaikoina omassa ajankäytössäni uuden ilmiön. Aloitan projektit hyvissä ajoin, esimerkiksi ASCII-kuvan jonka piti olla eilen valmiina muistaakseni kesäkuun puolella. Sitten kuitenkin muut projektit vievät niiltä huomion (“kun se nyt on jo hyvässä vaiheessa ja deadlineen on vielä niin kauan”) ja lopulta väännän ne kiireessä valmiiksi juuri ennen määräaikaa. En tiedä, tulisiko teksteistä tai kuvista parempia, jos ei lopussa tulisi kiire, kun sellainen tilanne on olemassa lähinnä teoreettisella tasolla.
Ja sitten projektit, joilla ei ole deadlineä… Minulla on useampi täysin deadlinetön enintään tuhatsanainen teksti, jotka olen aloittanut kuukausia sitten – jotkut jopa viime vuoden puolella – ja jotka ovat jopa yli 90 % valmiita, mutta deadlinen puutteessa ei ole vain riittänyt aikaa/voimia saada niitä valmiiksi.
Sitten on se surullisenkuuluisa esseekokoelmani, joka on aloitettu vuonna 2004. Nyt kun se on jo niin toivottoman kauan lojunut, on korkea kynnys tehdä sitä, kun muut projektit ovat kuitenkin enintään vuoden muhineita ja siten tuntuvat olennaisemmilta saada kasaan.
Kirjojen valmiiksi saamisessa ei ole koskaan ollut ongelmia. Nyt vielä kun on NaNoWriMo ja sen jälkeen tarkoitus saada kässäri valmiiksi aina maaliskuussa, niin kyllä ne valmistuvat (viimeistä edeltävät kaksi tosin vasta huhtikuun puolella). Viimeksihän voitin NaNoWriMon hämmästyksekseni peräti kolme päivää etuajassa.
Novelleita on vaikea saada valmiiksi ilman kirjoituskilpailua tai muuta deadlineä. Yleensä ne tulee aika kiireessä kirjoitettua loppuun, mikä sitten varmaan heijastuu menestykseenkin. Ja runot, no, ne eivät yleensä valmistu. Pitäisi kai yrittää säätää itselleen jotain määräaikoja tai tavoitteita niiden suhteen. Auttaisikohan se?
Havaintoja Suomesta
Suomi on sitten outo maa. Hämmentävintä on, että kaikki puhuvat täällä suomea ja sitä pitäisi itsekin vääntää (paitsi kavereiden luona jossa yövymme, jotka majoittavat samaan aikaan myös erästä ensi kertaa ulkomaille uskaltautunutta brittipoikaa). Muuten kai ihan OK tähän aikaan vuodesta, tosin en kyllä täällä asuisi. Lämpöjäkin voisi kääntää vähän alemmas… Edellisen viiden päivän aikana jopa yhtenä päivänä onnistuin välttämään hengenvaarallisen kuivumisen.
Mökillä meni pari päivää. Keräsimme pikkusiskon punaherukoita ja vähän metsävadelmiakin, metsämansikkasaldo jäi kahteen. Hyttysiä oli vähän, mutta alat ovat silti täynnä pahimmillaan 10 senttiä leveitä paukamia. Tänään menen tapaamaan ala-astekaveria ravintolaan, jossa olen käynyt polvenkorkuisesta. Ruokaa on muutenkin tullut kiskottua aika lailla tauotta ja kahdessa vegeravintolassakin herkuteltua. Eilen pulahdin kavereiden uima-altaaseen, mutta harmikseni totesin olevani siihen touhuun nykyään vähän liian rampa.
En ole saanut vielä aikaan oikein yhtään mitään. Mökilläkin oli koko ajan ohjelmaa, vähintään pikkusiskon kanssa höpötellessä. Saamattomuus lomalla ei muuten olisi kauhea ongelma, mutta maanantaina on ASCII-kuvan deadline ja sitä ennen ohjelma on täynnä kaikkea jotakuinkin aamusta iltaan.
