Archive for October, 2011
Apuraha!
Eilen postissa tuli IT-Lehti, jossa on isohko, reippaasti kuvitettu juttu minusta ja Marian ilmestyskirjasta, nimikin on lehden kannessa. Sen lisäksi tuli paksu kirjekuori Alfred Kordelinin säätiöltä. Heti alkoi jänskättää, koska ei kai nyt kukaan lähetä hylkyä paksussa kirjekuoressa?
Ja niin vain siellä luki, että olen saanut 3 000 euron apurahan romaaniini Häpeämätön. Jota siis olen suunnitellut nyt aktiivisesti monta kuukautta, mutta varsinainen kirjoitustyö alkaa NaNoWriMon myötä tiistaina. Voi siis melkein sanoa, että sain NaNoWriMo-apurahan!
Olen nyt hakenut vuoden sisällä kolmea apurahaa ja saanut kaksi (toinen siis pian ilmestyvään tietokirjaani). Se tuntuu tosi hienolta. Kyse ei ole vain rahasta vaan siitä, että tulee tunne, että työtäni arvostetaan. Vielä kun tuon yhdistää siihen IT-Lehden mainioon juttuun (jossa on mm. koko sivun kuva minusta ostamassa auringonkukkia torilla, heh), nyt tunnen oloni vihdoin oikeaksi romaanikirjailijaksi.
Apurahoista muuten keskusteltiin aika kiivaasti puolisen vuotta sitten kollegani Henna Helmi Heinosen blogissa. HHH:lla on vähän ristiriitaiset tunteet apurahojen suhteen: hän oli sellaisen saanut, mutta toivoi, että voisi itsensä elättää pelkästään kirjojen myynnillä. Mikä tietysti Suomessa on hankalaa, vaikka hänelle kenties, toivottavasti, vielä joskus mahdollista.
No, itselleni se on – ainakin romaanien suhteen – vielä hankalampaa kuin hänellä, koska ainakin tämän hetkiset kirjani uivat aivan täysin valtavirran ulkopuolella. Ei minua haittaisi toki, vaikka niistä tulisi mitä bestsellereitä. Haaveilenhan jopa utopistisesti kansainvälisestä tulevaisuudesta kirjoilleni.
Mutta koen, kenties pikkuvanhasti tms, että romaanini (samoin kuin tietokirjani) ovat myös yhteiskunnallisesti arvokkaita ja siksi on jees, että yhteiskunta niitä myös tukee. Niin kuin on tärkeää, että on runouttakin, vaikka vain harva pystyy sillä saamaan mitään mielekästä toimeentuloa, itsensä elättämisestä puhumattakaan.
Messut schmessut osa II
Tänään alkavat Helsingin kirjamessut. Haaveilin kovasti olevani siellä: keväällä ilmestynyt Marian ilmestyskirja olisi saanut paljon julkisuutta ja minua haastateltaisiin messuilla sen tiimoilta. (Hei, aina voi toivoa?). Myöhemmin ajattelin, että no, ainakin voisin puhua siellä uudesta lääketiedekirjastani. Tuskinpa sillä liikenisi mitään oikeaa puhujanroolia, mutta ainakin voisin istua möllöttää kustantajan ständillä ja puhua sille kenties kymmenpäiselle yleisölle?
No, se kirja ei sitten sekään tullut ajoissa. Enkä siis varannut lentoja Suomeen, jossa olisin halunnut vierailla myös Altpartyilla, jotka järjestettiin (ainakin nykymuodossaan) viimeistä kertaa. Ja ottaen huomioon, miten käsittämätön määrä asioita minulla on tehtävänä ennen NaNoa ilman tätä Suomen reissuakin, varmaan ihan hyvä, etten ole nyt Suomessa. Mutta silti, mälsää.
Ensi vuoden messujen aikaan nämä kaksi kirjaa, samoin kuin (toivottavasti) keväällä ilmestyvä ruokakirjani, ovat jo menneen talven lumia. Eikä minulla ole aavistustakaan siitä, ilmestyykö minulta ensi vuonna mitään romaania. Toivoa sopii. Tyhmäähän se on fiksoitua yksittäisiin messuihin maassa, jossa en enää edes asu.
No, kai se on sentään realistisempaa haaveilla joskus Kirjamessuilla esiintymisestä kuin esim. Nobelin palkinnoista, kuten pienenä tein. Vai pitäisikö sittenkin ihan suosiolla vain tavoitella korkeimpia mahdollisia virstapylväitä? (Viime yönä näin unta, että olin Linnan juhlissa, mutta se ei kyllä ole mikään erityinen tavoite.)
Huippukirjailijat avautuvat kirjoitusprosessistaan
The Secret Miracle: The Novelist’s Handbook on hieman harhaanjohtavasti nimetty, sillä se ei ole mikään oikea käsikirja, eikä edes varsinainen opas. Daniel Alarconin toimittama kirja koostuu tunnettujen kirjailijoiden (Haruki Murakamista Stephen Kingiin – useimmat muut eivät tosin ole aivan näin tunnettuja) haastatteluista, jotka on pilkottu niin, että kaikkien kirjailijoiden vastaukset yhteen kysymykseen ovat aina peräkkäin.
Olen joskus mielessäni luokitellut kirjoittamisoppaat kolmeen kastiin: inspiroivat kirjat, näin saat valmiiksi -kirjat ja “varsinaiset” oppaat. Tämä kuuluu selvästi ensimmäiseen luokkaan, sillä ajatuksia se kyllä herättää, vaikkei sinänsä juuri ohjeista tai neuvokaan.
Selkein kirjasta tuleva ahaa-elämys on se, miten eri tavoilla eri kirjailijat kirjoittavat romaaneitaan. Vastauksia tulee laidasta laitaan lähes kysymykseen kuin kysymykseen. Yllättävintä oli se, miten suurin osa kirjailijoista suunnittelee kirjaansa etukäteen varsin vähän. Monet kokevat, ettei sitä voi edes suunnitella, vaan he “löytävät” kirjan sitä kirjoittaessaan.
Myös siitä on varsin erilaisia näkemyksiä, kannattaako käsikirjoituksen antaa levätä ennen editointia, voiko kirjoittamisen aikana lukea voimakkaasti inspiroivia teoksia tai millainen on hyvä loppu (kaksi kirjailijaa myönsi käyttäneensä päihteitä saadakseen oikean tunnelatauksen lopun kirjoittamiseen).
Toiset luettavat kirjaansa monilla ihmisillä ennen kustannustoimittajaa, toiset eivät kenelläkään. Jotkut lukevat tekstejään ääneen (saadakseen oikean rytmin), toiset eivät. Eräs luki tiiliskiviromaaninsa ääneen peräti kolmesti! Toisten mielestä vuoropuhelun pitää kuulostaa oikeiden ihmisten puheilta, useamman mielestä tämä on täysin väärä käsitys (kallistuisin enemmän jälkimmäiseen, jos pitää valita).
Ehkä yllättävin seikka oli se, miten monet kirjailijat inspiroituivat ei-kirjallisesta taiteesta ja siinä nimenomaan alueista, joista en olisi arvannut. Musiikin ja elokuvien lisäksi erityisen monelle inspiraation lähteenä oli arkkitehtuuri.
Tämä on minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Vaikkei siitä konkreettisesti hyötyisikään, se on kiehtova ja usein hauskakin. Luulen, että ei-kirjailijakin voisi pitää sitä mielenkiintoisena. Kirjoitan muuten varmaan vielä joitain yksityiskohtaisempia blogimerkintöjä liittyen tiettyihin osiin kirjassa.
Mitä muuten tykkäätte kirjan kannesta? Minusta piristävän erilainen.
Occupy Amsterdam ja muut protestit
Ensin hauska tietokilpailukysymys: mitä eroa on väitteillä “70 loukkaantui mielenosoituksessa Roomassa, heistä kolme vakavasti” (HS) vai “70 mielenosoittajaa loukkaantui Roomassa, heistä kolme vakavasti” (Yle)?
Osallistuin lauantaina Occupy Amsterdamiin (lisää kuviani täällä). Tapahtuman keski-ikä yllätti – olihan siellä nuoriakin, mutta 40-60-vuotiaita oli sen verran suuri enemmistö, että tapahtuman keski-ikä oli varmaankin lähemmäs 40. Hippejä, rastatukkia tai anarkisteja ei juuri näkynyt, lähinnä ihan tavallisia tallaajia.
Vasemmistolainen vire oli selvästi havaittavissa mm. Che- ja Marx-kylteissä, vaikka virallisesti toki Occupy ei sitoudu mihinkään poliittiseen suuntaukseen (ja täällä Hollannissa sitä tukee demokraattien ja (viher)vasemmiston lisäksi voimakkaasti myös äärioikeistolainen PVV). Hollantilaisistahan yli puolet tukee Occupytä ja kolmannes sanoi gallupissa voisivansa itse osallistua. Käytännössä paikalla oli parituhatta ihmistä ja Haagissa muutamia satoja (muissakin Hollannin kaupungeissa vallattiin, mutta määristä en tiedä).
Lauantai oli monessa mielessä historiallinen päivä, vaikka media on toki tehnyt kaikkensa yrittääkseen vähätellä tapahtumia. Joo, on puhuttu kymmenistä maista ja sadoista kaupungeista, mutta esim. Hesari (ainakin verkkolehdessään) antoi ymmärtää, että ainoat isompi mielenosoitus oli Roomassa ja “muissa Euroopan pääkaupungeissa” marssi enintään joitain satoja tai tuhansia tyyppejä.
Todellisuudessa viisinumeroisia määriä ihmisiä oli koolla lukuisissa eri kaupungeissa (eivät läheskään kaikki pääkaupunkeja). Espanjassa päästiin reilusti viisinumeroisiin lukemiin lukuisissa eri kaupungeissa. Tämä Madridin uskomaton ihmismassa ei ollut edes suurin. Arviot Barcelonan marssijoista ovat vaihdelleet 60 000:sta 350 000:een.
Hesari yms ovat onnistuneesti myös unohtaneet kokonaan mainita mm. Lontoon Cityn (joka on aivan eri asia kuin “Lontoo” yleisesti) poliisiväkivaltaa tursuvan kaaoksen. Kuulemma varsinaisissa mellakoissa ei ikinä nähty läheskään noin paljon poliiseja, tosin eiväthän ne mellakat City of Londoniin asti yltäneetkään.
Silmitöntä väkivaltaa on nähty taas runsaasti mm. Nykissä, jossa poliisi on ajanut mielenosoittajien päälle niin moottoriajoneuvoilla kuin hevosillakin ja pidättänyt ihmisiä ties mistä syistä (ja toki soluttautunut mielenosoittajien joukkoon siviiliasuisilla poliiseilla).
Hollannissa onneksi suhtautuminen on ollut sivistyneempää. Toki maailman protesteista ei ole uutisoitu niin paljoa kuin olisi syytä, mutta paikalliset protestit ovat näkyneet erittäin hyvin mediassa jo ennen alkamistaan.
Lauantaina paikalla oli hyvin vähän poliiseja, hekin ilman autoja tai hevosia. Olin etukäteen pelännyt hieman, ottaen huomioon että esim. pieni ja rauhallinen talonvaltaajien mielenosoitus “vaatii” täällä aina mellakkapoliisit, pidätysbussit ja helikopterit (80-luvulla talonvaltaajia taltutettiin jopa tankeilla!), mutta ei. Haagissa oli ilmeisesti mellakkapoliiseja, mutta silti tilanne pysyi käsittääkseni rauhallisena.
Onko Occupy Wall Street sitten saanut aikaan jotain suurempaa? Sen näyttää aika, mutta ainakin yhdestä asiasta voi olla varma: jos mitään ei yritäkään muuttaa, mikään ei ainakaan muutu.
Melkein julkkis
Sain vihdoin eilen käsiini Tukilinja-lehden, jossa on minusta haastattelu, ensimmäinen kolumnini sekä arvostelu Marian ilmestyskirjasta. Nyt on kuuluisa olo (vaikka pitkä haastattelu olikin kutistunut alle puoleen sivuun)! Tukilinjaa ei valitettavasti taida saada irtonumeroina eikä näitä juttuja ole netissäkään, mutta suosittelen ehdottomasti lehden tilaamista – tässä on järjestö, joka pistää rahat tärkeään käyttöön.
Kirjani arvostellut Sanni Purhonen on tutkinut vammaiskirjallisuutta, kiitos hänelle arvostelusta. Hieman tosin ihmetyttää kommentti, että kirjani kertoo yksinäisyydestä. Kyllähän Marialla riittää ystäviä, paitsi ehkä yläasteella. Ei kai ulkopuolisuus ole sama kuin yksinäisyys, vaikka niissä paljon samaa onkin? Mutta jokaisella on tietysti oma näkemyksensä. (Arvostelu muuten spoilaa kirjaa aika paljon, joten älä lue, jos et halua paljastuksia.)
Huonoennusteisesta skitsofreenikosta professoriksi
Elyn Saks saa psykoottisia ajatuksia ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaana ja teini-iän satunnaiset huumekokeilut tuovat lisää outoja ajatuksia pintaan. Ollessaan Briteissä opiskelemassa hän joutuu sairaalahoitoon. Ennuste on huono. Lääkäreiden mielestä hyvä jos Saks pystyy edes elämään itsenäistä elämää, saati että saisi filosofian opiskeluitaan Oxfordissa päätökseen.
Saks ei kuitenkaan aio luovuttaa ja hänen muistelmiaan The Center Cannot Hold: My Journey Through Madness onkin suitsutettu “inspiroiviksi”. Kirja on kuitenkin paikoitellen hyvin synkkää materiaalia. Pienimmätkin elämänmuutokset ajavat Saksin psykoosiin ja hänen suustaan tulee ulos vain sekavaa sanasoppaa, johon yleensä liittyy ajatus siitä, että hän on tappanut ihmisiä. Saks pitää itseään erikoisena, mutta ei sairaana – hän uskoo kaikilla olevan vastaavia ajatuksia, mutta hän ei vain pysty olemaan niistä hiljaa.
Onneksi Saksilla on hyviä ystäviä tukenaan. Hän saa merkittävää apua psykoterapiasta, jossa hän käy vuosikymmenien ajan lähes päivittäin. Vaikka sairaudentunne puuttuukin, luottamus terapeutteihin ja lääkäreihin saa hänet – enimmäkseen – pysymään neuroleptilääkityksellään, vaikka välillä hän aina yrittää lopettaa sen, huonoin tuloksin. Myöhemmät sairaalareissut hän onnistuu välttämään.
Jatkuvista psykoosivaiheista huolimatta Saks valmistuu filosofian tohtoriksi, palaa Yhdysvaltoihin, opiskelee lakia ja päätyy aina professoriksi asti. Hän keskittyy työssään etenkin psyykkisesti sairaiden oikeuksiin, vaikka suurin osa ei aavistaisikaan, miten lähelle aihe häntä itseään koskettaa. Ihmissuhteet ovat jääneet uran ja sairastamisen taustalle, mutta lopulta Saks löytää elämäänsä rakkauden ja välissä selviytyy vaikeasta fyysisestäkin sairaudesta.
The Center Cannot Hold ei ole mitenkään huikaisevan taidokkaasti kirjoitettu kirja, mutta toisaalta sen tarina tempaa mukaansa niin, että luin kirjan parissa päivässä. Psykoosin säälimätön kuvaus huvittaa välillä, mutta enimmäkseen vetää hiljaiseksi (psykoosit ovat valitettavan tuttuja myös omassa perheessäni).
Eläimiltä nirri pois
Eutanasia/itsemurha on luonnollisesti perusihmisoikeus, mutta minua on aina vaivannut, miksi eläimet on aina pakko “lopettaa”, jos ne sairastuvat tai vammautuvat. Eläimet “eivät saa kärsiä” hetkeäkään (jos ne siis ovat lemmikkieläimiä, tärkeitä kotieläimiä tai loukkaantuneita villieläimiä – jos ne ovat ruokaeläimiä ne toki saavat kärsiä ja se oikeastaan kuuluu asiaan).
Ja oletushan on, että vammainen eläin kärsii. Siinä missä vammainen ihminen automaattisesti kärsii, siinä missä ihmiset ovat sanoneet minulle, että minun asemassani tekisivät itsemurhan, siinä missä pyörätuolin käyttäminen liikkumisen apuvälineenä on “tragedia”.
En ilmeisesti ole ainoa, jota tämä on vaivannut. Löysin Disability Studies Quarterly -lehdessä ilmestyneen artikkelin, jossa Linda Andre kirjoittaa juurikin tästä aiheesta (en ole läheskään koko artikkelin kanssa samaa mieltä, kuten valheellisen ja erittäin loukkaavan väitteen, että koko vammaisoikeusliike vastustaisi eutanasiaa.)
Kun Andre oli itse vammautunut, hän halusi aluksi tehdä itsemurhan, koska koki ettei ollut enää kelvollinen ihminen. Kun hänen kissallaan diagnosoitiin syöpä, hän koki loukkaavaksi ajatuksen siitä, että kissa pitäisi heti lopettaa, vaikka se vaikutti vielä terveeltä ja hyvävointiselta.
For years afterwards, I wanted to die. Not because I was depressed or crazy. Not because I was in unbearable pain. Because I had lost my value as a human being.
[…]
In the tradition of hara-kiri and Enron officials, I saw suicide as the only honorable–and moral–choice. To live and be less than 100%, as one cat-euthanizer put it, was worse than death.
[…]
The value of your life is not diminished because of what you can’t do–or by what someone else (always someone else) thinks of its “quality”.
Jotkut vammat voivat tehdä elämästä niin kauheaa, ettei se ole elämisen arvoista. Se on kuitenkin ihmisen itse päätettävissä. Toiselle kamalin mahdollinen kohtalo olisi krooninen kipu (joka tosiasiassa vaivaa useaa prosenttia väestöstä – heistä moni tekeekin itsemurhan, mutta suurin osa ei), toiselle halvaantuminen.
Moni kuvittelee, että tappaisi itsensä, jos vaikkapa sokeutuisi. Todellisuudessa tämä on hyvin harvinaista. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kokonaan tai lähes kokonaan vuoteenomia ja kokevat silti olevansa onnellisia. Se ei tee heistä parempia tai huonompia kuin ihmisistä, jotka ovat vuoteenomia ja haluavat kuolla. Molemmat ovat täysin mahdollisia vaihtoehtoja.
Eläinten kohdalla toki ongelma on se, että emme voi kysyä heiltä. Mutta sama koskee myös lapsia, joitain vanhuksia sekä vaikeasti sairaita/vammaisia. Useimmissa maissa oletus on, että meillä ei ole oikeutta arvuutella heidän puolestaan. Miksi sitten eläinten kohdalla on?
Miksi ihmisen voi olla useimmissa maissa mahdoton saada eutanasiaa, vaikka kärsisi sietämättömistä kivuista, mutta monien eläinten kohdalla raajan vammautuminen johtaa, ei pelkästään eutanasian hyväksymiseen, vaan sen pitämiseen ainoana oikeana vaihtoehtona? Miksi ruoaksi päätyvä elukka saa kärsiä rajattomasti, mutta söpökiva eläin pitää terminoida jo ennen kuin on pienintäkään mahdollisuutta kärsimykselle?
