Stressin kalmainen koura
Viimeiset reilu 11 vuotta on mennyt taistellessa viruksia ja petollista immuunijärjestelmää vastaan. 30 lääkettä, lisäravinteita sun muita lähes sata. On syöty steroideja, immunostimulantteja, viruslääkkeitä, epilepsialääkkeitä, verenpainetta nostavia ja verenpainetta laskevia lääkkeitä, aivohalvauslääkkeitä, jopa eturauhasen liikakasvun lääkkeitä. Välillä ollaan oltu voitolla pitkäänkin.
Yksi on kuitenkin päässyt niskan päälle ja se on stressi. Siinä mielessä olen vähän erikoinen tapaus, että minulle stressi ei tule töistä, päinvastoin. Työnteko on tapa kestää stressiä, jota minulle aiheuttavat muut ihmiset, joko tahattomasti tai joskus tahallaankin.
Kaikille ihmisille stressi on haitallista, mutta minulle se on sairauksieni takia erityisen huono juttu. Se aiheuttaa akuutisti hengenvaarallisia sivuvaikutuksia (joihin minulla on onneksi kaksi lääkettä). Lisäksi kroppani ei yleensä pysty toipumaan hyvin lyhytkestoisista stressitekijöistä. Joskus toipuminen onnistuu, mutta siinä menee viikkoja, jopa lähemmäs puoli vuotta. Nykyään keho ei näytä enää toipuvan käytännössä lainkaan.
Jälkimmäisestä syystä en ole esimerkiksi juuri nukkunut maaliskuun jälkeen ja unen puutoksesta seuraa mm. epileptisiä poissaolokohtauksia sekä jatkuvia tapaturmia. Toissa viikolla kävelin päin ovea – en ovenkarmia, en lasiovea, vaan suoraan keskelle valkoista puuovea, kotonani. Viime viikolla ei käynyt yhtä hyvin. Tai no, minä en loukkaantunut, mutta irtaimistoa tuhoutui senkin edestä.
Pari viikkoa sitten tapahtuneen ns. kamelin selän katkeamisen jälkeen kroppani päätti myös, ettei siedä enää hiilihydraatteja senkään vertaa kuin ennen. Tajusin vasta olleeni viikon hyvin heikossa kunnossa, että kyseessä oli hypoglykemia eli alhainen verensokeri.
Nyt hiilareita karttelevalla ruokavaliolla hypoglykemia vaivaa edelleen, vaikka ei aivan niin pahasti. Inhoan vain syödä näin – plus olen vege – ja olo on silti kehno. Ja olen varmaan lihonut huimasti (kyllä, karppausruoilla lihoo, jos on niistä huolimatta jatkuvasti nälkä). Toivon, että voin joskus vielä syödä (itselleni) normaalisti. Hiilihydraatteja tarkkaillen, mutta ei karppausta.
Kaunokirjoittaminen vielä sujuu sentään tällä hetkellä, useimpina iltoina, mutta päivisin ei oikein jaksa mitään (blogipostauksetkin kirjoitan yleensä iltaisin). Muu etenee heikosti. Ruoanlaittointokin on jotenkin kadonnut ruokavaliorajoitusten ja uupumuksen myötä kokonaan. Ehkä se vielä palaa, syytä ainakin olisi, sillä minulla on kesken ruokakirja. Kaikki tiedostot tulvivat artikkeli-ideoita, novelli-ideoita ja muuta inspiraatiota, mutta mistä voimaa niihin?
3 Responses “Stressin kalmainen koura”
Kun luin tätä, lakkasin heti valittamasta puuterilumen puutosta.
Ymmärrän tästä montaa asiaa, vaikka sairaudet eivät sama, mutta se kaikki stressi. Tyttärellämme oli 16 ikävuoteen kaikki mahdolliset allergiat ja mm. vilja-allergia. Siinä oli koko perhe lujemalla kuin kukaan ulkopuolinen voi edes tajuta, sillä mukana oli myös astma ja koivun siitepölyaikaan piti paeta pois Suomesta.
Karppaamisesta käydään nyt niin kuumaa keskustelua, että en tiedä uskaltaako siihen sanoa mitään, mutta ehkä sanon sinulle, jolle se on nyt, toivottavasti hetkellisesti, pakollista, että kaikki ne tuttuni, jotka ovat painon takia alkaneet karpata, ovat lihavampia kuin koskaan ennen. Minä en ikinä, ikinä lopeta leiivän syöntiä kuin pakon edessä, sillä 16 vuotta ilman puuroa ja leipää riitti, kiitti.
Toivottavasti en nyt lisännyt stressiäsi, sillä tarkoitus on mitä parhain, eli vain kertoa, että niin monilla on niin paljon mitä ihmeellisimpiä sairauksia. Äidiltäni leikataan huomenna syöpä kasvoista etc. Ja sisareni käveli päin heidän kivitalonsa seinää selvispäin, eikä ole edes mitään diagnoosia…
Olen itse kärsinyt alhaisesta veren sokerista, mutta en muista muuta neuvoa siihen kuin piti syödä monta kertaa päivässä, mutta kohtuudella eli kannoin aina mukana jotain pientä syötävää, vaikka hedelmää ja jogurttia, jos se vain oli mahdollista.
Isosti tsemppiä sinulle!
Kiitos tsempeistä! Olen perehtynyt ravitsemustieteeseen ahkerasti viimeiset 12 vuotta, joten sillä saralla ei ole ongelmaa. Nyt sinänsä ihan sama, vaikka saisi millaiset kolesteroliarvot tai mitä, koska liian alhaisella verensokerilla ei yksinkertaisesti jaksa.
Harmittaa vaan se, kun ei voi syödä useimpia lempiherkkujaan, tai ainakin niiden kanssa pitää olla äärimmäisen varovainen. Jos syön ison kasan rasvaista ja proteiinipitoista ruokaa, uskallan syödä esim. kaksi karkkia jälkiruoaksi. Näinhän sen tietysti pitäisi mennäkin, mutta silti. Ilman leipää en sentään joudu olemaan, sillä täältä saa varsin maukasta karppileipää (mieheni on syönyt sitä joskus vahingossa, ei siis ole erottanut tavallisesta) ja olen sellaisia leiponut itsekin.
Pelkkä monta kertaa päivässä syöminen ei auta, sillä jos syön vääränlaista ruokaa, eli liikaa hiilihydraattia/liian vähän proteiinia ja rasvaa, minulle tulee syömisestä vain enemmän nälkä. Tämä on sinänsä epätavallista, sillä “normi-hypoglykeemikko” kyllä hyötyy siitä, jos syö vaikkapa omenan. Tai jos syö esimerkiksi sämpylän, nälkä/heikotus menee hetkeksi, mutta saattaa palata pian. Minulla se ei välttämättä mene sekunniksikaan.
P.S. Hieno juttu, että tyttäresi allergiat paranivat (tai ainakin helpottivat?)!
Kärsin pahasta pahoinvoinnista ja hypoglykemioista yli vuoden verran kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Onneksi noita vaiheita tulee itselleni enää harvoin. Siitä huolimatta muistan ne ihan liian hyvin. Mulla auttoi tiheä syöminen, mutta joskus ei mikään.
Toivottavasti sairauteesi keksittäisiin parantava lääke!