Archive for February, 2012
Altruismin voima
Ihmisistä sanotaan, että he eivät koskaan tee täysin altruistisia päätöksiä. Jos ihminen lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, hän tekee senkin vain siksi, että voi tuntea olevansa parempi ihminen, eli itsekkäistä syistä. Minun mielestäni tätä voi kuitenkin pitää altruismina.
Hiljattain uutisoitiin Yhdysvalloissa, että maailman pisin munuaisluovutusketju saatiin päätökseen. Siinä oli mukana peräti 30 luovuttajaa. Ketjut toimivat siis niin, että henkilö A tarvitsee munuaisen ja hänellä olisi perheenjäsen valmiina luovuttamaan, mutta kudostyypit eivät sovi yhteen. Niinpä joku terve ventovieras luovuttaa A:lle munuaisen sillä ehdolla, että A:n perheenjäsen luovuttaa munuaisen jollekin sellaista tarvitsevalle, jonka perheenjäsen ei voi luovuttaa tälle, ja perheenjäsen luovuttaa taas tuntemattomalle. (Tästä toivottavasti tajusi?)
Idea on nerokas ja olisi syytä ottaa käyttöön Suomessakin ja ihan kaikkialla. Munuaisen luovuttamiseen liittyy riskejä, mutta ne ovat melko vähäisiä. Eräässä tutkimuksessa jonka hiljattain luin oli käyty läpi satoja tapauksia, joissa oli elävä luovuttaja. Yksikään luovuttaja ei kuollut komplikaatioihin (esim. verenvuoto tai infektio) tai saanut muuten vaikeaa pitkäkestoista/pysyvää haittaa.
Erityispropsit viidelle Loyolan sairaalan sairaanhoitajalle, jotka ovat luovuttaneet toisen munuaisensa tuntemattomalle ihmiselle.
Yritän aina suostutella ihmisiä paitsi luovuttamaan verta, myös liittymään luuydinluovutusrekisteriin. Itse en valitettavasti voi sairauteni takia luovuttaa mitään. Luuytimen luovuttaminen voi verenluovutustakin konkreettisemmin pelastaa ihmishengen, ts. potilas voi kuolla jos juuri sinä et luovuta luuydintäsi.
Olen ollut itse hyvin lähellä saada verituotteita, nimittäin suonensisäistä immunoglobuliinia (jota Marian ilmestyskirjassa Mariakin saa), sitä minulle mietittiin HYKSin infektiopolilla (minulla on sairauteni aiheuttamia immunoglobuliinialaluokkien puutoksia, joiden takia immuunijärjestelmäni toimii huonosti ja IVIG voisi parantaa oloani selvästi myös muuten). Valitettavasti tämä hoito kaatui Kelan nihkeisiin kriteereihin.
Äänestäminen tai rahan lahjoittaminen ei ole ainoa tapa muuttaa maailmaa. Jokainen meistä voi tehdä oman osuutensa siinä, että maailma olisi parempi paikka, oli kyse sitten kudosten luovuttamisesta, vapaaehtoistyöstä, kirjoittamisesta, mummolle soittamisesta tai vain siitäkin, että antaa jostain asiasta palautetta/kehitysehdotuksia, eikä vain mutise itsekseen tai ajattele, että tekee oman osuutensa maailmanparantamisesta täyttämällä nettiadressin. Usein kyse on vain siitä, että löytää ne asiat – ja vaivautuu tekemään jotain.
Tarinan rakennuspalikoita
Victoria Lynn Schmidtin Story Structure Architect on nimensä mukaisesti hyvin tekninen kirjoittamisopas. Se ei ole tarkoitettu niille, jotka inhoavat kaavoja ja algoritmejä. Kirjan alkuosa keskittyy romaanin erilaisiin mahdollisiin rakenteisiin, esim. tavallinen juoni tai rinnakkaiset tarinat, joita on havainnollistettu erilaisilla käyrillä. Käsitellään myös tarinoita ilman perinteistä tarinan rakennetta, jopa interaktiivinen fiktio.
Suurin osa kirjasta keskittyy kuitenkin esittelemään 55 erilaista mahdollista tilannetta, joita voi käyttää juonena, sivujuonena tai pelkkänä tapahtumana. Pareiksi jaetuista elementeistä esitellään aina kummastakin rakenne, eli alku, keskiosa ja loppu (jotka ovat väitetysti aina samat, käytti elementtiä sitten juonena, sivujuonena tai tapahtumana), tarvittavat henkilöt, erilaiset variaatiot (esimerkiksi erehdyksessä tapahtunut väärinkäsitys tai tahallaan aiheutettu väärinkäsitys) ja kysymykset, joita pitää miettiä. Lisäksi annetaan aina pari esimerkkiä, jotka yleensä ovat elokuvia.
Tässä on rujosti kääntämäni lista kaikista elementeistä, olkaapa hyvät. En ala niitä selittää kaikkia, koska muuten tästä blogitekstistä tulisi miljoona sivua pitkä. Jos haluatte tarkemmat tiedot, lukekaa kirja. Viimeisin tilanne on “tyhjä”, eli annetaan kysymyksiä, joilla voi rakentaa oman tilanteen.
- avunpyyntö
- auttaminen
- uhalta pelastus
- muukalaisen vierailu
- kosto
- rikollisen parantaminen
- perhekosto
- uusi perheenjäsen
- pako
- takaa-ajo/pyrkimys
- katastrofi
- ihme
- julmuuden tai epäonnen uhri
- onnekkuus [onnettomalle]
- (vallan)kumous
- tuki
- uhkayritys
- parantava matka
- kaappaus
- jälleennäkeminen
- mysteeri
- keksintö
- hankkiminen
- luopuminen
- sukulaisen viha
- sukulainen sankarina
- kilpailu [enemmän liike- kuin urheilu/arpamielessä]
- uhraus
- aviorikos
- uskollisuus [menetyksen jälkeen]
- hulluus [hullu henkirikollinen]
- nerous
- varomattomuus
- varovaisuus/päättämättömyys
- kielletty rakkaus
- uhraus rakkaudesta
- läheisen tappaminen
- vakaumus
- itseuhraus
- itsesuojelu
- läheisen häpeän paljastuminen
- läheisen saavutuksen paljastuminen
- esteet rakkauden tiellä
- rajaton rakkaus
- taistelu jumalan kanssa
- yliluonnollinen kokemus
- väärä syytös
- vaistonvarainen [oikea] syytös
- katumus
- empatia [ei pysty tekemään vaadittua pahaa]
- läheisen kuolema
- outo parivaljakko
- kala kuivalla maalla
Vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa tietyn kaavan mukaan, Story Structure Architect on oiva inspiraation lähde, jos mieleen tulee vaikkapa idea, mutta ei keksi, miten siitä saisi tarinan, tai mieleen tulee tarina, mutta siitä ei saa rakennettua riittävän kompleksia. Tästä saa ideoita erilaisista mahdollisista tapahtumista, sekä kysymyksiä, mitä kannattaa miettiä erilaisten tapahtumien yhteydessä. Kirja soveltuu romaanien lisäksi hyvin myös novellien, elokuvien, näytelmien, sarjakuvien ja pelien kirjoittajille.
Kirja on muuten ihan hyvin kirjoitettu, mutta jotkut elementtikuvaukset ovat selvästi selkeämpiä ja paremmin selitettyjä kuin toiset – joistain tajuaa heti, mistä on kyse, toisista taas on aluksi yhtä kysymysmerkkiä tai saa jopa aivan väärän kuvan. Jotkut elementit ärsyttivät muuten, kuten “hulluus”, joka jo ajatuksena oli ärsyttävä.
Häpeämätöntä
Ensiksi pitää mainita, että sattuman kautta samana päivänä kun Marian ilmestyskirjan e-kirjaversio ilmestyi, tuli saataville sähkökirja myös 2010 ilmestyneestä lääketiedekirjastani. Eilen seurasi 2009 julkaistu ja kauan sitten loppuunmyyty kirjani Näin käytät Twitteriä. Nuo tietokirjat ovat siis PDF:iä, Marian ilmestyskirja on ePub.
Mutta sitten asiaan(?). Uusin romaanikäsikirjoitukseni Häpeämätön, Ilmestykset-“trilogian” viimeinen osa etenee hyvin, ehkä jopa aavistuksen aikataulusta edellä. Tarkoitus on siis saada se valmiiksi maaliskuun loppuun mennessä. Se on jo reilusti sanamäärältään pisin kirjani, yli 56 000 sanaa tällä hetkellä. Ja minä kun pelkäsin siitä tulevan liian lyhyt! (Marian ilmestyskirja taitaa olla jotain 47k, aiemmin pisin kässärini oli Elinkelpoinen, 53k). 13 lukua, 45 kohtausta.
Kuten jo aiemmin hehkutin, koelukijoilta saatu palaute on ollut kullanarvoista. Kiitos siis A, E, J ja P (en kehtaa laittaa edes etunimiä tähän ilman lupaa, kun kahdella on harvinainen etunimi)! Kirjoittamisesta on tosi hyvät fiilikset, tuntuu että käsissäni on kultaa. Jos vaikka tämä olisi sitten se läpimurtoteos, joohan?
Ja sitten se olkapäällä istuva Murphy jaksaa aina muistuttaa, että ei se oikeasti voi olla, kuvittelet vain, kustantajat vain nauravat sinulle. Saatekirjeen kanssa jotenkin takkuilee kyllä enemmän kuin yleensä. (Tai ehkä en vain muista, miten takkuista se yleensä on.)
Häpeämätön kertoo siis Vesasta, joka on aika tavallinen nuori mies. Hänestä olisi voinut tulla radiotoimittaja, mutta nyt hän on Kelassa töissä ja nauhoittaa ihmisten puhetta vapaa-ajallaan. Hänen tyttöystävänsä Enna on sitäkin räväkämpää sorttia, hän työstää uusinta monimedianäyttelyään ja ehtiessään parantaa maailmaa. Ennalla on Ehlers-Danlosin syndrooma, mutta hän painottaa, että ei ole sairas.
Vesan perhe ei oikein ymmärrä, mitä Vesa näkee Ennassa. (Vaikka Enna on oikeasti mahtava tyyppi, joskin välillä tosi rasittava.) Joskus Vesakin sortuu kaipailemaan entisiä tyttöystäviään.
Tämä on hauska romaani, ainakin näin kirjoittajan mielestä. Vähän synkkä ja raadollinen välillä, mutta silti usein hauska. Kuten Marian ilmestyskirjassakin, siinä tapahtuu paljon juttuja, joita ei suunnilleen missään muussa romaanissa tapahdu.
– Kanssa? Enna kysyy epäileväisellä äänellä ja nauraa. – Kanssa? Jos viinin kanssa syö ruokaa, niin eihän se sitten mene päähän, mitä hauskaa siinä muka on? Mitä pitäisi olla, viinirypäleitä ja hienoimpia ranskalaisia juustoja? Minulla on tuolla jääkaapissa yksi paketti tofua, joka on niin vanha, että se ehkä käy homejuustosta.
Harkitsen myös vakavasti, että sisällytän käsikirjoitukseen suklaamuffiniohjeen, joka olisi suht relevantti. Ei kai siitä haittaakaan voi olla…
EDIT: Yhden beetalukijan kanssa jutellessa löytyi hyvä sijainti suklaamuffinireseptille, kyllä taidan ottaa sen mukaan. Ja samalla keksimme uusiakin kujeita!
P.S. Muut kirjailijablogaajat, haastan teidät postailemaan enemmän pätkiä kirjoistanne.
E-kirja on ilmestynyt – ja muutakin ladattavaa
Marian ilmestyskirjan sähkökirjaversio on vihdoin ilmestynyt ja ladattavissa kustantajan verkkokaupasta. Formaatti on ePub ja hinta 18,90. Olisin toivonut hieman edullisempaa hintalappua, vaikka onhan tuokin selvästi kirjan painettua versiota halvempi. Jotkut pöljät kun myyvät sähkökirjoja jopa kalliimmalla kuin painettuja versioita (ja sitten valittavat, kun ei käy kaupaksi). Kirja on kai tulossa myös varsinaisiin e-kirjakauppoihin, mutta niissä hinta lienee kalliimpi.
Menin viikonloppuna möläyttämään miehelle, että voisin taas pitkästä aikaa (yli viiden vuoden tauon jälkeen) lausua runoja nauhalle. Mieheni on siis muusikko/tuottaja/hifi-ihminen, joten hän marssi musiikkikauppaan ostamaan mikrofonilleen telineen sekä mikrofonin eteen asetettavan verkkohässäkän, joka estää hengitysääniä tallentumasta nauhalle (tuollaisen voi kuulemma Niksi-Pirkka-tyyliin askarrella itsekin sukkahousuista, kätevää).
Niinpä minä sitten jouduin lausumaan tuon uusimman runoni. Voitte ladata sen tästä MP3-tiedostona. Jos MP3:n lataaminen tuntuu liian hankalalta, voin kyllä siirtää sen YouTubeenkin (mutta mitään visuaalista materiaalia siihen ei liity, joten tuntuisi vähän hölmöltä). Toivottavasti joku jaksaa kuunnella, niin ei mennyt shoppailu hukkaan. ;-P
Minä laitan nyt hennaa päähäni – mukava, muutamia tuhansia vuosia vanha teknologia.
Arvostelu Kirjavinkeissä ja muita Marian ilmestyskirjan kuulumisia
Pari päivää sitten Marian ilmestyskirjasta julkaistiin arvostelu Kirjavinkeissä. Arvostelun kirjoittanut Irja luki kirjan useammankin kirjan ja suosittelee tätä muillekin.
“Kirjoittaja tuntuu tehneen tiukkaa työtä eli ainakin minusta kirjaa on hiottu useampaan kertaan.” (Marian ilmestyskirjaa on aiemmin sanottu sekä jopa liiankin hiotuksi että yhdeltä taholta myös hiomattomaksi.) Lisäksi hän kirjoittaa: “Suositan kaikille, jotka haluavat kurkistaa epämääräistä sairautta sairastavan henkilön ajatuksiin, tunteisiin ja näkökulmiin.”
Tammikuun lopussa sain kuulla, että Marian ilmestyskirjan ensimmäinen painos on myyty melkein loppuun. Pieni painoshan se on, digipainolla tehty, mutta silti mukava virstanpylväs, vielä kun se tarkoittaa, että saan kohta ensimmäisen rahallisen tuoton kirjan myynnistä. Mitä muuta kirjalle kuuluu?
Kirjastoihin kirjaa on myyty ihan hyvin ja Helsinkiinkin vihdoin saatu kappaleita. Erityisen ilahduttavaa oli huomata “lapsuudenkotini” Kallion kirjaston vihdoin hankkineen kirjani. Aiemmin pääkaupunkiseudulla oli vain Sellossa kappale, johon oli pitkät jonot. Muutenkin kirjaa on lainattu ja varattu ahkerasti ja parissa kirjastossa se on ollut jopa “bestseller”-hyllyssä (eli pikalainana).
Mukavaa palautetta tuli etenkin alkuvuodesta: eräs lukija ahmi kirjan vuorokaudessa ja toinen muutamassa päivässä, ja jälkimmäiselle se toi kuulemma kyyneleet silmiin. Molemmat kiittelivät sitä, että kirjan juoni ei ollut turhan kliseinen, olivat kummatkin pelänneet että tapahtuu jotain perinteistä höhlää (eri juttuja), mutta onneksi ei tapahtunut.
Eräs elokuvantekijä haluaisi tehdä kirjasta elokuvan ja käsikirjoittaa sen kanssani, oikeastaan se on rahoituksesta kiinni tällä hetkellä. Uskon, että se kyllä järjestyy, mutta siihen voi mennä kauan, joten älkää nyt vielä ainakaan ihan lähitulevaisuudessa odotelko. Ehkä vuosi 2015 tms voisi olla realistinen.
Sen sijaan Marian ilmestyskirja -näytelmä pyörii aktiivisesti mielessäni ja sen tekstin pitäisi valmistua keväällä. Eri asia tietysti, milloin se siirtyy lavalle asti, jos siirtyy. Olen hommannut kokonaisen pinon elokuvan- ja näytelmänkirjoitusoppaita avukseni.
Tulossa on myös lisää kivoja uutisia kirjan suhteen, joiden toivoin ehtivän tähän postaukseen, mutta eipä ehtinyt, ensi viikolla sitten.
Marian ilmestyskirjalle kuuluu siis selvästi parempaa kuin itselleni. :-/ Olin vihdoin tässä kuussa alkanut hieman toipua marraskuussa sattuneesta akuutin stressin aiheuttamasta kuntoni totaaliromahduksesta (josta ehdin jo pelä, että en toipuisi ollenkaan) – kunnes päälleni kaadettiin lisää stressiä ja kunto näyttää romahtaneen taas. Hyvä jos vaikka nyt kesäksi ehtisi vähän toipua, vaan kuinka todennäköistä on, ettei sitä ennen tule mitään uutta paskaa niskaan?
Tukkarunoutta
Kirjoitin ennen paljonkin runoja ja niitä on julkaistu kahdessakin suomalaisantologiassa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen kirjoittanut lähinnä englanniksi ja viimeiset vuodet oikeastaan vain haikuja, joita en ole ikinä saanut aikaiseksi lähetettyä kirjallisuuslehtiin, mutta niitä on julkaistu eräässä englanninkielisessä japanilaislehdessä ja yhden kilpailunkin olen voittanut. Vuosi sitten kirjoitin niin hyvän talvihaikun, että sitä on pitänyt lähettää johonkin, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Edellinen ei-haikuruno jonka sain valmiiksi asti oli Paperbound, joka valmistui 2010.
Runomuistiinpanotiedostoni, joka sisältää niin ideoita kuin muutaman rivin pätkiä, on kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi ja nyt viime aikoina on ollut viitteitä siitä, että runosuoni olisi tulvimassa yli. Tämän kirjoitin oikeastaan muutamassa minuutissa noin viikko sitten. Editoin sitä hieman jälkikäteen, mutta totesin, että koska blogini ei ole kirjallisuuslehti, se saa olla vähän raaka (verrattuna Paperboundiin se tuntuu hyvin raa’alta). Toki kritiikkiä saa silti antaa. Tuo nimi voi hyvin mahdollisesti mennä vaihtoon, usein vaihdan runojeni nimiä monta kertaa.
Telogen effluvium
Seitsemän vuotta on se aika
jonka hiukset kasvavat,
siinä ehtii tulla niin monta kriisiä
että toisin kuin pyörremyrskyille
niille ei tarvitse antaa nimiä.
Siinä ajassa meillä on ehkä
ne lentävät autot,
ferrarinpunaiset,
ja päänahasta nouseva korsi
tervehtii kuplakaupunkia.
Hius, hiuksia, tukka
monikon onnellinen superlatiivi
tuuhea pöllyävä pehko, kuontalo
tulevaisuuden kaunis, ihana
hiustukkatakku.
Kampaa vasten taisteleva,
tuulessa hulmuava,
seitsemän vuoden odotettu lapsi
VTKHMS ja homomamusyndrooma
“Suomi on aika lailla maailman vähiten rasistinen ja eniten suvaitsevainen maa, jos vähäänkään globaalisti katsoo”, sanoi minulle aivan vakavissaan eräs tyyppi Twitterissä joskus viime viikolla. Kun huutonaurultani pääsin maasta ylös, aloin tietenkin argumentoida tätä psykedeelistä väitettä vastaan. Tyyppi oli sitä mieltä, että kaikkien vähemmistöjen asiat ovat Suomessa erittäin hyvin.
Ei ollut suuri yllätys, kun mies osoittautui Upseeriliiton pääsihteeriksi. Hänellä oli selvästi VTKHMS eli valkoihoisen, tervekehoisen, (nominaalisesti) kristityn hetero(cis)miehen syndrooma.* Tämä ikävä oireyhtymä on etuoikeutettujen joukossa erittäin yleinen ja johtaa siihen, ettei ko. ihminen pysty lainkaan havaitsemaan ei-etuoikeutettujen väestöryhmien syrjintää. (Ja armeijassahan nyt ei tietenkään syrjitä ketään…)
VTKHMS:ään liittyy usein homomamusyndrooma, eli kyseinen ihminen osaa nimetä kaksi eri vähemmistöryhmää: homot ja maahanmuuttajat. Joita tietenkään ei kukaan syrji, vaan päinvastoin, nämä ryhmäthän ovat etuoikeutetussa asemassa. Huhun mukaan telkkariinkaan eivät enää pääse kuin homomamut, joiden tavoitteena on tietysti käännyttää kaikki katselijat homomamuiksi.
Lopuksi tämä Twitter-keskustelija veti esiin “mutku Suomessa on vaan kaikki paremmin kuin muualla” -kortin ja luetteli erilaisia maita, joissa tilanne on Suomea huonommin. Listalle päätyi kehitysmaiden sekaan mm. Italia, josta voi olla montaa mieltä (paras ystäväni on italialainen ja siten tiedän maasta kohtuullisen paljon, varsinkin kun hän on erittäin yhteiskunnallista sorttia), mutta siellä on mm. erittäin edistyksellinen vammaisia työllistävä laki, josta Suomessa voinee vain haaveilla.
* Miksi syndrooma eikä oikeakielisempi oireyhtymä? Koska S-loppu on paljon vokaalia nasevampi.
P.S. Sain lisättyä tällä viikolla vihdoin kotisivuilleni seitsemän vuotta työn alla olleen englanninkielisen yhteiskunnallis-lääketieteellisen esseekokoelmani joka tätäkin aihetta käsittelee hieman laajemmin. Samoin kotisivuilleni on lisätty myös eräs uusimmista novelleistani, humoristinen scifitarina Busted.
Suodatettua valoa
Heikki Hietala on suomalainen kirjailija ja Twitter-kollegani, joka tosin kirjoittaa vain englanniksi. Häneltä on ilmestynyt romaani Tulagi Hotel, mutta en itse ole sotakirjojen ystävä, niin se on jäänyt minulta lukematta.
Hänen novellikokoelmansa Filtered Light on kuitenkin lähinnä yleistä kaunokirjallisuutta, scifiä ja slipstreamia, vähän kauhuakin (usein historiallisilla vivahteilla, mutta melko lähihistoriaa kuitenkin), joten Heikin tarjotessa siitä arvostelukappaletta otin tarjouksen vastaan. (Arvostelemani versio oli käsittääkseni aiemmin ilmestynyt lyhyempi omakustanne, nyt lähipäivinä on ilmestynyt pidempi, enemmän tarinoita sisältävä versio.)
Tykkäsin eniten ensimmäisestä novellista The Photo Opportunity, joka kertoi harrastelijakuvaajasta. Siihen oli valokuvaajana helppo samaistua ja vaikka siinä ei sinänsä tapahtunut mitään erityistä, se vain “kolahti”. Eräässä toisessakin novellissa käsitellään valokuvausta. Sitä voisi pitää ehkä trillerinä tai kauhunakin.
Muista novelleista en pitänyt ihan yhtä paljon. Hietala on kirjoitustyyliltään ennen kaikkea tarinankertoja ja hän kertoo tarinansa hyvin, mutta minun makuuni ne olivat useimmiten liian kliseisiä ja/tai ennalta-arvattavia tai sitten loppuvat kesken/antiklimaattisesti.
Esimerkiksi eräässä novellissa pojalla on mielikuvituskaveri, joka on avaruusolento. Vanhemmat alkavat epäillä hänen mielenterveyttään, mutta mitäs sitten käykään? No juuri sitä, mitä voisi arvata. Voi ajatella, että tuo ensimmäinen novelli oli ihan yhtä ennalta-arvattava, mutta toisaalta se ei ollut minusta juoninovelli vaan tunnelmapala. Juonipohjaisessa tarinassa pitäisi yleensä olla yllättävä juoni.
Monien novellien kanssa oli selvästi plussaa, että kirjoittaja tunsi käsittelemänsä aiheen, oli se sitten valokuvaus tai eräily. Toisaalta monet jutut teksteissä tuntuivat turhan abstrakteilta ja jäi sellainen olo, että niitä ei kuvailtu tarpeeksi. Esimerkiksi eräässä tarinassa päähenkilöllä on ehkä omaperäisin idea ikinä tehdä vaikutus tyttöön, mutta itse tyttö on vain abstrakti hahmo, joka on tietysti kaunis, ihana ja kaikkien miesten kuolaama (plääh).
Luulen, että olen vain tottunut lukemaan erilaisia novelleita ja asetan korkeammat vaatimukset omaperäisyydelle kuin moni muu, koska Amazonissa näistä on kyllä tykätty (arvostelut ovat kai kadonneet kirjan version muututtua). Suosittelen mukaansatempaavien, helppolukuisten ja melko perinteisten tarinoiden ystäville.
Palautemuusat työssään
Viime viikolla tuli koettua paljon tunnekuohuja, joista osa kirjojani koskevasta palautteesta. Ne olivat tosin kaikki positiivisia, vaikka palautetta oli kahtalaista.
Uusimmasta lääketiedekirjastani julkaistiin peräti kaksi arvostelua, jotka molemmat olivat hyvin positiivisia (samoin yksi pitkä blogikommentti, jotka sain aiheesta). Tällaisten kirjojen kirjoittaminen on aina jossain määrin kysymysmerkki. Tiesin kyllä, että kirja on helvetin hyvä, mutta olisiko se riittävän selkeä, helppotajuinen, mielenkiintoinen, lukijan mielestä oikeisiin asioihin pureutuva ja mielekkäästi järjestelty? Tällä hetkellä näyttää siltä, että kyllä. Helpottavaa!
Sitten toisaalta sain eräältä superihanalta beetalukijalta kasakaupalla palautetta Häpeämättömästä. Paljon hän löysi siitä ongelmia, mutta minä vain innostuin. Ongelmathan on tehty korjattaviksi. Ainakin suurin osa hänen listaamistaan asioista on vielä siedettävän helppo korjata tai parannella. Puin paria näistä asioista toisen koelukijani kanssa, joka antoi minulle myös lisää uusia ideoita eri aiheisiin liittyen.
Molemmat näistä palautteista tuntuivat voimaannuttavilta ja hyödyllisiltä, niin tietokirjan keräämät kehut kuin kässärin saamat risut. Olisin tietysti suhtautunut eri lailla, jos olisin saanut yhtä tarkan “virhelistan” jostain valmiista kirjastani, oli se sitten kauno-tai tieto-. Olisi harmittanut, että en pysty korjaamaan enää mitään, nyt sentään vielä voin. (Ja kirjan tärkeimmät asiat ovat lukijoiden mielestä kunnossa, joten ei tarvitse aloittaa alusta sentään.)
Palautteen antaja ehti hieman jo huolestua, että olikohan hän turhankin negatiivinen. Sanoin että ei – joskus kyllä palaute ottaa egon päälle (sitä en tosiaan kiellä, kyllä se ottaa kaikille meistä, mutta siihen pitää vain tottua), mutta tässä tapauksessa ei juuri lainkaan. Vastasin hänelle sähköpostiin seuraavasti:
Sen verran olen elämässäni saanut esim. hylkykirjeitä, että asiallinen palaute riipaisee paljon vähemmän kuin hylkykirjeet – koska niissä ei juuri koskaan kerrota, mikä mätti. Tulee joko sellainen olo, että inhosivat koko juttua, tai että pielessä oli vain joku pieni asia, jonka olisi voinut korjata.
Karuintahan oli, kun sain yhdeltä kustantajalta hylkykirjeen, jossa ainoastaan kehuttiin sitä kässäriä! Silloin kyllä tympi, että miksi ette sitten halua julkaista sitä.
