Archive for March, 2012
Kiihkolla käsikirjoittamisen kimppuun
Sunnuntaina alkaa ScriptFrenzy, minulle elämäni ensimmäinen. Se on melkein kuin NaNoWriMo, mutta 50 000 sanan romaanin sijasta kirjoitetaan 100 sivua kässäriä – elokuvaa, TV-sarjaa, näytelmää, sarjakuvaa, tietokonepeliä tai muuta vastaavaa.
Haastan kaikki blogaajat mukaan! ScriptFrenzy on inhimillisempi kuin NaNo, sillä jos kirjoittaa NaNon suomeksi, vaaditaan noin 100 liuskaa ykkösrivinvälillä. Käsikirjoitusliuska on kuitenkin “tyhjää täynnä” – valtavat marginaalit, paljon rivinvaihtoja ja paljon tyhjää tilaa (ilmaisohjelma CeltX helpottaa muotoiluita). Ajallisesti kyseessä on siis paljon pienempi panostus. ScriptFrenzyn sivuilta löytyy paljon vinkkejä erilaisiin käsikirjoituksiin.
100 sivua on keskivertopituinen näytelmä tai elokuva, sillä etenkin elokuvassa yhden sivun lasketaan vastaavan noin yhtä minuuttia filmiä. Yhden pitkän projektin sijasta voi tosin kirjoittaa vaikkapa liudan lyhytelokuvia.
Minulla tosiaan projektina on Marian ilmestykset -näytelmä, jollaista on kyselty. Olen varustautunut lukemalla näytelmiä ja näytelmänkirjoitusoppaita. Mitä enemmän aiheeseen tutustun, sitä omemmalta jutulta se tuntuu. Jos näytelmästä ei tule riittävän pitkä, ehkä alan kirjoittaa kesken olevasta scifinovellista näytelmäversiota jatkoksi.
Tuntuu hassulta “kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa uudestaan”. Melkein kuin kirjoittaisi fanfictionia omasta tekstistään! Toisin kuin kirja, näytelmä lienee kronologinen, mutta on siinä muutakin erilaista. Näillä näkymin erityisesti viimeinen kolmannes on monessa asiassa erilainen, vaikka ei mitenkään fundamentaalisesti muutukaan. Jotkut kirjan asiat muuten muuttuvat entistä mielekkäämmiksi.
Olen ajatellut, että saattaisin kääntää näytelmän englanniksikin ja laittaa sen vapaaseen jakoon (harrastelijateattereille ja hyväntekeväisyysprojekteille, ammattilaiset maksakoot). Harrastelijoilla on aina pulaa ei-puhkikalutuista vapaasti käytettävistä näytelmistä. Sama koskee tuota scifinäytelmää, jos se valmistuu ja siitä tulee fiksu.
Nyt kun on lukenut leffa- ja näytelmäkäsikirjoitusoppaita, on alkanut yhä enemmän miettiä tekstien oikeaa formaattia. Olen kirjoittanut romaanien lisäksi runoja ja novelleja, joiden pituus on vaihdellut 6-3 000 sanan välillä. Nyt kuitenkin tuntuu, että joskus näytelmä olisi parempi formaatti. Tuo scifitarina esimerkiksi tuntuu siltä, että se koostunee enimmäkseen useista hyvin kiihkeistä keskusteluista.
Lisäksi olen miettinyt, olisiko parille mielessä pyörineelle idealle sopivin muoto proosaruno? Sellaista en ole aikaisemmin kirjoittanut. Esimerkiksi eräs konsepti Marian ilmestyskirjaa edeltäneestä romaanikäsikirjoituksesta Elinkelpoinen, josta olen aiemmin yrittänyt kirjoittaa runoa ja nyt novellia.
Ensi viikolla on syntymäpäiväni, täytän 28. Sain jo syntymäpäivälahjani, sinisen orkidean, jollaista olin himoinnut niin, että se oli tullut jopa uniini (ne ovat siis valitettavasti sisältä käsin värjättyjä, mutta silti upeita – orkideat siis, ei unet). Suomesta on tullut useita kirjapaketteja.
Synttäriä seuraavana päivänä 17-vuotias pikkusiskoni ja tämän poikaystävä, jota emme ole koskaan tavanneet, lentävät tänne muutamaksi päiväksi. Minulla on ke-ma eräänlainen pääsiäisloma siis, vaikka tietenkin ScriptFrenzyä pitää silti kirjoittaa. Tekstitiedostot ovat kyllä täynnä erilaisia valmiita tai puolivalmiita blogipostauksia, joten en hiljene täälläkään. :-P
Töiden suhteen olen yhä ~150 tuntia jäljessä, se on vähän mälsää. Ei siis toivoa, että voisin aloittaa loman jo päivää etuajassa, syntymäpäivänäni. Ennen Screnzyä on tarkoitus saada luettua ainakin kolme kirjaa ja pitäisi saada valmiiksi Sabine, Weakling ja mielellään myös Snake Oil, mutta noiden novellien valmistuminen näyttää hieman utopistiselta. :-/
Kirjoita huippuleffa – tai melkein mitä vain
Tilasin kolme leffankirjoitusopasta ja minun oli tarkoitus arvostella ne kaikki yhdessä postauksessa, mutta tämä ensimmäinen oli niin oivallinen, että se ansaitsee ihan oman merkintänsä. Siitä on varmasti apua muillekin kuin käsikirjoittajille – koen, että yli tusinan kirjankirjoitusoppaan jälkeen tämä auttoi selvästi myös viime metreillä ollutta tuoreinta romaanikässäriäni. Kirja on siis Richard Walterin Essentials of Screenwriting: The Art, Craft, and Business of Film and Television Writing.
Kirjan kaksi pääteemaa ovat integraatio ja se, miten kaikki tekstissä jakautuu alkuun, keskiosaan ja loppuun. Oikeastaan koko kirjan kantava teema on, että tekstissä ei saa olla mitään ylimääräistä. Joo, ikivanha asia, mutta sitä selitetään ja havainnollistetaan hyvin. Kirjan erinomaisuus piilee siinä, että käytännössä kaikki sen neuvot ovat samaan aikaan oivaltavia ja itsestäänselviä.
Integraatio tarkoittaa sitä, että kaiken pitäisi viedä juonta eteenpäin ja kertoa hahmoista. Jokaisen kohtauksen ja repliikin, mutta myös jokaisen hahmon, tapahtumapaikan ja tekemisen. Kaikki mikä ei edistä tätä tavoitetta saa mennä. “When in doubt, throw it out.”
Tuo alku, keskiosa ja loppu -juttu koskee paitsi koko tekstiä, myös jokaista kohtausta ja jopa jokaista repliikkiä. Kaikilla kuuluu olla nuo kolme osaa ja yksikään osa ei saa olla turha. Mitään ei saa toistaa. Vaikkapa repliikki “Uskomatonta. Todella hieno juttu.” voi kuulostaa siltä, mitä ihminen oikeasti sanoisi, mutta siinä on tarpeetonta toistoa.
Kirjassa puututaan lukuisiin erilaisiin käsikirjoittajien perisynteihin, joista jotkut kiirivät amatööriydestä, toisia tekevät kovimmatkin prot (esim. tarinan lopettaminen liian myöhään), jotkut koskevat vain (valtavirta)leffoja/TV-sarjoja (ja näytelmiä), toiset kaikkea fiktiota.
Leffassa ja televisiossa pitää olla toimintaa, eikä tämä viittaa actionleffoihin vaan siihen, että pitää tehdä jotain, ei vain puhua. Esimerkiksi ravintolaan tai automatkalle sijoittuvia staattisia kohtauksia nähdään leffoissa aivan liikaa, samoin puhelinkeskusteluita. Näyttelijän nimikin on actor, ei vaikkapa speaker. Aivan.
Valitettavasti kuvaukseni perusteella kirja ei kuulosta yhtä loistavalta kuin se oikeasti on, koska en saa vangittua sitä oivaltavuuden ja itsestäänselvyyden yhdistelmää. Esimerkkejä kirjassa ei ole kovin paljoa (vaikka leffoja mainitaankin kymmenittäin, etenkin viimeisen viiden vuoden aikana tulleita), mutta siinä on esimerkiksi eräs kirjoittajan punakynällä suomiva käsikirjoitus.
Toki kirjassa käydään läpi myös se, miten kässäriään voi kaupata Hollywoodissa tai TV-yhtiöille. Suomalaiselle tästä osuudesta ei ole niin suurta iloa, vaikka se onkin mielenkiintoinen. Tiesitkö, että suurinta osaa kuvatuista elokuvista ei koskaan julkaista?
Kirjan kirjoittaja Richard Walter on siis elokuvakäsikirjoittamisen professori UCLA:ssa. Parhaat kirjoittamisoppaat tulevat yleensä ihmisiltä, jotka eivät vain kirjoita hyvin, vaan myös opettavat sitä.
Juhlien merkeissä
Järjestin viime viikonloppuna kirjanjulkkarit uusimmalle tietokirjalleni, reilusti myöhässä tosin. Olen järjestänyt sellaisia siitä asti, kun julkaisin ensimmäisen omakustanteeni, lääketieteellisen tietokirjan vuonna 2007 (ne kemut muuten alkoivat puutarhakutsuina, mutta päätyivät uima-allasbileiksi…). Nykyään minulla on kaksikin kustantajaa, mutta edelleen joudun itse järjestämään pirskeeni.
Tässä on toki hyvätkin puolensa: minä huolehdin tarjoiluista. En luota, että kukaan muu niistä yhtä hyvin huolehtisikaan. Voi miettiä, onko järkevää järjestää julkkareita hollantilaisille, kun he eivät edes ymmärrä, mistä kirjani kertovat (Marian ilmestyskirjasta on sentään kirjatraileri, jonka sen julkkareissa näytin), mutta siksi onkin kasapäin hyvää ruokaa. :-P Kirjani herätti myös paljon keskustelua, kun kuvailin sen sisältöä.
Tällä kertaa kerkesin ottaa kuvankin: popcorn-karamellimuffinit (dulce sin leche cupcakes kirjasta Vegan Cupcakes Take Over the World) ja karamellikuorrute itse kehittämäni, mansikoita, popcornia, elävän ravinnon mangopallot (oma resepti, kts. ed. linkki), terijakivihreätpavut (vakkarini, Vegan Lunch Box All Over The World), vegaaniset mustikkamarengit (tämä resepti miinus pistaasit ja karamellisiirappi plus mustikkajauhetta), karamellisoitusipulipiirakka (The Vegan Table) ja chipotlelehtikaalisipsit (perus elävän ravinnon lehtikaalisipsit, mausteena mm. hiivahiutaleita ja chipotleöljyä).
Kaikki teki erinomaisesti kauppansa. (Huomaa myös kirahvi sekä törkeän likaisten ikkunoiden takana näkyvä kevät!) Siniset asiat olivat spontaani, viime hetkellä tehty valinta, kun tajusin miten paljon sinisiä astioita meillä on. En mitenkään erityisesti keräile sinisiä astioita, mutta ruokavalokuvaajan kaappeihin kertyy kasapäin kaikenlaisia kauniita kippoja (ihana tahaton alliteraatio).
Minulle kirjanjulkkarit ovat tärkeä rituaali, ehkä samalla lailla kuin teatterintekijöille karonkka. Kirjoittaminen on niin sisäänpäinkääntynyttä touhua, että joskus sitä pitää tuoda ulospäinkin. Samalla se on niin abstraktia, että sitä on kiva välillä konkretisoida. Ja kyllähän kirjan julkaiseminen ansaitsee aina juhlat! Kaikki kaverini täällä ovat kirjoittajia, joten he varmaan vielä ymmärtävät tämän.
Tarkoitus oli järjestää julkkarit myös Suomessa, koska olen varmaan menossa sinne lähiaikoina, ehkä toukokuun alussa, mutta käytännössä aikataulu lienee liian tiukka. Harmi.
P.S. Hankalan potilaankin saa nyt ostettua myös e-kirjana.
Kustantajastani
Olen saanut joitain sähköposteja, joissa on kyselty, onko Marian ilmestyskirjan kustantanut Muruja lopettanut toimintansa vai mikä on, kun sen verkkosivusto ei ole pitkään aikaan toiminut kunnolla (kustantamon eri osoitteessa sijaitseva verkkokauppa on kuitenkin minun nähdäkseni koko ajan ollut toiminnassa, kuten tälläkin hetkellä).
Olen saanut myös blogikommentteja kustantajan huhutuista talousvaikeuksista ja sähköpostitsekin on kyselty, mm. eräs jota näistä syistä – toimimaton verkkosivusto ja huhut talousongelmista – epäilytti tilata kirjaani ennakkomaksulla (laskulla tilaaminen on tosin myös mahdollista). Tässä kustantamon lausunto asiasta.
Marian ilmestyskirjan kustantaja tiedottaa:
Muruja-kustannuksen kotisivuilla on esiintynyt ongelmia. Sivustoja päivitetään parhaillaan. Tuotanto on kuitenkin saatavissa osoitteesta http://www.verkkokirjakauppa.net.
Saattaa olla, että jostakin on kantautunut tieto, että Muruja-kustannus kärsii talousvaikeuksista. Näin todellakin oli kesällä 2011 (ennen Marian ilmestyskirjan ilmestymistä). Kriisi on kuitenkin selätetty ja uudestisyntynyt Muruja-kustannus toimii taas entistä ehompana.
Jani-Markus Heinola
Muruja-kustannus
www.muruja.net
Häpeämätön valmistui
Häpeämätön, kahdeksas romaanikäsikirjoitukseni ja Ilmestykset-trilogian kolmas ja viimeinen osa, on nyt valmis. Erittäin sopivasti sattui, että Minna Canthin päivänä! Lopullinen pituus on melko tarkkaan 53 000 sanaa, vaikka välillä liikuttiin jo 56 000:ssakin. Hiton hyvä kirja tuli! Tarinallisesti erittäin kompleksi ja silti simppeli, sekä mahtavat henkilöhahmot.
Kiitos kaikille kirjan kanssa auttaneille, etenkin ihanat koelukijani E, A, J ja P, joista E meni niin pitkälle, että jopa kokeili kirjan käsikirjoituksen lopullisessa versiossa olevaa muffinireseptiä. Mieheni auttoi keksimään tosi monia juttuja alkaen Vesan ammatista. Pilvari auttoi taidekysymyksissä, etenkin apurahat, galleriat ja muut. Lisäksi kiitos erinäisistä tiedoista Annelle, Jannelle, Marialle, Vandylle, NaNoWriMon foorumin tyypeille ja kaikille, joita en nyt muista nimeltä mainita. Ja tietysti Alfred Kordelinin säätiölle apurahasta!
En tässä jää lepäämään laakereilleni, sillä pitää editoida vielä vuosi sitten valmistunutta Makuuhaavoja-kässäri (joka näillä näkymin lopulta kuitenkin kai ilmestyy) ja suunnitella Marian ilmestykset -näytelmää, jonka ensimmäinen luonnos on huhtikuun projekti. Lisäksi pitäisi saada valmiiksi muutama novelli, joitain runoja, pari kolumnia tai vastaavaa, pari artikkelia, vammaiskirjallisuutta käsittelevä verkkosivu, kirjaehdotus seuraavasta tietokirjastani ja lähettää erinäisiä tekstejä kirjallisuuslehtiin, etsiä Marian ilmestyskirjalle ulkomaista kustantajaa, kääntää yhtä kirjaa, työstää ruokakirjaa…
Mutta onpahan yksi projekti vähemmän! Vaikka täytyy sanoa, että Ennaa ja Vesaa tulee kovin ikävä, Emiliaakin.
Juhlistamme varmaan vaihteeksi indonesialaisessa ravintolassa (ellen keksi jotain muuta), mutta se voi mennä viikonloppuun.
Seuraava romaani on jo suunnitteilla, tosin ei vielä kovin aktiivisesti.
Kainalokarvoja ja yökkäilyä
Suomessa oli hiljattain joku kainalokarvakohu. En ole halunnut perehtyä aiheeseen tarkemmin, mutta osaan kuvitella. Mikä olisikaan kamalampaa, kuin että naisella on karvoitusta. Naisenhan pitää mukautua kiltisti yhteiskunnan asettamiin rooleihin ja länsimaisiin kauneuskäsityksiin, muuten tämä ei ole oikea nainen.
Itse luovuin kainalokarvojen ajelusta siinä vaiheessa, kun olin saanut useamman vaarallisen imusolmuketulehduksen (samasta syystä en voi käyttää oikein mitään tavallista dödöä). Liian vaarallista immuunipuutoksiselle. Lyhennän niitä kyllä saksilla hygienian puolesta. Jos joku saa kainalosängestäni traumoja, se on hänen ongelmansa. Sääriä en ole koskaan ajellut, enkä aio niin tehdä.
On ironista, miten sukuelinten ja kainaloiden karvoituksesta, jonka tarkoituksena on kuitenkin vahvistaa ihmisen seksuaalista ominaishajua, tehdään tabu, “seksintappaja”. Jo sanan “kainalokarvat” kuulemisesta tulee hieman epämiellyttävä fiilis, niin kuin puhuttaisiin jostain hyvinkin ällöttävästä. Eräällä foorumilla olen nähnyt jopa väitteen, että nainen, joka ei ajele alapäätään ei ole sinut oman seksuaalisuutensa kanssa! Ei voi kuin sanoa, että WTF?!
Vielä enemmän minua kuitenkin kuohutti Monica Ålgarsin väitöstutkimus, jonka mukaan yli 50 % suomalaisnaisista laihduttaa. 1/10 naisista (tai ainakin hänen tuhansien aineistostaan) yrittää laihduttaa oksentamalla.
Joku kommentoi tutkimustulosta, että “yök”. Se ei kuitenkaan ole sama reaktio, joka minulle tuli. Ruumiineritteet, yök. Tässä on kuitenkin kyse muusta kuin ruumiinnesteistä. Minusta tuo tulos on kamala ja ennen kaikkea surullinen. Kamalaa ei ole se, että joku oksentaa, vaan että hän kokee siihen tarvetta. Joka kymmenes suomalainen nainen?
Health at Every Size -liike, josta kirjoitan lisää joskus lähiaikoina kunhan saan tuon kirjan luettua, on sitä mieltä, että vaikka ylipaino olisikin epäterveellistä, se ei voi olla niin epäterveellistä kuin oman kehonsa vihaaminen. Noita tuloksia lukiessa tämä on helppo uskoa. Ei pelkästään bulimian mittavat terveyshaitat, vaan se stressin, syyllisyyden ja itsevihan tunne, joka siihen ajaa!
Naisista laihduttaa ja oksentaa selvästi suurempi osa kuin miehistä. Mietin, miksi Suomessa niin moni oksentaa? Eihän Suomi ole edes läheskään yhtä laihdutuspakkomielteinen maa kuin vaikkapa Yhdysvallat.
Joku totesi siihen, että suomalaisessa kulttuurissa häpeä on vahvasti läsnä. Se on aivan totta. Toisaalta syömishäiriöön voi liittyä muutakin kuin pelkästään vallitsevan kauneusihanteen tavoittelu: unelma hallinnasta.
Luin joskus hollantilaisesta naistenlehdestä erään naisen kertomuksen siitä, miten hän sairastui syömishäiriöön nuorena, jo 1950-luvulla, jolloin naisen malli ei edes ollut mikään erityisen laiha. Hänelle laihduttaminen oli tapa pysyä kontrollissa – tai yrittää pysyä, syömishäiriöinen ei yleensä voi koskaan olla omasta mielestään riittävän laiha.
Monelle naiselle laihduttaminen voi olla se ainoa tapa kokea olevansa kontrollissa. Jos sekään ei onnistu, mitä itsetunnosta jää jäljelle?
P.S. Se keskiviikkona Kalevassa julkaistu mielipidekirjoitukseni on nyt luettavissa toisessa blogissani.
Mielipidekirjoitukseni Kalevassa
Sunnuntaina eräs puolituttu laittoi linkin Kalevan artikkeliin, jossa Oysiin toivottiin psykosomatiikan poliklinikkaa. Haastatellun psykiatrin mielestä jos syytä vaivoihin ei löydy, syy on lähes varmasti psykiatrinen. Metsään meni! Todellisuudessa tilanne on nimenomaan päinvastoin – suuri osa psykiatrisista diagnooseistakin on vain hutaisten annettuja nimiä fyysisille vaivoille.
Tuttuni pyysi minua kirjoittamaan vastineen ja niinpä minä naputtelin sellaisen. Tänään se julkaistiin Kalevassa (en tosin tiedä vielä, oliko sitä editoitu miten paljon).
Aiheesta oli helppo kirjoittaa. Olenhan kirjoittanut sairauksien psykosomatisoinnista paitsi Marian ilmestyskirjassa, myös uusimmassa lääketieteellisessä tietokirjassani Hankala potilas vai hankala sairaus. Vaikeinta oli tiivistää aihe enintään 3 000 merkin tekstiksi – tuo kirjani on melkein 800 000 merkkiä… On myös ikävä kirjoittaa ilman, että voi käyttää lähdeviitteitä. Olen lukenut aiheesta paitsi runsaasti tutkimuksia, myös monia erinomaisia tietokirjoja.
Tilan ja kyseisen median puitteissa päädyin kokonaan faktaperäiseen argumentointiin, en nostanut esiin omia tai kaveripiirin kymmeniä kokemuksia. Tutuillani mm. sellaisia oireita kuin korkea kuume, maksaperäinen keltaisuus ja verivirtsaisuus on syytetty psykosomaattisiksi. Tällaisia on ihan turha mihinkään romaaniinkaan sisällyttää, ei sellaisia kukaan uskoisi. Silti sitä tapahtuu.
Tekstiä ei valitettavasti ole verkossa, mutta ajattelin julkaista sen tuolla toisen kirjani blogissa varmaan perjantaina.
P.S. Sain eilen tulokset kahdesta luotettavasta testistä: minulla ei ole borrelioosia. Olisi ollut jokseenkin ironista, jos olisin saanut sen diagnoosin juuri ennen tuon tekstin julkaisua (suurinta osaa kroonista borrelioosia sairastavista syytetään psykosomaattisiksi tapauksiksi) ja huomioiden, että Marian ilmestyskirjan Mariallahan on borrelioosi (tai hyvin mahdollisesti on – varmuutta hän ei siitä saa).
Hengästyttävä kiinalaisamerikkalainen trippi 60-luvulle
Ostin tämän kirjan, kuten monta muutakin kirjaa, eurolla(?) Waterloopleinin kirjakirpparilta (täällä on kaksi kirjakirpparia/divaritoria, joista saa hyvin myös englanninkielisiä kirjoja). En tiennyt kirjasta mitään, sen nimi Tripmaster Monkey: His Fake Book vain vaikutti jännältä. Nolottaa myöntää, että en tiennyt edes, kuka oli sen kirjoittaja Maxine Hong Kingston.
Aloin lukea kirjaa kai viime vuoden huhtikuussa ja sain sen, kuten tavoitteena olikin, valmiiksi 31.12. Kirja ei ole sinänsä raskas tai hankala, se on vain jotenkin …uuvuttava. Etenkin alussa tuntuu, ettei siinä ole varsinaista juonta, vaan kiinalais-amerikkalainen työttömäksi jäänyt hippi-intellektuelli Wittman Ah Sing vain seikkailee 60-luvun lopun San Fransiscon alueella, haaveilee eeppisestä, myyttejä sekoittelevasta kungfunäytelmästä ja päätyy huumehuuruisiin kotibileisiin, joista tarttuu mukaan tyttö nimeltä Taña. Wittmanin etninen alkuperä ja kulttuuri on kirjassa jatkuvasti läsnä.
Voi tietysti olla, että juonessa olisi pysynyt paremmin mukana, jos kirjan olisi lukenut nopeammin loppuun, mutta toisaalta tuntui, että nimenomaan kirjan tyylin ja hitaan etenemisen ansiosta kärryillä pysyi pitkistä tauoista huolimatta hyvin. Loppua kohden kirjasta kyllä löytyy selvä tarinakin.
Tripmaster Monkey on beat-vaikutteista tajunnanvirtaa, postmodernin psykedeelistä verbaali-ilakointia, jonka kanssa aika-avaruus jää toiseksi. Tavallaan tuntuu siltä, että kirja voisi olla vaikkapa oikea muistelma, jota olisi dramatisoitu ja tiivistetty monen vuoden tapahtumat näennäisen lyhyeen ajanjaksoon. Kyllä se lukemisen arvoinen oli, vaikka ei miksikään suosikikseni muodostunutkaan.
En yleensä ota arvosteluihin mukaan lukunäytteitä, mutta tämän kirjan kohdalla se lienee perusteltua. Keskeltä kappaletta, koska kappale on lähes sivun mittainen, tämä on siis Wittmanin puhetta.
“They think they know us – the wide range of us from sweet to sour – because they eat in Chinese restaurants. They’re the ones who order the sweet-and-sour pork and the sweet-and-sour spare ribs and the sweet-and-sour shrimp. I’ve read my Aristotle and Agee, I’ve been to college; they have ways to criticize theater besides for sweetness and sourness. They could do laundry reviews, clean or dirty. Come on. What’s so ‘exotic’? We’re about as exotic as shit. Nobody soo-pecial here. No sweet-and-sour shit. No exotic chop suey shit. So this variety show had too much motley; they didn’t have to call it ‘chop suey vaudeville.’ I am so pissed off.”
(Kirja ei muuten ole niin vaikea, sekava tai outo kuin tästä arvostelusta ehkä saa kuvan. Luin viime vuonna sekä oudompia että raskaampia kirjoja.)
Pummi kunnes toisin todistetaan
Kirjoitin hiljattain lehtiartikkelin Brittien vammaistukien leikkauksista ja vammaisten demonisoinnista, tosin se ilmestyy valitettavasti vasta kesällä. Artikkelista haluttiin kuitenkin melko lyhyt, joten en saanut mahdutettua siihen läheskään kaikkea, mitä olisin halunnut. Lisäksi päätoimittaja on tiukka siitä, että kirjoitustyylin pitää olla hyvin neutraali ja asiapohjainen.
Brittien vammaistukien rajut leikkauksia perustellaan kahdella eri tavalla. Ensimmäinen on, että jos vammaisilta otetaan tuet pois, he menevät töihin. Parempaa, sairastuilla lusmuilijat voidaan pakottaa töihin. Palkatta. Nerokas idea, eikö? Joku voisi kuvitella, että sairaslomalla/eläkkeellä olijat ovat sillä siksi, että he eivät ole työkykyisiä, mutta eihän se nyt näin voi mennä.
Lisäksi Briteissä väitetään yleisesti, että jopa 3/4 vammaistukien saajista olisi todellisuudessa työkykyisiä. Lehdet kutsuvat heitä yleisesti pummeiksi. Monet britit uskovat sairastuen saajista samaa kuin jotkut suomalaiset maahanmuuttajista: siellä ne vaan sossun rahoilla ajavat Lamborghineilla. Eikä ihme, kun Brittien lehdistö levittää näitä väitteitä. Virallisten arvioiden mukaan kuitenkin vain 0,5 % vammaistukien saajista saa niitä perusteettomasti (kaikista tuista noin 1 % menee huijareille).
Erityisen mielenkiintoiset numerot liittyvät sosiaalitukien ilmiantopuhelimeen. Kyllä, Briteissä on olemassa oma puhelinnumero, johon voit ilmiantaa ne sairaspäivärahoja nostavat naapurisi, jotka todellisuudessa golffaavat Bahamalla!
Jo pelkästään puhelinlinjan olemassaolo kuulostaa vakuuttavalta perustelulta sille, että sen täytyy olla tarpeellinen. Ei kai sitä muuten pidettäisi? Sinne tuleekin jopa 700 puhelua päivässä. 96 % puheluista on tosin tilastojen mukaan pelkkää ajanhukkaa tai tahallista panettelua.
Suurin osa yhteydenotoista on tehty niin heppoisin perustein, ettei niitä katsota edes tutkimisen arvoisiksi. Vain pieni osa vaatii lisäselvityksiä. Tutkituista tapauksistakin 87 prosentissa todetaan, ettei mitään virhettä ollut sattunut.
Kaiken kaikkiaan 1,3 %:n puhelinlinjalle raportoiduista ihmisistä todetaan huijanneen sosiaalitukia. Kuulostaa todella alhaiselta numerolta, jos nämä kerran ovat nimenomaan ihmisten ilmiantamia tapauksia! Puhelinlinjan annetaan ymmärtää säästävän yhteiskunnan rahoja, mutta ei sen ylläpitäminen saati väitteiden tutkiminen ilmaista ole.
Kyse ei myöskään ole vain rahasta. Briteissä on viime aikoina raportoitu paljon itsemurhia seurauksena lakkautetuista vammaistuista tai pelkästään tämän uhasta/pelosta. Voi tuntua oudolta, että joku tappaisi itsensä vain siksi, että pelkää tukien lakkauttamista, vaikka varmuutta asiasta ei ole.
Minun on kuitenkin valitettavan helppo ymmärtää tätä. Itse olen ollut aikoinaan pari vuotta sairaslomalla/sairaseläkkeellä, enkä koskaan saanut penniäkään näistä rahoista. Siitä seurannut trauma ja nöyryytys vei minulta yöunet ja heikensi terveydentilaani, luultavasti pysyvästi (koska stressi aiheuttaa keholleni pysyviä vaurioita).
Myöskään toimeentulotuen jatkuvuudesta ei ollut takeita. Tiedän useita ihmisiä, jotka ovat menettäneet tukensa (tai se on laskenut liian alas) heikon terveydentilansa takia. Vaihtoehtoja heille on ollut kodittomuus tai rikollisuus. Rikollisena minua käytännössä pidettiinkin – sossu lähetteli valokopioituja papereita, joissa kehotettiin pohtimaan rikos- ja päihdehistoriaani. Alle 25(?)-vuotias toimeentulotuella on automaattisesti syrjäytynyt hylkiö, vaikka syrjijänä olisi Kela.
Kelan kohtelu tuntui ihmisoikeusrikokselta, koska sitä se on. Vammaisia ja sairaita kohtaan on helppo tehdä rikoksia, koska heillä ei ole voimia nousta vastaan. Tämä on yksi syy monista, miksi olin liian traumatisoitunut asumaan enää Suomessa.
Kun “hyvinvointiyhteiskunta” ei tuekaan sinua, siinä on kyse muustakin kuin rahasta. Kun ihmiset ilmiantavat toisia ei-tarpeeksi-vammaisina tai muuten vaan pummeina, siinäkin on kyse muustakin kuin rahasta. Kyse on nöyryytyksestä, ihmisarvon alentamisesta.
Eräs tuttavani Suomessa oli yksi niistä monista, jotka ovat tehneet itsemurhan saatuaan Kelalta kielteisen päätöksen sairaspäivärahasta. Se oli minulle iso shokki, mutta samalla ymmärsin liiankin hyvin, miltä hänestä tuntui. Toivon todella, ettei tuollaisia ilmiantonumeroita koskaan tule Suomeen.
7 asiaa, joita et tiennyt
Nyt tämmöinen blogihaaste/meemi, johon kollegani Elina Rouhiainen minut haastoi. Kannattaa tutustua hänen blogiinsa, etenkin jos paranormaali romanssi kiinnostaa, sillä hänen syksyllä ilmestyvä esikoiskirjansa edustaa tätä genreä – ilmeisesti ensimmäisenä Suomessa.
Nyt luvatut seitsemän faktaa minusta/kirjoistani/kirjoittamisestani, joita ette vielä tiedä. Ei tullut näemmä mitään Marian ilmestyskirjasta, koska siitä höpötän muutenkin niin paljon, että ne mielenkiintoisimmat anekdootit on kuultu jo täällä tai muiden blogikommenteissa moneen kertaan. Tuo #7 on sekin kaikkien(?) tuttujeni tiedossa, mutta ajankohtaisuutensa takia otin sen silti mukaan.
1. Monet kirjoittamisoppaat väittävät, että kukaan kirjailija ei oikeasti pidä kirjoittamisesta, vain lopputuloksesta (ja siitä, että ovat kirjailijoita). No, olen vähän eri mieltä. Kirjoittaminen on lempipuuhaani, enkä juuri koskaan joudu itseäni siihen patistamaan. Ruoka-aiheisen tietokirjani, käytännössä keittokirjan, tekemiseen sen sijaan usein pitää, se vaatii niin hurjasti voimia. Se on niitä asioita, joista periaatteessa pidän, mutta jotenkin ei vain huvittaisi.
2. Annoin kerran, jänskätyksestä täristen, Twitteriä käsittelevän tietokirjani käteen eräälle julkisuuden henkilölle, joka on/oli todella innokas Twitterin käyttäjä. Olin tosi ylpeä nerokkuudestani ja varma, että hän hehkuttaisi kirjaani kaikille Twitterissä ja myynti räjähtäisi. Näin ei koskaan käynyt (kirja myi kyllä silti loppuun nopeasti).
3. Minulla voi mennä romaanin lukemiseen kauemmin kuin kirjoittamiseen. Esimerkki: Somerset Maughamin Of Human Bondage. Mainio romaani, ei erityisen raskas/vaikea, mutta aloin lukea sitä lokakuussa ja olen saanut vasta 2/3 luettua. Eli siinä menee lähes varmasti pidempi aika kuin keskeneräisessä kässärissäni!
4. En ole saanut markkinoitua vuonna 2008 julkaisemaani omakustanneromaaniani läheskään yhtä paljon kuin pitäisi, koska minulle tuli alitajuinen asennevamma, että koska se on omakustanne, sen täytyy olla huono (nettisivutkin olen näemmä päivittänyt joskus 2009…). Vaikka kaikki kaverini, sellaisetkin jotka uskaltaisivat sanoa jos eivät tykkäisi, ovat tykänneet paljon (paitsi mieheni). Nyt hiljattain rohkaistuin myymään sen englanninkielisen version parille hollantilaiselle tutulleni.
5. Joskus tuntuu, että en osaa oikeasti kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Vaikea selittää, siis niin että en kirjoita “oikein”, niin kuin moni kirjailija kuvaa kirjoittavansa. Olen huono dramatisoimaan, en “näe” asioita edessäni, minulla ei ole hienoa tyyliä, vaikka haluaisin. Eli siis kirjoitan “väärin”. Sitten kun loistavina pitämilleni novelleille satelee hylkyjä eivätkä ne koskaan sijoitu kirjoituskilpailuissa, niin tämä vahvistaa tulkintaani, että teen jotain perustavanlaatuisesti väärin.
6. Käytän hurjasti mieheni ja IRC-kanavien apua tietojen kyselemiseen, brainstormaamiseen ja sanojen ehdottamiseen. Mikä automerkki voisi olla tällaisella ja tällaisella tyypillä? Mistä alkoholijuomasta tulee törkeän värinen oksennus? Mikä verbi kuvaa nojatuolissa istumista, mutta ei ole flegmaattinen kuin vaikka röhnöttää? (Mieheni antaa joskus tahallaan ihan järjettömiä ideoita, mutta useamman kerran hänen “järjettömistä ideoistaan” on tullut valtava ahaa-elämys, kuten tulevan Marian ilmestyskirja -näytelmän kohdalla!) IRC on loistava, koska sieltä saa lähes vuorokauden ympäri vastauksia, esim. eräs kielitiedettä opiskeleva tuttu on ollut monesti avuksi ja eräs beetalukijoistani on siellä. Joskus käytän tähän Twitteriäkin.
7. Tänään tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun aloitin pieniannoksisen naltreksonin eli LDN:n, joka pysäytti neurologisen sairauteni etenemisen, paransi kuntoani ja sain sen myötä ns. uuden elämän. Ennen sitä olin niin huonossa kunnossa, että pieninkin rasitus vei vuodelepoon (esim. pinaattikeiton tekeminen pakastepinaatista). 50 metrin kävely tuotti suuria vaikeuksia. Tällä hetkellä kävelen jopa useita kilometrejä päivässä. Enpä tuossa kunnossa oikein pystynyt kirjoittamaankaan. Siihen ovat tosin auttaneet todella merkittävästi myös useat kognitiota parantavat lääkkeet. (Jotkut väittävät pirasetaamin “tappavan luovuuden”, mutta olen tästä täysin eri mieltä.)
