Archive for April, 2012
Keikkaa pukkaa
Esittelen Marian ilmestyskirjaa, luen sitä ja kerron esimerkiksi siitä, miten päädyin kirjailijaksi Kallion kirjastossa Helsingissä (Viides linja 11) maanantaina 14.5. kello 16. Tilaisuus on luonnollisesti ilmainen ja kaikille avoin – olettaen että suunnattomat ihailijalaumani mahtuvat kaikki sisään. ;-> Jaan myös Marian ilmestyskirjan kauniita käyntikorttikokoisia esittelykortteja ja voin toki signeerata kirjoja.
Lisäksi ajattelin, että voisin ehkä lukea vähän myös syksyllä ilmestyvästä seuraavasta romaanistani Makuuhaavoja. En tiedä, kuuluuko tällainen asiaan, mutta pitäähän sitä nyt paikalle saapuvia palkita jollain erityisellä.
Tapahtumasta saa toki kertoa eteenpäin, esim. Facebookissa. Sen pitäisi erään paikallislehden tapahtumakalenterissa ollakin.
Jotta ei tulisi kerrankin kirjoitettua kohtuupituista blogipostausta, niin mainostanpa vielä, että Muruja-kustannuksen kustannustoimittajalla Jani-Markus Heinolalla on nyt myös blogi.
Lisäksi mainittakoon, vaikka aikaista onkin, että tänä vuonna olen taas hieman ryhdistäytynyt yleensä laiskanlaisessa lehtikirjoitustahdissani. Kesäkuun Tukilinjassa on minulta paitsi kolumni, myös artikkeli ja kesäkuun Imagessa on myös kirjoittamani juttu. Ehkä jotain muutakin tulossa ulos kesäkuussa, saa nyt nähdä…
Goottiemon kauhujen lipas
Suosittuja blogeja pitävä SusuPetal on julkaissut useita omakustannekirjoja. En ole hänen edellisiin teoksiinsa tutustunut, mutta hän lähetti minulle Goottiemon kauhujen lippaan. Nyt tekee mieli kyllä tutustua aiempaankin tuotantoon.
Omakustanteiden jälkeen SusuPetalilta piti ilmestyä kirja Arktisen Banaanin julkaisemana. Se on ollut kirjakaupoissa ennakkotilattavana jo pitkälle viime vuodesta. Tällä hetkellä kirjan kohtalo on (tekijästä riippumattomista syistä) tosin valitettavasti auki.
Goottiemon kauhujen lippaan päähenkilö on vihdoin saanut kustannussopimuksen Trooppinen Hilla -nimisen kustantamon kanssa. Pitkästä odotuksesta huolimatta siitä ei seuraa auvoa kuin hetkellisesti, vaan pelkästään hirveä kriisi. Kässäriä pitäisi editoida, mutta yhtäkkiä se onkin ihan hirveä, eikä joogakaan auta. Auttaisikohan lasten äidin mielenterveyden ja perheen mielenrauhan pelastamiseksi hankkima kylpyläreissu?
Goottiemon kauhujen lipas on erittäin hyvin kirjoitettu, samaan aikaan surullinen ja hillittömän hauska, ja kivasti kuvitettu. Sen ja pienen koon ansiosta sen ahmaisee nopeasti, toivoo, että kirja olisi pidempi. Samaa on moni käsittääkseni sanonut SusuPetalin kirjoista, ne ovat harmittavan lyhyitä. Mutta eihän kirjan hyvyyttä tietysti mitata sivumäärällä.
Kaikki tai ei mitään
Kaikki kuolevaiset, joiden kalenteri ei ole koko ajan täynnä, tuntevat sen ilmiön. Välillä ei ole mitään, välillä on sitten kaikki. Samaan aikaan tai vähintään samassa sumpussa.
Yleensä meillä ei ole täällä mitään ohjelmaa, mutta nyt on ollut vähän poikkeustilanne. Ensin heti synttäriäni seuraavana päivänä 4.4. pikkusiskoni ja tämän poikaystävä tulivat käymään. He vieläpä sairastivat täällä rajun, Suomesta tuodun vatsataudin, joka onneksi ei tarttunut meihin, varsinkin kun minulle se olisi ollut hengenvaarallinen.
Heti seuraavana päivänä heidän lähdettyään tavattiin miehen entistä työtoveria Suomesta ja siitä seuraavana Itävallassa asuvaa suomalaista nettituttuani, joka oli täällä päiväseltään. Sitten oli miehen työkaverin läksiäiset, hän kävi meillä kylässä (meillä ei yleensä ikinä käy vieraita…) ja vielä läksiäisten rääppiäisetkin (samana päivänä olisi ollut NaNoWriMo-miitti, mutta se siirtyi muista syistä tälle viikolle).
Lauantaina tapasin kirjailija Hanna van der Steenin, joka oli Amsterdamissa käymässä. Oli tosi mukava tavata! Oli tarkoitus käydä myös mieheni kanssa Haarlemissa tapaamassa tuttua ja olisimme nähneet kukkakulkueenkin, mutta ilma oli liian mälsä. Ehkä hyvä niin – kiitos kauhean junaonnettomuuden olisi ollut vaikea pästä sieltä pois (onnettomuusjunissa emme sentään olisi olleet, ne menivät eri raideosuudella, vaikka Amsterdamissa kuitenkin).
Ensi viikolla tapaan ehkä yhden tuoreen tuttavuuden. Lisäksi luoksemme tulee viikoksi punkkaamaan Espanjassa tilapäisesti asuva suomalainen ystävä, jonka piti tulla ensin pitkäksi viikonlopuksi, sitten melkein viikoksi ja nyt hän tuleekin koko viikoksi, kun ei saanut muuten lentoja. Tosi kivaa muuten, ei siinä mitään, paitsi että kun minä olen sen parisataa tuntia töistä jäljessä… Aiomme ehkä uhkarohkeasti lähteä Kuningattarenpäivänä suuriin teknobileisiin.
Sitten kaverin lähdettyä alkaa loma, jolloin on tarkoitus käydä Venlossa ja Maastrichtissä, Utrechtissä (lääkärillä) ja sitten Suomeen, jossa on noin 16 eri juttua neljän kokonaisen ja kahden puolikkaan päivän aikana. Sitten 16.5. koko hullunmylly taitaakin olla ohitse. Kesäkuussa saattaa tulla kaksikin kaveria käymään, mutta tuskin kauheasti muuta.
Kalenterin lisäksi äkillisestä ähkystä on kärsinyt myös kirjahylly, jonka kohdalla se toki onkin erittäin suotavaa, varsinkin kun viime viikolla sain viisi kirjaa luettua loppuun. Sain synttärilahjaksi kai peräti kahdeksan kirjaa, lähinnä suomalaisia, sitten posti kiikutti Amazonista kolme tietokirjaa ja Suomesta SusuPetalin kirjan ja em. läksiäistyyppi lahjoitti kaksi opusta (olisin huolinut enemmänkin, sen verran laatukirjoja miehen hylly pursui!).
Useampi blogaaja on nyt täyttänyt tällaisen vapaamuotoisen Jos minä saisin päättää… -meemin/haasteen, niin ajattelin, että jospa minäkin, enkä jaksa perustaa sille omaa postausta. Saa vastata, jos et vielä ole niin tehnyt. (Tässä ei kai ollut mitään virallisia määriä, joten päädyin mukavaan tasalukuun 5+5. )
Jos minä saisin päättää…
Itselleni
- Jokin ulkomainen kustantaja kiinnostuisi Marian ilmestyskirjasta (aion siis tehdä asialle jotain, enkä vain odotella).
- Häpeämätön saisi ison kustantajan.
- Leffakässäristä, jonka aion kirjoittaa ensi vuonna, tehtäisiin leffa.
- Tuttuni saisi rahoituksen Marian ilmestyskirja -elokuvaan lähivuosina.
- Rikkimenneen aivolisäkkeen voisi korjata.
Maailmalle
- Suomalaiset oppisivat purnaamaan asioista tahoille, jotka voivat tehdä niille jotain, eivätkä vain toisilleen/Facebookissa, ja muutenkin nousemaan barrikadeille, jos jokin asia on oikeasti pielessä. (Toki olisi tärkeää myös osata kiittää, mutta tuo olisi vieläkin olennaisempaa siinä, että Suomesta saataisiin ehkä vielä joskus asuinkelpoinen paikka.)
- Suomen “terveydenhuolto” ei olisi hengenvaarallisen paska ja odotusajat jopa yli kymmenkertaisia sivistysmaihin verrattuna.
- Lääkikseen valittaisiin soveltuvuuskokeilla, ei pääsykokeilla, tai joidenkin maiden tapaan koulumenestyksellä (useissa maissa käsittääkseni valinta perustuukin ainakin osittain haastatteluihin).
- Kenellekään autoimmuunisairauksia sairastavalle ei tarjottaisi immunosuppressantteja, jotka ovat paskoja lääkkeitä ja vain pahentavat sairautta pidemmän päälle, vaan pieniannoksista naltreksonia ja muita immunostimulantteja, jotka ovat paljon tehokkaampia ja turvallisempia.
- Kukaan ei tekisi lukukelvottomia blogeja, joissa on tyyliin pinkkiä Comic Sans -tekstiä vaaleanvihreällä taustalla.
Seuraava romaanini Makuuhaavoja
Eilen tuli vihdoin postissa kustannussopimus, joka oli postissa jumitellut peräti 2,5 viikkoa (normaalisti kusti polkee Suomesta tänne muutamassa päivässä, usein jopa kahdessa). Nyt ilkeän siis sanoa, että Ilmestykset-trilogian toinen osa Makuuhaavoja mitä todennäköisimmin ilmestyy syksyllä, noin 250-sivuisena kovakantisena teoksena.
Tähdennettäköön, kun väärinkäsityksiä aiheesta on tullut, että Makuuhaavoja ei ole jatkoa Marian ilmestyskirjalle. Trilogian kirjoilla ei ole yhteisiä henkilöhahmoja, vaikka aihe (eli vammaisuus/pitkäaikaissairaus) onkin sama, ja teematkin toki vaihtuvat.
Makuuhaavoja on hyvin erilainen kirja kuin Marian ilmestyskirja ja trilogian tuleva päätösosa Häpeämätön. Se ei ole juurikaan dramaattinen, hätkähdyttävä tai yhteiskunnallisesti kantaaottava, vaan pelaa enemmän nyansseilla, vivahteilla ja vastakkainasetteluilla. Se voi olla tummasävyinen, mutta ei sinänsä synkkä, ja ironia/musta huumori on vielä tärkeämmässä roolissa kuin Marian ilmestyskirjassa.
Kirjan päähenkilö on CFS:ää sairastava vuoteenoma Kai, joka ennen sairastumistaan opiskeli kielitiedettä ja haaveili standup-koomikon urasta. Nyt kaikki on kuitenkin pysähtynyt paikalleen. Tyttöystävä Helinä, kunnianhimoinen nyrkkeilijä ja kokki, kyllästyi hänkin lopulta ja otti hatkat.
Sama pysähtyneisyys vaivaa myös Kain siskoa Katria, joka pitää veljestään huolta. Työ naistenlehdessä turhauttaa ja maidenvälinen kaukosuhde koettelee hermoja, eikä vuosia kestänyt tilanne tunnu etenevän mihinkään. Murhetta aiheuttaa myös saattohoidossa oleva äiti, joka tosin on jo niin monesti ylittänyt lääkäreiden elinikäennusteet, että ehkä hän ei sittenkään kuole.
Kai on kärsinyt pitkään hyperakusiasta eli kuuloyliherkkyydestä, mutta yhtäkkiä se pahenee voimakkaasti. Pieninkin ääni muuttuu sietämättömäksi. Naapuriasunnoista kuuluvat äänet saavat Kain kuvittelemaan naapureidensa elämät pieniä yksityiskohtia myöten. Mahtaavatko ne vastata todellisuutta?
Jos olet blogaaja ja haluat Makuuhaavoja-romaanista arvostelukappaleen (valitettavasti jaossa blogaajille on taas vain sähköisiä versioita), voit ilmoittautua jo nyt. Myöhemminkin toki ehtii, kirjaa ei ole vielä edes oikoluettu saati taitettu. Myös Marian ilmestyskirjasta on edelleen saatavilla arvostelukappaleita.
Paljon mölyä tyhjästä
Viime aikoina mediassa on kohistu paljon polyamoriasta eli monirakkaussuhteista. Typerin otsikko oli Uuden Suomen “Uusi ilmiö kuohuttaa”, joka on sarjassamme älyttömimpiä otsikoita ikinä. (Joo, monisuhteet ovat ihan uusi juttu…) Yksi kohun pääsyypäistä on kaverini Joonas, joka on ollut useissa lehdissä (mm. Hesari) ja televisiossakin puhumassa aiheesta.
Erään lehden gallupissa 2/3 suomalaisista ei hyväksynyt polyamoriaa. Mitä helvettiä? Keskiajallako me vielä elämme? Samaan aikaan suuri osa ihmisistä (jopa suurin, riippuu mitä tilastoja uskot) on kuitenkin pettänyt. Eli on enemmän jees pettää kuin olla useamman ihmisen kanssa niin, että kaikki tietävät asiasta?
Nolottaa, että suomalaiset (ja toki monet muutkin, erityisesti jenkit) ovat suurelta osin niin hölmöjä, että jos eivät ymmärrä jotain asiaa, sen täytyy olla väärin, vaikka mitään haittaa siitä ei olisi kenellekään. Hollannissa tällainen ajattelutapa on vieras, yksi syy miksi pidän tästä maasta.
Jotkut epäilevät, että ennakkoluuloissa on kyse kateudesta. Polyt vievät muiden naiset! Ja miehet myös! Mutta ehkä kateus kohdistuukin siihen, että miten joku ei muka ole mustasukkainen, vaikka minä olen? Epäreilua! Pakko olla kusetusta, koska minähän olen itse maailman paras ihminen. Hesarinkin piti päästä käyttämään sanoja kuten “mehiläiskuningatar” ja “hullunkurinen perhe”.
Polyamoria on kiehtonut minua jo vuosia. Ei omakohtaisesti, että haluaisin kokeilla monisuhdetta, mutta ilmiönä. Kaveripiiristä löytyy runsaasti polyja, mm. paras ystäväni. Monet heistä ovat naimisissa. Joillain on vakkarimonisuhteita, toiset elävät yhdessä avoimessa suhteessa. Kenellekään ei ole ollut mitään harmia polyamoriasta. Miksi olisikaan?
Polyamoriasta kirjoitin romaanissani Elinkelpoinen, joka jäi julkaisematta, sekä eräässä novellissani. Vuosina 2008-2009 tarjosin aihetta useille suomalaisille aikakauslehdille, mutta yksikään ei ollut kiinnostunut. Ei kai ihme. Jos Uutta Suomea on uskominen, polyamoriaa ei silloin ollut vielä keksitty.
P.S. Vammaiskirjallisuutta käsittelevä esseeni The Cripfic Manifesto on nyt julkaistu Breath & Shadow -lehdessä. Minulla on työn alla vammaiskirjallisuutta käsittelevä englanninkielinen sivusto (tai siis, sivu – ainakin alkuun sen on tarkoitus olla lähinnä linkkilista).
100 liuskaa kuolematonta draamaa
ScriptFrenzyn voitto on nyt sitten pokattu, 100 sivua tuli täyteen jo 11 päivässä, eli peräti 19 päivää etukäteen. Tosiaan näytelmäliuskat ovat hyvin, hyvin tyhjiä – paljon rivinvaihtoja, valtavat marginaalit jne – verrattuna tavalliseen kässäriin, eli se selittää.
Työmäärä on tosi pieni verrattuna NaNoon, ainakaan suomenkieliseen NaNoon. Sikäli kyllä saavutus, että viimeisen viikon aikana on ollut peräti kolmet suomalaiset vieraat viihdytettävänä, kahdet tosin vain pikaisesti.
Itse Marian ilmestykset -näytelmä ei tosin ole vielä valmis. Olen nyt kohtauksessa 27 ja vielä olisi kai kaksi kohtausta (ja sitten on tietysti vielä editointi). Olisi kiva päästä loppuun vielä tänään, mutta pahimmillaan jäljellä voi olla 15 liuskaa ja se lienee vähän turhan paljon (oikeasti minun pitäisi tehdä töitä, mutta olen liian huonossa kunnossa siihen).
Se minua huolestuttaa, onko kohtauksia liikaa, eli ovatko ne siis liian lyhyitä. Monissa näytelmissähän on vain 3-10 kohtausta. Shakespearen joissain on 25-30, mutta nuo näytelmät taitavat olla monta tuntia pitkiä.
Olen karsinut Marian ilmestyskirjasta jo hurjan määrän juttuja ja monet jutut tiivistänyt pariksi riviksi johonkin kohtaukseen. En tiedä, miten voisin saada kohtausten määrää enää tuosta vähemmäksi.
Muutenkin pituus voisi olla lyhempi, mutta en usko, että sitäkään saan juuri alle 120 liuskan lopullisessa versiossa. Joidenkin mielestä yksi liuska vastaa yhtä minuuttia lavalla, toisten mielestä jopa 1,5. Eli siinä ja siinä, kuinka moni uskoo pyllynsä kestävän noin pitkää näytelmää harrastelijateatterissa.
Olisi tosi kiva löytää näytelmälle beetalukijoita! Ei ole väliä, oletko lukenut Marian ilmestyskirjan vai et. Tietysti olisi kiva, jos löytyisi teatteri-ihmisiä, mutta muidenkin mielipiteelle olisi varmasti käyttöä (esim. sen arvioimisessa, tulevatko jotkut jutut tarpeeksi selvästi esiin). Jos et ole ikinä lukenut näytelmää, kerrottakoon, että niitä on helppo lukea. Ei ole mitään mystisiä INT/EXT-koodeja jne kuten leffakässäreissä.
P.S. Olen tulossa Suomeen äitienpäiväviikonloppuna (en tosin sen takia) ja vähän sen molemmin puolin. Jos joku haluaa tavata… Näillä näkymin olen varmaan vain pk-seudulla ja ehkä pikaisesti Hämeenlinnassa. Yritän jotain kirjastokeikkaakin itselleni järjestää.
Pinnalle
Olen lukenut Margaret Atwoodin kaikki tuoreemmat romaanit, mutta Surfacing on noin 40 vuotta vanha kirja. Se kertoo nimeämättömästä naisesta, joka palaa miesystävänsä ja tuttavapariskunnan kanssa lapsuutensa erämaisemiin Kanadan Quebeciin, etsimään kadonnutta isäänsä, mutta ehkä enemmän itseään. Suomalaisen on varmaan monia muita helpompi kuvitella itsensä tuollaiseen “metsässä keskellä ei mitään” -paikkaan.
Surfacing on varsin lyhyt romaani, mutta siinä kesti minulla yllättävän kauan lukea, 2-3 viikkoa kai. Se on erittäin kauniisti kirjoitettu, eikä missään nimessä vaikea, mutta tavallaan kuitenkin raskas. Kirja kertoo luontoon palaamisesta, eläimellisyydestä, ehkä järjen menettämisestäkin. Parisuhteet ovat toisaalta biologiaa, toisaalta perverssejä alistussuhteita. Ote on siis ihan yhtä feministinen kuin Atwoodin scifikirjoissakin.
Kirjassa on ehdottomasti jotain samaa kuin Kärpästen herrassa, josta en hirveästi pitänyt (eikä kyse ollut siitä, että se oli liian inhottava). Tästä enemmän, mutta en yhtä paljoa kuin Atwoodin muista kirjoista. Suosittelisin tätä erityisesti kaikille, jotka haluavat mielenkiintoisen, ei niin puhkikalutun romaanin analysoitavaksi koulussa (lukio- tai yliopistotasolla).
P.S. Unohdin viime viikolla mainita, että kirjeeni teiniminälleni julkaistiin Dear Teen Me -blogissa. Kaikki kirjoittajat olen kirjailijoita ja olen siellä varsin hyvässä seurassa! Vaikka et tykkäisi lukea englantia, voit silti naureskella nuoruuden valokuvilleni.
Palautetta ajatuksella
Sain tämän palautteen Marian ilmestyskirjasta sähköpostilla pari viikkoa sitten (kiitos!). Lähettäjä antoi luvan julkaista siitä osia.
“Aloitin ilmestyskirjan lukemisen bussissa ja kun tulin kotiin, istuin sohvalle ja luin kirjan loppuun! Se kertoo paljon kirjastasi ja sen merkityksestä itselleni.
Kirja on hyvin kirjoitettu. Se on helppolukuinen, vie lukijan mukaansa. Pidin kirjan ihmiskirjosta ja ihmettelen, millaisissa maailmoissa ne ihmiset elävät, joiden mielestä kirjan ihimisillä oli liikaa ongelmia tai että he olivat liian outoja. Minusta he olivat tavallisia ihmisiä ja tapasi kertoa heistä, tekivät heidät “normaaleiksi”, sana mitä inhoan, mutta en nyt keksi tähän parempaakaan sanaa. Terve ei ainakaan ole se sana! Tavallinen ehkä.
No, ihmiset elävät eri maailmoissa ja monet kulkevat elämänsä läpi silmät kiinni. Ehkä sellainen ihminen sitten ihmettelee vähän kaikkea, joka poikkeaa omista tutuista kuvioista. Uskon, että luottamus ystäviin näyttää ihmisille eri puolia heidän elämästään. Jos tärkeintä on pitää yllä “normaaliuden” kulissia, ei tällaista luottamusta tietenkään voi syntyä ja silloin elämä näyttäytyy kauniilta ja harmoniselta illuusiolta.
Pidin kirjan lopusta. Ei elämässä kulje draaman kaarta, se on olemassa vain tragedioissa ja sankaritarinoissa. Kirjasi oli slice of life-kirja tärkeästä asiasta: ota minut sellaisena kuin olen.”
Kirjoittaja myös kertoi, että hänen tyttärensä on paljolti samanlaisessa tilanteessa kuin Maria. Ei siis kirjan muita ikäviä tapahtumia, mutta sairaus, lääkäreiden asenteet, pyörätuoli jne. Tuntui pahalta lukea sitä, tunteet tulivat pintaan.
Vaikka kirjassa monet asiat perustuvatkin tositapahtumiin, lähinnä tutuille sattuneisiin, niin lohdullista itselleni kirjoittajana on kuitenkin ollut se, että Maria on fiktiivinen hahmo. Tietysti on edelleenkin, mutta jotenkin silti tuntui siltä kuin ei. Vaikea selittää.
Marian ilmestykset -näytelmässä olen jo sivulla 51, eli yli puolenvälin tavoitteen kannalta. Vähän luulen kyllä, että näytelmästä tulee yli sata sivua pitkä. Tämä on hieman ongelma, koska yleensä katsotaan, että yksi liuska vastaa 1-1,5 minuuttia näyttämöllä. Pitää lopuksi miettiä, saisiko tuota jotenkin lyhennettyä. Hyvin suuri osa asioista on jo jouduttu jättämään pois tai käsittelemään vain pikaisesti.
Liian vähän
Sain viime viikolla kirjoitettua yllättävän paljon. Siis suhteessa siihen, etten saanut tehtyä paljoa mitään.
- 6(?) blogipostausta (joista kaksi mielestäni erittäin hauskoja ja onnistuneita) omiin blogeihin
- 1 juttuehdotus kirjoitettu, 1 vanhempi myyty
- 1 kolumni valmiiksi (aloitettu aiemmin)
- 1 vieraspostaus valmiiksi (-“-)
- 1 novelli valmiiksi (-“-)
- 1 novelli työn alla
- 1 kirjaehdotus työn alla (käytännössä valmis)
- 1 lehtiartikkeli työn alla
- 1 näytelmän suunnitelmat sekä aloittaminen sunnuntaina (ensimmäiset 20 sivua)
Se on silti ihan liian vähän. Tuosta voi itse kukin laskea, montako tuntia tuollaiseen voi upottaa. Ei ollenkaan riittävästi. Joo, työn alla on myös iso käännös, mutta silti. Keittokirja eteni tasan yhden ruokalajin verran, enkä sitäkään reseptiä ole kirjoittanut puhtaaksi. En editoinut leffakässäriä. Novelleista, joiden piti valmistua ennen Screnzyä, valmistui yksi.
Jokainen tunti, jonka en pysty tekemään jotain, on äärimmäisen turhauttavaa, koska motivaatio on käytännössä aina sata, vähintään 90. Kun olen kunnossa, teen 15 tunnin päiviä.
Viime viikolla yhtenä päivänä suututti muiden ihmisten into tuhota terveyttäni niin, että en pariin tuntiin pystynyt kunnolla keskittymään, olin vain niin vihainen. No, sitten napsin inositolia ja lisää kortisonia ja keräsin itseni kokoon. Eipä sitä itkupotkuraivareista kukaan mitään hyödy.
Mies (joka ei vieläkään oikein suostu uskomaan sitä, että kuntoni romahti marraskuun lopussa, eikä varmaan enää palaudu ennalleen) ihmettelee, että miksi teen kaikkea, kun “ei ole pakko”. Normi-ihmiselle kai vähän töitä = hyvä, paljon töitä = huono.
Miksikö? Koska en ole aikeissa karsia haaveitani muiden ihmisten takia. (Ruokakirjani on kyllä jo myöhässä alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta silti.)
Koska en ole vakuuttunut siitä, että pysyn elossa loputtomiin. Tai siis, ei kukaan pysy, mutta omalla kohdallani mahdollisuudet siihen ovat selvästi huonommat.
On minulla kirjoitusprojekteja suunnitteilla ensi vuodelle ja vuodelle 2014, 2-3 isompaa kummallekin (romaaneja, monta tietokirjaa, leffakässäri tai pari jne), eivätkä ne lopu edes siihen, mutta en ole yhtään vakuuttunut siitä, että kroppani kestää niin pitkälle. Sen sijaan minulla tuntuu olevan hassu, lähes taikauskomainen vakaumus siitä, että niin kauan kuin minulla on kirjoitusprojekteja, kroppani pysyy hengissä vaikka ihan universumin kiusaksi.
Ai niin, minulla on tänään syntymäpäivä. Täytän siis 28. Oikeasti haluaisin vain naputella ScriptFrenzy-näytelmääni. Käytännössä on hurjasti muita töitä, ruoanlaittoa, asioita, kotitöitä yms hoidettavana. Huomenna alkaa kyllä se 5,5 päivän loma. Ja huomenna menen siskoni kanssa länsimaailman ainoaan pohjoiskorealaiseen ravintolaan.
Pöydällä kukkii sininen orkidea ja ikkunan takana neljä magnoliapuuta. Jottei menisi pelkäksi angstailuksi, laitoin tähän kuvitukseksi ottamani kuvan magnoliapuusta, joka ei tosin ole meidän pihaltamme, vaan Vughtista vuosi ja yksi päivä sitten (“omat” ovat valkoisia). Kokeilin eilen tehdä parvekkeelta keräämistäni magnolian terälehdistä teetä, se oli varsin hyvää ja tuoksui ihanalta. Magnoliahan on tärkeä lääkekasvi – pääasiassa kaarna, mutta kukatkin ilmeisesti käyvät.
