Archive for July, 2012
Kesäkilpailu: voita Marian ilmestyskirja!
Tässä kilpailussa voit voittaa itsellesi Marian ilmestyskirjan (vähintään 1 kpl painettua kirjaa ja 1 kpl sähkökirjaa).
Katso Marian ilmestyskirjan kirjatraileri ja kirjoita sen perusteella tarina, joka on joko a) arvauksesi siitä, mitä Marian ilmestyskirjassa tapahtuu (voi olla humoristinen “arvaus”) tai b) videon inspiroima tarina, joka ei yritä arvata kirjan tapahtumia. (Jos et pysty katsomaan videota, sen alla on lista videossa käytetyistä kuvista; jos et pysty katsomaan kuviakaan, kirjoita tarina listan perusteella, voin tarvittaessa kääntää sen suomeksi.)
Tarinan pitää sisältää vähintään kymmenen eri elementtiä videosta (kaikki muistikirjat lasketaan vain yhdeksi elementiksi, ellei tarina selvästi kerro useista eri muistikirjoista). Yksi elementti on esimerkiksi krokotiili tai mansikkakakku. Niiden ei tarvitse olla samassa järjestyksessä kuin videolla, koska sekään ei ole missään järjestyksessä.
Merkitse jokaisen videosta käyttämäsi elementin (joko lause tai sana) perään tähti. Esimerkiksi “Maria asuu Munkkiniemen rannassa*, jossa häntä eräänä aamuna puree krokotiili*…”
Tarinan maksimipituus on 4 000 merkkiä. Minimipituutta ei ole, kunhan vähintään kymmenen elementtiä on mukana. Se arvostellaan ennen kaikkea tarinana, eli kuinka mielenkiintoinen/hauska/oivaltava juoni siinä on, ei kirjoitustyylin perusteella.
Tarina saa edustaa mitä tahansa genreä, myös runoutta (runon tulee kuitenkin olla kerronnallinen). Päähenkilön ei tarvitse olla Maria. Ainoa rajoite on, ettei se saa olla vammaisia tai muita ihmisryhmiä syrjivä tai loukkaava tai sisältää mitään muuten todella törkeää (esimerkiksi lapsipornoa). Vain yksi tarina per osallistuja.
Palkintojen määrä riippuu osallistujien määrästä. Jaan parhaaksi arvioimieni tekstien kesken vähintään yhden (1) kappaleen Marian ilmestyskirjaa painettuna kirjana ja yhden (1) sähkökirjan. Jos osallistujia on yli 15, palkintojen määrä kasvaa tästä ja saatan parhaiden tekstien palkitsemisen lisäksi myös arpoa kirjapalkintoja. Palkinto voidaan toimittaa osallistujalle myös ulkomaille.
Kirjoita tarinasi tämän blogimerkinnän kommentteihin tai lähetä se sähköpostitse. Jos kirjoitat sen kommenttina, pidä huolta, että täytät sähköpostiosoitekentän oikein, jotta pystyn ottamaan sinuun yhteyttä. Jos sähköpostisi lähettäjätiedot sisältävät koko nimesi, kerro jos sitä ei saa julkaista ja esiinnyt mieluummin etunimellä/nimimerkillä. Mainitse myös sähköpostissasi, jos haluat minun linkittävän esim. blogiisi.
Keksi tarinalle nimi, jos vain suinkin mahdollista (ei pakollista). Liitä tekstiisi tieto siitä onko kyseessä a) arvaus Marian ilmestyskirjan tapahtumista b) täysin kirjaan liittymätön mutta videon inspiroima tarina. (Luultavasti nämä eivät ole erillisiä kilpailusarjoja, mutta kerro kuitenkin.)
Osallistumalla hyväksyt sen, että saatan julkaista tarinoita blogissani, voitit palkinnon tai ei.
Kilpailuaika päättyy 31.8.2012 kello 23:59 Suomen aikaa. Blogikommenteissa on moderointi päällä ja jos lähetät tekstisi viime tingassa, se ei välttämättä ilmesty näkyviin kuin vasta aamulla, mutta jos se on lähetetty kilpailuaikana, se on tietenkin mukana kilpailussa. Voittajat julkistetaan viikon sisällä kilpailun päättymisestä ja heille ilmoitetaan tietysti myös henkilökohtaisesti.
Vaikka et itse haluaisikaan osallistua, olisi kiva jos linkittäisit kilpailun blogiisi!
Britannian ihmisoikeuksien suuri hiljaisuus
Tänään alkavat Lontoon olympialaiset, massiivinen ja sitäkin surullisempi farssi, jonka järjestelyissä työntekijöitä on pidetty epäinhimillisissä olosuhteissa. Ei sinänsä ihme, sillä tämä on nykyään Briteissä maan tapa. Työttömät, köyhät, pätkätyöläiset ja vammaiset ovat roskasakkia, joita saa kohdella miten vain (olen kirjoittanut aiheesta useissa blogipostauksissa sekä Tukilinja-lehden artikkelissa, jonka pitäisi pian olla luettavissa myös netissä).
Olympialaisia “suojellaan” vastenmielisillä tavoilla, kuten ohjuksilla asuintalojen katoilla. Myös kisojen brändi on pyhä ja muiden yritysten viestinnässä jopa yleiset englannin kielen sanat (esim. “summer” ja “London”) ovat kiellettyjä, ellei niiden käyttämiseen ole oikeutta. Muiden yritysten kuin sponsoreiden logot ja nimet ovat nekin pannassa (esim. jos olympiaurheilija sanoo syöneensä suklaata X, eikä suklaa X ole yhteistyökumppani).
Urheilijat eivät saa kommentoida olympialaisia netissä. Olympiavieraiden kisoista ottamia kuvia, ei edes amatöörin kännykkäräpsyjä, ei saa laittaa nettiin.
Paralympialaisten pääyhteistyökumppani ATOS on yksi kovimpia vammaisten ihmisoikeuksien polkijoita Britanniassa. ATOSin “terveystarkastusten” (joita dystopiascifikin kadehtii) ainoa tavoite on saada kaikkein vaikeavammaisimmatkin pois sairastuilta. Toki politiikka on valtion sanelemaa, mutta ATOS huolehtii siitä käytännössä. Tämän ihmisoikeusrikoksen piikkiin menee jo kymmeniä dokumentoituja itsemurhia. Kymmenet tuhannet ovat vaarassa jäädä kodittomiksi.
Tukilinjassa haastattelemani vammaisaktivisti Sue Marsh (joka sairastaa erittäin vaikeaa Crohnin tautia ja on hänkin menettänyt vammaistukensa, tosin sai ne valituksensa jälkeen takaisin pari viikkoa sitten) on sitä mieltä, ettei paralympialaisia pidä tästä syystä boikotoida. Toiset ovat kuitenkin täysin eri mieltä.
Pekingin olympiakisojen yhteydessä Kiinan ihmisoikeustilanne herätti paljon keskustelua. Sama tapahtui, kun Euroviisut järjestettiin Azerbaijanissa.
Mutta kun olympialaiset järjestetään Briteissä, yhtäkkiä maan jatkuvilla, törkeillä, ihmisarvoa alentavilla ja tappavilla ihmisoikeusloukkauksilla ei ole mitään väliä. Kukaan ei hiisku asiasta sanallakaan. Amnesty on vaiti. Suomen mediaa kiinnostaa lähinnä, että olympiakylässä nussitaan.
Joko asia on tabu, koska Britit on mukamas sivistynyt länsimaa, tai sitten työttömien, köyhien ja vammaisten ihmisoikeudet vain ovat ihmisille EVVK. Niinhän ne ovat Suomessakin, mutta Britit vievät rikokset ihmiskuntaa vastaan ihan uudelle tasolle.
Pianisti Iiro Rantala perui hiljattain Moskovan keikkansa protestina Pussy Riotin vangitsemiselle. Guardianin keväällä 2008 tekemässä gallupissa 19 % briteistä oli sitä mieltä, että Britannian pitäisi boikotoida Pekingin kesäolympialaisia.
Nyt on pelkästään suuri hiljaisuus.
EDIT: Samaan aikaan kun miljardi ihmistä töllötti olympialaisten avajaisia, poliisi saartoi, pahoinpiteli ja pippurikaasutti kuukausittaisen Critical Mass -pyöräilytapahtuman osallistujia Lontoossa. Tätä ei tietenkään BBC näytä, joka kyllä näytti Pekingin olympialaisiin liittyviä protesteja. Todella haista kaavittu meininki. Suututtaa. Yrittävät saada tuota RT-kanavalle, toivottavasti onnistuvat.
Loma häämöttää
Kirja on nyt käännetty, artikkelit kirjoitettu ja ASCII-kuvatkin aika lailla piirretty. Huomenna alkaa loma, kolme viikkoa plus heti perään Berliinin matka, jonne lähdemme hääpäivänämme. Se ei tosin ole varsinaista lomaa, koska mieheni on konferenssissa.
En tiedä vielä, mitä aion Berliinissä tehdä, paitsi käydä ihanissa kasvisravintoloissa, Liquidrom-kylpylässä, vegaanimarket Veganzissa sekä egyptimuseossa. Voi hyvin olla, ettei muuhun riitä voimiakaan, vaan löhöän loppuajan hotellihuoneessa lukemassa ja kirjoittamassa.
Suomeen lähdemme ensi maanantaina ja olemme viikon. Voin siis mielelläni tavata muita kirjoittajia ja tietysti fanejani. ;-> En tosin vielä tiedä varmasti aikataulusta, sillä olemme pari päivää mökillä Hauholla. Luultavasti tiistaista torstaihin. Näyttää siltä, ettei minulla ole tällä kertaa työkeikkoja. Viime reissulla oli kaksi ja sitä edellisellä kolme (alun perin viimeksi piti olla kolme samana päivänä).
En tiedä myöskään, mitä teemme Suomesta palattuamme. Tarkoituksena on ainakin käydä IJmuidenissa ja tehdä Lelystad-Almere-Weesp-reissu, mutta en tiedä, mitä niissäkään paikoissa teemme…
Suomen reissun lomakirjoiksi on varattu Leena Krohnin Pereat Mundus sekä Lionel Shriveriä sähköisessä muodossa läppärillä. Lisäksi saan Suomesta kolme kirjaa (joista kaksi olen kyllä ostanut, mutta ne ovat logistisista syistä Suomessa).
Katsojan silmässä
“Miksi juuri sinut pitäisi valita meidän uuteen tosi-TV-sarjaamme?” nainen kysyy. “Oletko tyytymätön ulkonäköösi?”
“Totta helvetissä.”
Nainen naurahtaa.
“Niin, kukapa meistä ei olisi. Sinun tapauksesi saattaisi kyllä olla mielenkiintoinen. Näen heti paljon asioita, joita voisi parannella.”
“Esimerkiksi mitä?”
Nainen naksuttelee kuulakärkikynäänsä.
“Nenä on aika leveä, aloittaisin sen kaventamisesta”, hän sanoo. “Se antaa ilmeelle ryhtiä. Huuliakin voisi samalla hieman pienentää. Suoristamme ja valkaisemme tukan. Iho tietysti vaalennetaan. Vähintään 3-4 sävyä.”
“Kuulostaa aika rajulta…”
Naks naks. Kynä työntyy osoittamaan syyttävästi.
“Sanoit itse, ettet ole tyytyväinen ulkonäköösi. Siihen on vain yksi ratkaisu.”
“Niin kai.”
“Luota meihin. Lopputuloksen jälkeen et tunnista itseäsi.”
Haastatteluni Sunnuntaisuomalaisessa
Minusta jokin aika sitten tehty haastattelu on vihdoin ilmestynyt tänään Sunnuntaisuomalaisessa, joka siis on useiden eri Keski- ja Etelä-Suomen lehtien yhteinen sunnuntailiite (ei valitettavasti verkossa). Koko sivun kuvitetussa jutussa käsitellään etenkin sairastumistani, mutta myös kirjojani.
Kävin muuten eilen ensimmäistä kertaa elämässäni ostamassa kirjoja kilohintaan American Book Centerin alesta. Neljä kiloa, viisi euroa kilo. Valitettavasti romaanipuoli koostui lähes kokonaan genrepokkareista (linjalla Koontz/Kinsella/Dragonlance yms), joista en juuri välitä eikä kukaan hyvistä kavereistanikaan, joten ostin melkein pelkästään tietokirjoja.
Mukaan tarttui mm. kolme matkaopasta (kaksi Amsterdamiin, vaikka meillä on niitä useita ennestäänkin, sekä yksi paikkaan joka voi ehkä liittyä seuraavaan romaanini) sekä Seabiscuit, jonka ostin lähinnä siksi että a) halusin edes jonkin romaanin b) Laura Hillenbrandilla on (vaikea) CFS. :-P
Vaikka mitään supermielenkiintoista ei mukaan tarttunut, oli hauska katsoa, kun ihmiset ostivat täysiä ostoskorillisia kirjoja. Koska hinnoittelu meni vain kokonaisten kilojen mukaan, moni varmasti nappasi mukaan jonkin satunnaisen opuksen vain siksi, että sai sen ilmaiseksi.
Kävin myös katselemassa muumioita. Aika kuivilta näyttivät.
EDIT: Jaa, onhan se juttu näemmä osittain netissäkin, tai siis pieni pätkä: http://www.karjalainen.fi/fi/uutiset/uutis-alueet/kotimaa/item/9725-28-vuotias-nainen-on-ollut-kuumeessa-jo-12-vuotta.
EDIT2: Olen näemmä saanut jo ensimmäiset Jumala pelastaa -spämmit jutun tiimoilta.
EDIT3: Iltalehdellä on kai huono uutispäivä, kun minä kuumeineni komeilen tätä kirjoittaessani verkkoversion etusivulla. Jestas. (Tiesin kyllä, että tämä on mahdollista, mutta pidin sitä äärimmäisen epätodennäköisenä.)
EDIT4: Sain kuulla, että se oli Maikkarinkin netissä. Ja kuulemma RadioCityllä oli puhuttu. Huh.
Elämän kahleessa
Kuultuani W. Somerset Maughamin Of Human Bondagen aiheen minun oli pakko saada se käsiini. Suomessa huonommin tunnettu, 1800-luvun lopulle sijoittuva klassikkoteos kertoo kampurajalkaisesta Philipistä, cripficiä siis. Suomennettu ilmeisesti nimellä Elämän kahle?
Minulla meni kirjan lukemiseen lähes puoli vuotta, mutta se ei ollut missään nimessä raskas kirja. Pitkä kyllä, laitoksesta riippuen 700-1 000 sivua (lukuja reilusti yli sata) ja hyvin hidastempoinen, mutta ei raskas tai vaikea. Rakenne ja kerronta on erittäin suoraviivaista.
Kirjassa on hyvinkin pitkiä kohtauksia, joissa ei tapahdu paljoa tai ole mitään konfliktia, mutta ne on mielenkiintoisesti kirjoitettu, joten missään vaiheessa ei tylsisty. Kun kirjaa lukee noinkin kauan, siitä tulee hassulla tavalla “säännöllinen kumppani” samaan tapaan kuin TV-sarjasta ja sitten tulee tyhjä olo, kun se loppuu.
Kirja kertoo Philin elämästä lapsesta aina aikuisuuteen asti. Philin äiti kuolee ja hän joutuu hyvin uskonnollisen pappienonsa hoiviin. Seuraavaksi hän päätyy opiskelemaan sisäoppilaitokseen, jossa hän ei oikein sovi joukkoon. Hän asuu Saksassa ja opiskelee myöhemmin taidetta Ranskassa, joissa hän tutustuu moniin elämänsä kannalta tärkeisiin ihmisiin.
Taide tuntuu Philin jutulta, mutta hän päätyy kuitenkin opiskelemaan tilintarkastajaksi ja lopulta lääkäriksi. Välillä epäonni melkein keskeyttää lääkärinopinnot. Philillä on useita rakkaussuhteita, mutta lähinnä onnettomia, koska jos hän on rakastunut johonkin naiseen, nainen ei piittaa hänestä, ja jos nainen jossain vaiheessa tajuaakin Philin ihanuuden, siihen mennessä tämä on jo kyllästynyt (tai toisin päin).
Philin kampurajalka vaivaa tätä, mutta ehkä vielä enemmän se, mikä elämän tarkoitus oikein on, varsinkin sen jälkeen, kun hän luopuu uskonnosta. Lääkärin opinnot lisäävät mietintöjä entisestään. Elämä tuntuu paitsi turhalta ja absurdilta, köyhissä yhteiskuntaluokissa myös hyvin karulta. Toisaalta Phil saa lohtua elämän merkityksettömyydestä.
Kirja on myös mainio ajankuva (ja brittiläisen luokkayhteiskunnan kuva), niin kuvaamiensa asioiden kuin kielenkäytönkin kannalta. Herrasmies ei voi seurustella rahvaan kanssa tai toisin päin, ja herrasmiehen erottaa rahvaasta matkojen päähän. Raskaus on etenkin köyhille lähinnä välttämätön paha, yksi suu lisää ruokittavana.
Philin haaveiden kohde Mildred on hänenkin mielestään inhottavan vihertävä, koska sairastaa kloroottista anemiaa. Ihmisiä kuolee mm. koleraan, tuberkuloosiin (“consumption”), kirroosiin ja lapsivuoteeseen. Joskus se on melkein parempi kohtalo.
Synnytys tunnetaan nimellä “confinement” (minulle aivan uusi termi!) ja “gay” ja “queer” ovat hyvin yleisiä sanoja, toki aivan eri merkityksessä kuin nyt. Eräs lääkäri pitää aseptiikkaa (eli desinfiointia/hygieniaa) ohimenevänä muoti-ilmiönä.
Kirjan henkilöhahmot ovat aitoja ja hyvin konsistentteja, mutta silti voivat käyttäytyä yllättävillä tavoilla. Phil on hyvin ylpeä, mutta haavoittuvainen tyyppi, jota symppaa mielellään. Kirjan loppu tuntuu hieman pliisulta, tosin ehkä muun kirjan valossa ymmärrettävältä.
Of Human Bondage pelaa enemmän nyansseilla kuin varsinaisella draaman kaarella. Joskus yksittäinen lause voi olla todella pysäyttävä. Hämmentävintä on kuitenkin se, miten kirjaan on luotu täysin omanlaisensa tunnelma. Näin jopa kirjasta unta, jossa ei ollut mitään kirjan tapahtumia, mutta sama fiilis kyllä!
Kirjallisuuslehtien lyhyt oppimäärä
Aloin vasta pari vuotta sitten lähetellä tekstejäni kirjallisuuslehtiin, toistaiseksi vasta englanninkielisiin, koska lyhytproosani on pääasiassa englanninkielistä. Se on varsin turhauttavaa puuhaa.
Lähetteleminen tuntuu myös kovin aikaavievältä enkä ole vielä tänä vuonna ehtinyt lähettää kuin yhden tekstin, tänään, vaikka olen saanut valmiiksi vaikka kuinka monta. Valmiit tekstit homehtuvat kovalevyn nurkassa – eipä niitä kukaan tule sieltä hakemaan.
Romaanin voi yleensä lähettää kaikille kaunokirjallisuutta julkaiseville suomalaiskustantamoille samalla saatekirjeellä. Novellin tai runon kanssa pitää huolella miettiä, mihin julkaisuun sen lähettää. Ei riitä, että on vaikkapa scifi-novelli ja scifi-lehti, vaan pitää selvittää, minkä alalajin scifiä sinne halutaan, minkä pituisena ja minkä tyylisenä. Eri lehdet haluavat erilaisia saatekirjeitä ja kässärin muotoiluohjeetkin saattavat vaihdella.
Yleiskatsaus kirjallisuuslehtiin
Suomessa kirjallisuuslehtiä on ymmärtääkseni aika vähän. Lähinnä Parnasso, useita scifi/fantasialehtiä sekä joitain hyvin pieniä “alakulttuurilehtiä”. Lisäksi jotkut lehdet julkaisevat runoja (esim. ET-lehti), novelleja (esim. teinilehdet ja Regina), sekä jatkiksia (esim. naistenlehdet). Useimpien näistä laatu ei tosin päätä huimaa, vaikka Regina-novelleja ja jatkiksia ovat kirjoittaneet monet tunnetutkin kirjailijat.
Englanninkielisessä maailmassa on käytännössä kolmenlaisia kirjallisuuslehtiä (literary journal). On pelkästään netissä ilmestyviä, painettuina (ja kenties myös netissä) ilmestyviä sekä aikakauslehtiä, jotka julkaisevat muutakin kuin runoja, esseitä tai novelleja. Suomessa viimeiseen kategoriaan sopisivat ainakin Kulttuurivihkot ja Voima.
Painetut lehdet ovat toki korkeammassa arvossa kuin nettilehdet – joista osa ilmestyy Bloggerissa – mutta osa nettilehdistäkin on varsin arvostettuja, kuten spefilehti Strange Horizons. Tuo yllämainittu kolmas kategoria on kuitenkin erittäin vaikeapääsyinen, esimerkiksi The New Yorkerin hyväksymisprosentti on luokkaa alle 0,1 %, varmasti huonompi kuin edes Otavan kässäripinossa.
Englanninkielisessä maailmassa lehdet jaotellaan usein myös sen perusteella, mitä ne maksavat: ei mitään, jotain tai ns. pro rates eli 5 senttiä per sana. Jotain maksava nettilehtikin on käsittääkseni usein arvostetumpi kuin “harrastelijamainen” printtijulkaisu. Ja jotkut nettilehdetkin maksavat pro-palkkioita.
Omia tekstejäni on julkaistu toistaiseksi Flashshotissa, Dr. Hurley’s Snake-Oil Curessa ja Breath & Shadow’ssa, kaikki nettilehtiä, mutta viimeksimainittu maksaakin.
Hyvät ja huonot puolet
Sinänsä romaanikässärien ja lyhyempien tekstien lähettelemistä on ihan turha verrata, koska kirjallisuuslehteen ei voi lähettää romaania eikä kustantajalle yhtä novellia/runoa, mutta vertailenpa kuitenkin.
Kuten jo aiemmin totesin, kirjallisuuslehtiä pitää lähestyä yksilöinä, eikä vain sohia tekstiään joka paikkaan. Yksi syy tähän on myös se, että useimmat kirjallisuuslehdet eivät hyväksy tekstien lähettämistä useampaan kuin yhteen paikkaan kerralla (simultaneous submissions).
Käytännössä tuo kielto on koko jutun kaikkein ärsyttävin osuus. Nimimerkki “odottelinpa tässä hiljattain puoli vuotta vastausta 100 sanan novelliin” (hylky tuli). 3-6 kuukautta on vielä aika normaali aika odotella vastausta. Joillain lehdillä voi vierähtää vuosikin! Voi siis mennä vuosia saada julkaisupäätös.
Kustantajiin verrattuna hyvänä puolena on, että melko usein tekstistä saa jotain palautetta. Se on yleensä hyvin lyhyttä, mutta kertoo monesti, jos tekstissä on jotain perustavanlaatuisia ongelmia (esim. etenee liian hitaasti, päähenkilö on tylsä). Kenties teksti olikin oikein hyvä, mutta “just not the right fit for us”, eli oikea teksti, väärä paikka.
P.S. En tosiaankaan pidä itseäni kirjallisuuslehtien asiantuntijana, joten jos huomasit tekstissä virheen tai olen unohtanut jonkin tärkeän suomenkielisen kirjallisuuslehden (mikä on hyvin mahdollista…), jätä ihmeessä kommentti.
Varo mitä toivot
Viime vuoden kesä-heinäkuu meni pitkälti kirjoittaessani Hankala potilas vai hankala sairaus -kirjaa, joka venähti huimasti laajemmaksi kuin alunperin oli tarkoitus. Tein usein 15-tuntisia päiviä ja parhaimmillaan syntyi 20 000 sanaa kahdessa viikossa. Se on aika paljon tekstiltä, joka vaatii jatkuvaa tutkimustyötä. Ei voi vain naputella päästään, kuten romaania.
Päätin, että seuraavana kesänä en tekisi yhtä paljon töitä, jotta ehtisin enemmän nauttimaan Hollannin kesästä. Eipä sillä, viime vuoden kesä oli surkea. Huhtikuu oli ihana (minulla oli jo huhtikuussa selvät rusketusraidat jaloissa, enkä rusketu kovin hyvin) ja toukokuukin taisi olla kiva, mutta kesäkuun 1. viikon jälkeen lässähti pariksi kuukaudeksi. Suurimman osan heinäkuuta oli 12-15 astetta ja satoi.
Be careful what you wish for. Kuinkas sitten kävikään? Tälle kesälle tuli hommia ihan yhtä paljon kuin edelliselle, kiitos kuntoni romahtamisen. Mutta sain kyllä lomaa – sairaslomaa (josta en toki saa mitään rahaa). Murehdin pitkään sitä, miten paljon kuntoni huononi marraskuussa ja sitten kesäkuun alussa se romahti vielä paljon lisää.
Nytkään säät eivät ole olleet kovin kummoiset – kaatosateita on piisannut -, mutta töitä riittää ja toisaalta kehno vointi on pitänyt minut paljolti sisätiloissa. Fyysinen kuntoni ei ole kovin radikaalisti heikentynyt siinä mielessä, että hyvänä päivänä kävelen edelleen yli 5 km, mutta joinain päivinä lyhyempikin tökkii, etenkin päivisin. Kroppani herää usein kuin taikaiskusta 18-20 aikoihin, mutta torille en välissä päässyt moneen viikkoon.
Nyt lähiaikoina olen pystynyt taas hieman enemmän lukemaan, välissä se ei oikein onnistunut (tai jos olisin pystynytkin lukemaan, olin työkunnossa, nyt pystyn usein lukemaan, mutta en tekemään töitä). Se säästää hermoja paljon. Nauhuri on onneksi täynnä leffoja, mutta olen kyllästynyt toljottamaan niitä. Välillä ei ollut kolmeen viikkoon kuin yksi “hyvä” päivä ja sekin olisi ennen viime marraskuuta luokiteltu huonoksi.
Tällä hetkellä aktiivista aikaa on päivässä 1-3 tuntia, yleensä iltaisin ja joskus aamuisin tai päivällä. Pystyn siis yhä kirjoittamaan – tietysti paljon vähemmän kuin ennen. “Huvikirjoittaminen” menee paljolti viikonloppujen puolelle, koska arkisin pitää tehdä töitä jos pystyy, vaikka kello olisi 22. (Blogeja kirjoittelen siis silloin, kun en ole riittävän hyvässä kunnossa tekemään mitään hyödyllisempää.)
Sain valmiiksi viime lokakuussa(?) aloitetun 3 500 sanan eeppisen scifinovellini (loppurutistus vei vain noin 1,5 kk…) ja pari muuta novellia. Työn alla on vielä jokunen novelli ja vähän runojakin.
Olen suunnitellut paljon myös seuravaaa romaaniani, vaikka NaNoWriMoon on vielä aikaa. Yleensä aloitan tehokkaan suunnittelun vasta elokuun tienoilla, mutta nyt aivotyö on ollut tehokas tapa hyödyntää aikaa, jolloin pystyn ajattelemaan, mutta en kirjoittamaan.
Olen tehnyt paljon myös tutkimustyötä sen suhteen. Kirjahan käsittelee osittain muinaista Egyptiä, vaikka ei tapahdu siellä, vaan nykyajassa. Yksi kirja on luettavana nyt, toinen on hankittu. Reissu Leidenin historiallisen museon muumioita ja muita ihmettelemään on viivästynyt, mutta toteutuu toivottavasti tänä viikonloppuna. Berliinin Egypti-museoon on tarkoitus päästä reilun kuukauden päästä.
Olen miettinyt myös liikaa tulevaa leffakässäriäni, joka piti kirjoittaa alunperin ScriptFrenzyssä ensi huhtikuussa. ScriptFrenzy on kuitenkin lopetettu, joten en tiedä, kirjoitanko sen silti silloin vai muuhun ajankohtaan.
Tämäkin projekti vaatisi kuitenkin paljon historiallista tutkimustyötä. Sapettaa, kun tärkein aineisto löytyy Yalen arkistoista, 120 laatikkoa, mutta enhän minä sinne mitenkään pääse. En ole koskaan ollut mikään historiafriikki, vaikka voisi ehkä kuvitella. Nämä projektit vain valitsivat minut.
Kääntötyöt lopetan varmaankin saatuani tämän kirjan käännettyä loppuun. Myös lehtikirjoittamista, josta ehdin keväällä taas innostua, pitänee vähentää reilusti, jotta pystyn keskittymään olennaiseen, eli kirjoihin. Toinen olennainen on tämä kaupunki (ja Hollanti muuten), mutta ehkä sitä ehtii vielä nähdä.
Kompastuksia
Amu Urhonen on eräs Suomen tunnetuimpia vammaisaktivisteja ja siksi halusinkin ehdottomasti saada käsiini hänen kirjansa Kompastuksia. (Jostain syystä vammaispoliittisissa tietokirjoissa on muuten pakko olla kansikuvassa pyörätuolisymboliin perustuva hahmo, tai siltä ainakin tuntuu saatuani lähiaikoina erään toisenkin sellaisen kirjan…)
Kompastuksia on julkaistu Into-pamflettisarjassa, mutta minusta se on ehkä vielä enemmän esseekokoelma kuin pamfletti, jos nyt sanan merkityksen ymmärrän. Ei sillä, kyllä se on kantaaottava, mutta ehkä kuitenkin vielä tärkeämpi tietopakettina ihmisille, jotka eivät tiedä paljoa vammaisuudesta.
Kompastuksia koostuu noin tusinasta artikkelista, jotka käsittelevät oikeastaan kaikkia vammaisuuden osa-alueita, kuten vammaisten kohtelua ja heihin kohdistuvia asenteita, yhteiskunnan tukea, vammaisuutta opiskelu- ja työelämässä, apuvälineitä, esteettömyyttä, vammaisten seksuaalisuutta, parisuhteita ja vanhemmuutta, vaikka kaikelle ei olekaan omistettu omaa artikkelia.
Teoksessa käsitellään monenlaista vammaisuutta, mutta koska Urhonen on ollut syntymästään asti liikuntavammainen, perspektiivi on tietysti erilainen kuin muulla tavalla vammaisella, vaikkapa minulla, olisi. Painopiste on nimenomaan Suomessa.
Kyseessä on teos, joka minusta jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea, sillä se on vain reilu satasivuinen ja varsin helppolukuinen, mutta auttaa tervekehoista ymmärtämään vammaisasioita ihan eri tavalla. Ja vammaiskysymyksiä riittää kaikilla elämän alueilla!
Plan B: eutanasia
Kaverini Timo lentää tänään Yhdysvaltoihin ja tapaa huomenna Charlottessa tunnetun CFS-asiantuntija Charles Lappin. Timo uskoo, että hänen ns. viimeinen toivonsa on tutkimuslääke Ampligen, vaikka tietenkin olen muistuttanut häntä kaikista muistakin hoitovaihtoehdoista.
Ulkoisesti Timosta ei huomaa, että hänessä on mitään vialla. Hän ei vaikuta sairaalta. Hän ei ole myöskään masentunut, ainoastaan helvetin turhautunut.
Tein Timosta viime vuonna henkilökuvan erääseen urheilulehteen. Hän on entinen huippu-urheilija. Ilman urheilua mikään ei tunnu miltään, paitsi korkeintaan paskalta.
Jos Timo ei onnistu saamaan Ampligeniä, mikä on mahdollista, tai se ei toimi, eikä hän onnistu saamaan mitään muuta hoitoa, hänellä on kuitenkin plan B.
Kaikkein eniten Timo pelkää sitä, että hänen elämänsä jäisi turhaksi. Hän innostui saatuaan idean, että voisi jotenkin luovuttaa elimiään niitä tarvitseville. Hän voisi jopa pelastaa jonkun hengen, eikä hänen elämänsä olisi ollut merkityksetön.
Timo on toiminnan mies, joten saatuaan tämän ajatuksen hän alkoi heti ottaa selvää, voisiko asia olla käytännössä mahdollinen. Hän otti yhteyttä useisiin eutanasiaklinikoihin kuten Dignitasiin.
Klinikat ovat pahoitelleet, että he eivät voi auttaa asiassa. Belgialainen eutanasiajärjestö ilmeisesti kuitenkin on järjestänyt joitain eutanasioita, joihin liittyy elinluovutus. Timo yrittää saada järjestöön yhteyden.
Huomaan, että kirjoittaessani tästä kirjoitustyylini muuttuu asiallisen etäiseksi, ehkä hivenen lakoniseksikin. On helpompi ajatella, että kerron jonkin kuvitteellisen henkilön tarinaa.
Timo on kuitenkin kaverini, vaikka en voikaan sanoa, että olisimme läheisiä tai tuntisimme hyvin. Minusta hänen eutanasiaideansa on samaan aikaan helvetin tyhmä ja samaan aikaan ymmärrän sitä täysin.
“Tyhmyys” tulee lähinnä siitä, että CFS:ään on niin paljon hoitoja. Juuri sain kuulla, että eräs tuttuni, joka sairastaa useita muitakin hyvin vakavia sairauksia – tai sairasti, ainakin osa niistä on ilmeisesti parantunut -, eikä pari vuotta sitten usein jaksanut edes harjata hiuksiaan, on tullut niin paljon parempaan kuntoon, että matkustelee, ajaa 50 kilometrin pyörälenkkejä ja aikoo matkustaa jopa Aasiaan.
Minulla monen tehokkaan hoidon saamisen esteeksi on muodostunut budjetti, oma ja/tai yhteiskunnan. Timolla on kuitenkin mahdollisuus lähteä Yhdysvaltoihinkin. Ampligen ei ole halpaa lystiä, eikä tietysti reissu muutenkaan.
Uskon myös, että Timo hätäilee koko ajatuksen kanssa. Pitkäaikaissairauden kanssa voi oppia elämään, nauttimaankin elämästä, vaikka olisi ollut urheilijakin, eikä se ole “luovuttamista” tai “häviämistä”. Se voi tosin viedä vuosia, eikä Timo ole vielä sairastanut niin kauaa. Elämään voi löytää merkitystä muutenkin kuin elinluovutuksen kautta.
Minulla ei ole mitään eutanasiaa vastaan, harmittaa vain, miten niin monet ihmiset tekevät sen koska sairastavat jotain sellaista, joihin on erittäin tehokkaita hoitoja (kuten CFS tai MS-tauti, jonka eteneminen pystytään lähes aina LDN:llä pysäyttämään ja oireita tehokkaasti lievittämään). Toisaalta ajatus paranemisesta “joskus” ei välttämättä lohduta.
CFS/fibromyalgiakirjani ensimmäinen versio oli omistettu Kathleen Walkerille, joka sanoi itse rakastavansa elämää, mutta vihaavansa sitä, millainen hänen elämästään oli tullut. Hän ei saanut kipuihinsa riittävää hoitoa. Taitaa olla jo lähemmäs 10 vuotta siitä, kun sain uutisen hänen kuolemastaan.
Entinen paras ystäväni, joka hänkin sairasti CFS:ää, kysyi minulta joskus, olisinko hänen luonaan, jos hän tekisi itsemurhan. Vastasin myöntävästi. Nyt en ole kuullut hänestä mitään moneen vuoteen mitään. Googletan aina välillä hänen nimeään, joten tiedän, ettei hän ole kuollut. (Hän on erittäin tunnetusta perheestä, joten Google kyllä tietäisi, jos hän olisi.)
Annoin Timolle Makuuhaavoja-romaanini sähköisessä muodossa matkalukemiseksi, vaikka sitä ei ole vielä edes lopullisesti oikoluettu. Sen päähenkilö on tosin vuoteenoma, CFS:ää sairastava entinen urheilija, mutta Timo sanoi, että lukee sen mielellään silti.
Timolle voi halutessaan jättää viestin tähän (tai minulle sähköpostitse). Poistan kyllä kaikki aivottomat positiivislässytysjeesustelut ja muut perseilyt. :-P
