Archive for August, 2012
Hedelmäiset päivät Maijan keittiössä (copycat)
Tässä tuotokseni Amman copycat-kirjankansikilpailuun: Hedelmäiset päivät Maijan keittiössä. Äänestys alkaa Amman blogissa parin päivän kuluttua, käythän äänestämässä, jos pidät kuvasta!
Kiitos miehelleni kuvaus-, editointi- ja malliavusta. Tutti frutti -logon väänsin vektoreina kamalalla OpenOfficella, kun en jaksanut asentaa Inkscapea (olisi pitänyt). Banaani näyttäisi varmaan paremmalta avattuna, mutta sen piteleminen ehjänä olisi ollut vaikeaa. Kirsikkaa en löytänyt, vaikka niitä yleensä saa täältä vuoden ympäri. :-/ Ja joo, kynnet ovat ihan aidot ja omat.
Jos voitan kilpailun, en lupaa kirjoittaa tätä kirjaa (vaikka sen nimi voisikin pitkälti aproksimoida keskeneräistä ruokakirjaprojektiani…), mutta lupaan kirjoittaa teille takakansitekstin siihen. ;->
Alkuperäinen kansi siis Erlend Loen romaanista Hiljaiset päivät Nigellan keittiössä, jonka arvostelin tähän blogiin hiljattain. En löytänyt kirjasta mistään kansisuunnittelijan nimeä.
P.S. Muistathan, että on enää reilu vuorokausi aikaa osallistua omaan kilpailuuni, jossa voit voittaa Marian ilmestyskirjan.
Lääkäreiden kierot fantasiat
Marian ilmestyskirjan lukeneet ehkä muistavat, millaisia “diagnooseja” Maria välillä sai, esimerkiksi neurastenia ja konversiohäiriö. Niistä kerrotaan tarkemmin lääketieteellisessä tietokirjassani Hankala potilas vai hankala sairaus.
Useimmille muille ne eivät kuitenkaan ole tuttuja, joten kerron niistä hieman tässäkin. Joskus diagnoosi ei nimittäin ole mikään todellinen sairausnimike, vaan pseudotieteellinen leima, jolla kontrolloidaan ihmisiä. Tämä on feminismiä, tämä on vammaisasiaa, tämä on ihmisoikeuskysymys ja monelle valitettavasti arkipäivää, siksi tästä on tärkeä puhua.
On erilaisia tapoja leimata ihmisen oireet ei-fyysisiksi, orgaanisten sijaan funktionaalisiksi. Lääkärit harvoin puhuvat luulosairaudesta/hypokondriasta, silloinkin kun tämä on “maallikkodiagnoosi”. Usein puhutaan somatisointihäiriöstä, eli käytännössä psykosomaattisesta sairaudesta. Somatisointi on monelle terveellekin tuttua, esimerkiksi vatsa menee sekaisin ennen tärkeää tenttiä.
Toinen vaihtoehto on kuitenkin konversiohäiriö. Siinä potilaalla on selittämättömiä, lähinnä neurologisia oireita. Niiden syy ovat muka konfliktit, joita potilas ei muuten pysty ilmaisemaan. Koska tämä on freudilaista huuhaata, takana on psykoanalyyttinen teoria ja oireet ovat symbolisia.
Esimerkiksi selkäkipujen takana voivat puoskarin tulkinnan mukaan olla “selkärangattomat vanhemmat”. Voitte vain kuvitella (tai ehkä on parempi, että ette), millaisia sairaita seksifantasioita lääkäri keksii syiksi, jos potilaalla on myös sukuelimiin liittyviä oireita…
Vaikka tällaisia höpödiagnooseja yhä ihmisille annetaan, ei ole näyttöä siitä, että konversiohäiriötä olisi edes olemassa. Psykosomaattiset oireet ovat todellisia, joskin vahvasti ylidiagnosoituja, mutta keho ei tunne freudilaista symboliikkaa. Ihan samaa sarjaa kuin Freudin häiriintyneet kuvitelmat siitä, että finnien puristelija haluaa luoda kasvoihinsa symbolisia vaginoita. Keisarilla ei todellakaan ole vaatteita!
Sen sijaan on näyttöä siitä, että jos tällaisen diagnoosin saaneita ihmisiä tutkitaan oikeasti, heiltä löytyy yleensä orgaaninen sairaus. Ylläri pylläri. (Se, ettei sellaista jokaiselta löydy, ei toki tarkoita, ettei sellaista olisi.) Tyypillisiä ovat mm. lupus, varhainen MS-tauti, selkärangan radikulopatia, joskus syöpäkin.
“Selittämättömät oireet” on tyypillisesti vain lääkärin laiskuudesta johtuva nimitys selvittämättömille oireille. Tämä on syytä pitää mielessä, jos saatte itse tällaisia diagnooseja tai jokin tuttunne saa.
Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
Tämä kirja on jakanut mielipiteet, tai oikeastaan kerännyt enemmän negatiivisia arvioita. Jopa monet Erlend Loe -fanit ovat haukkuneet sitä. Minulle Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kyllä maistui, vaikka se ei yltänytkään ehdottoman Loe-suosikkini Dopplerin tasolle. Kirjan suomalainen kansikin on varsin oivallinen.
Kirja kertoo Telemannista, joka rakastaa teatteria ja kirjoittaa sitä koko ajan, tai ainakin ajatuksissaan. Käytännössä paperille päätyy vain yksittäisiä sanoja, jotka ovat teatteria. Teatterin lisäksi Telemann haaveilee pakkomielteisesti Nigella Lawsonista.
Telemannin vaimo raahaa miehensä lomalle Saksaan, joka Telemannin mielestä on kamala natsimaa. Toraa aiheuttaa sekin, että Telemann kutsuu lomailukaupunkia Google Translaten antamalla nimellä Mixing Part.
Kirjaa on haukuttu monestakin tekijästä. Joidenkin mielestä se on vaikea lukea, koska dialogia on vain lätkitty peräkkäisille riveille ilman mitään ajatusviivoja, lainausmerkkejä tai osoitusta siitä, kuka sanoo mitäkin. Kun kerralla puhuu vain kaksi henkilöä vuorotellen, minusta sitä oli helppo seurata.
Siitä on valitettu, että kaikki kirjan henkilöt ovat vastenmielisiä. Ei minusta. Telemann on höperyyksissään ja pakkomielteissään oikein sympaattinen.
Kirja on myös erittäin lyhyt, koska se enimmäkseen lyhyitä dialogirivejä ja siten “tyhjää täynnä”. Minusta kuitenkin hauska lukukokemus.
Milloin kannattaa matkustaa Hollantiin/Amsterdamiin?
Tämä on kolmas ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa Hollantiin matkustamista käsittelevässä postaussarjassani.
Hollanti on mukava paikka ympäri vuoden, mutta suosittelen kyllä ehdottomasti tulemaan tänne keväällä, kesällä tai alkusyksystä, jos mitenkään mahdollista. Kirsikkapuut ja magnoliat alkavat kukkia suunnilleen syntymäpäiväni aikoihin (3.4.), joskin se riippuu vuodesta. Se on upea näky! Luumut ja mantelit kukkivat kauniin vaaleanpunaisina toukokuun alussa.
Huhtikuun alusta alkaakin sitten ihana kukkatykitys, jota riittää lokakuulle asti. Esimerkiksi vain kerran 10 vuodessa järjestettävä Floriade sulkee ovensa 7.10. Tulppaanien kohdalla parasta aikaa on huhtikuu. Keukenhof-tulppaanipuutarha on auki maaliskuun lopusta toukokuun alkuun. Sen huippukohta Bloemencorso-kukkakulkue on huhtikuun puolivälissä. Open Tuinen Dagen järjestetään kesäkuun puolivälissä.
Koska meri viilentää, Hollannissa ei yleensä ole liian kuuma, ainakaan yhtä kuuma kuin muualla. Esimerkiksi heinäkuussa Suomessa on yleensä lämpimämpää. Toisaalta täällä voi joskus olla hellettä huhti- tai lokakuussa. Nyt tänä vuonna oli maaliskuussa T-paitakelejä. Syyskuussa järjestetään vielä paljon rantafestivaaleja yms.
Sää on kuitenkin erittäin ennalta-arvaamaton. Viikon lomalla voi paistaa koko ajan tai sataa koko ajan. Tammikuussa voi olla 12C, mutta niin kesäkuussakin. Toukokuu on tilastollisesti vähiten sateisinta aikaa. (Keskimäärin sadepäiviä on Amsterdamissa 180 vuodessa, eli joka toinen päivä, mutta suurimpana osana sadepäivistä sataa vain vähän.)
Talvella on yleensä 0-10 astetta lämmintä, mutta joskus harvoin voi olla kymmenenkin astetta pakkasta, lähinnä joulu-helmikuussa. Amsterdam on kuitenkin varsin tuulinen paikka, joten nollakelikin voi joskus tuntua suomalaisestakin hyytävältä. Lunta tulee useimpina talvina 1-2 kertaa ja se sotkee yleensä joukkoliikenteen täysin. Kanavilla pääsee luistelemaan vain noin kerran 10 vuodessa.
Talven tärkeimmät tapahtumat lienevät Sinterklaas-jouluparaati marraskuun lopussa sekä joulumarkkinat, joita järjestetään useita sekä Amsterdamissa että lähikaupungeissa. Hienompia joulutoreja tosin löytynee esimerkiksi Saksasta.
Hollanti juhlii muualla Mardi Grasina tunnettua karnevaalia laskiaisen aikaan, mutta hulvaton, päiviä kestävä kreisibailaus koskee lähinnä Etelä-Hollantia. Parhaat paikat lienevät Eindhoven, Maastricht, Den Bosch ja Breda. Amsterdamissa karnevaali ei näy mitenkään.
Keski-Euroopan pahin sesonki on elokuussa. Silloin hollantilaisetkin yleensä pitävät lomansa. Eli porukkaa on paljon, hotellit ovat täynnä ja toisaalta etenkin elokuun 2. ja 3. viikoilla monet paikat (esim. ravintolat ja pienet kaupat) ovat lomien takia suljettuina. Syyskuussakin on vielä aika ruuhkaista. Tule siis mieluummin kesä- tai heinäkuussa.
Monet paikat ovat kiinni sunnuntaisin ja maanantaisin. Kaupat etenkin sunnuntaisin ja museot maanantaisin, mutta kaupatkin voivat olla maanantaina kiinni tai avata vasta 12-13 aikaan. Tämä kannattaa pitää mielessä! Sunnuntaisinkin kyllä saa ongelmitta ruokaa (niin ravintoloista kuin kaupoista), matkamuistoja yms. Keskustassa useimmat paikat ovat auki.
Jotkut harvat paikat ovat tiistaisin kiinni tai esim. ma-ti. Eli jos matkustat vaikka Amsterdamista päiväretkelle toiseen kaupunkiin, varmin vaihtoehto on ke-la. Amsterdamissa ja monissa muissa kaupungeissa torstai on “ostospäivä”, eli kaupat ovat auki pitkään (yleensä klo 21 asti).
Jouluaatto on normaali päivä ja pitkänäperjantainakin ovat useimmat paikat auki. Pääsiäisenä voi hyvin matkustaa tänne, siinä missä Saksassa tosi monet paikat ovat lähes koko pääsiäisen kiinni.
Suurimmat “bilepäivät” ovat kuningattaren päivä 30.4., Amsterdam Pride elokuun 1. viikonloppuna sekä erilaiset isot jalkapallokisat – käytännössä Euroopan cup (joka käsittääkseni on vasta 2014 seuraavan kerran?). Näitä kannattaa vältellä, jos ei välitä riehakkaasta meiningistä. Myös Ajaxin voittaessa ison matsin kannattaa välttää keskustaa…
Seikkailuita Hollannissa ja Belgiassa
Reissumme Flevopolderiin kulki reittiä Weesp (kylä) – Lelystad (pienehkö kaupunki, mutta teollisuusvoittoinen – Almere (suuri kaupunki). Lelystad ja Almere on perustettu vasta 1970-luvulla – koko maata niiden alla ei ollut sitä ennen.
Weesp oli sellainen söpö, joskin suhteellinen turistinen kylä. Emme jaksaneet lähteä vähän matkan päähän ihmettelemään linnoituksia.
Almeressa riittää ihania kadunnimiä. Esimerkiksi Kruidenwijkissä kaikki kadunnimet ovat mausteita, sateenkaarikaupunginosassa värejä. Eläinkaupunginosan pisin katu on tietenkin Giraffeweg! Siellä oli myös yksi talo, joka oli kauttaaltaan peitetty “tiilillä”, joissa oli puutarhatontun kuva reliefinä…
Lelystad oli karu paikka, tosin arkkitehtuuriltaan …mielenkiintoinen, jos esimerkiksi tykkää pystysuunnassa mutkittelevista kävelysilloista. Kaupungin suosituin nähtävyys on ostoskeskus Batavia Stad, jonne lähdimme Lindtin perässä. Hirveä kitschhelvetti: outletkauppakeskus, jossa jokainen myymälä esittää pittoreskiä taloa pikkukaupungissa, on kaupunginmuurit ja kaikki. (Lentsikkafaneille tiedoksi, Lelystadissa on myös kuulemma varsin hieno ilmailumuseo.)
Reissulla parasta oli kuitenkin villihevosten näkeminen junan ikkunasta. Niitä oli paljon! Villihärkiä ei valitettavasti näkynyt. Tuonne valtavaan luonnonpuistoon ei ikävä kyllä pääse fiksusti ilman autoa tai pyörää.
Antwerpen, joka muuten on Belgian suurin kaupunki (Bryssel on samantyyppinen kaupunkikertymä kuin Lontookin, itse kaupunki on pieni), oli hyvin hämärä paikka. Homojen, timanttien, jainalaisten ja kikkaratukkaisten, pitkäpartaisten, kipapäisten juutalaisten kotikaupunki.
Kaupungin tärkein nähtävyys on historiallinen rautatieasema, jossa junat ajavat kolmessa kerroksessa ja jossa on 40 jalokivikauppaa (viereisessä timanttikaupunginosassa vielä paljon lisää). Sitä pääsi ihmettelemään yläpuolelta viereiseen maailmanpyörään.
Jainatemppeliin emme valitettavasti päässeet sisään. Sen vierestä löytyi vihdoin reissun ensimmäinen ja ainoa ruokakauppa Colryut, jos aseman pikkuruista Sparia ei lasketa, mutta siitä jäi kyllä traumat. Siihen masentavaan pahvilaatikkotornihelvettiin (jota kutsuin kohteliaasti ghettolääväksi) verrattuna Lidlkin olisi viehättävä, rustiikkinen boutique.
Antwerpenissä meinasi käydä huonosti. Matkaa edeltänyt stressitilanne + helle yhdistettynä lisämunuaisen vajaatoimintaan ja diabetes insipidukseen osoittautui hengenvaaralliseksi. Lopulta tuli sellainen olo, että ihan sama muuten jos henki lähtee, mutta ei Antwerpenissä!
Silloin yöllä tuli kelailtua myös, että miten paljon asioitaan on mahdollista järjestää, jos vaikka jotain sattuu. Minullahan on lapsellinen usko siihen, että jos pidän jatkuvasti jotain kirja/kässäriprojektia, minulle ei voi käydä mitään ennen kuin se on valmis. Vaikka tiedän, etteivät ne projektit lopu.
Kirjoja ei voi loputtomasti kirjoittaa. Vaikka eläisinkin 90-vuotiaaksi, silti niitä jäisi varmaankin kirjoittamatta. Mitä sitten voi tehdä?
Jos on yksi asia, mitä oikeasti haluaisin kaiken varalta tehdä, on saada yhteys entiseen parhaaseen ystävääni.
Seuraavat seikkailut ovat vuorossa Saksassa, huomenna nimittäin Berliiniin. Olin jo toiveikas, että siellähän oli ollut vähän aikaa viileämpää kuin täällä, mutta nyt on luvattu 32-35 astetta (Hollannissakin kyllä sisämaassa 37C!). No, jos ei ole kosteaa, kai tuosta selviää. Kosteus on minulle se kaikkein huonoin juttu – Suomessakin meinasin aikoinaan joutua sairaalaan 14C “kesähelteillä” kun oli erittäin kosteaa.
Nyt on suunnitteilla pari tosi mielenkiintoista ja hienoa asiaa, joista en tosin varmaan voi vielä pitkään aikaan kertoa. Ei valitettavasti mitään kirjoihini liittyvää tosin.
En ole ehtinyt lomalla kirjoittaa yhtään. Maanantaina alkaa taas työ, kahden käännösprojektin tarkistamisella.
Lesbosi ei ole tarpeeksi minimalistinen
Mieheni piti scifinovellistani Sabine. Ei mikään itsestäänselvyys, sillä hän on nirso lukemisensa suhteen ja scifissä mieltymyksemme ovat täysin päinvastaiset.
Eräästä asiasta hän kuitenkin valitti. Yhdessä kohdassa mainitaan päähenkilön siskon, joka on novellin ainoa tärkeämpi sivuhenkilö, tyttöystävä. Hänen mielestään tämä valinta “siskon tyttöystävä” ei ollut riittävän “minimalistinen”. Se häiritsi lukemista, koska lukija saattaa jopa ajatella, että siinä on ajatusvirhe. Miksi siis “töksäyttää” lukijaa vain siksi, että voi saada tekstiin mukaan yhden lesbon, joka on kuvioissa yhden lauseen verran, kun voisi sanoa poikaystävä tai aviomies?
Minusta tämä ajatus oli aika merkillinen, vaikka ymmärrän kyllä mitä hän tarkoittaa (mieheni ei siis muuten todellakaan ole homofoobinen, mutta hän on erittäin, erittäin nirso lukija, joka ei esimerkiksi tykkää ihmissuhteita käsittelevistä teksteistä ollenkaan). Miten jotain asiaa voi normalisoida kirjoittamalla siitä, jos se on liian “epänormaalia” töksähtääkseen?
Minusta kirjailijan velvollisuus on kirjoittaa myös asioista, jotka eivät ole niin näkyvillä, joista kirjoitetaan liian vähän. Romaaneissani on valitettavan vähän seksuaalivähemmistöjen edustajia – jotenkin he eivät vain ole “sopineet” mukaan – mutta novelleissani heitä on aika paljon, etenkin lesboja ja naispareja.
Myös genderqueereista ja polyamoristeista olen kirjoittanut useampaan kertaan. Homomiehet tuntuvat jostain syystä kaikkein kaukaisimmilta, vaikka käsittääkseni heteronaiset kirjoittavat yleensä ennemmin homomiehiä kuin lesbonaisia. Transsukupuolisia hahmoja haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta siihenkään ei ole ollut oikein tilaisuutta.
Tavallaan syy siihen, miksei romaaneissani ole paljoa seksuaalivähemmistöjen edustajia, on juurikin tuo “minimalismi”. Jotkut ovat nytkin sanoneet, että Marian ilmestyskirjassa on “liikaa kaikkea”. Jos Maria olisi lesbo, transsukupuolinen tai hänellä olisi bi-kokeiluita, sitten ainakin valitettaisiin, että ei voi näin montaa teemaa tunkea samaan.
Häpeämättömän naispäähenkilölle Ennalle mietin bi/polyhistoriaa, mutta se tuntui jotenkin stereotyyppiseltä hänen persoonaansa – hänen kohdallaan ainakin näennäinen heterous on ehkä jopa yllättävämpää!
On sääli, että hetero/cis-oletuksen takia sukupuoli/seksuaalivähemmistöön kuuluminen nähdään ihmiselle jotenkin ylimääräisenä asiana, väistämättömänä teemana, joita saa olla tekstissä enintään määrä X. Sivuhenkilöiden kohdalla on helpompaa, koska heidän seksuaalisuutensa tai sukupuoli-identiteettinsä ei samalla lailla oleteta olevan merkityksellinen. (Tosin jos usea sivuhenkilö olisi vaikkapa homo, lukija odottaisi tällä olevan jonkin tarkoituksen.)
Mutta siinä on se ongelma, kuten vammaisten kohdallakin kaunokirjallisuudessa: vähemmistöjen edustajat sysätään sivurooliin, jotta he eivät häiritsisi liikaa. Särkisi sitä minimalismia.
P.S. Marian ilmestyskirjasta ilmestyi pitkästä aikaa uusi arvostelu, erittäin myönteinen sellainen. Kirjakissa kirjoittaa mm. “Luin kirjan yhden vuorokauden aikana – se lumosi minut raakudellaan, rakkaudellaan ja Marian selviytymisen voimalla. En voinut laskea tekstiä käsistäni.”
Kuolematon Henrietta Lacks
Minun ei ollut tarkoitus lukea tätä kirjaa, saati arvostella sitä. Yleensä arvostelen lääketiedekirjat toiseen blogiini tai en ollenkaan, mutta nyt teen poikkeuksen. Tämä on tosin ehkä enemmän avautuminen kuin arvostelu.
Olin hyvin yllättynyt, kun Rebecca Sklootin The Immortal Life of Henrietta Lacksista tuli bestselleri. Henrietta Lacks oli siis köyhä ja heikosti koulutettu tummaihoinen nainen Yhdysvaltojen etelävaltioista, joka sairastui kohdunkaulansyöpään 1950-luvulla. Ei todellakaan mikään potentiaalinen maailmanjulkkis.
Erittäin aggressiivinen syöpä vei Henriettalta hengen, mutta hänen kasvaimestaan otettiin häneltä salaa näytteitä. Ne olivat ensimmäiset solut koskaan, jotka saatiin kasvamaan ikuisesti. Niitä on edelleen kaikkialla maailmassa, tuhansissa eri laboratorioissa. HeLa-nimellä tunnettuja soluja on käytetty mm. poliorokotteen testaamiseen.
Kirja on oiva katsaus lääketieteen ja etenkin sen etiikan lähihistoriaan, mutta myös luokkaeroihin ja rasismiin. Vaitiolovelvollisuutta tai “informed consentia” ei ollut ja lääkärit tekivät karmivia kokeita potilaillaan, etenkin tummaihoisilla, kysymättä keneltäkään lupia (ja jos lupia kysyttiinkin, ei kouluttamaton tummaihoinen ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta valkoista auktoriteettia piti totella).
Henriettan perheelle selvisi vasta paljon myöhemmin, että hänen solujaan käytettiin ympäri maailman. He olivat tyytyväisiä, että niillä pystyttiin parantamaan ihmisiä, mutta he kokivat itsensä hyväksikäytetyiksi, kun jotkut tekivät miljoonia heidän Henriettallaan.
Uskovaisille, taikauskoisille, jopa voodoo-uskoisille ajatus “kuolemattomista soluista” oli abstrakti ja pelottava. Toisaalta he epäilivät, että kenties sairaalan ihmiset olivat tarkoituksella sairastuttaneet Henriettan, sillä hän oli vaikuttanut aivan terveeltä, ennen kuin aloitti karmaisevat syöpähoidot radiumilla ja röntgensäteillä.
Kirjassa on lukuisia tyrmääviä muistutuksia siitä, miten läpitunkevaa mustaihoisten syrjintä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten Yhdysvalloissa oli. Mustat eivät päässeet valkoisten sairaaloihin, lukuunottamatta vaaleampi-ihoisia jotka onnistuivat lavastamaan itsensä latinoiksi. Vaaleammat saattoivat myös sukunsa häpeäksi “kääntyä puertoricolaisiksi” eli mennä naimisiin puertoricolaisen kanssa ja alkaa elää latinoina.
Kun Henriettalta otettiin verikokeita, jopa veriputkilot piti merkitä “colored”, etteivät ne menneet sekaisin valkoihoisten näytteiden kanssa. Ja silti sanasta “rotuerottelu” tulee yleensä ennemmin mieleen Etelä-Afrikka kuin Yhdysvallat (Rosa Parks on tietenkin tunnettu hahmo, mutta silti).
Henriettan älyllisesti kehitysvammainen ja epilepsiaa sairastanut tytär Elsie kuoli pian äitinsä jälkeen laitoksessa nimeltä “Negro Hospital for the Insane”. Laitoksen todellisuus ei juuri eronnut natsien keskitysleireistä, mukaan lukien kammottavat ihmiskokeet tieteen nimissä.
Kyse ei ole vain rasismista, vaan myös köyhyyden aiheuttamasta eriarvoisuudesta. Nykyään tummaihoiset pääsevät tietenkin kaikkiin sairaaloihin – jos heillä on rahaa. Monilla ei ole. Lacksien mielestä huutavin vääryys on, että jotkut tekevät miljoonia kuolleen Henrietan soluilla, eikä heidän perheenjäsenillään ole varaa mennä lääkäriin.
Rebecca Skloot on tehnyt kirjaa varten valtavan työn, haastatellut lukuisia Henrietta Lacksin omaisia ja entisiä lääkäreitä sekä muita toimittajia, käynyt läpi arkistoja, tiedelehtiä, videoita ja vaikka mitä. Median pommitukseen kyllästynyt suku suhtautui alkuun hyvin epäileväisesti tämän yhteydenottoihin, mutta toisaalta he ilahtuivat siitä, että pelkkien solujen lisäksi kerrottiin vihdoin myös Henriettan itsensä tarina.
Vaikuttavinta kirjassa on kuitenkin läsnäolon tuntu. Skloot ei ole ulkopuolinen tarkkailija, vaan osallistuu Lacksien elämään, muuttaa sen kulkua ja Lacksit muuttavat hänen elämäänsä. Etenkin hämmennyksen tunne joissain suorastaan bisarreissa kohtauksissa tulee hyvin läpi. Kuten monet kirjat, se tiivistyy loppua kohti ja sitä on pakko ahmia.
Vaikka kirja joskus käännettäisiinkin suomeksi (ruotsiksi se on jo käännetty), suosittelen ehdottomasti lukemaan sen englanniksi. Kirjassa on paljon haastatteluita, joiden kieli/puhetyyli on hyvin olennainen osa sisältöä, eikä sitä pysty täysin kääntämään.
Sklootin kirja on myös valanut minuun toivoa. Paitsi että se on keikkunut New York Timesin bestsellerlistalla, siitä ollaan tekemässä elokuvaa, tuottajana Oprah(!). Ei olisi uskonut, saati sitten Henrietta itse koskaan arvannut.
Itse nimittäin suunnittelen myös elokuvakäsikirjoitusta historiallisesta lääketiedeaiheesta, joka on kiehtonut minua jo todella kauan, kuten HeLakin Sklootia. Valitettavasti mahdollisuuteni tehdä tutkimusta ovat kovin rajalliset Sklootiin verrattuna – Yalessakin olisi 120 laatikollista aineistoa, vaan mistäs minä ne…
Kun sankaritar onkin leikekuvatyttö
Tulevan romaanini kansikuva julkaistiin joitain viikkoja sitten ja olen sen lisäksi miettinyt myös muiden kirjojen kansia, onhan monilta tutuiltani ilmestynyt tai ilmestymässä lähiaikoina kirja. Useiden näistä kannessa on leikekuvasta peräisin oleva tyttö.
Esimerkiksi J.S. Meresmaalle selvisi, että hänen kansikuvansa tyttö on eri kuvina esiintynyt monien eri kirjojen kannessa. Kristiina Vuoren kehutusta Näkijän tyttärestä on ihmetelty, miksi keskiaikainen neito käyttää kirjan kannessa huulipunaa. (Minulle heräsi sama fiilis Sofi Oksasen Puhdistuksen leffajulisteesta, jossa naisella on melkoiset ripsiväripaakut…)
Leikekuvat (stock photo) ovat kuvapankeista löytyviä (valo)kuvia, joita saa käyttää joko ilmaiseksi tai varsin kohtuullista maksua vastaan. Koska suomalaisten kustantajien kansibudjetit ovat usein varsin rajallisia ulkomaisiin verrattuna, on leikekuvien käyttö ymmärrettävää, sillä se tulee paljon halvemmaksi kuin omien valokuvien ottaminen (tai lahjakkaan kuvittajan käyttäminen), jos kannessa halutaan esitellä vaikkapa henkilö. Toki leikekuvia hyödynnetään paljon Yhdysvalloissakin.
Leikekuvatytöissä on kuitenkin omat ongelmansa:
- jotkut eivät pidä tunnistettavien henkilöiden käyttämisestä kansikuvassa, koska haluavat itse kuvitella hahmot
- kansikuvan henkilö ei välttämättä näytä suomalaiselta (mikä ei tietenkään aina ole ongelma, päinvastoin)
- sama kuva voi päätyä jonkin toisenkin kirjan kanteen tai ties mihin
Ihmisen kasvot kirjan kannessa tietysti kiinnittävät katseen ja herättävät kiinnostuksen helposti. Minusta monet leikekuvien käyttötarkoitukset ovat kuitenkin aika kliseisiä, esimerkiksi selektiivinen väritys (osa mustavalkoista, osa väriä) tai sellaiset, joissa pääosassa on silmä.
En osaa kuvitella, että Marian ilmestyskirjan kantta koristaisi leikekuvatyttö, tai mikään Mariaa esittävä hahmo. (Toisaalta jos kannessa olisi pyörätuoli ilman, että siinä istujan kasvoja näkyisi, se vasta kliseistä olisikin!) Olin tietysti tosi onnekas, että löysin kanteen niin upean ja kirjaa kuvaavan teoksen, jota tekijä antoi käyttää ilmaiseksi. Makuuhaavojan kannessa on valokuva, mutta se on suunnittelijan itse ottama.
Omista kirjoistani kahden kannessa on leikekuvatyttö. 2008 julkaisemani omakustanteen Atlaskehrääjä (jonka kannen on muuten suunnitellut sama Stephen Caissie kuin Makuuhaavoja-kirjan) kannessa olevat naisen kasvot ja atlaskehrääjä ovat molemmat leikekuvia. Mielestäni kansi on kuitenkin erittäin onnistunut ja näyttää etenkin livenä upealta, kuva tietysti jatkuu takakanteen asti. Muutama ihminen on tosin kysellyt, että “onks tossa kannessa niinku sä”.
Leikekuvaneitokainen venyttelee myös CFS:n ja fibromyalgian hoito -tietokirjani kannessa. Tässä tulee esiin leikekuvien tyypillinen ongelma: ne näyttävät leikekuvilta. Kansi ei myöskään aivan hirveän hyvin kuvaa kirjan sisältöä (kirja käsittelee vain lääkkeitä) ja se on kirjoistani, joita omakustanteet ja Makuuhaavoja mukaan lukien on ollut kahdeksan, ulkoasultaan vähiten suosikkini.
Olen toki kannen itse hyväksynyt ja oli kuitenkaan vaikea keksiä kirjalle sopivaa kantta, joissa ei olisi käytetty jotain leikekuvia. Eräs kansiehdotuksista Hankalalle potilaalle sisälsi myös leikekuvanaisen, perinteisen huonovointisen sellaisen. Siitä kieltäydyin ehdottomasti, se ainakin olisi ollut kliseiden klisee.
Tilapäivityksiä
Makuuhaavoja
Ilmestykset-trilogian toisen osan on tosiaankin tarkoitus ilmestyä syksyllä. Mennee kyllä loppusyksyyn, sillä hieman ollaan aikataulusta jäljessä.
Häpeämätön
Ilmestykset-trilogian kolmannen osan julkaisusta ei ole edelleenkään mitään tietoa.
Marian ilmestykset -näytelmä
Näytelmän alunperin tilannut ihminen näyttää kadonneen jäljettömiin. Muut teatterit eivät ole olleet kiinnostuneita. Eräs ammattilainen (ohjaaja/kirjailija/käsikirjoittaja) kuitenkin luki sen ja antoi erittäin hyödyllistä palautetta, jonka perusteella minun pitäisi nyt tekstiä muokata. Hän piti näytelmästä ja pitää mahdollisena, että hän tai joku muu sen jossain vaiheessa ohjaisi. Hyvin potentiaalisella ja varhaisella tasolla olevan elokuvaprojektin tilanne sen sijaan ei ole edennyt.
Sabine
Pisin koskaan kirjoittamani novelli, 3 500 sanaa yhteiskunnallista scifiä, odottaa yhä tuomiotaan eräästä kirjallisuuslehdestä, johon kovin toivoisin sen päätyvän, mutta en usko, että se menee läpi. Lähetän sen sitten toisaalle. Vähän kyllä mietin, että kirjoittaisin Sabinesta ehkä jopa romaanin ensi vuonna. Hypoteettinen suomenkielinen työnimi on Elviira.
Seuraava tietokirja (ei vielä edes työnimeä)
Suuri kustantamo mietti kirjaehdotustani pari kuukautta ja vaikutti hyvinkin kiinnostuneelta, mutta lopulta tuli kuitenkin se hylky. En ole vielä täysin varma, että kirjoitanko tämän kirjan kuitenkin ensi vuonna (hylkyjä on tullut muualtakin, pari kustantamoa tosin vielä miettii), jotain muuta (minulla on kaksi muutakin tietokirjaideaa) vai keskittyisinkö vain kaunoon ja draamaan.
Palsamoitu
Seuraavan romaanin taustatyö ja suunnittelu on käynnissä, kirjoitustyö alkaa marraskuussa. Pitäisi hakea nyt apurahaa, kun keväällä ei natsannut.
Lehtijutut
Syyskuun Mondossa on minulta pikkuruinen juttu. Kesäkuun Tukilinja on vihdoin verkossa ilmaisena näköislehtenä ja siitä voi lukea kolumnini Isona minusta tulee terve (s. 13) sekä Brittien vammaisten tilannetta käsittelevän artikkelin (s. 32-33). Lehti on luettavissa noin syyskuun loppuun.
Minulla on kaksi aivan loistavaa artikkeli-ideaa, joista ensimmäistä alan tyrkyttää pian, toinen vaatii vielä paljon lisää taustatyötä.
Kässärit
Suunnitteilla on myös edelleen se lääketieteen historiaan kytkeytyvä leffakässäri, Makuuhaavoja-näytelmä sekä eräs näytelmä, josta mielessäni ei ole kuin aihe, ei edes mitään tarinantynkää. Näistä suhteellisen varma on kuitenkin ainoastaan leffa.
Reissua, rutiinia ja runoutta
Minun piti aluksi kirjoittaa Suomen matkojen rutiineista. Niitä on tässä kolmen matkan myötä ehtinyt muodostua paljon. Joka matkalla on yövytty kavereiden luona Ogelissa, tavattu suurinpiirtein samat kaverit (ja minä aina myös jotain nettituttuja, joita en ole ennen tavannut livenä), roudattu kotiin paljolti samoja tuliaisia jne.
Olen nukkunut aivan liian vähän ja syönyt aivan liian paljon. Jokaisella matkalla, oikeastaan puolisattumalta, olen päätynyt syömään Habibissa ja Weeruskassa. Joka kerta olen myös mennyt ensimmäisenä iltana ensin Vegemestaan jonkun kanssa ja sitten mennyt samalle kaverille (siis sama kaveri joka kerta, ei sama jonka kanssa on syöty Vegemestassa).
Lisäksi viime vuoden ja tällä matkalla oli muutakin yhteistä. Kävimme Boozemblyillä (jossa tänä vuonna satoi kaatamalla, joten ulkomaalaiset kaverit jäivät valitettavasti tältä vuodelta tapaaamatta) ja olimme kaksi päivää mökillä Hauholla.
Kavereidemme luona oli taas yöpymässä samaan aikaan 18-vuotias ulkomaalainen WoW-pelaaja (eri tyyppi, eri maasta). Tällä kertaa menimme syömään samaan ravintolaan samalla kuuden hengen porukalla kuin toukokuussa. Ja Schipholin suklaamyymälän myyjä tunnisti meidät tällä kertaa…
Rutiineja on tosin katkennutkin. Ensimmäisellä reissulla oli kolme työkeikkaa (peräkkäisinä päivinä), viimeksi kaksi (samana päivänä; saman päivän kolmas peruuntui). Nyt ei ollut mitään. Sekös vasta kummallista olikin. Kasvisravintolatkin jäivät Vegemestaa lukuunottamatta väliin.
Meitä erittäin ystävällisesti majoittanut ihana ystäväperhe muuttaa todennäköisesti ensi kuussa pariksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Paitsi että heitä tulee ikävä, ei ole aavistustakaan, missä jatkossa majoitumme, mikä tietysti hieman vaikeuttaa.
Ja sitten on paljon sitä, mikä ei ole rutiinia. Vaikka olen aina tavannut “jonkin uuden nettitutun” niin tietysti kaikki ovat olleet ihan erilaisia ihmisiä. Viimeksi kohteena oli eräs sukulainen, ravitsemuksen asiantuntija, nyt eräs kirjailijakollega.
Lisäksi tällä matkalla tuli erityisen paljon hassuja kohtaamisia. Tuo unkarilainen wowittaja oli tapaus sinänsä. Sitten oli uskomattoman nuoren näköinen reilu 70-vuotias entinen kampaaja, joka bussissa hipelöi ihastellen hiuksiani (erityisen imartelevaa ottaen huomioon pahan hiustenlähtöni) ja kertoi samalla lähes koko elämäntarinansa.
Irccimiittiimme tuli kuokkimaan lauma pietarsaarelaisia teini-ikäisiä skeittaripoikia, jotka olivat eksyksissä, hieman humalassa ja puhuivat hyvin huonoa suomea ja englantia sekaisin. Kuulemma jos he puhuvat ruotsia, muut haluavat tappaa heidät. Oikein lupsakkaa ja herttaista porukkaa ja naurettua tuli kyyneleet silmissä.
Oikeastaan opin aivan hurjan määrän erilaisia juttuja matkan aikana. Selvästi enemmän vielä kuin edellisillä kerroilla (enkä siis vain ihmis- ja eläinluonnosta, vaan myös esimerkiksi lääketieteestä ja kirjoittamisesta). Voisi melkein kutsua koko juttua opintomatkaksi! Toki myös inspiraatioita löytyi, ei novelleihin, mutta runoihin, artikkeleihin ja tulevaan romaaniin.
Ja kotiin tuli kaksi matkalaukullista tavaraa, jotka sai melkein hyppiä kiinni. Uusia kirjoja tarttui mukaan peräti kahdeksan, joiden seassa oli mm. vastustamaton Kirjatori-löytö, kaverin yli 90 %(!) alennuksella pyynnöstäni ostama Maailman ihanin tyttö, materiaalia seuraavan romaanin taustatyöhön Huuto.netistä, useita em. kollegan kirjoja sekä Lukuhoukan lähettämä Totta (kiitos molemmille!). Yksi on tosin vain lainassa.
Kirjailijatar lahjoi minua myös ihastuttavilla käsitöillään. Arvostan käsitöitä todella, varsinkin kun tuttavapiirissäni ei ole juuri käsityöihmisiä (pikkusiskoni ompelee ja aiemmin myös neuloi, anoppi ompelee ja mummi ompelee sekä teki aiemmin mattoja/poppanoita, mutta silti). Sellaisen saamiseen tekijältä itseltään on ihan eri asia kuin se, että saan mummiltani tämän myyjäisistä ostamat villasukat.
Ja se huolella valikoitu matkakirja, Leena Krohnin Pereat Mundus jäi kokonaan lukematta. Sen sijaan ahmin läppäriltä Lionel Shriverin romaania The Post-Birthday World.
Paluumatkallamme lastausvaiheessa Finnairin lentokapteeni räpelsi ohjaamossa läppäriään, jonka ruudulla näkyi bikinipimuja. Terkut vaan sinne, Jyri en-muista-sukunimeäsi.
Kotiin palattuani olen ehtinyt jo antaa yhden puhelinhaastattelun. Se ilmestynee ihan lähiaikoina, koska kyseessä on nettilehti. Ja yksi tavallista harmittavampi hylky tuli, mutta siitä lisää myöhemmin.
