Archive for September, 2012
Koelukemisen ABC
Useimpia kaunokirjallisia tekstejä kannattaa luettaa koelukijalla, joita kutsutaan usein myös beetalukijoiksi, ennen kuin ne lähetetään kohteeseensa, oli se sitten kustantamo, agentti, lehti tai kirjoituskilpailu. Julkaistu kirjoittaja ei välttämättä sellaista tarvitse, sillä hänellä on kustannustoimittaja, mutta ei siitä haittaakaan ole.
Paitsi että koelukija voi auttaa parantamaan tekstiä hyvinkin paljon, koelukijan käyttäminen myös totuttaa kritiikkiin, ei pelkästään negatiivisiin huomioihin vaan siihen, että toisen ihmisen näkemys omasta tekstistä voi olla hyvin erilainen kuin itsellä.
Kuka on hyvä koelukija?
Koelukijan ei tarvitse olla julkaistu kirjailija tai kirjoittaja lainkaan, vaikka siitä onkin etua. Riittää, että hän on joku, joka lukee paljon ja mieluiten tekstisi genreä, ja osaa ilmaista mielipiteitään pidemmälle kuin “ihan kiva” tai “joku mättää”. Yleensä puolisot, bestikset tai perheenjäsenet eivät ole hyviä koelukijoita, vaikka poikkeuksia on (italialainen paras ystäväni ei kirjoita eikä lue kovin paljoa, mutta hänellä on aina tosi hyviä huomioita englanninkielisistä novelleistani).
Jos koelukija on kirjoittaja, siitä on se etu, että voit vastineeksi lukea hänen tekstejään, etkä jää samalla lailla kiitollisuudenvelkaan.
Koelukijoiden kommentointitapa vaihtelee paljon. Toiset rustailevat kässärin täyteen “punakynää”, toiset kertovat mieluummin suullisesti ajatuksiaan tekstistä yleisemmin. Jotkut haluavat täyttää kysymyslomakkeen ja toisista ei saa irti juuri mitään, ellei osaa kysyä juuri oikeita kysymyksiä.
Jotkut koelukijat kirjoittavat ylös sekä hyviä että huonoja puolia, toiset lähinnä tekstin ongelmia.
Koelukijoita on yleensä hyvä olla noin kolme. Joskus yksi lukija voi olla sitä mieltä, että hahmo X on tosi ärsyttävä, kun taas muut ovat eri mieltä. Jos on kolme lukijaa, 90% havainnoista on hyvin todennäköisesti erilaisia (vaikka ne olisivat perusteltujakin), ellei kässärissä ole sitten hyvin selkeitä, perustavanlaatuisia ongelmia.
Koelukeminen vs. arvostelupalvelu
On olemassa myös maksullisia arvostelupalveluita, esimerkiksi Nuoren Voiman liiton, jossa saa ammattilaisilta lausunnonomaisen palautteen tekstistään, tyypillisesti romaanista tai novellikokoelmasta. Koelukijalla ja arvostelupalvelulla on paljon yhteistä:
- Jos epäilet tekstissäsi tiettyä ongelmaa (esimerkiksi epäuskottava juoni), molemmat voivat vastata kysymykseesi
- Molemmat voivat löytää tekstistäsi ongelmia, joita et edes osannut aavistella
- Molemmat voivat löytää ongelmia, jotka eivät koske niinkään kyseistä tekstiä, vaan kirjoittamistasi yleensä (esimerkiksi liiallinen kuvailu, heikko dialogi).
Erojakin löytyy:
- Arvostelupalvelu maksaa ja on paljon hitaampi (yleensä)
- Arvostelija on aina ammattilainen
- Arvostelija ei tunne sinua
- Koelukija voi mahdollisesti verrata tekstiäsi muihin teksteihisi (esim. havaita kehittymisesi tai tietyt toistuvat ongelmat)
- Koelukijan kanssa voi käydä keskustelua, mikä voi olla erittäin hedelmällistä.
- Koelukijalta on helpompi onkia konkreettisia ehdotuksia (esim. jos loppu ei ole hyvä, mitä siinä sitten voisi tapahtua).
Milloin teksti kannattaa lähettää koelukijalle?
Riippuu tekstistä. Jos mietit, onko tekstissä aivan perustavanlaatuisia ongelmia (eli saako siitä mitenkään toimivaa), niin hyvin varhaisessa vaiheessa. Tärkeää on, että lukija tietää, että kyseessä on varhainen versio, jossa henkilön nimi voi vahingossa vaihtua puolivälissä tai lauseet jäädä kesken.
Jos taas kyseessä on vaikkapa lyhyt novelli, jossa en usko olevan isoja ongelmia, yleensä lähetän sen koelukijalle vasta ns. valmiina. Romaanin kanssa mielestäni näin ei kannata tehdä, koska sellaiselta ei voi odottaa lausekohtaista kommentointia.
Jotkut lähettävät romaanikässäreitään koelukijoille erissä, ensin yhdelle ja sitten seuraavalle jne.
(Ehkä tämä koko teksti oli pelkkiä itsestäänselvyyksiä, mutta joskus itsestäänselvyydetkin hahmottuvat helpommin, kun ne lukee jossain ylhäällä.)
Vitsejä
– Mitä suomalainen sanoi maahanmuuttajalle?
– Ei mitään.
***
– Mitä suomalainen sanoi vaimolleen?
– Ei mitään.
***
– Mitä suomalainen sanoi kun viina loppui?
– Ei mitään.
***
– Miksi suomalainen teki itsemurhan?
– Vittuako se sulle kuuluu?
***
– Miksi suomalainen tappoi vaimonsa?
– Helvettiäkö sekaannut muiden asioihin?
(Joo, keksin nämä ihan itse. Kevätpörriäinenkään ei kyllä aikoinaan huolinut vitsejäni, vaikka muut jutut kyllä kelpasivat…)
Pieni, jaaritteleva ystävä
En ole vielä lukenut Donna Tarttin superbestselleriä Jumalat juhlivat öisin, mutta lähes 600-sivuinen The Little Friend (suom. Pieni ystävä), joka sekin väitetysti on bestseller, tarttui mukaan Spuin kirjakirppikseltä toukokuun Suomen matkan lukemiseksi, osittain sopivan painon ja sivumäärän perusteella. En tosin lopulta lukenut sitä matkalla kuin alle 100 sivua, vaan sain sen loppuun juhannuksena (joo, arvosteluja on ollut vähän jonossa).
Kirja kertoo 1970-luvun alun mississippiläisestä pikkupaikkakunnasta. Päähenkilö Harrietin pikkuveli Robin löytyi vuosia sitten äitienpäivänä hirtettynä kodin pihaan vain yhdeksänvuotiaana. Ei kovin yllättäen perheen elämä ei koskaan palautunut ennalleen, varsinkaan kun tekijää ei saatu kiinni.
Teini-iän kynnyksellä oleva Harriet päättää selvittävänsä murhaajan – tai oikeastaan hän arvaa jo, kuka se oli – ja aikoo kostaa Robinin kuoleman. Harriet on rempseä, varsin stereotyyppinen poikatyttö, johon tämän paras kaveri, vanhempi Hely, on ihastunut ja siten auttaa tätä parhaansa mukaan.
Äiti on Robinin kuoleman jälkeen ollut masentunut ja poissaoleva, haamu entisestään, eikä isä asu samalla paikkakunnalla (vaikka vanhemmat virallisesti ovatkin naimisissa). Onneksi on ihana kotiapulainen Ida, isoäiti Edie sekä useita isotätejä.
Kirjaan kesti aikansa päästä sisälle. Kuvailua on runsaasti ja se on muutenkin haahuileva ja hidastempoinen. Välillä tuntuu, etteivät tapahtumat oikein edisty ja silmät hyppivät jatkuvasti eteenpäin sivulla. Sitten mukaan tulee sivujuonia, joissa aletaan viettää tosi paljon aikaa, vaikka nekin etenevät hitaasti.
Kirjassa kuvataan sinänsä mielenkiintoisesti sosiaaliluokkien ja etenkin valkoisten/mustien välisiä eroja ja kärhämiä etelävaltioissa. Toisaalta se ei tuonut aiheeseen juuri uusia näkökulmia ja jotkut ovat sanoneet sitä jopa karikatyyriksi, mitä en ihmettele.
Jossain vaiheessa mukaan tulee paljon jännitystä ja actionia. Moni henkilö kuolee tai vähintään päätyy sairaalaan, päihteitä kuluu paljon ja jotkut kohtaukset ovat todella kutkuttavia. Kirjaan tulee tavallaan myös toinen päähenkilö. Loppua kohden kirjaa on pakko ahmia, mutta loppu tuntuu kuitenkin epätyydyttävältä.
Useimmat henkilöt tuntuivat ärsyttäviltä ja monet kliseisiltä ja stereotyyppisiltä. Siinä mielessä juonipuoli toimi paljon paremmin ja oli yllätyksellisempää. Toisaalta jäi sellainen vaikutelma, ettei asioita “pedattu” kunnolla, vaan henkilöistä paljastui monta kertaa asioita niin, että tuntui, että sitä olisi pitänyt enemmän vihjata tai selittää etukäteen.
Amazon.comin perusteella (arvosteluiden keskiarvo 2,7 tähteä) en ole ainoa, jonka mielestä kirja olisi kaivannut selvästi enemmän editointia ja lyhentämistä. Tartt kirjoitti sitä vuosikausia, mutta on vaikea olla miettimättä, että kustantajalla ajateltiin “edellinen kirja oli bestseller, niin ihmiset ostavat tämän kuitenkin”.
Joidenkin Amazon-arvioiden mielestä kirja on aivan surkea verrattuna edelliseen. Toisaalta monien mielestä se on mahtava ja ainakin kahden mielestä jopa edeltäjäänsä parempi…
Rikki
kun on istunut tuolin rikki
nukkunut sängyn sirpaleiksi
ja astunut kengät tomuksidigitaalikello lyö punaisia haavoja
hämäräänhuoneet ovat täynnä hiljaisuutta
jonka rikkoo
tyynyn kääntäminen
Tänään saatte keskeneräisen, fragmentoituneen runon, koska tuntuu, ettei minulla ole muuta kuin keskeneräisiä, fragmentoituneita ajatuksia.
Mielessäni pyörii kirjoja. Yhdestä tietosellaisesta postitin hiljattain apurahahakemuksen. Yksi on tämän vuoden NaNoWriMo, siitäkin olen kirjoittanut yhden apurahahakemuksen ja kirjoitan toisenkin. On myös ajatus lastenkirjasta. Paras tarina koskaan! Moni tietänee tämän fiiliksen. Voiko olla paras tarina koskaan, ilman että joku olisi jo keksinyt sitä?
En tiedä, miten oikeasti pystyn kirjoittamaan, mutta on pakko. Useimpina päivinä pystyn tekemään 5-10 % entisestä määrästä, monesti 0 %. On hyviäkin päiviä, kiitos villivihannesten, mutta ei enää läheskään yhtä paljon kuin alunperin.
Kohta tulee vuosi siitä kun kuntoni romahti. Se oli 23.11.2011, päivää sen jälkeen kun olin saanut NaNoWriMon valmiiksi. Sitten 4.6. se romahti vielä lisää ja sen jälkeen on tullut pienempiä romahduksia.
Koko ajan mielessä on ollut toki tärkeimpänä se, että olen taas kunnossa tämän vuoden NaNoon mennessä. Toki tiedän, ettei aivolisäkkeitä tuosta vaan korjata, mutta on ollut parempi yrittää olla ajattelematta sitä.
Ajattelen kyllä kirjoittamista. Ajattelemiselle on paljon aikaa, vaikka usein sekin on liian uuvuttavaa.
Ammattilainen kehotti leikkelemään kolmanneksen näytelmästäni, hän harkitsee sen tuomista lavalle. Olen saanut 114 sivusta pois 14. Se ei ehkä ole aivan kolmannes.
Aloin kirjoittaa novellia, joka käsittelee synestesiaa. Minulla on jo yksi synestesianovelli, raapale, mutta se on aivan erilainen. Viime yönä, en ole varma unessa vai hereillä, tuli idea scifinovelliin. Tarina tosin vielä puuttuu.
Suurimman osan ajasta en pysty lukemaan, mutta välillä kuitenkin paljon. Sinuhen luin kuudessa päivässä. Yhtenä päivänä meni 270 sivua, mikä on hassua, kun 280-sivuiseen I Never Promised You A Rose Gardeniin tuhraantui yli 10 kuukautta.
Diabetes insipiduskin on pahentunut taas. Se ei koskaan ole ollut hyvä merkki.
En tiedä, miten ihmiset jaksavat tällaisissa tilanteissa. Tai no, tiedänhän minä. Heillä on läheisten tukea, lapsia, uskonto ja/tai ainakin lemmikkieläin. Minulla ei ole noista mitään.
Tuntuu nololta vihjata tällaista, mutta olisin tosi kiitollinen, jos joku vaikka haluaisi lähettää minulle jotakin piristävää. Vaikka kortin. Tai kirjan. Tai jotain. (Ei Fazerin sinistä.) Osoite löytyy netissä olevasta Things I Loven wishlististä, jonka varsinainen sisältö on tosin aikaa sitten vanhentunut.
P.S. Uudessa Mondossa on minulta pieni juttu.
Paralympialaisten jälkeen
Moni vammaisaktivisti innostui paralympialaisista. Toiset taas eivät, mistä olen kirjoittanut enemmän paitsi Tukilinja-lehden jutussani (linkki toimii vielä pari viikkoa), myös useissa blogipostauksissa.
Paralympialaiset toki lisäävät tietoisuutta vammaisuudesta (varsinkin jos niitä seuraa ja siten tietää, että kuten oikeassa elämässäkin, myös paralympialaisissa vammaisuus voi tarkoittaa muutakin kuin esimerkiksi pyörätuolin käyttöä tai amputoitua raajaa – vaikka kaikkia vammoja ei otetakaan huomioon), mutta ne voivat myös lisätä tiettyjä harhakäsityksiä vammaisuudesta.
Olen kirjoittanut ennenkin cripspiraatiosta, Marian ilmestyskirjassakin paljon. Valitettavasti sanan oivallisesti määritellyt Cripspiration-blogi on viime aikoina kadonnut Internetistä, eikä sitä löydy archive.orgistakaan. Siellä oli oiva tarina siitä, miten jonkun mielestä jopa sokea mies keräämässä koiransa kakkaa maasta oli “inspiroivaa”.
Monet kokevat, että vammaisten tehtävänä on olla inspiroivia, ylittää itsensä niin, että terveet voivat sitä ihastella. Toiset ovat kutsuneet tätä myös inspiraatiopornoksi (vrt. sosiaaliporno). Mitä vaikeammin vammainen ja symbolisempi tehtävä, sitä parempaa inspiraatiota, kun vaikkapa moniraaja-amputoitu mies ui mantereelta toiselle. Sellaista, mitä löytää paljon Valituista paloista.
Mutta vammaiset eivät kuulu televisioon. Jos jossain elokuvassa joku istuukin pyörätuolissa, se ei voi koskaan olla tavallinen tyyppi. Teho-osastossakin oli joskus mies, jolta amputoitiin jalka, mutta hänkin muuttui tavallisesta lääkäristä myyttiseksi ja inspiroivaksi jannuksi, joka jalkaproteesillaan juoksi kovempaa kuin terveet.
Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole urheilijoita, eivät terveet eivätkä vammaiset. Toiset urheilevat täysillä, mutta he eivät yksinkertaisesti saavuta tuloksia, joilla pääsisi olympialaisiin tai paralympialaisiin, joko vammansa takia tai muista syistä.
Toisia ei koko urheilu kiinnosta (tai he eivät pysty sitä harrastamaan), vaan he tekevät jotain muuta. Kirjoittamisesta, ohjelmoimisesta tai perheen perustamisesta vain puuttuu se spartalainen kehosymboliikka. Vammaisuudessa katsotaan kyse olevan kehon viallisuudesta, mutta vammaisurheilija nousee tämän vian, puutteen, yläpuolelle.
Jostain on myös herännyt ajatus, että jos ihminen vammautuu, hänen oletusreaktionsa on “jäädä sohvalle makaamaan” (koska on niin masentunut ja murtunut). Tällaisia näkemyksiä on esitetty paralympialaisista mm. suomalaisten lehtien keskustelupalstoilla. Niinpä jos ihminen vaikkapa alkaakin juosta amputoinnista huolimatta, sitä pidetään sankarillisena.
Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa ihmisistä sopeutuu vammaansa. Paralympialaisurheilijan uraa ja elämää vaikeuttavat usein vammaa enemmän ihan muut tekijät, sellaiset kuin muillakin urheilijoilla – urheiluvammat, rahavaikeudet, parisuhdekriisit jne.
Eivätkä kaikki vammaiset suinkaan ole “joutuneet onnettomuuteen”, vaan moni on ollut syntymästään asti vammaisia. Heille vammaisuus on yksinkertaisesti osa elämää, ei mikään murskaava tragedia.
Monet vammaiset (aivan kuten terveetkin) ylittävät itsensä päivittäin ilman, että kukaan noteeraa. Kävelevät itse vessaan, jaksavat käydä kaupassa, täyttävät yhden sivun monisivuisesta lomakkeesta. Jos elämä on rajallista, sitä pyrkii ylittämään rajojaan. Se on ihmiselle täysin normaalia käytöstä.
Jos urheileva vammainen nähdään inspiroivana, riski on se, että “tavallinen” vammainen koetaan ihmisenä, joka ei riittävästi täytä rooliaan. Joka ei yritä tarpeeksi, jolla on huono asenne. Tällaisesta on jo vahvoja merkkejä, etenkin Briteissä. Jos sana “vammainen” tuo ensimmäiseksi mieleen Oscar Pistoriuksen, siihen muottiin on tavisvammaisen vaikea sopia. Eräs brittilehti kuvitti juuri infografiikassaan “sosiaalitukia saavan” ihmisellä, joka löhösi sohvalla.
Jotkut höpönassut vielä ehdottivat, että sana vammainen (disabled) pitäisi poistaa käytöstä paralympialaisten yhteydessä. Kun eihän vammaisia saisi sanoa vammaisiksi.
Kaksi näkemystä näytelmän kirjoittamisesta
Luin keväällä kaksi näytelmänkirjoituskirjaa. Ensimmäisenä oli Stuart Spencerin The Playwright’s Guidebook, josta ajattelin, että sen täytyy olla selvästi parempi. Kirja korostaa sitä, että näytelmissä pitää olla action. Ja toisin kuin hehkuttamassani leffakirjoitusoppaassa, jossa action tarkoittaa asioiden tekemistä (vs. puhuminen), action tarkoittaa sitä, että hahmot haluavat vastakkaisia asioita.
Toinen kirja, Jeffrey Hatcherin The Art and Craft of Playwriting, ei sykähdyttänyt alkuun yhtään. Sen tiedot osoittautuivat kuitenkin käytännönläheisiksi ja siinä on paljon esimerkkejä ja analyysia tunnetuista näytelmistä (toisessa ei ole yhtään). Huvittavana yksityiskohtana siinä analysoidaan Watergate-skandaalia “näytelmänä”, sekä rakennetta/hahmoja/juonta jne että nauhoilta litteroitua dialogia – jota myös parannellaan! Siinä on myös useiden näytelmäkirjailijoiden haastatteluita.
Tässä kirjassa selitetään myös erittäin havainnollisesti, mitä Aristoteleen kuusi näytelmän elementtiä oikeasti tarkoittavat ja miten niitä hyödynnetään käytännössä. Tämä tuntui tosi hyödylliseltä. Toisessa kirjassa Aristoteleen opeista puhuttiin selvästi vähemmän.
En osaa sanoa, kumpi kirjoista on oikeasti parempi tai hyödyllisempi, vaikka The Playwright’s Guidebook on ehkä mielenkiintoisempi luettava – sekä paljon tyylikkäämpi ja melkein kaksi kertaa toista paksumpi. Siinä käsitellään myös enemmän näytelmän muokkaamista ja tuotantovaihetta, tosin jälkimmäistä koskevat neuvot eivät välttämättä hyödytä suomalaista kirjoittajaa.
Molemmissa kirjoissa on runsaasti harjoituksia, ensinmainitussa hieman enemmän. Muuten ne ovat varsin erilaisia ja siten täydentävät hyvin toisiaan.
Olen tyytyväinen, että luin molemmat. Lukujärjestyskin oli varmaan suunnilleen oikea. Muille kuin näytelmiä (esim. romaanit ja elokuvat) kirjoittaville The Playwright’s Guidebook voisi olla jossain määrin hyödyllinen, mutta toista kirjaa tuskin kannattaa lukea, ellei oikeasti aio kirjoittaa näytelmää.
Silti jäi mieleen monia kysymyksiä ja asioita, joita kummassakaan kirjassa ei käsitelty, esimerkiksi oman romaanin tai muun valmiin tarinan muokkaamisesta näytelmäksi ei puhuttu. Myöskään kohtauksien pituutta/määrää ei käsitelty. (Tästä sain myöhemmin suomalaiselta ammattilaiselta kommenttia, että nykynäytelmissä kohtaukset tuppaavat olemaan todella paljon lyhempiä kuin vanhemmissa.)
Kohotan maljan
Marke ja Magdalena Hai (ainakin) haastoivat minut Deen blogihaasteeseen, jossa pitää pitää “maljapuhe” ja kiittää viittä eri asiaa. Olen elämässäni pitänyt useita puheita, mutta en koskaan malja-, koska en maljojakaan harrasta. Viime aikoina on välillä ollut todella vaikea löytää elämästä yhtään mitään hyvää, mutta yritetäänpä. Haastetta saavat jatkaa ne, jotka haluavat.
Ensiksi haluaisin kiittää värejä. En nyt puhu syksyn väreistä, sillä täällä ei ole vielä syksy, vaan värejä yleensä. Kun viime aikoina on usein ollut aivan mustaa, niin piristyy edes vähän, kun pukeutuu vaikkapa oranssiin, kirkkaanpunaiseen ja/tai sateenkaariraitoihin. Mieheni ei pidä sateenkaarivaatteistani, mutta hänkin hiljattain myönsi, että tykkää tästä kuvasta, jossa olen minulle tyypillisine vaatteineni harmaan taustan edessä.
Toinen juttu on maut ja tuoksut. Joinain päivinä ainoa iloni on ollut kirjahyllyssä kuivamassa oleva valkomesikkä, jonka huumaavaa tuoksua nuuhkin. Päihdyttävä kaneliin vivahtava vanilja – jos olet koskaan haistanut tonkapapuja, tiedät sen kumariinisen tuoksun. Mutta tämä on parempi! Villiä apilan sukuista vaniljayrttiä suoraan parin korttelin päästä. Olen myös tutustunut pandaniin, Kaakkois-Aasian kaislamaiseen suosikkimausteeseen, joka tuoksuu aivan samalta kuin jasmiiniriisi.
Ja sitten on tietysti kirjat. Ehkä vähän itsestäänselvä vastaus, mutta menköön. Erityisesti minua on lähiaikoina viihdyttänyt Waltari Sinuhe egyptiläisellä, jonka ahmaisin lopulta kuudessa päivässä. Ja Oliver Sackskin on ollut oikein mielenkiintoinen – hänen uudemmat kirjansa eivät näemmä ole enää naiivin ableistisia. Hyvin monista kirjoista on ollut lohtua.
Kiitos kuuluu myös hollantilaisille, etenkin paikallisille asiakaspalvelijoille. Meidän ruokakaupassamme on kassalla eräs musliminainen, joka on aina kuin Naantalin aurinko, piristää väkisinkin. Indonesialaisen noutoravintolan puhelias myyjä, hilpeät torimyyjät ja etenkin se mies, jonka pölyhuiskumainen koira pyörii väkkäränä hänen myymissään kengissä (en tiedä kuka haluaa ostaa koirankarvaisia kenkiä, mutta se on silti veikeää). Ja se erittäin komea turkkilainen(?) nuorukainen, joka tuo useimmat minun paketeistani… (En ole koskaan ennen pitänyt ketään Välimeren alueelta kotoisin olevaa miestä komeana.)
Yksi kiitos kohdistuu hieman tulevaisuutta kohden tai tavallaan myös menneisyyteen. Kiitos kaikille meidän vieraaksemme tuleville ja etenkin pikkusiskolleni, joka tulee lokakuussa jo kolmatta kertaa tänä vuonna (tästä tietysti kiitos kuuluu isälleni…). Odotan sitä kovasti! Ja joulukuussa tulee eräs hieman virallisemman tahon vierailija, jota odotan suurella mielenkiinnolla. Toivottavasti ensi vuonna sitten vielä useampia.
Ja maljana sitten nokkos-vuohenputki-ketohanhikki-karvahorsma-rantakukka-voikukkamehua maustettuna sitruunalla ja tummalla agavesiirapilla. Proost!
Copypastetoimittajien etiikasta
Viime viikolla puhuttiin paljon Nokian emämokasta. Jos joku on onnistunut missaamaan, kyse oli siitä, että Nokia esitteli “uuden puhelimensa” kameraa ja kuvanvakainta videolla ja kuvilla – jotka oli otettu digijärjestelmäkameralla. Hups. Joidenkin mielestä tässä ei tosin ollut mitään väärää, koska “ainahan mainoksissa huijataan”, mutta useimmat ovat eri mieltä.
Vähemmän Suomessa on puhuttu Jonah Lehreristä. Harva varmaan edes tietää häntä nimeltä. Lehrer oli mm. Wiredin ja The New Yorkerin tiedetoimittaja, joka sortui mm. plagiarismiin. Lisäksi hän lainasi lehdistötiedotteiden lainauksia ja antoi ymmärtää joko kirjoittaneensa ne itse tai ihmisen sanoneen kommentin haastatellessaan häntä. Ei ehkä aivan sama kuin plagiarismi, mutta joka tapauksessa epäilyttävää. Myös Lehrerin tiedefaktat olivat ilmeisesti usein vähemmän faktaperäisiä.
Tuo Lehrerin “lainaanpa tämän ihmisen lausahduksen muualta ja annan ymmärtää, että hän sanoi sen haastattelussa” -tyyli tuo mieleen toimittaja Johann Harin, josta kirjoitin viime kesänä. Hari ei kai sortunut leipätekstin plagiointiin, mutta lainaili ahkerasti “vastauksia” esimerkiksi haastateltaviensa kirjoista jos “haastateltava ei puhunut tarpeeksi elegantisti itse haastattelussa”. (Plus haukkui kollegoitaan Wikipediassa.)
Hari ja Lehrer pyysivät molemmat anteeksi – vasta sitten kun jäivät kiinni. Niinhän se aina menee. Harin, Lehrerin ja Nokian tapauksessa, kuten monissa muissakin nykyajan huijauksissa, herää kaikissa sama kysymys: miten nämä ihmiset kuvittelivat, etteivät jää kiinni? Kiitos Internetin, nykyään on lähes mahdotonta huijata jäämättä kiinni. Joskus se voi tosin viedä jopa vuosia.
Suomessa kohua herätti jokin aika sitten Minttu Vettenterä kirjallaan Jonain päivänä kaduttaa, jonka traagisesti kuollut päähenkilö Enkeli-Elisa paljastui tositarinan sijaan fiktioksi. Tässä tilanteessa on sentään hieman helpompi ymmärtää, ei motiivia vaan sitä, miten tekijä kuvitteli, ettei jäisi kiinni. Tosin olihan tässäkin tarinassa ammottavia aukkoja.
Vettenterän tapaus herätti keskustelua myös journalistien etiikasta. Faktojen tarkistus oli pettänyt useassakin mediassa. Toisaalta jotkut toimittajat herättivät järkytystä vasta Vettenterän jo paljastuttua: he nimittäin väittivät, ettei ollut väliä sillä, oliko Enkeli-Elisan tarina totta vai ei.
Koko journalismin käsite on enemmän tai vähemmän hämärtynyt kaiken seksivaun, katsokuvien ja tämäotsikoinnin (aka klikkihuorauksen) myötä. Nykyään monet iltapäivälehtien “toimittajat” lähinnä copypastekääntävät kömpelösti ulkomaalaisten lehtien tyypillisesti listamuotoisia “uutisia”. Tökerössä käännöksessä voi pahimmillaan olla kymmeniä virheitä. Lehdet hyvin harvoin korjaavat virheitä, vaikka niistä valittaisikin, tästä on valitettavasti kokemusta.
Maailmalla paljon keskustelua on herättänyt se, miten monet toimittajat nykyään kierrättävät itseään, eli julkaisevat pahimmillaan monta kappaletta identtistä tekstiä kahdessa eri jutussa. Toisten mielestä tämä on ihan normaalia toimittajan työtä, jostain sitä pitää leipänsäkin repiä. Lukija voi ehkä vielä hyväksyä tämän, mutta hyväksyisivätkö työnantajat, jos tietäisivät?
Ja entä jos kierrättää jonkun muun tekstiä kuin omaansa?
Copypastejournalismissa lähde saatetaan mainita, mutta siihen ei useinkaan linkitetä. Monesti on kyseenalaista, olisiko koko tai melkein koko tekstin lähes suora kääntäminen oikeutettua, vaikka lähteeseen viitattaisiinkin. Onko se sitten yhtään parempaa kuin plagiarismi vai pelkästään tekopyhää? “Enhän minä edes väittänyt kirjoittaneeni tätä itse.”
Tuossa tulee hyvin esille kusettamisen peruslogiikka. Jos aiot huijata, älä jää kiinni. Vaihtoehtoisesti tee koko juttu täysin näkyvillä, jolloin et edes voi “jäädä kiinni”.
Jos toimittajien sijaan sisältöä aiotaan tuottaa kääntäjillä, niin käyttäisivät edes sitten oikeita kääntäjiä.
Kaksi vuotta Hollantia
Päivälleen kaksi vuotta sitten lentokoneemme laskeutui Schipholin kentälle ja sieltä siirryimme väliaikaiseen asuntoomme Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle (kyllä, siellä on aivan turvallista ja – kunhan asuu riittävän korkealla ettei katumelu häiritse – myös oikein miellyttävää asua). Kun pääsimme asuntoomme, meitä tervehti tuplasateenkaari, josta ehätin saada varsin hyvän kuvankin. Melkoinen enne!
Asuimme väliaikaisasunnossamme vain kuukauden, mutta muistelen sitä aikaa usein, se oli sen verran erikoista ja siten painunut mieleeni pieniä yksityiskohtia myöten. Meillä oli sata neliötä tilaa, kattoterassi ja ikkunat jokaiseen ilmansuuntaan. Kun saavuimme, pöydällä oli maljakossa niin valtava liljakimppu, ettemme olleet tainneet koskaan nähdä sellaista. Mietimme, että onpa mahtanut tulla kalliiksi! Myöhemmin selvisi että no, varmaan kympin sellaisesta saisi täällä pulittaa.
Ylellinen asunto ydinkeskustassa oli varmaan mukavan pehmeä lasku toiseen maahan muuttamiseen. Asunto ei kuitenkaan ollut mikä tahansa kalustettu kämppä, vaan erään miespariskunnan oma koti ja siten sieltä löytyi mm. paljon hyviä kirjoja, keittiössä oli kaikkea sitruunaruohosta alkaen. Hurmaavinta kuitenkin oli, että toinen miehistä oli lastenkirjojen kuvittaja ja koti oli täynnä hänen ihania kuvituksiaan. Vessakin! Vessan katossa oli myös jouluvalot ja kylpyhuoneessa oli stereot.
Asunnossa oli paljon mielenkiintoisia erikoispiirteitä. Jos ulkona oli 18 astetta ja aurinko paistoi, sisällä oli hurjan kuuma. Jos ulkona oli 15 astetta, lämmitys paahtoi täysillä. Nettiyhteys katkesi melkein joka aamu noin kello 7:35, syytä tähän ei selvinnyt.
Minä ostin kasakaupalla eksoottisia hedelmiä kaktusviikunoista passionhedelmiin. Laitoin koko ajan wokkia, paahdettuja vihanneksia ja hedelmäsalaattia. Ei huvittanut tehdä mitään kummempaa ruokaa, kun oli loputon valikoima maukkaita raaka-aineita puoli-ilmaiseksi!
Kaiken kukkuraksi meillä oli sen ensimmäisen kuukauden aikana kaksi parhaista ystävistäni käymässä, molemmat viikon verran (toinen asui meillä, toinen hotellissa). Ensimmäinen saapui vain alle vuorokautta sen jälkeen, kun itse olimme tulleet. Se oli aikamoista hullunmyllyä. Tietysti päälle kaikenlaista byrokratiaa, asuntojen etsimistä sun muuta, sitä riitti.
Kuukauden jälkeen muutimme nykyiseen asuntoomme. Täällä ei ole kylppäristereoita, mutta edellisen asunnon inspiroimana olemme kyllä ripustaneet vessaan vaikka mitä (julisteita, kalenterin, tauluja ja liitutaulun). Nykyään meilläkin on pakastimessa sitruunaruohoa.
Ja tämä on oma asunto, koti, ja täälläkin on ihan riittävästi tilaa ja kaupunginosa on loistava. En ole koskaan tuntenut koti-ikävää mihinkään Suomessa, mutta Hollantiin olen tuntenut jo kauan, ennen kuin edes muutimme. Nyt ei ole ikävä mihinkään.
Bonuskuvana ylämaanhärkiä, joita kävimme juuri katsomassa läheisellä järven rannalla. Läheisellä uimarannalla on liikennemerkin kaltainen varoitusmerkki, jossa on härän kuva. Ei noista taida kovasti vaaraa olla, ellei sitten lasketa niiden jättämiä miinoja.
Tarinakilpailun voittajat
Järjestin hiljattain kesäkilpailun, jossa piti kirjoittaa Marian ilmestyskirjan kirjatrailerin kuvien perusteella tarina, jonka ei välttämättä tarvinnut liittyä mitenkään itse kirjaan. Kilpailutöistä kaksi nousi selvästi eniten edukseen ja oli vaikea tehdä valinta niiden välillä. Molemmissa käytettiin hauskasti aika paljon samoja kuvia.
Päädyin kuitenkin Missio Kässärin Deen pienoisnovelliin Muusa, jonka konkreettinen tyyli osui paremmin omaan makuuni ja joka mielestäni hieman luontevammin käytti annettuja kilpailusanoja. Toiseksi kilpailussa tuli Marken maailman Marke runollisella tarinallaan Matkalla. Dee voittaa siis Marian ilmestyskirjan kovakantisena (eli kerrotko osoitteesi) ja Marke e-kirjana.
Syksyllä on varmaan tulossa ainakin yksi kilpailu, mutta seuraavissa arvonkin sitten palkinnoksi Makuuhaavoja-romaaniani. Jos mielesi yhä palaa voittaa kirjoja (tai elokuvia), osallistu myös Leena Lumin arvontaan! Nyt voit äänestää myös Erlend Loe -pastissikanttani Amman lukuhetken Copycat-kilpailussa. Myös äänestäjien kesken arvotaan palkintoja.
Onnittelut voittajille! Tässä ovat itse tarinat. Tarinoissa olevat tähdet (*) ovat siis kilpailusääntöjen mukaisia merkintöjä siitä, kun tarinassa esiintyy jokin kirjatrailerin elementeistä.
Muusa
kirjoittanut Dee
Nti Heikkinen istui pöytänsä ääressä tietäen, että hänen uransa oli ohi. ”Mitä väliä”, hänen tyttärensä marmatti. ”Palauttaisit sun videot.* Ei se että sä olet niin muusikkoa tarkoita, että sun ei tarvisi palauttaa videoita.”
Kyllähän nti Heikkinen sen tiesi. Hän pyysi tytärtään tuomaan drinkin*, mistä tytär kieltäytyi. “Eiköhän sun kannattaisi tuonkin takia lakata olemasta taiteilija. Ryyppäät kuin ne kaikki muutkin.”
Nti Heikkinen nosti katseensa kirjoituspöytänsä yläpuolelle. Maalaus* esitti suomalaista rantaa.* Nti Heikkinen ei muistanut, milloin oli viimeksi käynyt rannalla. Ehkä tyttären ollessa pieni? Ei kai siitä niin kauan voinut olla?
“Muista sun lääkkeet*”, tytär sanoi myrkyllisesti. Hänestä oli nöyryyttävää syöttää äidilleen masennuslääkkeitä. Nti Heikkinen ei ymmärtänyt sitä. Hän ei osannut hävetä sitä, että otti apua vastaan. Monta vuotta kestäneeseen kyvyttömyyteen säveltää ei ollut apua, se oli asia erikseen… Nti Heikkinen oli sentään valmis tekemään melkein mitä tahansa. Soittamaan missä tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Ennen olin oikea ässä* viulistiksi, nti Heikkinen ajatteli. Minne kaikki menestys oli kadonnut?
“Ala tulla”, tytär komensi vaihdettuaan nti Heikkisen lakanat. “Haloo!” hän hoputti. “Eikö sun aivot* riitä tajuamaan?” Tytär nakkeli niskojaan ja pyöritteli silmiään, laittoi kädetkin puuskaan. Sen olisi pitänyt olla koomista, mutta ei se ollut. Nti Heikkisen teki mieli itkeä, mutta hän hillitsi itsensä, koska muuten tytär olisi kieltänyt krokotiili*kyyneleet. Mikä krokotiili, nti Heikkinen mietti, en ole nähnyt sellaista edes eläintarhassa.
“Tätä ei olisi tapahtunut ilman sitä naista!” tytär mumisi peitellessään nti Heikkistä. Mitäpä muutakaan tytär olisi hokenut. Aina sitä samaa. Aina sen naisen syytä. Se akka laivalta.* Iski kuin salama* taivaalta.
“Ei se niin mennyt”, nti Heikkinen sanoi.
“Mitä?”
“Ei se niin mennyt. Se ei tapahtunut yhtäkkiä.”
“Mitä sä nyt hourailet taas?”
“Aila oli olemassa ennen kuin sinä synnyitkään.”
Tyttären katse sumeni. Nti Heikkinen tiesi, mitä tytär teki, se oli lapsuudessa opetettu kikka. Nti Heikkinen pystyi kuulemaan äänensä vuosien takaa: jos jokin tuntuu pahalta, kuvittele, että olet simpukankuoressa*.
Sen humina saa kaiken pahan katoamaan.
Ailaan se ei toiminut, koska Aila ei ollut paha.
“Annatko tuon vihkokasan* minulle?” nti Heikkinen pyysi.
Tytär viskaisi kasan äitinsä syliin.
“Taasko sinä kirjoitat siitä pedosta?”
“Ai nyt hän on peto?”
“Ei hän nainenkaan ole.”
Vaan akka laivalta. Akka, joka oli saanut nti Heikkisen lentämään leijan* lailla. Ja pettämään ja pettämään ja pettämään vaimoaan. Akka, joka oli saanut nti Heikkisen eroamaan. Hän ei kaivannut rouva-aikojaan. Hän kaipasi vain Ailaa, eikä edes rakkaudesta. Nti Heikkinen halusi taas voida soittaa.
Matkalla
kirjoittanut Marke
Juhannushan se oli. Silloin juhannusruusut* kukkivat valkoisin kukinnoin. Ikkunan takana leikkipuiston yksinäinen hevonen* nyökytteli päätään. Olisi aika lähteä. Nainen laski drinkkilasin* pöydälle ja kaivoi esiin muistikirjan*, yhden niistä monista, jotka hän oli raapustanut täyteen kuluneiden kuukausien aikana. Kun paine kävi sietämättömäksi aivojen* sillä alueella, jossa salamannopeat* impulssit pakottivat toimintaan, hän tarttui raivokkaasti kynään taistellen digitaalista* aikaa vastaan, sen juostessa pöydän kulmalla näkyvässä näytössä. Hän lähti matkalle.
Laivan* sijaan ratsain*, siten kokisi enemmän. Enemmän merta*, enemmän sinistä, enemmän taivasta. Enemmän seikkailua ja uskallusta. Sukellus rannasta syvälle vihreän luonnon* syliin ja keskelle liskojen* ja hämähäkkien* valtakuntaa. Pois väkijoukosta* ja melusta. Tämä voisi olla Intiaa.
Nainen nosti simpukan* korvalleen ja kuunteli. Meri oli siellä edelleen. Hän kuuli sen pauhun, näki meren takana vuoret*. Nainen muisti Kungfutsen ajatuksen: Ihminen, jota hallitsee sydän, iloitsee vuoresta. Ihminen, jota hallitsee järki, nauttii vedestä. Nainen halusi vain selvitä.
Hän tunsi olevansa leija*, jota näkymätön käsi piteli kiinni. Vapaus oli lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.
Ovelta kuului koputus. Nainen katsahti ikkunaan. Lumipeitteiset puut* varjostivat leikkipuiston takana olevaa kerrostaloa. Milloin talvi oli tullut?
Varo jäätä*. Varo elämää.
Sairaalan käytävä* oli pitkä, edelleen. Pillereiden* väri sama kuin ennenkin. Nainen oli kuitenkin jo muualla, matkalla.
