Archive for November, 2012
Rockshamaaneja ja neandertalinihmisiä
Olin himoinnut J. Pekka Mäkelän scifiromaania Nedut käsiini jo pidempään, kunnes sain sen lainaan kaverilta, vieläpä omistuskirjoituksella varustetun kappaleen. Minulle Mäkelä oli viime vuoteen asti tuntematon suuruus, vaikka hän on julkaissut useita enemmän tai vähemmän spekulatiivisia romaaneja sekä myös kääntänyt niitä.
Nedut kertoo siitä, kun neandertalilaiset palaavat maapallolle avaruudesta. “Afrikanihmiset” eli homo sapiens jäävät heille pian kakkoseksi. Lennokkaasta konseptista huolimatta kirja on hyvin maanläheinen: tapahtumat sijoittuvat pääosin Vantaan Korsoon lähitulevaisuuteen, eikä neduteknologiaa lukuunottamatta kirjassa ole muuta “tiedettä”. Pehmeää, humanistista scifiä siis.
Musiikkifanit (esimerkiksi Dee?) innostunevat kirjasta, sillä päähenkilö Jolle on entinen suomirock-artisti ja tästä puhutaan kirjassa paljon. On hassua, miten suosittu Jollen bändi Dystokio on ollut, sillä kirjassa esimerkiksi lainataan Rumban kuvitteellisia juttuja, joissa kerrotaan bändin inspiroineen CMX:ää ja Apulantaa. Scifin lisäksi myös ripaus vaihtoehtohistoriaa, siis. Musiikki näkyy kirjassas monessa muussakin asiassa nedujen kielestä shamanistisiin kitarasessioihin.
Etenkin romaanin alussa popmusiikkihistoriaa valotetaan lukijalle jopa kymmenien sivujen edestä, joten hieman on infodump-alkua ilmassa. Muuten kirjan tempo toimii hyvin, joskus ehkä hieman turhankin vikkelästi
Tarina on toimiva ja uskottava, päähenkilö kiinnostava ja sympaattinen, muut henkilöt jäivät hieman etäisiksi. Ihmissuhdedraamaa kirjassa on aika paljon, ehkä vähän liikaakin, mutta onneksi ei kovin ennalta-arvattavaa/kliseistä. Esimerkiksi sellaista ihminen rakastuu neduun -draamaa kuin odotin ei synny.
Kokonaisuutena hyvä kirja, jonka ahmaisin reilusti alle vuorokaudessa, mutta ei kuitenkaan mikään tajuntaaräjäyttävä kokemus (toisaalta kaksi edellistä lukemaani romaania olivat aivan superloistavia, joten ei välttämättä reilu vertailukohta). Mikään kirjan osa-alue ei noussut selvästi esiin. Dialogi ei tuntunut aivan niin uskottavalta, kuin mitä se olisi voinut olla.
Kuten Sinisalolla, tässäkin kirjassa on lopussa lähdeviitteitä.
Yksinäinen arvostelu
Ensimmäinen arvostelu Makuuhaavoja-romaanistani on ilmestynyt, vantaalaisen kaupunginvaltuutetun Jaana Huhtan Sisältää yksinäisyyttä -kirjablogissa. Nimensä mukaisesti blogi käsittelee ainoastaan yksinäisyydestä kertovia romaaneja ja varsinaisten arvioiden sijasta keskittyy ruotimaan sitä, miten yksinäisyyttä on käsitelty kirjassa. Kannattaa tutustua blogiin muutenkin!
En ole ehtinyt lähetellä vielä paljoakaan arvostelukappaleita, koska olen ollut niin huonossa kunnossa ja se vaatii paljon energiaa, lähinnä potentiaalisten vastaanottajien etsiminen ja heiltä tiedustelu. Mutta toivottavasti pian! Jos pyydät sellaisen, niin lähetän kyllä nopeasti.
Makuuhaavoja ilmestyy hyvin pian – se on mennyt jo ennakkotilauksesta tavalliseen tilaukseen. Nyt voi tilata myös Marian ilmestyskirjan ja Makuuhaavojan edulliseen yhteishintaan. Jos sinulla on jo Marian ilmestyskirja, niin senhän voi laittaa vaikka pukinkonttiin. ;->
NaNot nanottu
NaNoWriMo on tältä vuodelta valmis, reilu 50 000 sanaa ja tarina valmistui eilisiltaisessa miitissä. Palsamoidusta tuli vähän synkkä ja paatoksellinen romaani, pitää nyt editointivaiheessa saada sinne enemmän lohtua, ironiaa ja valonpilkahduksia. Sikojen kasvatusta, puutarhanhoitoa ja pakanapiknikkejä kyllä löytyy ja yksi kappale syklotronejakin.
Valmistumisen juhlimiseen on varattu pöytä libanonilaisessa all you can eat -ravintolassa. Röyh.
Eräs ystäväni totesi, että otan NaNoWriMon kauhean vakavasti (kun valittelin, että en olisi halunnut muuttaa T3-kilpirauhashormonin annosta sen aikana – onneksi tällä kertaa mitään ongelmia ei tullut). Nauratti. Minusta joillain muilla on lähtenyt lapasesta NaNon kanssa, mutta ei kyllä minulla.
Enkä nyt puhu vain teistä nimeltämainitsemattomista kirjoittajablogaajista vaan niistä, jotka pitävät kesälomansa marraskuussa kirjoittaakseen kolme NaNoa, näkevät painajaisia jos eivät saa kirjoitettua 5 000 sanaa päivässä, kutsuvat perheenjäseniään NaNo-hahmojen nimillä ja ovat menossa kirjassaan mainittuihin kuvitteellisiin kauppoihin tosielämässä. :-P Mutta eipä saisi dissata, varmaan monen mielestä minulla on moni asia lähtenyt lapasesta.
Nyt pitäisi puuttua tuohon karseaan rästitöiden pinoon. Ja paljon muitakin töitä, jotka eivät vielä ole rästissä. Kolumni (jonka aiheen vaihdoin jo kerran ja sitten vaihdoin takaisin), juttuehdotuksia, valokuvien editointia, nettisivujen päivityksiä…
Lastenkirja olisi kohta lähdössä kustantajille. Sitten voi jännätä sitä, näytelmää (joka on erään kaupunginteatterin johtajan luettavana) ja tietokirjan apurahaa. Toivottavasti tulisi lisää ylämäkiä tähän vuoristorataan. Tiedossa on myös kaksi sovittua mediaesiintymistä sekä 4.12. supermielenkiintoinen juttukeikka, jonka tekemistä olen odottanut kuukausia.
On vain niin hirvittävän vaikea jaksaa tehdä mitään. Viimeisimpien elinvaurioiden (noin kolme viikkoa sitten) jälkeen ei ole ollut yhtään hyvää päivää. Tiedä tuleeko niitä enää?
Loppuun vielä pari viikkoa vanha NaNo-quotti Lukuhoukalta:
Minun käsikseni vilisee ihmisiä, ja heitä kaikkia kuvataan “erittäin kauniiksi”. Alkaa kuulostaa paranormaalilta romanssilta. Ilman romanssia ja paranormaalia.
Apu löytyy Atlantiksesta
Saan aina näppyjä, kun kuulen jonkun kirjoittavan Wordilla. Tai OpenOfficella. Okei, en tiedä onko mäkkikäyttäjillä fiksumpaa vaihtoehtoa, mutta Windows- ja Linux-ihmisillä (Winen avulla) todellakin on. Olen kirjoittanut aiemmin softasta työkseni ja olen erittäin nirso sen suhteen, mitä ohjelmia käytän.
Itselläni on tullut jo reilusti 10 vuotta täyteen Atlantiksen kanssa, ensin ilmaisen Atlantis Novan ja sitten maksullisen Atlantiksen, jonka hankin vain siksi, että saisin lääketiedekirjaani viittaukset aina joka luvun loppuun, eikä koko kirjan loppuun. Loistava ostos.
Atlantis hakkaa muut tekstinkäsittelyohjelmat niin luotettavuudessa, nopeudessa kuin käyttöliittymässäkin. Sellaisia ominaisuuksiakin löytyy, joita ei ole muissa ohjelmissa. Nykyään nopeudella ei ole enää samalla lailla väliä kuin 2000-luvun alussa, jolloin Word saattoi avata romaanikässäriä puoli minuuttia siinä missä Atlantiksella meni alle sekunti, mutta luotettavuus ja käyttöliittymä ovat yhä erittäin tärkeitä. Ohjelma ei ole koskaan kaatunut minulla.
Välilehditys on hoidettu todella mallikkaasti. Pidän yleensä Atlantiksessa auki noin 20-30 asiakirjaa yhtä aikaa. Ohjelma tallentaa workspacen, eli voin jatkaa työskentelyä helposti siitä missä jäin.
Tykkään myös Ctrl-Ctrl-näppäinyhdistelmällä vaihtuvasta työkalupalkista, joka voi tuntua alkuun oudolta, mutta käytännössä on loistava. Ylipäänsä kaikki ohjelmassa on intuitiivista.
Atlantis tallentaa nykyään myös HTML-sivuja ja ePub-muotoisia e-kirjoja, tosin näitä toimintoja en ole vielä kokeillut. PDF:iä ei, mutta kaikilla lienee siihen oma PDF-tulostin.
Jos sinua koskaan vaivaa ongelma, Atlantiksen käyttäjätuki auttaa. Minun sähköpostiini he vastasivat aikoinaan vartissa – ja ei kovin yllättäen vika löytyi tuolin ja näppäimistön välistä.
Ainoa Atlantiksesta vielä puuttuva ominaisuus on Track Changes, jota kirjailijan ja kääntäjän työssäni toisinaan tarvitsen. Silloin on pakko kaivaa esiin OpenOffice ja yleensä hermot menee siihen jo parissa minuutissa.
Jos ei tarvitse mitään edistyneempiä ominaisuuksia kuten Sections, voi vallan hyvin ladata netistä ilmaisen Atlantis Novan, jonka kehitys on lopetettu, mutta ohjelma toimii yhä mainiosti. Nova ei vaadi asennusta, eli sitä voi ajaa vaikkapa muistitikulta – ja mahtuu se kevyesti levykkeellekin.
Pinkistä pimppeihin
Inhosin lapsena vaaleanpunaista, koska se oli tyttöjen väri ja inhosin tyttöjen juttuja. Sanoin lempivärikseni sinisen, vaikka oikeasti olen aina tykännyt eniten punaisesta (vaaleanpunaisesta en perusta vieläkään). Myöhemmin vaaleanpunaiselle on tullut vielä toinenkin negatiivinen konnotaatio: rintasyöpä ja pinkwashing eli pinkkipesu.
Kun Tiimari laittoi hiljattain kuvastoonsa useammatkin tyttöjen pinkit synttärit (ja pojille raksamiessynttäreitä) siitä nousi kohu ja painostuksen alla Tiimari hieman laimensikin jyrkkää sukupuolijaotteluaan. Moni firma kuvittelee, että myös aikuiset naiset haluavat käyttää pinkkejä tuotteita, vaikkapa kännykkää.
Maailman tyttöjen päivänä esimerkiksi Finlandia-talo valaistiin pinkillä. Yök.
On sinänsä huvittavaa, että vielä alle sata vuotta sitten pinkki oli poikien väri. Tytöt puettiin hempeämpään siniseen. Varsinaisia sukupuoli-identiteettejä lapsilla ei katsottu edes olevan ja mekko oli sopiva pikkupojankin vaatteeksi. (Nykyään lasten sukupuolineutraalia kasvatusta tavataan pitää anarkismina…)
“There has been a great diversity of opinion on the subject, but the generally accepted rule is pink for the boy and blue for the girl. The reason is that pink being a more decided and stronger colour is more suitable for the boy, while blue, which is more delicate and dainty, is prettier for the girl.” – Ladies’ Home Journal, 1918
“If you like the colour note on the little one’s garments, use pink for the boy and blue for the girl, if you are a follower of convention.” – Sunday Sentinel, 1914
Nykyään suosituksi naiseuden ja jopa feminismin symboliksi on muodostunut pimppi eli vagina (tiedoksi muuten kaikille, että vagina eli emätin on vain se sisäosa; sitä ulkopuolta kutsutaan vulvaksi tai hävyksi – yllättävän monella nämä menevät sekaisin). Vaginamonologien jälkeen on tullut runsaasti teoksia, joiden nimessä nämä seikkailevat, viimeisimpänä Naomi Wolfin paljon huomiota (ja etenkin kritiikkiä heppoisesta argumentaatiostaan) saanut Vagina.
Trans- ja intersukupuoliset ovat varsin tyytymättömiä tähän. Nainen voi olla nainen ilman vaginaa ja toisaalta pimpin omistaja ei välttämättä ole nainen. Monet sukupuolivähemmistöjen edustajat kokevat todella törkeänä ja tökerönä vallalla olevaa ajatuksen siitä, että sukuelimet määrittävät sukupuolen.
Eikä tämä ole ainoa syy pitää typeränä naisten redusoimista sukuelimikseen. Tämäkö on naisen tärkein osa? Jos miehet kirjoittaisivat kyrpäaiheisia kirjoja ja kikkelimonologeja, naiset pitäisivät tätä lapsellisena ja banaalina.
(Kieltämättä suuri osa feministisistä teksteistä on mielestäni hyvin banaaleja, enkä tarkoita tällä niinkään mitään anarkofeminismiä, vaan akateemista tutkimusta, joka pohtii esimerkiksi sitä, penetroiko yhdynnässä mies naisen vai ympäröikö nainen vaginallaan miehen, mikä on tietenkin maailman oleellisin kysymys.)
Oliver Sacks: ableistista antropologiksi
Oliver Sacks on neurologi, joka tunnetaan parhaiten populääritieteellisistä kirjoistaan. Niissä käsitellään tyypillisesti “neurologian kummajaisia”, vaikka on hänellä muunkinlaisia kirjoja, kuten migreeniä käsittelevä teos.
Kerron usein, mistä lukemani kirjat ovat peräisin. Sain Sacksin klassikon Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1985) pokkarina lahjaksi pikkusiskoni poikaystävän äidiltä, joka on lukenut lääketiedekirjojani. Sinänsä yllättävää, etten ollut vielä lukenut kirjaa.
Teoksessa ärsyttää nimenomaan sen freak show -henkinen ihmettely, mikä tietysti on koko kirjan pointti. Sacks suhtautuu usein potilaisiinsa inhimillisesti ja toverillisesti, mutta toisaalta jaksaa koko ajan ihmetellä, kuinka neurologiset vammat ovat aina mittaamattomia tragedioita, joita ei voi käsittää, ja sitten yllättyy, kun asia ei aina olekaan näin.
An Anthropologist on Marsin (1995) pyysin lahjaksi ennen kuin olin lukenut tuota toista. Hyvä niin, sillä muuten se olisi jäänyt hankkimatta. Kirja on kuitenkin erittäin paljon parempi kuin tuo toinen.
Vaikka nimi ei viittaakaan itse Sacksiin (vaan autistin näkökulmaan maailmasta), on kirjankin näkökulma enemmän antropologinen tai muuten humanistinen kuin neurologinen, vaikka tietysti myös neurologisia näkökulmia käsitellään. Tämäkin kirja esittelee “aivofriikkejä”, mutta näkökulmasta on kadonnut ableismi (syykin selvisi minulle näiden kirjojen lukemisen jälkeen, siitä lisää myöhemmin). Erilaisuus nähdään rikkautena, vaikka joskus se voikin aiheuttaa myös kärsimystä.
Myös kirjassa esitellyt “tapaukset” ovat mielenkiintoisempia kuin MJLVH:n. Sitä tekee mieli oikein ahmia. Kirjassa esitellään mm. taiteilija, joka menettää värinäkönsä neurologisista syistä, mies joka sokeutuu ja kadottaa lähes koko muistinsa tajuamatta/myöntämättä sitä itse, kirurgi jolla on Touretten oireyhtymä sekä idiot savant -tyyppisiä superlahjakkuuksia.
Kirjan mielenkiintoisinta antia tiedenäkökulmasta ovat mielestäni näön käsittely – ihmisen silmät eivät todellakaan ole “kameroita”, vaan näkeminen vaatii aktiivista prosessointia. Niinpä on mahdollista olla paitsi neurologisesti värisokea, myös esimerkiksi “muotosokea” ja jopa “liikesokea”. Toisaalta on mahdollista olla sokea ja kuvitella näkevänsä normaalisti.
Kolmas näköä koskeva luku liittyy mieheen, joka 50-vuotiaana näkee käytännössä ensimmäistä kertaa elämässään. Se kuvaa erityisen hyvin sitä, miten vammaisuus käsitetään. Moni kuuro ei halua sisäkorvaistutetta, vaan on tyytyväinen sellaisena kuin on. Moni sokea taas haluaa nähdä, mutta näön saaminen voi aiheuttaa pahoja vaikeuksia ja viedä vuosien tottumisen (kts. edellinen kappale).
Toisaalta hyvin mielenkiintoisia ovat myös näiden ihmisten henkilökuvat. Esimerkiksi Tourette-kirurgi sekä piirtämisessä huippulahjakas autistipoika, jonka pään sisään Sacks yrittää useilla matkoillaan päästä. Kirja aika hyvin mielestäni onnistuu selittämään syvällisesti, mistä Tourettessa oikeastaan on (ja ei ole) kyse.
Kirjassa on myös kaksi mielenkiintoista kuvaliitettä, jossa esitellään tuon autistisen taiteilijan sekä erään muun “supermuistajan” taideteoksia sekä värinäkönsä menettäneen taiteilijan töitä.
Paskasadetta ja auringonpaistetta
NaNo etenee toisina päivinä paremmin, toisina huonommin. Numerot eivät kerro koko totuutta. Välillä on taottu kirjoitusenkkoja, välillä iskee sellainen jähmettävä suru ja lannistus, että hyvä kun saa kolme lausetta kerralla kirjoitettua, sitten on pakko pitää taukoa.
Joskus ei yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan, kun ei tule edes lorem ipsumia ulos. Ei mikään writer’s block, pää on vain tyhjä. Kaverit ihmettelevät, että miten pystyt kirjoittamaan ollenkaan. Niin, no. En tee mitään muuta kuin NaNoa, joten voin epäonnistua kirjoittamisessa (ja kaikessa muussakin) 12 tuntia päivässä ja silti teksti etenee.
Ulkona sataa, mutta ennen kaikkea tuntuu, että sataa kaikkia ikäviä asioita niskaan. Apurahaa ei kai sitten tullut, mikä nyt ei ole maailmanloppu, vaikka harmittaa toki, varsinkin kun apurahat lienevät jatkossa käytännössä ainoa tulonlähteeni. Palsamoidulle ei herunut yhtä ainutta, enkä voi varmaan enää hakea sille, seuraavat haut ovat seuraaville romaaneille. Tulisi nyt edes tietokirjalle…
Kurjempia ovat olleet kaikki muut huonot uutiset ja jutut. Tuttavapiiristä yksi kuoli, yhden viisi vuotta kokonaan poissa pysynyt syöpä alkoi taas levitä ja parhaan ystävän terveys on romahtanut entisestään, minkä takia emme pysty enää juuri pitämään yhteyttä.
Itse olin peräti viikon aavistuksen paremmassa kunnossa uusien troppien ansiosta, sitten seurasi taas lisää sabotointia ja siitä seurasi, kuten yleensä, ilmeisen pysyviä elinvaurioita. Enpä pitkään ehtinyt siitäkään mömmöstä iloita.
Nyt riemunani on näiden elinvaurioiden takia mm. entistäkin vaikeampi hypoglykemia. On niin hirveä nälkä koko ajan että itkettää! Suututtaa, kun ihmiset aiheuttavat tahallaan stressiä, vaikka tietävät sen olevan minulle hengenvaarallista ja johtavan pysyviin vaurioihin.
Hyvän kaverin piti muuttaa tänne, oli jo kirjoittamassa työsopimusta ja katsomassa asuntoa, mutta sitten se peruuntui aivan viime hetkellä. Vituttaa todella paljon, vaikka ei saisi.
No, onhan tässä jotain odotettavaa. Kai. TV-esiintyminen ja toivon, että saisin nyt kustantajan lastenkirjakäsikirjoitukselleni, josta mielestäni tuli mainio, tosin kustantajat nyt tuppaavat olemaan näistä eri mieltä kuin minä. Elätin toivoa, että josko sittenkin olisin saanut järjestettyä kirjanjulkkarit Makuuhaavojalle (tammikuussa varmaan, joulukuussa on turha järjestää mitään), mutta uusimman romahduksen jälkeen ei näytä siltä.
Tutustuin yhteen kollegaan, joka olikin ensimmäinen uusi kaveri täältä melkein kahteen vuoteen, 2010 NaNon jälkeen. Lisäksi tapaan pian toisen uuden tutun ponchon ja Twitterin ansiosta.
Tammikuun lopussa menen Suomeen, mutta sitä on vaikea odottaa, kun en tiedä edes missä yövyn tai miten voin olla ulkona, kun en voi olla ulkona.
Makuuhaavoja tulee pian painosta, siitä on muuten nyt lukunäytekin verkossa. Periaatteessa olen tosi innoissani, tietenkin, mutta kaikki edellämainittu painaa maahan musertavalla tavalla. Ehkä eniten se oman kunnon romahtaminen. Joskus pari kuukautta sitten elämä oli tosi mustaa. Nyt tilanne on sama, paitsi on tullut kasapäin huonoja uutisia ja olen vielä huonommassa kunnossa (ja sääkin toki ankeampi). Vuosi sitten elämäni oli vielä ihanaa – ja tiedostin sen kyllä hyvin.
Jotta ei menisi liian angstiseksi, niin sain Helmi-Maarialta tällaisen tunnustuksen, joka tosin tuntuu hieman ironiselta. Kiitos! Tätä pitäisi jakaa eteenpäin muille blogaajille, mutta kaikki joille jakaisin tunnustusta taitavat jo olla saaneet sen. Anteeksi, en jaksa miettiä. Tunnustuksen yhteydessä sai myös haasteen vastata näihin kysymykseen:
1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken?
Kyllä, ja olen niin tehnytkin. Mutta osalla ihmisistä ei ole niin hurjia unelmia ja toisaalta monella unelman toteutumisen esteenä on esimerkiksi raha tai heikko terveydentila eikä vain uskalluksen puute. En minäkään olisi voinut yksin muuttaa Hollantiin.
2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta?
Minun kohdallani tuo toinen juna olisi se, että jättäisin lääkkeeni syömättä (eli passiivinen eutanasia). Kyllä se pyörii ihan jatkuvasti mielessä, mutta olen turhan nössö. Ja lopputuloksen kannalta todennäköisesti aika sama. :-P
3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?
Läheiset, kirjoittaminen, aktivismi/muiden auttaminen.
4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Hollanti, mutta Hollanti ei hyväksy kaksoiskansalaisuutta. Loogisempaa minulle kyllä olisi olla Hollannin kuin Suomen kansalainen.
5) Elämäsi parhain saavutus?
Kirjani. Monen ihmiselämän (varmaan kymmeniä) pelastaminen. Se että olen yhä hengissä!
6) Suosikkiharrastuksesi?
Kirjoittaminen ei ole harrastus vaan työ ja elämä. Valokuvausta ja ruoanlaittoakin teen puoliammattimaisesti. Mikähän sitten olisi enää harrastus? Kuvataide (ASCII-kuvat ja maalaaminen), joita en kyllä melkein koskaan päädy tekemään. Energiaa ei ole oikein tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa.
7) Suosikkimusiikkisi?
Kuuntelen tosi vähän musiikkia nykyään, vaikka olen musiikkilehdessä töissä. Lähinnä CMX, Nick Cave, Tori Amos, goa, suomisoundi, industrial, EBM, (dark) ambient, d’n’b. Konebändeistä Juno Reactor on ehdoton suosikkini, joka räjäytti tajunnan myös livenä. On minulla musiikkihyllyssä vaikka mitä, mm. jotakuinkin kaikki Björkin, Beatlesin ja Bon Jovin levyt, useita Radioheadeja jne. Yksi suosikkilevyistäni on Ismo Alangon Onnellisuus ja yksi suosikkibiiseistäni Front 242:n Headhunter.
Harkitsen Sigur Rósin keikkaa ensi vuoden alussa, mutta olen kyllä käynyt tosi laiskasti täällä keikoilla Suomeen verrattuna – vain VNV Nationin toistaiseksi. Missasin Radioheadin, Richie Samboran sekä Torin ainakin kahdesti. (Periaatteessa täällä esiintyy paljon enemmän maailmantähtiä kuin Suomessa, ei kovin yllättäen, mutta silti useat suosikkiartistini ovat viimeisen 2 v aikana konsertoineet Suomessa, mutta eivät täällä…)
8) Paheesi?
Ennen liiallinen suklaan syönti, nykyään syön sitä paljon vähemmän kiitos vadelmaketonin. Varmaan hiilihydraattien syöminen, koska en saisi syödä niitä juuri lainkaan (mukaan lukien hedelmät, ruisleivät, täysjyväpastat sun muut terveelliset).
9) Suosikkivuodenaikajuhlasi?
…NaNoWriMo? En juuri vietä mitään, joulua sen verran, että on lahjoja ja ruokaa, mutta ei sukua, koristeita tai muuta. Solstice-festivaalin voinee laskea vuodenaikajuhlaksi, mutta en edes tiedä, kenet saisin sinne mukaan ensi kerralla tai pääsenkö edes itse.
Lyödäänkö proosat läskiksi?
Cripfic on siis kehittämäni genre, jossa käsitellään vammaisia ihmisiä. Olen joskus leikitellyt myös ajatuksella genrestä nimeltä fatfic, jonka sisällön voinee arvata. Käsittääkseni tätä nimeä ei ole kukaan muu keksinyt – löydän Googlella vain typotettuja fanficejä.
Miksi joku sitten haluaisi kirjoittaa läskeistä? Ehkä siksi, ettei läskejä juuri kirjallisuudessa näy, ainakaan naisia (en laske tähän kirjoja naisista, jotka ovat mielestään viisi kiloa ylipainoisia ja ahdistuneita siitä). Jos joku on lihava, niin se on kamalaa ja hän laihduttaa tai vähintäänkin yrittää. Samaa sarjaa kuin se, että vammaisten elämä useimmissa kirjoissa ja elokuvissa keskittyy vamman ylitse pääsemiseen.
Tietysti cripficissä on paljon enemmän potentiaalisia tarinoita jo siksikin, että vammoja on niin erilaisia. Päähenkilö voi olla vaikkapa kuuro, autistinen, vuodepotilas tai kärsiä migreenistä. Siihen verrattuna painossa on vähemmän ulottuvuuksia. Toisaalta niitäkin käsitellään kirjallisuudessa niin vähän, että minusta voisi käsitellä enemmän. (Ja toki lihavia henkilöhahmoja voisi olla paljon enemmän ilman, että se vaikuttaa tarinaan.)
Itse olen kirjoittanut kaksi novellia, joita voisi pitää fatficinä. Toinen on scifitarina tulevaisuudesta, jossa vammaiset ja lihavat on eristetty omiin ghettoihinsa. Toinen on surrealistinen kertomus naisesta, joka pakkomielteisesti haluaa mahtua erääseen mekkoon (mitä nyt voisi tietysti pitää cripficinäkin, koska kyse on enemmän syömishäiriöstä kuin lihavuudesta).
Lisäksi viimeksi valmistuneessa romaanissani Häpeämättömässä on Emilia, joka on tosi lihava, mutta siitä huolimatta leipoo cupcakeja ja harrastaa laskuvarjohyppyä, pitää jopa itseironista Läski laskuvarjohyppääjä -blogia. Emilia ei häpeä sitä, että rakastaa ruokaa, vaikka yhteiskunnan mielestä lihavien pitäisi.
Nyt kesken olevassa Palsamoitu-romaanissani ei ole toistaiseksi ollut lihavia henkilöitä. Päähenkilö on masentunut ja tärkein sivuhenkilö on lesbo, enkä halunnut yhdistää näitä asioita lihavuuteen, kuten usein yhdistetään. Toisaalta tämä ajatusmalli kertoo siitä, miten vahvassa ennakkoluulot ovat itselläänkin… Mieluummin joku sivuhenkilö lihavaksi, mutta ei päähenkilö, eihän.
Olisi mukava jos voisi kirjoittaa “sosiaalisesta hylkiöstä”, joka sattuisi olemaan myös lihava, eikä lukija automaattisesti vetäisi viivaa näiden kahden välille (siis jos tarkoitus ei ole nimenomaan kirjoittaa lihavuuden sosiaalisesta stigmasta).
Ainakin joku on muuten ilmeisesti kirjoittanut fatfic-romaanin.
Syntymäpäivä joka muutti kaiken
Lionel Shriverin So Much For That tuntui aiheeltaan jne jotenkin niin “minun kirjaltani”, että oli suuri kynnys ryhtyä Shriverin muihin romaaneihin. Voisinko pitää niistä yhtä paljon?
The Post-Birthday World (suomennettu nimellä Syntymäpäivän jälkeen) valikoitui seuraavaksi Shriverikseni oikeastaan aivan sattumalta. Kirja kertoo lastenkirjoja kuvittavasta venäläisamerikkalaisesta Irinasta, jonka mies Lawrence on kansainvälisen politiikan asiantuntija, kunnollinen mutta tylsä.
Pariskunta asuu Lontoossa ja heidän elämänsä on oikein mukavaa, mutta arkista. Joka ilta syödään popcornia (tosin aina eri mausteilla, joita ruoanlaittoa taiteena pitävällä Irinalla on melkoinen kokoelma) ja katsotaan televisiosta ajankohtaisohjelmia. Seksiä harrastetaan aina samassa asennossa. Jostain syystä koskaan ei ole menty naimisiin, vaikka Irina kyllä mielisi.
Joka heinäkuussa Lawrence ja Irina vievät syntymäpäivälounaalle tuttavapariskunnan, Irinan kollegan Juden sekä tämän aviomiehen Ramseyn, joka on snooker-tähti. Sitten Jude ja Ramsey kuitenkin eroavat ja Lawrence on työmatkalla. Irina saa viihdyttää Ramseytä tämän syntymäpäivänä ihan yksin. He menevät jatkoille tämän luokse polttelemaan pilveä ja Irinan alkaa tehdä kovasti mieli suudella tätä biljardipöydän ääressä.
Mutta tapahtuuko suudelmaa koskaan? Tapahtui tai ei, se on käännekohta, jonka kohdalla kirja jakautuu kahtia. Joka toisessa luvussa on toinen maailma, joka toisessa toinen. On kaksi erilaista elämää, kuin paralleeliulottuvuuksia, joissa tapahtuu niin samoja asioita, eri asioita, päinvastaisia asioita kuin samankaltaisiakin asioita.
Kuulostaa hankalalta, mutta toimii erittäin hyvin. On kutkuttavaa lukea periaatteessa samoja tapahtumia (esim. hyytävän väkinäinen perhejoulu tai palkintogaala) uudestaan niin, että joko niiden sisältö muuttuu täysin, tai sisältö on sama, mutta henkilöt eri. Tai jopa samoja repliikkejä voi esiintyä, mutta eri yhteydessä.
Kirja starttaa hitaasti kuten So Much For Thatkin, jossa mietti, että pakkoko noista suihkulähteistä on sivukaupalla jauhaa, päästäisiinkö nyt asiaan. Shriver kuitenkin kuvailee henkilöitä niin antaumuksella, että kun hitaan aivan alun ohi pääsee, huomaa että on pakko saada tietää, mitä henkilöille käy, ei niinkään minkään konfliktin tai koukun takia, mutta koska heistä on tullut niin tuttuja!
Yleensä en pidä liiasta kuvailusta, mutta Shriver hoitaa mikroskooppisen tarkan kuvailunsa tyylillä, vaikka teksti usein viliseekin sivistyssanoja. Kirjan kieli on huolella mietittyä, esimerkiksi britti- ja amerikanenglannin eroilla on kirjassa todella suuri merkitys ja jotkut henkilöt puhuvat todella “brittiä”, jossa vilisee sanoja kuten “bird” (nainen) tai “lad” (mies).
Suosittelen todella lukemaan kirjan englanninkielisenä, jos suinkin pystyy! Vaikka ei hienoimpia sanoja ymmärtäisikään, vähemmän menee silti ohitse kuin käännöksestä.
Jude introduced Duncan, and the toff went into his somnambulant spiel about how absolutely inexpressibly thrilling it was to meet yet another guest about whom he didn’t give a damn. Without missing a beat Lawrence returned, “Indeed, frightfully, frightfully delightful to make your acquaintance as well, old bean,” getting the geezer’s accent to a tee. For the first time at the reception, something stirred in those muddy eyes, and Duncan seemed to wake up.
Kirjan toinen hienous on myös se nyanssien ja toisaalta dramatiikan taju, joka tässä toimii ehkä vielä paremmin kuin So Much For Thatissa. Toisinaan popcornkulho voi olla maailman julmin asia ja erään esineen tahallinen rikkominen kirjassa sai minut lähes haukkomaan henkeäni. Joskus kohtauksen viimeinen lause iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Riidan puute voi olla pahempaa kuin riita.
Kaunokirjallisesti tämä oli varmaan parempi kuin seuraajansa So Much For That, vaikka aiheensa puolesta se ehkä miellytti minua vieläkin enemmän. Tässä taas nimenomaan ihailin sitä taidokkuutta, niin tarinankerronnassa kuin kirjoitustyylissäkin.
Jälleen (kuten So Much For Thatinkin kohdalla) pitää myös todeta, että englanninkielinen nimi on suomenkielistä parempi. Kyse ei ole vain ajasta syntymäpäivän jälkeen vaan siitä, että koko maailma on muuttunut.
Kiusatun pojan itsemurhaviesti kuolinilmoitukseen
Vaikka Enkeli-Elisan tarina ei ollut totta, kiusatut tekevät itsemurhia oikeasti. Tänä aamuna moni hollantilainen järkyttyi lukiessaan sanomalehteä (tai sosiaalista mediaa). 20-vuotiaan tilligteläisen Tim Ribberinkin kuolinilmoituksessa on hänestä suuri valokuva – sekä hänen itsemurhaviestinsä.
“Rakas isä ja äiti, minua on kiusattu* koko elämäni. Te olette ihania. Toivon että ette ole vihaisia. Jälleennäkemisiin, Tim”
Jotkut pelkäävät, että tämä johtaa ns. copycat-itsemurhiin. Minusta tällaisista asioista on kuitenkin voitava puhua. Ehkä kiusaajat jatkossa miettivät kahdesti? Ehkä muut oppilaat, vanhemmat ja opettajat kiinnittävät asiaan enemmän huomiota?
(Kirjoitin tästä jo Twitteriin, mutta päätin laittaa vielä tänne bloginkin puolelle.)
EDIT: Timin tapaus on saanut todella paljon huomiota (toki syystäkin), on ollut trending topic Twitterissä ja huomenna vanhemmat pitävät lehdistötilaisuuden kaupungintalolla.
EDIT2: Timin kohtaama kiusaaminen näyttää olleen ainakin osittain homofoobisesti motivoitunutta (voi olla, että pelkästään “tavallista” homottelua, mutta näyttäisi oikealta homofobialta).
EDIT3: Ilmeisesti kyse oli tosiaan siitä, että Tim oli homo. :-/
* useita eri verbejä, joita on vaikea kääntää, suunnilleen ehkä nolaamista, piinaamista ja ulkopuolelle jättämistä
