Cripficiä valkokankaalla
Of Human Bondage on erinomainen cripficromaani, jonka arvostelin blogissani viime vuonna. Sattumalta äkkäsin vähän aikaa sitten, että sen elokuvaversio oli tulossa BBC2-kanavalta, joka meillä näkyy. Hieman olin skeptinen, jaksaisinko katsoa vuodelta 1934 olevaa elokuvaa, mutta päätin kokeilla.
Kun 800-sivuinen järkäle tiivistetään tunnin ja 20 minuutin elokuvaksi, on väistämätöntä, että paljon jää ulkopuolelle, vaikka kirja onkin hyvin hidastempoinen ja jaaritteleva. Oli kuitenkin järkytys, miten paljon.
Kirja alkaa Philin ollessa lapsi (jota kiusataan hänen kampurajalkansa takia) ja jatkuu siitä hitaasti hänen aikuistuessaan, opiskellessaan Saksassa ja Ranskassa, kokeillessa eri ammatteja ja kokiessa ensimmäisiä naissuhteita. Elokuva alkaa kun Phil on jo kolmikymppinen lääketieteen opiskelija. Eli kyseessä on ihan eri tarina kuin kirja – joka on kuitenkin kasvutarina, tarina siitä millaisia valintoja elämässä voi tehdä. Leffassa ainoa valinta tuntuu olevan, kenen naisen valitsee…
Aivan alussa on kohtaus, jossa Philin kampurajalka on huomion keskipisteessä, mutta muuten vammasta ei hirveästi elokuvassa puhuta pitkään aikaan, eikä se loppupuolellakaan nouse kovin tärkeäksi. Elokuva keskittyy Philin naisseikkailuihin, etenkin Mildrediin, köyhään tarjoilijattareen, joka on bimbo (voisi melkein sanoa, että pissis), hulluna rikkaisiin miehiin ja kohtelee Philiä törkeästi yhä uudestaan ja uudestaan.
Elokuvasta jää kuitenkin puuttumaan kirjan yksi tärkeimmistä pointeista: Phil pitää Mildrediä vastenmielisenä (mm. kloroottisen vihertävän ihon takia) jo ennen kuin tämä tekee hänelle mitään ikävää, vaikka onkin ihastunut tähän. Kyse on ensi hetkistä asti vastentahtoisesta rakkaudesta.
Jotkut muutkin kirjan syy-seuraussuhteista ja tapahtumien vivahteista tuntuvat muuttuneen, lähinnä sen takia, että elokuva etenee paljolti kuin pikakelauksella ja asioita jää väliin paljon. Varttikin lisää pituutta olisi voinut tehdä terää. Eräs kirjan kaikkein kamalimmista kohdista ei yllä valkokankaalla samanlaiseen tehoon, kun “taustoitus” puuttuu.
Leffasta puuttuu myös eräs melko tärkeä sivujuoni epäillystä raskaudesta, joka ehkä siihen aikaan olisi valkokankaalla ollut liian uskalias (vaikka elokuvassa esiintyy kuitenkin avioton lapsi…).
Hahmot ovat yllättävänä samanlaisia kuin kirjan perusteella heidät kuvittelin. Etenkin Phil Careyn näyttelijä (Leslie Howard) on jotenkin juuri oikealla tavalla jäyhän sympaattinen. Myös Mildred (Bette Davis) on kohtuullisen samanlainen kuin kirjassa, vaikka ylinäytteleekin vietävästi. Mutta paljon vähemmän kökköä näyttelijäntyö on kuin vaikkapa saman ajan suomifilmeissä.
Voin suositella kyllä elokuvaa – varsinkin niille joiden mielestä kaikki vanhat elokuvat ovat tylsiä, tämä ei tosiaankaan ole tylsä – mutta ei sillä kirjan kanssa ole paljoa tekemistä ja vammaisuusaspektikin on aika vähäinen.
