Archive for February, 2013
Mistä äänestä pidät eniten/vähiten? Voita Makuuhaavoja-romaanini!
Mikä on miellyttävin ja mikä on inhottavin ääni? Vastaa tähän kysymykseen ja voit voittaa romaanini Makuuhaavoja, jossa päähenkilön Kain ääniyliherkkyys yhdessä vilkkaan mielikuvituksen kanssa näyttelee tärkeää roolia.
Kilpailu on päättynyt, kiitos kaikille osallistujille.
Kilpailun säännöt
Saat yhden arvan kilpailuun kirjoittamalla tähän blogimerkintään kommentin, jossa vastaat kysymykseen: mistä äänestä pidät eniten ja mistä vähiten. Lempibändin tai -biisin nimi ei tässä kelpaa vastaukseksi. Jonkun laulajan (tai muun ihmisen) ääni tai tietyn soittimen ääni (ehkä tietyn soittajan soittamana) voi sen sijaan olla. Jos olet kuuro, voit vastata villillä arvauksella: mistä äänestä luulet, että pitäisit eniten/vähiten.
Saat toisen arvan, jos mainostat tätä kilpailua esimerkiksi blogissasi, foorumilla (missä se on asianmukaista!), Twitterissä, Facebookissa tai IRC-galleriassa (yleisesti, ei ainoastaan lähettämällä yksittäiselle ihmiselle viesti). Tässä tapauksessa liitä kommenttiisi linkki tähän “mainokseen” (älä mielellään kirjoita kahta erillistä kommenttia). Jos olet mainostanut esimerkiksi suojatulla Twitter- tai Facebook-tunnuksella, en voi tarkistaa asiaa, mutta luotan sanaasi.
Yksi osallistuja voi saada enintään kaksi arpaa (yksi vastauksesta, toinen mainostamisesta). Yksi osallistuja voi kuitenkin voittaa vain enintään yhden palkinnon. Painettu kirja voidaan postittaa Suomeen tai muuhun Euroopan maahan, sähkökirja toki myös muualle.
Kilpailu päättyy 31.3.2013 klo 23:59 Suomen aikaa.
Ilmoitan voittajille henkilökohtaisesti kommenttiin liitettyyn sähköpostiosoitteeseen. Voittajien nimet ilmoitetaan blogissa siinä muodossa, missä ne on jätetty kommenttikenttään. Saatan julkaista vastauksia blogissani.
Osallistujamäärästä riippuen arvon vähintään yhden painetun kirjan ja yhden sähkökirjan. Voittaja voi halutessaan ottaa Makuuhaavojan sijasta palkinnoksi edellisen romaanini Marian ilmestyskirjan. Jos osallistujia on vähintään 25, sähkökirjoja jaetaan useampia. Saatan jakaa kirjoja palkinnoksi myös hauskimmalle vastaukselle, mutta todennäköisesti tämä on pelkkä arvonta.
Jos jostain syystä haluat mieluummin sähkökirjan kuin painetun version, tai haluat osallistua vain painetun kirjan arvontaan, mainitse tästä kommentissasi. Muuten oletetaan, että jos sinut arvotaan ensimmäisenä, saat painetun kirjan ja myöhemmät voittajat saavat sähkökirjoja.
Palsamoin ja pirskahtelen
Romaani Palsamoitu etenee siedettävää tahtia, huomioiden että minulla on useimpina päivinä kropan puolesta työaikaa vain enintään tunti. Hyvällä tuurilla se jopa valmistuu tavoiteaikaan 31.3. mennessä. Kahdelta ensimmäiseltä beetalukijalta tuli tosi hyviä kommentteja: “parempi kuin Häpeämätön [eikä ole!] eikä tässä ole oikein mitään ongelmia [buahahaa]”, kolmannen kommentteja odotan vielä.
Ehkä uskonkin beetojen kommenttia, että kirjassa ei ole mitään isompaa vikaa, mutta pientä vikaa tuntuukin sitten löytyvän lähes joka virkkeestä ja niitä vastaan tässä nyt sitten taistelen. Noin 47 500 sanaa nyt, vähemmän kuin ajattelin. Toisaalta se on yhtä pitkä kuin Marian ilmestyskirja, jossa kuitenkin liikutaan noin kymmenen vuoden ajalla ja tässä vain alle puoli vuotta.
Autoimmuunisairauksia käsittelevä tietokirja eteni tammikuussa hyvin, mutta sitten kuntoni väistämättä huononi (kun uudet ravintolisät toimivat nykyään enää vain reilun kuukauden) ja sen jälkeen edistyminen on ollut turhauttavan verkkaista.
Uskon tämänkin kirjan kyllä valmistuvan ajoissa, heinäkuun loppuun mennessä, mutta kyllä se vaatii jotain uusia hoitoja, viiden tunnin (tai seitsemänkään) viikottaisella työajalla on aika hiljaista. Onneksi työtä on paljon vähemmän kuin edellisessä tietokirjassani.
Spefinovelli työnimi Kielen kärjellä, jota tähtään Ursulan chicklit-numeroon etenee ihan hyvin. Yhtenä päivänä naputtelin sitä 400 sanaa, joka on jo valtaosa sen pituudesta. On hauska kirjoittaa päähenkilön epätavallisessa maailmassa, jonka kontekstissa “‘Ei siitä nyt vielä kovin kauaa ole’, hän pirskahti korvaani kuin jalkojen alla tallautuvat rypälesammiot.” on täysin mielekäs rivi.
Leffakäsiksen, työnimi Toxic, outlinen (jossa on lähes kaikki kohtaukset) luonnostelin hämmästyksekseni kahdessa noin puolen tunnin pätkässä – luulin etten tietäisi vielä yhtään, mitä siinä tapahtuu. Siellä on tosin vielä muutamia placeholdereita (“tässä välissä tapahtuu jotain”) ja tärkein taustatyöteokseni on yhä postissa Abebooksista. Lisäksi pitää selvittää, miten paljon tietoa saan ongittua parilta ihmiseltä.
Olen osittain Palsamoitua varten, osittain leffakässäriä varten ja osittain “huvikseni” lukenut tänä vuonna viisi syöpäaiheista kirjaa ja kesken on kaksi ja ainakin yksi pitää vielä lukea ihan lähiaikoina. Tämä ei sinänsä ole poikkeuksellisen paljon, sillä olen niitä vuoden 1999 jälkeen lukenut kymmenittäin. Siitä tulee kuitenkin vähän sama efekti, kuin silloin kun lukee saman sanan tarpeeksi monta kertaa, ja sitten alkaa tuntua, että ei tämä ole mikään oikea sana.
Kuvakirjasta ensimmäiset hylyt tulivat vasta pari kuukautta sen lähettämisen jälkeen ja yhtäkkiä niitä ropisikin muutamassa päivässä kolme. Vähän huonolta näyttää, kun Suomessa on lastenkirjakustantamoja niin vähän ja kriittinen pari kuukauttakin on jo mennyt. Pitäisi kai ulkomaille alkaa työntää, etsiä agenttia, mutta en tiedä millä voimilla. Kaksi muutakin agentti/kustantamokierrosta ollut pitkään rästissä…
En ole jaksanut säätää vieläkään Kööpenhaminan työmatkaani, vaikka se olisi pitänyt tehdä (siis säätö, ei matka) jo kuun alussa. Pitäisi kaksi muutakin artikkelia kirjoitella jossain vaiheessa, onneksi ei vielä. Sain kaksi hyvää artikkeli-ideaa yhdestä kirjasta, mutta mihin vaiheeseen minä ne tungen? Toinen olisi vielä nyt ajankohtainen.
Nyt takaisin Marjaanan kanssa Suomenlinnaan sieluni siivin.
Jauhelihaa uusavuttomille – tai vammaisille
Suomessa on nyt yritetty tonkia esiin kohua valmiiksi paistetusta jauhelihasta, joka monen mielestä on uusavuttomuuden huippu. Aiemmin on jo naureskeltu valmiiksi kuorittuja banaaneja.
Ihmisille ei taida tulla mieleen, että vanhukselle, sairaalle tai vammaiselle monet näistä “höpötuotteista” voivat olla hyvinkin käteviä. Itselläni yhdessä vaiheessa käsien liikuttaminen (esim. käsin kirjoittaminen tai ruoan sekoittaminen) uuvutti niin paljon, että se vei pitkäksi aikaa vuodelepoon.
Joskus aikoinaan tein ruoanlaitossa lähes kaiken itse, en esim. ostanut valmiita kastikkeita tai maustetahnoja, jos tein aasialaista ruokaa. Nykyään ostan lähes aina valmiin kastikkeen ja yleensä myös valmiiksi paloiteltuja tuorewokkivihanneksia tai vastaavia. Jos en olisi vege – ja sitä mieltä, että ei-vegekin voi hyvin käyttää soijarouhetta -, olisin ainakin 2007 alussa hyvin voinut ostaa tuota valmiiksi paistettua jauhelihaa.
Valmiiksi kuorittua banaania en tarvitse, mutta vaikkapa pahasta käsien nivelrikosta tai vaikeasta vapinasta kärsivälle voin kuvitella sen olevan hyödyllinen tuote. Eri asia, riittääkö tämä asiakaskunta pitämään tuotteet kaupan hyllyllä, mutta voi tulla 90-vuotiaalle entiselle maatilan emännälle paha mieli, jos kuulee ostavansa “uusavuttomien” tuotteita.
Viime vuoden turhakkeeksi valittiin saippua-automaatti eli pattereilla toimiva pullo, josta tulee saippuaa kun sen alle laittaa kädet. Eikö kuulostakin mahdollisimman turhalta? Sitten törmäsin tähän esineeseen ystäväni vessassa. Hänen on synnynnäisen sairauden takia vaikea käyttää käsiään – hänelle laite ei ole turha.
Vammaisen tai vanhuksen tärkein apuväline ei välttämättä ole tavara, joita myydään apuvälinekaupassa. Se voi olla vaikkapa mainoskynä joka on tavallista paksumpi, kertakäyttöastia/aterin (kevyempi kuin posliini ja metalli), silkkipyjama, tablettitietokone, rikkaimuri tai sähköveitsi. Banaanien ystävälle valmiiksi kuorittu bansku voi olla päivän pelastus.
Ja muistathan, etteivät monet sairaudet ja vammat näy päälle. Se “uusavuton” nuori ruokakaupassa voi sairastaa vaikkapa MS-tautia. Kannattaa lukea myös kirjoitukseni siitä, miten vammaisia syrjitään Suomessa
P.S. Jos missasit radiohaastatteluni tänään Yle Puheella, se uusitaan klo 22:05 ja voit toki kuunnella sen netissä.
Pintaa syvempi viilto
Helmi-Maaria Pisara, joka kirjoittaa romaaneja nimellä Maaria Päivinen, on Münchenissä asuva blogikollegani, jonka joskus vielä yllätän ilmaantumalla hänen ovelleen Münchenin yöjunalla (aina voi toivoa?). Häneltä on julkaistu aiemmin kaksi romaania, joita en ole lukenut, mutta sain häneltä arvostelukappaleen hänen uudesta Pintanaarmuja-romaanistaan.
Hieman jännitti, onhan hän kuitenkin kaverini. Hänen tyylinsä, blogissakin, on aika runollinen, enkä ollut varma, iskisikö se minuun tai olisiko se liian raskas.
Ei hätää, Pintanaarmuja on hyvin runollisesti kirjoitettu, monesti kuin runoa, mutta se ei ole vaikealukuinen. Maaria hallitsee tyylinsä hyvin. Välillä se yltyy rytmitykseltään lähes tajunnanvirtamaiseksi, jossa lauseet, ajatukset ja joskus sanatkin sulautuvat yhteen, mutta sekin toimii. Kirjassa on melko abstrakteja rakkauskirjemäisiä jaksoja, mutta taustalla kuitenkin konkreettinen tarina.
“Käsiraudat kalisivat vasten sängyn puista päätyä, naapuritkin kuulivat kuinka pideltiin ja sade ulkona syövytti eikä Veikko löytänyt, nukkavierusaamatonhelmenkalastajaraato, oikeus maistella kutsumanimeä niin että puhe takeltelee pitkin ja poikin kitalakea: ruma-Anna, ruma-Anna, anna anna vittu anna.”
Tarinassa on kaksi kertojaa, Anna (joka ei oikeastaan ole kertoja, vaan hänestä kerrotaan), joka asuu väkivaltaisen Veikon kanssa, sekä Herman, Annan rakastaja. Annan ja Veikon tarinaa on hyvin raadollista lukea. Veikko on joskus harvoin kivakin, mutta ei sellainen mies, joka pyytelisi anteeksi. Enemmän hän syyttää, kuinka Anna tekee hänen elämästään niin vaikeaa.
Silti Anna jää. Mutta kun Veikko lähtee Afganistaniin, Annalle aukeaa uusi elämä. Tämä on kirjan ihaninta antia, kun kuvataan Annan puhkeaminen kukkaan, yhtäkkiä kaikki ovet ovat auki ja hän on vapaa, hän on ihminen, hän voi tehdä melkein mitä vain. Ainakin hetken. Niin raskaaksi kirjaksi tässä on paljon myös kepeyttä ja lohdullisuutta, jopa huikaisevaa elämäniloa.
“En ole koskaan noussut ja minun matkani: se jatkuu jatkuu jatkuu ja Veikko jää pisteeksi maahan. Olen ilmassa, eikö tämä koskaan lopu tämä taivas yhtä laaja kuin on kaivossa syvyys, minä näen nuo pilvet, olen pilven alle laskostunut iloinen varjo.
Minä minä minä, Anna hurjasteli, voi hurja meuhkoi!”
(Huomautan vielä näistä lainauksista, että tyyli voi tuntua “liian erikoiselta”, mutta tietysti lainasin kirjalle erityisen tyypillisiä kohtia, ja tyyliin tottuu ihan eri tavalla, kun sitä lukee enemmän – se on näiden ihmisten ääni, heidän elämänsä ääni.)
Hermanin kertoma ei tuntunut yhtä mielenkiintoiselta, koska hän tuntuu lähinnä toistelevan sitä, kuinka Anna eli “minun häneni” oli niin ihana ja hänen nykyinen vaimonsa vain pelkkä harmaa aave tästä, hänen osuutensa ovat enimmäkseen paljon abstraktimpia, eikä hänen tyylinsäkään ole yhtä vaikuttava.
Se ei ollut samalla lailla tarina, eikä se minusta saanut oikein minkäänlaista loppua. En vain ymmärtänyt sitä, että miksi minun häneni lähetettiin merelle (tämä mainitaan jo heti alussa, en siis spoilaa). Tai ymmärrän ja en ymmärrä.
Kirjan loppukohtaus on hurjan hienosti kirjoitettu. Dramaattinen, mutta menee todella pysähdyttävästi yksityiskohtiin ja kuvailu osuu aivan nappiin.
P.S. Nyt voit voittaa kirjan arvonnassa! Kilpailuaikaa on vielä pari päivää jäljellä.
Minua lehdissä, TV:ssä ja radiossa
Perjantaina ilmestyvässä Suomen Kuvalehdessä on minulta juttu ja kuvia Hogeweyk-dementiakylästä. Kannattaa ehdottomasti lukea! SK tunnetaan usein Suomen Kuivalehtenä, mutta tämä juttu on oikeasti kiinnostava.
Vaikeasti dementoituneet vanhukset voivat elää aktiivista, kodinomaista ja kaikin puolin hyvää elämää, samaan hintaan kun heitä makuutetaan vaipoissaan sängyissä. Toivon, että juttuni herättäisi laajempaakin keskustelua vanhusten/muistisairaiden hoidosta – ainakin aihe on tällä hetkellä erittäin ajankohtainen.
Minulta on tulossa juttu varsin kiinnostavasta aiheesta myös Voimaan, mutta vielä ei ole selvyyttä, tuleeko se myös painettuun lehteen vai vain Fifi-nettilehteen.
Itsestäni on puolestaan haastattelu tulevassa Niveltieto-lehdessä 1/2013, joka ilmestyy pe 22.2. ja löytyy suurimmista lehtipisteistä. Tosi kiva juttu ja varsin paljon myös romaaneistani (ilmeisesti myös arvosteluja), verrattuna siihen miten yleensä pääsen puhumaan vain sairastamisesta. Jutun kirjoittanut Katri Kovasiipi on opiskellut kirjallisuutta.
Pe 1.3. klo 22 tulee se Inhimillinen tekijä -ohjelma, jossa on haastattelussa minä, (entinen) lääkärini professori Olli Polo, jonka sain aikoinaan kiinnostumaan sairaudestani, sekä eräs toinen, vaikeammin sairas potilas. Se on Areenassa peräti vuoden, joten ei hätää, jos unohdat.
Ja ensi viikon maanantaina olen radiossa, Yle Puheella Maria Petterssonin ohjelmassa, puhumassa CFS:stä, kroonisista pitkäaikaissairauksista yleisesti sekä kirjoistani. Se tulee useamman kerran ja senkin voi toki kuunnella myöhemmin netissä.
Oli kyse sitten jutusta, jonka on kirjoittanut itse, tai siitä että on jonkun toisen haastattelussa, vihdoinkin on sellainen olo, että minua kuunnellaan. Vielä kun nämä isommat kirjakustantajatkin alkaisivat höristää korviaan. ;-P Seuraava romaanini on pian valmis, vink vink!
EDIT: Huomasinpa, että viime vuonna Imagessa julkaistu juttuni Amsterdamin pohjoiskorealaisesta ravintolasta on nykyään luettavissa netissä, viimeksi kun katsoin ei vielä ollut. Itse ravintola valitettavasti meni kumoon jo useita kuukausia sitten.
Cripspiraatiota ja pimppejä: viime viikon mediakritiikki
Suomen Kuvalehden uusimmassa numerossa on juttu “sinnikkäistä suomalaisista”, johon sai ehdottaa ihmisiä. En ole lukenut koko juttua, mutta näin ison osan tästä listasta netissä olleessa valokuvassa.
Ei hirveästi huvittaisi kritisoida SK:ta, kun siihen on tulossa oma juttuni, mutta pakko mainita yhdestä asiasta. Jutussa listattiin tosi paljon vammaisia. Heillä oli sellaisia saavutuksia kuin vaikkapa ylioppilaaksi kirjoittaminen (fyysisesti vammaiselle, ei esimerkiksi kehitysvammaiselle tai mt-kuntoutujalle).
Tämä ilmiö, josta olen kirjoittanut monesti ennenkin, tunnetaan nimellä cripspiraatio. Vammaisten ihmisten tekemisiä saa toki arvostaa siinä missä tervekehoisten, mutta silloin kun terveelle ihmiselle tavanomainen saavutus muuttuu mystisen ihmeelliseksi ja inspiroivaksi, kun sen tekee vammainen ihminen, silloin kyse on cripspiraatiosta, joka useimpien vammaisten mielestä on varsin ällöä.
Vammaiset ihmiset tekevät pääpiirteissään ihan samanlaisia juttuja kuin terveetkin. Ei siksi, että olemme erityisen “sinnikkäitä”, vaan siksi, että useimmilla ihmisillä on elämässä tavoitteita, joiden toteuttaminen tekee elämästä mielekästä. Jostain syystä vain usein ajatellaan, että esimerkiksi vammautuminen “musertaa” ihmisen ja sen jälkeen on ihme, jos saa aikaan yhtään mitään. Höpö höpö.
Helsingin Sanomissa puolestaan eilen häpäistiin feminismiä, ensin jutussa jossa lainattiin “feministi” Caitlin Morania – Moran käyttää jatkuvasti ableistista kieltä ja on kirjoittanut kokonaisen cisseksistisen ja transfobisen kirjan siitä, millaista on olla “oikea nainen”. Moranin mielestä feminismi lähtee kysymyksestä “onko sinulla vagina ja haluatko hallita sitä?”
Blogasin tästä vastenmielisestä pimppi”feminismistä” jo aiemmin. Mutta kappas vaan, eilisessä Hesarissa puhuttiin kritiikittömästi myös mainitsemastani Naomi Wolfin kirjasta Vagina, joka jotakuinkin kaikissa muissa lehdissä on saanut ansionsa mukaiset arvostelut: pseudotieteellistä potaskaa.
(Tämänpäiväisessä lehdessäkin on kuulemma onnistuttu tekemään pilkkaa feminismistä. Vaikea olla hirvittävän yllättynyt.)
Kun ihmisistä tulee laittomia
“Geen mens is illegal”, sanovat hollantilaiset turvapaikanhakijoiden tukijat, yksikään ihminen ei ole laiton. “Er bestaan geen onwettige mensen, er bestaan wel onmenselijke vetten.” Ei ole laittomia ihmisiä, epäinhimillisiä lakeja kyllä.
Monelle tulee sanasta laiton maahanmuuttaja mieleen Yhdysvallat, jossa illegal alienit ovat pääasiassa rajan yli tulleita meksikolaisia tekemässä liian halvalla hanttihommia, joita kukaan jenkki ei suostu sillä hinnalla tekemään. Toki laittomia maahanmuuttajia on melkeinpä kaikkialla, myös Suomessa.
Minulle selvisi vasta vähän aikaa sitten tehdessäni lehtijuttua, että ainakin Hollannissa ja käsittääkseni myös Suomessa laittomaksi maahanmuuttajaksi (tai ainakin laittomasti maassa oleskelevaksi) voi päästä, vaikka ei tekisi mitään laitonta, ainakaan tahallaan. Hollannissa yleinen termi on kätevästi pelkkä “illegaal”. Ei laiton maahanmuuttaja, vaan pelkästään laiton.
Muitakin tapoja päätyä vahingossa laittomaksi saattaa olla, mutta jos hakee turvapaikkaa ja hakemus hylätään, sen jälkeen on laittomasti maassa. Silloinhan ihminen yleensä palautetaan kotimaahansa, eikö?
Aina näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan usein joudutaan odottelemaan matkustusasiakirjoja tai muita papereita kotimaasta. Täksi ajaksi ihminen asutetaan yleensä säilöönottokeskukseen. Siellä voi vierähtää pahimmillaan pari vuotta.
Säilöönottokeskus ei juuri eroa vankilasta muuten kuin nimensä puolesta. Tyypillisesti niissä asutaan useamman ihmisen lukituissa selleissä. Tekemistä ei juuri ole, mahdollisuudet pitää yhteyttä ulkomaailmaan ovat hyvin vähäiset eikä lääkäriinkään ole usein helppo päästä. Myös alaikäisiä pidetään näissä ilman vanhempiaan (myös Suomessa).
Schipholin lentokentän säilöönottokeskuksessa sattui vuonna 2005 tulipalo, jossa kuoli 11 maahanmuuttajaa ja loukkaantui useita kymmeniä. En muista kuulleeni tästä uutisista, enkä onnistunut löytämään siitä nyt suomalaisia uutisia, mutta kai siitä jossain oli, kun BBC:kin uutisoi.
Säilöönottokeskuksen pappi kirjoitti kolumnissaan, että hän olisi halunnut muistotilaisuudessa esitettävän negrospirituaaleja, koska asukkaat niistä pitivät ja lauloivat niitä jumalanpalveluksissa. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, koska negrospirituaalit ovat vapautuslauluja. Tilaisuudessa esiintyi lopulta tavallinen kirkkokuoro.
Hollannissa vuodessa säilöönotettuina pidetään jopa yli 10 000 ihmistä. Suomessa numeroita ei kerrota.
Suomiavautumista
Kun lähdin Suomeen to 24.1., Hollannissa oli viisi astetta pakkasta ja luntakin reilusti. Eilen taas oli aivan mielettömän keväinen päivä, oli tosi kiva tulla takaisin.
TV-kuvaukset menivät tosi hyvin. Olin ihan varma, että vuodenajan takia vähintään jotain menee pieleen – en pääse Suomeen ollenkaan, joku saa noroviruksen, influenssan tai vähintään hirveän räkätaudin – mutta ei. Kaikki meni putkeen, vaikka kuvausten päätteeksi tarvittiinkin lisähappea ja pyörätuolia (ei onneksi minulle). Annoin yhden lehtihaastattelunkin, joka vaihteeksi käsitteli myös romaaneitani. Näistä lisää pian.
Outoa aiempiin Suomen matkoihini verrattuna oli paitsi tietysti vuodenaika, joka onneksi ei ollut kovin ärhäkkä, myös se, että yövyin ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen lapsuudenkodissani Sörnäisessä. Aiemmin se ei ollut mahdollista, ennen kuin äitini kuoli viime joulukuussa. Osan ajasta nukuin vanhassa makuuhuoneessani ja lihasmuisti osasi yhä yöllä väistää erikoisessa paikassa sijaitsevat kynnykset, vaikka nukuin huoneessa viimeksi yli 18 vuotta sitten!
Mieheni tuli Suomeen vasta viikkoa myöhemmin, veljensä häitä varten, mikä sekin oli vähän hassua. Olin siis varannut itselleni paljon erilaista ohjelmaa. Kävin Tukilinja-lehden toimituksen erittäin mielenkiintoisessa palaverissa, SusuPetalin ja Johanna Virtasen taidenäyttelyssä Mellunmäessä (suosittelen, auki kuun loppuun asti!), kahdessa IRC-miitissä ja tapasin kolmekin vuosien takaa tuttua Twitter-ihmistä, joita en ennen ollut tavannut livenä.
Häissä mietin taas vaihteeksi, että miten joskus saatoinkaan haikailla häävalokuvaajaksi huolimatta siitä, että inhoan tavallisia häitä (tylsyys, prinsessailu, satuolentohömppä, seksistiset lihakauppaperinteet jne). Sellainen ajatus tuli, että voisi olla tosi hienoa kuvata täällä jotain hindu/sikhi/tms-häitä, mutta mahtaisivatkohan he huolia minua kuvaamaan häitään, vaikka perehtyisinkin niiden taustalla olevaan kulttuuriin?
Hauska matka oli, vaikka olikin taas melkoista tukka putkella viilettämistä. Ehdin silti myös lukea kolme kirjastosta lainattua romaania. Lisäksi mukaan tarttui Laura Gustafssonin Huorasatu, Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo, Eeva Kilven Tamara (eroottista cripficiä) ja SusuPetalin Valkoiset talot.
Suututti taas se, miten vähän (tai siis ei ollenkaan) kukaan läheiseni piittaa terveydestäni. Kukaan heistä, mukaan lukien mieheni, ei ole “jaksanut” ottaa influenssarokotetta, vaikka mahdollisuuteni selvitä hengissä influenssasta lienevät luokkaa 50-50. Kaverini kutsuvat kylään ja paikan päällä selviää, että he asuvat seitsemännessä ja talossa on hissiremontti, tai että he ovat vasta juuri toipuneet noroviruksesta (joka on yksi maailman tarttuvimpia viruksia). Mitäs sitä nyt turhaan tuollaisista etukäteen mainitsemaan.
Suomessa kiinnitti huomiota myös kalliuteen. Ruoka tuntui vieläkin hintavammalta kuin viime käynnillä ja ihmisten puheista päätellen onkin. (Kauppojen lisäksi oma lukunsa oli Scandicin minibar, jossa suomalainen lähdevesi maksoi 5,00 ja 2 dl appelsiinimehu 4,70…)
Ja Suomen terveydenhuolto. Taas sain kuulla siitä lukemattomia kauhutarinoita. Tapasin erään parhaista ystävistäni, joka oli menettänyt tunnon jaloistaan HYKSin “testien” takia. Hän oli jo aiemmin hyvin huonossa kunnossa, mutta nyt hän ei ole kuukausiin pystynyt edes seisomaan. Arvatkaapa vaan suututtiko?
Suututti myös eräs kaveri, jonka näkemys on, että “Lapset keksivät ADHD:n, jotta pääsevät koulussa helpommalla” (joo-o, koska vammaisena pääsee aina kaikessa helpommalla, niinhän se menee). Tämän jälkeen hän esitteli tietämystään kysymällä “Luokitellaanko ADHD muuten sairaudeksi?” Ei auttanut opettajavaimon tiukka argumentointi, koska tällaiset ihmiset tietävät aina kaiken kaikesta.
Tough love, se on hänen ja monen muun ratkaisu kaikkeen, vaikka hän ei näitä sanoja käyttänytkään. Kun sanoin, että moni tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivä päätyy vankilaan tai tekee itsemurhan, hänestä tälle ei voi tehdä oikein mitään. Privilege. Koska minä pärjään, kaikkien muidenkin pitää pärjätä, tai se on oma vika.
No, en nyt ehtinyt sitten koko maata yhdellä reissulla pelastaa, jotain jäi vielä ensi kertaankin.
