Archive for April, 2013
Älä nettihötkyile
Suomessa ilmiannetaan pedofiilejä Facebookissa ja postataan heidän kuviaan. Kun ollaan varmoja, että kyseessä on oikea henkilö. Kaikki me olemme kuitenkin joskus erehtyneet tilanteissa, joissa olemme olleet aivan varmoja. Vahinko voi olla peruuttamatonta.
Pari vuotta sitten Olivia-lehti julkaisi väärän naisen kuvan kuvituksena huumeäitiä käsittelevässä jutussa. Karmiva virhe. Toimituspäällikkö tarjosi naiselle korvauksena lehden vuosikertaa! Käsittämätöntä. Oíkeudessa nainen sai 10 000 euroa. Ei välttämättä riitä alkuunkaan korvaamaan virheen aiheuttamaa haittaa.
Luuletteko, ettei Olivia-lehti ollut varma? Että he julkaisivat naisen kuvan, vaikka eivät olleet ihan varmoja, oliko se oikea?
Uutismediassa voi käydä tosin niinkin, että varmuutta ei ole. On kiire, ja jotain pitää saada uutisiin. Ei ehditä tarkistaa. Bostonin pommi-iskujen yhteydessä media levitti runsaasti vääriä tietoja, mm. vääriä epäiltyjen kuvia ja nimiä.
Muutama vuosi sitten länsimainen media julkaisi väärän naisen kuvan mielenosoituksessa kuolleena iranilaisnaisena. Lehdistö ei koskaan pyytänyt anteeksi ja jatkaa väärän kuvan levittämistä. Kuvan nainen joutui jättämään kotiinsa ja perheensä ja pakenemaan Saksaan.
Jos lehdetkin erehtyvät, netissä vasta sattuu ja tapahtuukin. Juorut leviävät, väärinkäsitykset paisuvat kuin rikkinäisessä puhelimessa. Törmäsin siihen ensimmäistä kertaa vuonna 1997, kun erään suomalaisen nettituttuni huhuttiin tehneen itsemurhan. En tiedä mistä huhu lähti, mutta se oli täysin perätön.
Väärinkäsityksiä aiheuttaa sekin, että nettikeskustelut voivat katketa kesken. Kun joku sanoo Twitterissä “en jaksa enää” ja sen jälkeen katoaa, jotkut alkavat epäillä itsemurhaa ja ottavat yhteyttä poliisiin. Todellisuudessa postaaja olikin vain turhautuneena mennyt nukkumaan.
IRC-kaverini olivat joskus minusta huolissaan, kun sanoin meneväni “ulos” (=poistuvani keskustelusta) enkä palannut loppupäivänä nettiin. He olivat ajatelleet, että “ulos” tarkoitti pientä kävelylenkkiä ja nyt olin kadonnut.
Eräs tuttu, sanotaan vaikka “Jessica”, puhui joskus itsemurhasta Twitterissä ja joku oli sen perusteella alkanut etsiä häntä. Tämä “pelastaja” postasi innoissaan Twitteriin, kuinka oli nyt puhunut Jessican äidin ja siskon kanssa ja Jessica oli turvassa.
Jessica itse postasi myöhemmin kauhuissaan, että tässä on täytynyt tapahtua virhe (joko “pelastaja” valehteli tai oli löytänyt toisen samannimisen henkilön perheen), koska hänellä ei edes ollut siskoa! Pelastaja ei koskaan myöntänyt tekemäänsä virhettä, vaan jätti muut siihen käsitykseen, että hän “pelasti” Jessican itsemurhalta. Koituiko jollekin toiselle Jessicalle tästä harmia? Sitä en saanut tietää.
Erittäin suuri osa netissä liikkuvasta tiedosta, kuvista sun muusta on feikkejä. Kuvat eivät välttämättä ole manipuloituja, mutta ne on voitu irroittaa kontekstista, esimerkiksi monen vuoden takaisesta tapahtumasta eri maasta. Kadonnut ihminen voi olla oikeasti kadonnut – mutta löytynyt jo monta kuukautta sitten (monet uudelleentwiittaavat twiittejä tai lähettävät eteenpäin sähköposteja vanhoista katoamistapauksista tarkistamatta, onko asia yhä akuutti).
Teoriatasolla moni tietää, että feikkejä on paljon, mutta käytännössä se helposti unohtuu. On esimerkiksi kokonainen webbisivu ihmisistä, jotka ovat uskoneet The Onionin täysin ylivedettyjen uutisparodioiden olevan aitoja.
Linnunradan käsikirjassa annettiin ohjeeksi, “Don’t panic”. Tämä on hyvä ohje nettiinkin. Ja toki myös maailmaan muuten. Sen voisi kääntää myös: älä hötkyile.
Kahden siskon tarina
Sokea surmaaja on yksi Margaret Atwoodin tunnetuimpia romaaneja. Kirjassa liikutaan kolmella tasolla: kahdeksankymppisen päähenkilön Irisin nykyhetki, päähenkilön menneisyys 1900-luvun alkupuolella sekä scifitarina sokeasta surmaajasta, jota salaperäinen rakastaja kertoo naiselle. Lisäksi on kuvitteellisia lehtileikkeitä.
Toinen päähenkilö on Irisin sisar Laura, joka herätti lapsesta asti paheksuntaa, mutta ei niinkään olemalla kauhukakara, vaan enemmänkin mystikko ja toivoton filantrooppi. Jo kirjan alussa selviää, että Laura oli tunnettu kirjailija, joka kuoli traagisesti jo nuorena. Iris puolestaan päätyi rikkaisiin ja onnettomiin naimisiin suvun pelastamiseksi. Taustalla on vain paljon, paljon muutakin, jota Iris vähitellen kerii auki.
Sokea surmaaja on varsin hidastempoinen kirja. Loppua kohden jännärielementtejä tulee lisää, mutta ei se minusta mikään erityisen jännittävä tarina ole, vaan enemmänkin henkilövetoinen – hahmot ovat niin konsistentteja, että heidän luonnettaan melkein alleviivataan.
Kirjan henkilöt jäivät mietityttämään vielä pitkään lukemisen jälkeen.
Yliannostus kukkia
Saatan olla saanut yliannostuksen puutarhoita. Anoppi tuli perjantaina kylään Suomesta ja kävimme hänen kanssaan Hortus Botanicuksessa. Sen ulkoanti jäi aika vaisuksi, kun kevät on täällä peräti kolmisen viikkoa myöhässä, mutta tokihan sisällä kasvihuoneissa kukki ja vihersi.
Lauantaina matkustimme pikaisen Leidenissä piipahduksen (ei, emme menneet kasvitieteelliseen puutarhaan) jälkeen Hillegomiin katsomaan Bloemencorso-kukkaparaatia. Paraatia oli katsomassa yhteensä miljoona ihmistä, mutta onneksi Hillegomissa ei ollut liian ruuhkaista, vaikka toki sielläkin oli paljon porukkaa.
Itse kulkue oli hirveästi myöhässä, mutta muuten järjestelyistä ei voinut valittaa. Läheiset ravitsemusliikkeet tarjoilivat kadun varressa ruokaa ja juomaa ilman turistinriistolisiä, ja ravintolan vessaankin pääsi ostamatta mitään (olen tullut siihen tulokseen, että hollantilaiset eivät käy vessassa, koska vaikka olisi miten paljon porukkaa, ja vessoja vain pari, vessoihin ei ole juuri koskaan jonoa, ainakaan ravintoloissa).
Mitä siitä itse kulkueesta voi sanoa? No, ainakin että oli värikäs ja tuoksuva! Onneksi en ole tuoksuyliherkkä – en tiennyt, että kukat voisivat ulkoilmassakin tuoksua niin huumaavasti. Vaunujen valtavat koristeet oli rakennettu mm. liljoista, orkideoista, narsisseista, tulppaaneista ja hyasinteista. Myös kukkasipuleita, oksia, palmunlehviä, paprikoita ja vaikka mitä oli käytetty.
Maanantaina menimme sitten itse Keukenhofiin, joka on yksi Hollannin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Lähdimme aamulla hyvissä ajoin – ja jouduimme silti jonottamaan puoli tuntia, että mahduimme 10 minuutin välein menevään bussiin (viikonloppuisin se menee 5 minuutin välein). Takaisin pääsimme ihme kyllä ilman jonotusta. Muutenkin kaikki sujui sutjakasti, portille, vessoihin tai mihinkään ei tarvinnut jonottaa.
Keukenhof ei tosiaankaan ole pelkkiä tulppaaneja. Ulkokasveista on niitä suuri osa, mutta myös esimerkiksi krookuksia, helmililjoja, pikarililjoja, scilloja, narsisseja, jouluruusuja, alppiruusuja, kirsikkapuita ja magnolioita, joista kahdet jälkimmäiset kukkivat juuri sopivasti. Valkovuokkojakin löytyy. Japanilainen puutarha vaikutti aika epäaidolta.
Kaikkein hienoimmat tulppaanit oli varattu sisätiloihin näyttelyhalleihin. Oli pieniä ja valtavia, vaatimattomia ja överiksi vedettyjä, kirjavia, kulmikkaita, liljamaisia ja höyhenmäisia pörröjä. Halleissa esiteltiin myös esimerkiksi hortensioita, tulilatvoja ja amarylliksiä (jotka minulle näyttävät edelleen kangaskukilta).
Ylivoimaisesti hienointa Keukenhofissa oli kuitenkin halli, jossa esiteltiin orkideoja (ja flamingonkukkia ja bromelioita, mukaan lukien ananaksia, jotka tekivät pikkuisia hedelmiä). Niitä löytyi kaikissa sateenkaaren väreissä. Upeimpia olivat yönsiniset sekä valkoiset, joissa oli raitoja.
Meillä kukkii kotonakin kaksi orkideaa (ja yksi puskee kukkavartta) ja syklaami on aloittamassa kukintaa, maljakoissa on neilikoita ja kahdet eri gerberat, mutta mikään ei kyllä näytä enää oikein miltään. :-P
Vanhat ja nuoret vuodepotilaat
Olin aika vanha ja perehtynyt lääketieteeseen jo jonkin aikaa, kun minulle kerrottiin, että vanhusten yksi yleisimmistä “kuolinsyistä” on lonkkamurtuma. Minun oli vaikea ymmärtää sitä. Miten muka luunmurtumaan voi kuolla?
Syy on se, että usein lonkkamurtuma vie vuodelepoon ja sen jälkeen on pelkkää alamäkeä, josta ei enää nousta.
“Sanoin sen ohjelmassa ja sanon sen nyt: Muistisairas, joka makaa vuodepotilaana vailla fyysistä syytä, on hoitovirhe.” kirjoitti läheisen muistisairaudesta kirjankin kirjoittanut toimittaja Hanna Jensen blogitekstissään, jossa hän käsittelee vanhusten laitoshoitoa ja makuutusta Suomessa. Jensenin aktiivista isää oli “hoidettu” lääkitsemällä tämä vuoteenomaksi, koska kävelyhalu katsottiin “vaelteluksi”, joka oli haitallista.
Minä veisin asian vielä pidemmälle ja sanoisin, että väkisin makuuttaminen on pahoinpitely. Törkeä pahoinpitely.
Kuten Suomen Kuvalehden Hogeweyk-jutussani (joka tuli nettiin luettavaksi pari viikkoa sitten) kirjoitin, noin 150 asukkaan dementiakylässä ei ole yhtään vuodepotilasta. Ei siksi, että potilaita valikoitaisiin, vaan koska heitä ei makuuteta sängyssä!
Joillain ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. Nuorikin voi olla vuodepotilas, kuten uusimmassa Makuuhaavoja-romaanissani. Olin jo vuosien ajan halunnut kirjoittaa romaanin, jonka päähenkilö olisi vuoteenoma, niin haasteelliselta se draaman aikaansaamisen kannalta vaikuttikin.
Minulla on vuoteenomuudesta omaakin kokemusta, ei onneksi paljoa. Esim. vuoden 2006 lopussa vietin kuukauden lähes kokonaan sängyssä. Onneksi pystyin lukemaan aika hyvin, meni esimerkiksi 1500 sivua Mikrobiologia ja infektiotaudit -teosta.
Jos ei pysty tekemään mitään, silloin iskee kyllä todella paha angsti. Jotkut kykenevät tekemään töitä, harrastamaan, pyörittämään perhettä, jopa firmaa sängystä käsin. Monet CFS/ME-potilaat joutuvat makamaan pimeässä, hiljaisessa huoneessa eivätkä siedä edes kevyttä kosketusta. Jotkut pystyvät olemaan puoli-istuvassa asennossa, toisille ainoa vaihtoehto on maata täysin vaaka-asennossa.
Bestseller-kirjailija Laura Hillenbrand on ollut CFS/ME:n takia usein pitkiä aikoja vuoteenomana ja kirjoittanut kirjojaan sängystä käsin. Psykologian professori ja feministi Naomi Weisstein on ollut CFS/ME:n takia vuoteenomana 30 vuotta. Hänen kuntonsa romahdutti aikoinaan sama hengenvaarallinen uskomus kuin tuhansien muiden: kuvitelma, että liikunta helpottaa tätä sairautta.
Minulla on useita vuoteenomia kavereita. Yhdellä on CFS/ME:n takia niin paha sydämen vajaatoiminta, että hän ei voi istua tai puhua (juu, tämä sairaus nimeltä “krooninen väsymysoireyhtymä”, eikö olekin kuvaava nimi…) Toinen CFS/ME:tä sairastava pystyi vielä viime vuonna kävelemään muutamia askeleita, mutta HYKSin sadistiset kidutusmenetelmät veivät hänen jaloistaan tunnon loppuvuodesta, eikä se koskaan palautunut (kiitos vaan helvetisti sinne).
On kamalaa lukea Twitteristä, että joku on alkanut saada makuuhaavoja ja sitten huomata, että se on yksi parhaista ystävistään.
Twitter on molemmille mainitsemilleni kavereille ollut pelastus. He eivät pysty käyttämään tietokonetta edes kannettavalla, vaan ainoa yhteys ulkomaailmaan on älypuhelin. Toinen ei pysty puhumaan, mutta jaksaa ja juuri näpytellä muutamia painalluksia päivässä. Toinen taas pystyy twiittaamaan vain puheohjauksella, vaikka hänen oman äänensäkin kuuleminen sattuu.
Täydelliseen vuoteenomuuteen liittyy ihan oma skenensä. Vuodeastiat tai katetrit (vanhuksilla usein vaipat, nuorilla harvoin). Erilaiset apuvälineet vuoteessa peseytymiseen. CFS/ME:ssä usein ruokintaletkut. Makuuhaavoja-kirjassa Katri-sisko ostaa Kaille satiinipyjaman, jotta tämä ei saisi makuuhaavoja. (Se on usein varsin hyvä veto, vaikka ei ongelmaa ratkaisekaan.)
Netistä löytyy koskettava video siitä, kun CFS/ME:n takia vuoteenoma Jessica pääsee syntymäpäivänään ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen istumaan tuolissa, johon hänet siirretään nostolaitteella.
Käveleminen ei ole itsestäänselvyys, mutta ei ole istuminenkaan. Kukaan ei halua olla vuodepotilas.
Ruusunpunaista totta
En olisi varmaan lukenut Riikka Pulkkisen kirjaa Totta, mutta sain sen lahjaksi Lukuhoukka-blogin B.N.:ltä. Tai sellaisena arvonta-tyylisenä “kuka haluaa ilmaiseksi”. (Hän muuten paketoi tosi kivasti.) Kaikki muut ovat tietysti kirjan lukeneet noin tsiljoona vuotta sitten.
Totta on bestselleri, se on käännetty jopa hollanniksi ja siitä on tehty näytelmä ja tulossa elokuvakin. Monet ovat tykänneet tosi paljon, jotkut eivät taas yhtään. Itse putosin johonkin siihen väliin. Kirjan tyyli on hyvin runollinen (siis aivan kuin lukisi pitkää runoa) ja lyyrisiä kielikuvia tihkuva, niin että välillä se ihastutti ja ajoittain taas tuntui jopa itseään parodisoivalta.
Totta on kertomus useammasta sukupolvesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Minusta kirjassa hienointa oli se, miten lastenvahti/kotiapulainen joka rakastuu perheen isään ja kokee tämän kanssa kiihkeän suhteen kuitenkin kaipaa eniten sitä perheen lasta. Hänen kohtalonsa sekä kirjassa oleva kuoleman kuvaus oli minusta hieman vähemmän onnistunutta ja omaperäistä.
Totta oli kirja, jota oli pakko ahmia, lukea vielä yksi sivu, mutta usein kyllä silmät halusivat skipata niitä pitkiä runoiluita ja etsivät jo sivulta seuraavaa tapahtumaa.
Post scriptum
Sain ScriptFrenzyn valmiiksi jo, samassa ajassa kuin viime vuonna, vaikka silloin muokkasin Marian ilmestyskirjaa ja nyt kirjoitin päästäni (=tarkasta outlinestä). 100 liuskaa englanninkielistä elokuvakäsistä on tosin reilusti alle 20 000 sanaa. Alle kolmannes suomenkielisestä NaNosta, lähempänä varmaan neljännestä.
Silti ihan hyvä saavutus. Olen ollut syntymäpäivästäni asti tosi huonossa kunnossa, yli viikon. En jaksa usein ennen iltakuutta tehdä mitään. Ei ollenkaan hyvä merkki.
Työsarkaa riittää toki vielä paljon. Kässärin suurimmat ongelmat lienevät tällä hetkellä liian vähäinen tekeminen/visuaalisuus, liian vähäiset yllättävät komplikaatiot ja liian vähäinen subteksti. Myös 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuun sijoittuvat kohtaukseni ovat ihan luurankoja, kun ehdin jo unohtaa ison osan tutkimustyöstäni, josta enemmistön tein viime kuussa. “Laita X ja Y ottamaan yhteen tässä.”
Eräs tärkeä tietolähde, jonka ehdottomasti oletin vastaavan minulle, ei ole ainakaan vielä vastannut. Yhteen arkistoon pitäisi ottaa yhteyttä ja kysyä, lähettävätkö he minulle valokopioita (tai digikuvia) eräiden ihmisten kirjeenvaihdosta, kuten nettisivuilta ymmärsin, ja kuinka helvetisti köyhdyn siitä.
Mutta keksinpähän sentään, miksi päähenkilöni syö avokadoja ja miksi hänen on suorastaan pakko syödä avokadoja.
En tiedä, valmistuuko tuo leffakässäri. Sisällä pieni ääni sanoo, että ihan sama valmistuuko se, kun todennäköisyys, että siitä koskaan seuraa mitään, on luokkaa 0,1 %. Parhaani aion silti yrittää.
Nyt kun olen saanut kuukauden sisään valmiiksi kaksi syöpää käsittelevää isoa kirjoitusprojektia (ja olipa syöpä mukana myös Makuuhaavojassa sekä julkaisematta jääneessä 2. romaanikäsikirjoituksessani vuonna 1999), niin voin aika varmasti luvata, että seuraavassa romaanissani kukaan ei sairastu syöpään. :-P
En jaksa tehdä oikein muuta kuin kirjoittaa ihan vähän iltaisin. Silloin pystyn myös yleensä tekemään kävelyn. Lukea jaksan myös yllättävän hyvin, parhaimmillaan menee romaani alle päivässä. Tosin eihän yhteen kirjaan nyt mene kuin 2-3 h. Usein jaksan iltapäivällä katsoa elokuvan. Vähän kuin pienenä kun olin kipeänä, paitsi että ei kukaan hoivaa.
Erityistä taistelua on syöminen. Pitää 6-7 kertaa päivässä keksiä itselleen jotain riittävän vähähiilarista ja runsasproteiinista syötävää, kun voimat eivät tunnu riittävän edes sen syömiseen. Jugurtti, pähkinät ja myslipatukat alkavat tulla korvista ulos. Muuten voisin ihan hyvin skipata suurimman osan aterioista ja puksuttaa vararasvoilla, mutta jos lykkään syömistä, hypoglykemiani pahenee jopa pariksi viikoksi.
Hieman katkerana mietin, että ennen kuin terveyteni sabotoitiin, työstin keittokirjaa, joka oli yli puoliksi valmis (ja sen piti ilmestyä viime keväänä). No, nyt näyttää siltä, että ehkä joku voi tulla jossain vaiheessa apuun.
Kaikki muistuttaa asioista, jotka on menetetty. Sain eräältä postituslistalta hiljattain mainoksen englanninkielisestä kirjoituskurssista, joka voisi olla mielenkiintoinen. Mutta en minä sinne voi mennä nyt.
Kaikesta huolimatta minulla on kreisi tavoite lähettää seuraavan 1,5 kuukauden aikana 5-7 tekstiä viiteen eri paikkaan. Näistä yksi on valmis, yksi on valmis mutta vaatisi vähän editointia sopiakseen teemaan paremmin, yksi on noin puolivälissä, yhteen minitekstiin ja yhteen pitkähköön novelliin on idea, yksi pitäisi kääntää englannista suomeksi ja yksi suomesta englanniksi.
Ja ensi viikolla tulee anoppi.
Äänikilpailun voittajat
Kuten arvelinkin, kilpailuni suosikki- ja inhokkiäänistä osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi. Siihen tuli 28 vastausta (päätin lopulta hyväksyä erään kilpailijan, joka lähetti osan vastauksestaan muutaman tunnin myöhässä, mutta hänen alkuperäinen osallistumisensa oli ollut ajoissa). Osalla heistä oli bonusarpoja kilpailun mainostamisesta.
Voittajiksi random.org arpoi seuraavat osallistujat:
– Minerva (painettu kirja)
– Hanna-Riikka (sähkökirja)
– Lukuhoukka (sähkökirja).
Sekä suosikki- että inhokkiäänten seassa oli sekä mukavan/inhottavan kuuloisia ääniä että sellaisia, joihin tuntui liittyvän enemmän tunnelataus. Yksittäinen suosikki taisi olla veden ääni. Sateen ropina, sulava lumi, puron solina, laineiden liplatus tai vastaava sai useita kannattajia. Yksi inhoajakin litinälle kyllä löytyi. Myös tuulesta/puiden havinasta tykättiin.
Erityisen suosittuja olivat eläinäänet, mainittiin niin kissaa (kehräys ja hengitys), koiraa (useita ääniä hengitykselle), satakieltä kuin hevostakin (hörähdys). Hyttysen ininää inhosi useampi. Myös lasten ääniä mainittiin suosikkeina. Toisaalta kissat ja lapset olivat myös inhon kohteina – oksentamassa ja kiukuttelemassa (sekä erityismaininta eräälle huutavalle Ollille).
Eräs inhosi tuulipuvun suhinaa, toinen rakastaa kankaan kahinaa toista kangasta vasten. Tietyn ihmisen puhe oli jonkun suosikki ja toisella joku toinen tyyppi oli inhokkilistalla. Rykimistä, huokailua ja sylkemistä inhottiin.
Inhottaviksi vempeleiksi koettiin kassakone, soitettava saha, metalliset ruokailuvälineet, kaikenlaiset harjat, moottorisaha ja (ei kovin yllättäen) pora. Toisaalta nastarenkaista lähtevä ääni ja kellojen tikitys olivat joidenkin suosiossa.
Kiitos kaikille osallistujille mielenkiintoisista vastauksista ja onnittelut voittajille!
Ai niin, olisi varmaan korrektia kertoa omat vastaukseni. Suosikkiääntä on vaikea valita, ei ole mitään ylitse muiden, joten valitsisin varmaan jonkin kivan syntetisaattorin äänen (ajattele Klaus Schulzea, Tangerine Dreamia tai vastaavaa).
Inhokkiääneni johtuu ääniyliherkkyydestä, joka minulla ei ole onneksi lainkaan paha, mutta yksi tietty ääni on viime aikoina alkanut vaivata selvästi. Rapisevan paperipussin (pahin on leipäpussi, joka on enimmäkseen paperia ja vähän rapisevaa muovia) ääni. Se kuulostaa jotenkin todella kamalalta meteliltä korvissa!
Jos en olisi ääniyliherkkä, ääneni olisi varmaan mennyt naapurin poralle tai hyttyselle korvan juuressa.
Seuraava blogikilpailu lienee tiedossa vasta syksyllä. Tosin jaan aina silloin tällöin kirjoja Twitterissä, viimeksi ihan pari viikkoa sitten. ;->
Mitä yhteistä on Putinilla ja Thatcherilla?
Venäjän Presidentti Vladimir Putin vieraili eilen Amsterdamissa. Vierailuun oli varauduttu täällä huolella, esimerkiksi kaupungintalolla liehui sateenkaarilippu protestina Venäjällä suunnitellulle homolaille. Myös kaupunginosia suositeltiin sateenkaariliputtamaan. Entinen kaupunginjohtaja Job Cohen (jonka näin ensimmäistä kertaa IRL juontamassa drag queen -olympialaisia vuonna 2009) laski oman sateenkaarilippunsa puolitankoon.
Maailman vanhin homojärjestö COC järjesti tuhansien ihmisten äänekkään ja sateenkaarenkirjavan protestin (erityispisteet viittomakielisestä tulkkauksesta) lähelle merenkulkumuseota, jossa Putin oli illastamassa Hollannin pääministeri Mark Rutten kanssa. Valtiovierailun ohjelmassa oli ilmeisesti tarkoitus puhua 20 minuutin ajan myös ihmisoikeusasioista. Putinin mukaan homoja ei syrjitä Venäjällä.
Myös Amnesty protestoi äänekkäästi. Useissa lehdissä julkaistiin koko sivun ilmoituksia “ihmisoikeusvapaasta Amsterdamista”, jossa Putinin miellyttämiseksi ei suvaita esimerkiksi homoilua, mielenilmauksia, vapaata journalismia tai varsinkaan punkbändejä. Myös keskustassa oli kyltit ja keltaiset nauhat aiheeseen liittyen.
Onko tällaisilla protesteilla jotain vaikutusta Venäjään? Siitä en tiedä, mutta ainakin täällä yritetään tosissaan! Samaa soisi näkevän myös Suomessa. Harmittaa, että en itse päässyt paikalle keskustaan.
Väitetysti päivälleen 25 vuotta aikaisemmin protestoitiin Amsterdamissa Margaret Thatcherin homolakia.
Tuo äärioikeistolainen hirmuhallitsija ei olisi voinut valita osuvampaa päivää kuolemalleen, sillä eilen astui voimaan eräs karmeimmista muutoksista Britannian sosiaaliturvan täydellisessä alasajossa (mistä olen kirjoittanut aiemmin tässä blogissa sekä Tukilinja-lehdessä).
Vammaistuki DLA siis lopetettiin, mikä hautautuu nyt kätevästi Thatcherin kuoleman alle. Tosin keskivertobritti on jo onnistuttu aivopesemään, että vammaistukea saavat vain huijaripummit. Vammaisaktivistit ovat kuitenkin olleet ahkerasti TV:ssä ja radiossa muistuttamassa, että tilastojen mukaan viranomaiset ja poliitikot valehtelevat.
Vielä kun saataisiin Britteihin vallankumous Thatcherin hautajaisten myötä. Sitä todella kaivattaisiin. Suomeen myös.
Luovuuden zen
Ray Bradburyn Zen in the Art of Writing on esseekokoelma kirjoittamisesta ja luovuudesta. Kirjoittamista käsittelevät kirjat ovat yleensä joko oppaita tai inspiraatioksi tarkoitettuja. Tämä kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Latteimmillaan se on inspiroiva merkityksessä Valitut Palat ja huoneentaulut, parhaimmillaan siinä merkityksessä, että pitää koko ajan rustata ideoita muistiin. Riippunee lukijankin mielentilasta.
En tiedä, mikä Bradburyn tekstissä niin inspiroi. Hän on häikäisevän hyvä kirjoittamaan ja se ainakin inspiroi yrittämään kirjoittaa paremmin, mutta en tiedä, mistä ne ideat tulevat. Ehkä se on se kirjoittamisen into ja riemu, joka tekstistä tulee uskomattoman vahvasti läpi.
Kirja koostuu noin tusinasta esseestä, vuosilta 1961-1990. Muistelmatyyppiset esseet ovat parhaita, koska ne ovat konkreettisempia kuin jotkut muut. Kirjan lopussa on joukko kirjoittamista ja luovuutta käsitteleviä runoja. Niistä en niin välittänyt.
Seassa on myös yksi hieman opasmaisempi teksti, haastattelumuotoinen Shooting Haiku in a Barrel, joka käsittelee tekstin muokkaamista elokuvaksi.
“How do you begin the process of adapting for movies?
I throw it all out and start over.”
Kaipaatpa sitten inspiraatiota tai onelinereitä (miten olisi vaikkapa “You must stay drunk on writing so reality cannot destroy you.”?), haluat ymmärtää käytännössä termin “creative non-fiction” tai haluat tietää lisää yhdestä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista, kannattaa lukea tämä kirja. Vaikka vierastaisit sanaa “esseekokoelma”. Kuvittele vaikkapa niin, että se on erityisen loistava kirjoittajablogi.
P.S. Kilpailun tulokset tulevat ensi viikon alussa.
Vapauta itsesi fylogenismin ja eksistentialismin ikeestä
En ole varma, olenko täällä sanonut, että seuraavan romaanini Elviiran on tarkoitus käsitellä eläinten älykkyyttä ja ajatuksia. Se perustuu novelliini Sabine – ja kuten sanoin jokin aika sitten Twitterissä, en tiedä vielä kirjan päähenkilön nimeä, mutta päälampaan nimen tiedän.
Olen kuitenkin alkanut harkita asiaa uudelleen. Eläinten äly on kuitenkin aika kulunut aihe, joka tulee olemaan lähikuukausina vielä enemmän tapetilla. Ja lasten kirjat ja piirretythän ovat aina olleet täynnä ajattelevia ja tuntevia eläimiä. Minun pitäisi varmaan sittenkin kirjoittaa ennemmin kasveista.
Spesismi eli lajisyrjintä on yhä useammalle tuttu termi, jolla tarkoitetaan yleensä ihmisten nostamista muiden eläinlajien yläpuolelle. Harva on kuitenkaan kuullut florismista, kasvien syrjinnästä. Kasvit ovat paljon fiksumpia kuin luulisi, ne tuntevat ja muistavat. Niiden kiehtovasta tunne-elämästä ei ole juuri kirjoitettu fiktiota.
Toisaalta alkueläimiä vasta väheksytäänkin. Moni saattaa haukkua toista amebaksi, vaikka ei ikinä käyttäisi sanaa neekeri. Useimmat pitää sieniä iljettävinä, ainakin ruokasieniä lukuunottamatta (ja jotkut niitäkin), ne tuovat mieleen hometalot ja jalkasienet. Vaikka sienet valmistavat herkullisia ruokia, kuten tempehiä, soijakastiketta ja kombuchaa, sekä monia elintärkeitä lääkkeitä. Kokeilepa tehdä itse sama ilman niiden apua ja katsotaan, miten pitkälle pääset.
Puhumattakaan sitten bakteereista ja arkeista. Sinunkin suolistossasi elää jopa 10 kertaa enemmän bakteerisoluja kuin kehossasi on ihmissoluja. Teknisesti olet siis enemmän bakteeri kuin aitotumainen. Parviälyä tiedetään olevan monilla lajeilla, miksei siis bakteereilla ja arkeillakin. Lienee vain ajan kysymys, milloin tämä osoitetaan todeksi.
(Bakteereista on kirjoitettu kyllä fiktiota, mutta ne ovat valitettavan usein sivuroolissa. Tosin myös kuumia seksiseikkailuita alkuliemessä löytyy.)
Ethän siis halveksi muita eliöitä domeenin perusteella. Jostain syystä domeenismiä eli tutummin fylogenismiä pidetään useimmissa länsimaissakin yleisesti hyväksyttynä. :-/
Kaikkein huonoimmassa asemassa ovat tietysti virukset, joita syrjitään sillä perusteella, että ne eivät ole elossa (eksistentialismi). Kuitenkin esimerkiksi kuolleille ihmisille sallitaan monenlaisia etuoikeuksia huolimatta siitä, että he eivät ole elossa. Reiluako?
Erityisesti haluan korostaa, että jos lähdet minun jalanjäljissäni kirjoittamaan fiktiota esimerkiksi alkueläimistä tai arkeista, älä sorru stereotyyppeihin! Kaikki homot eivät ole samanlaisia, eivätkä myöskään limasienet.
