Käsien kielellä
Oliver Sacksin Seeing Voices (suom. Käsien kieli) selittää, miten Mies joka luuli vaimoaan hatuksi -kirjan kirjoittanut ableisti muuttui yhtäkkiä paljon inhimillisemmäksi. Kirja on jäänyt Sacksin tunnetumpien teosten varjoon. Sitä on haukuttu vanhentuneeksi ja se sisälsi jonkin verran virheellistä tietoa jo ilmestyessään.
Mutta yksi asia tekee siitä huikean hyvän. Siinä on vahvasti läsnä intohimoa ja oivallusta parhaimmillaan. Sacks kiinnostuu viittomakielestä ja hänelle aukeaa aivan uusi maailma, jossa esimerkiksi täysin kuulevat ihmiset Martha’s Vineyardissa saattavat kesken lauseen vaihtaa viittomakieleen ja sitten takaisin.
Usein ajatellaan, että sokeus on paljon pahempi vamma kuin kuurous. Se ei ole aivan totta. Ennen kielellistä kehitystä kuuroutuminen voi tehdä maailmasta todella hämmentävän paikan, jos ei pääse viittomakieliseen kanssakäymiseen. Ilman kieltä esimerkiksi abstrakti ajattelu jää heikoksi ja muilta ihmisiltä opittu jokapäiväinenkin tieto jää puuttumaan.
Viittomakielen maailma on aivan omanlaisensa. Se on tila-aika-avaruuteen sijoittuva kieli, mutta nimenomaan enemmän kieli kuin liike – esimerkiksi hemineglectistä kärsivät ihmiset pystyvät viittomaan tilassa, jota kielen ulkopuolella ei ole heidän kannaltaan ollenkaan olemassa!
Viittomakielen kielioppi on spatiaalinen eli syntyy tilassa. Mielenkiintoista oli se, että jos lapsille viitotaan puhuttua englantia, he alkavat itse muokata siihen ASL:n tyypistä kielioppia (ah, Chomsky!). Vaikea uskoa, että viittomakieli on vasta muutaman vuosikymmenen ajan tunnustettu aidoksi kieleksi ja sitä ennen sitä pidettiin lähinnä vaillinaisena piktoriaalisena(!) elehdintänä.
Kirjassa kritisoidaan paljon myös oralismia, eli ajatusta siitä, että kuurojen pitäisi opetella puhumaan ääneen. Syntymäkuuroille ja varhain kuuroutuneille se on yksinkertaisesti epäluontevaa ja kuurojen koulutustaso jää alhaiseksi, kun he opettelevat vuosia vain puhumista sen sijaan, että voisivat oppia normaalissa koulussa opetettavia asioita viittomakielellä.
Koska kirja keskittyy viittomakieleen kuurojen ja heidän läheistensä äidinkielenä, siinä ei käsitellä sen muita käyttötarkoituksia, kuten autistien, muiden vammaisten tai ihmisapinoiden kanssa kommunikointi.
Kirjan luettuani vakuutuin siitä, että jos koskaan saisin lapsen (mitä ei tule tapahtumaan), tärkeintä mitä voisin tehdä heidän älyllisen kehityksensä eteen (pl. itsestäänselvyydet kuten kirjojen lukeminen) olisi viittomakielen opetuksen hankkiminen. Viittomakieltä äidinkielenään puhuvat tai sen nuorena oppineet hahmottavat aikaa ja tilaa yksityiskohtaisemmin ja ovat muutenkin visuaalisempia.
