Archive for July, 2013
Valitsen sinut, Herra Tossavainen!
On sanottu, että jos kaipaa lukijoita enemmän kuin tienestejä, kannattaa kirjoittaa fanficiä eli fanifiktiota. Silloin ei ole väliä, onko tekstissä 500 vai 500 000 sanaa, eikä tarvitse murehtia kustantajia tai mainostamisia. Lukijoita riittää ja palautettakin saa.
Löysin vähän aikaa sitten Twitteristä tunnuksen @fanfiction_txt, joka postailee kaikkein älyttömimpiä lainauksia fanficeistä, niiden kuvauksista ja niiden arvosteluista. Siinä on kyllä leuka loksahtanut muutamaan kertaan.
Fanifiktiossa kaikkein häkellyttävintä ovat eri “fandomien” eli maailmoiden paritukset samassa tekstissä Ne eivät ole rajoittuneita vain peleihin, elokuviin, sarjakuviin, kirjoihin ja TV-sarjoihin, vaan bändit, politiikka ja uskonto saadaan sujuvasti solmittua mukaan. Esimerkiksi Obama on suosittu hahmo fanficissä – samoin Hitler. Listasin seuraavaan parituksia, joista on kirjoitettu novelleja (muutamat huumorimielessä, suurin osa tosissaan).
- My Little Pony/American Psycho
- Raamattu/Angry Birds
- Peppi Pitkätossu/Naruto
- Twilight/Westboro Baptist Church
- Terminaattori/Richard Dawkins/Douglas Adams
- Rihanna/Super Mario
- Doctor Who/Gangnam Style
- Batman/Jehovan todistajat
- Pokémon/Dilbert (173 osaa)
- Sonic the Hedgehog/toinen maailmansota
- Minecraft/Les Miserables
- George Bush/Dragonball Z
- Paavi Benedict XVI/koala
Fanficeissä seikkailevat myös esimerkiksi Karl Marx, Tetris, Pong, Margaret Thatcher, David Cameron, Wii Fit Trainer, Burger King, Nicki Minaj ja Glenn Beck.
Vielä pari huikeaa esimerkkiä:
“This game of truth or dare sucks,” said Pikachu angrily. “Jigglypuff, you shouldn’t have dared Popo to stop the Israel-Palestine conflict! That was a stupid dare!”
“Bin Laden standing in front of an impressive looking machine with a lone button on a control panel. This button was marked “FUK AMERICA”.”
“Christopher Hitchen’s hot shower is rudely interrupted when a swarm of zombies tear open his bathroom door and rip off the shower curtain.”
Tämä seuraava taisi olla arvostelusta. Nauroin sille ääneen.
“I SWEAR BY THE TRIFORCE THAT I WILL MAKE YOU PAY. ILL CUT OFF YOUR TESTACLES AND MAKE THEM INTO CASTANETTES. THEN JUMPROPE WITH THE EXCESS”
Aika tylsältähän omat tekstit vaikuttavat näiden rinnalla. Miten kukaan voi oikeastaan kilpailla Minecraft/Less Miserables -fanficin kanssa?
Takki tyhjänä ja aivot sulana
Uusin tietokirjani on nyt valmis, takki on hieman tyhjänä nyt. Kirjan valmistumisen myötä olen aloittanut loman. Piti olla kolme viikkoa, mutta pikkusiskoni tulee ilmeisesti käymään, niin täytyneekin pitää neljä (snif).
Koskaan ei ole ollut tietokirjan kirjoitusprosessi noin raskas, ihan yksinkertaisesti siksi, että olen sabotoinnin takia niin paljon huonommassa kunnossa kuin aiempien tietokirjojeni kohdalla. Hankalassa potilaassa oli ihan infernaalinen työ, kun piti lukea parintuhannen tutkimuksen lisäksi kymmeniä kirjoja, joista jotkut 600-sivuisia, mutta silloin pystyin tekemään 15 tunnin työpäiviä ja niitä painoinkin oikeastaan koko sen kesän. Nyt monena päivänä jäätiin lähemmäs 15 minuuttia. Tämä saattaa olla viimeinen lääketiedekirjani, ainakin näillä näkymin.
Viime viikolla iski vielä helleaalto. Yleensä meidän kotonamme ei ole helteilläkään liian kuuma, mutta nyt on välillä ollut, etenkin kun usein ukkostaa. Hydrokortisonia saa popsia kaksin käsin pysyäkseen hengissä. Onneksi eilen oli sentään viileämpää, vaikka viime yöksi iskikin taas sellainen sää, että ilmaa olisi voinut leikata veitsellä.
No, nyt se on kuitenkin kasassa, neljäs tietokirjani. Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin ilmestyy joskus syksyllä, kuten myös kolmas romaanini Häpeämätön.
Lähden tiistaina Suomeen, sitten sen jälkeen olisi tarkoitus käydä Apeldoornissa ja IJmuidenissa ja sitten Skotlantiin. Ennen Suomeen lähtöä on tosin vielä ihan hurja määrä asioita tehtävänä, joten toivottavasti nyt vähän viilenisi.
Olin toivonut, että saisin rästitöiden määrän puserrettua alle 1 000 tunnin ennen lomalle jäämistä, mutta se osoittautui turhan utopistiseksi ajatukseksi. Syksylläkin riittää hommia, tietysti kahden ilmestyvän kirjan muodossa, seuraavaa romaania suunnitellessa ja taustatöitä tehdessä ja jossain vaiheessa pitäisi leffakäsiskin editoida valmiiksi. Scifinovelli-ideoitakin odottaa vino pino. Olin ajatellut kirjoittaa Makuuhaavoja-näytelmänkin, mutta sen suunnitelmat ovat kyllä tuhannen solmussa.
Hyvällä tuurilla voisin lomalla vihdoin ehtiä maalaamaan. Joululomalla ehdin luonnostella jo sen merihevosen, mutta ei ole ollut aikaa maalata sitä.
Jos joku haluaa auttaa, niin kaipaisin kovasti markkinointiapua Häpeämättömälle. Makuuhaavojan markkinointiin en ole pystynyt panostamaan niin paljoa kuin pitäisi. Palkkioksi saa kirjojani. En myöskään pahastuisi, jos joku ehdottaisi minua Kirjamessuille vieraaksi…
P.S. Äänestäkää Helsinkiä Worldcon 2015:n pitopaikaksi! Aika käy vähiin, mutta vielä ehtii.
Vähiin käy
Laura Saven esikoisromaani (ja valitettavasti myös ainoaksi jäänyt romaani) Paljain jaloin on herättänyt paljon keskustelua niin blogeissa kuin lehdissäkin. Kirjan taustalla on järkyttävä tositarina. Lääketieteen opiskelija ja alle yksivuotiaan pojan äiti Laura sai tietää sairastavansa osteosarkoomaa, luusyöpää. Diagnoosi oli kova järkytys, mutta vielä suurempi shokki oli paljon myöhempi tieto siitä, että sairautta ei voitu enää parantaa.
Kirjaa on luettu kahdesta eri näkökulmasta, romaanina ja surullisena tositarinana. Itse luin sitä vielä usealta muultakin kantilta. Vammaiskirjailijana ja lääketiedekirjoittajana, jonka tärkeimpiin kiinnostuksenaiheisiin syöpä on kuulunut 90-luvulta asti. Itse hengenvaarallisesti sairaana Lauran ikäisenä ihmisenä. Sekä vielä liittyen siihen, että elokuvakäsikirjoituksessani esiintyy sama syöpä, osteosarkooma, sekin nuoren ihmisen jalassa.
Paljain jaloin ei missään nimessä ole noussut esiin vain järkyttävän ja surullisen tarinansa takia. Se on myös hyvin kirjoitettu. Fragmentaarinen, mutta ei huonolla tavalla (tuntuu kyllä, että välistä puuttui pari oleellista mainintaa, mutta ehkä ne menivät jotenkin ohitse). Se on itkettävä, mutta ei liian synkkä, vaikka välillä huonot uutiset musertavat Lauran niin, ettei henkeä meinaa saada.
Parantumattomasti sairaallakin voi olla toivoa, ja muutakin toivoa kuin vain se, että jos sittenkin ihmeparanee. Tämä sopii hyvin omaan näkemykseeni vammaisromaanien kirjoittamisesta: vammaisilla on elämässään muitakin tavoitteita kuin vain terveeksi tuleminen. Laura jatkaa lääkärin opintoja, vaikka näyttää epätodennäköiseltä, että hän valmistuisi, saati sitten työskentelisi lääkärinä.
Lääketieteelliseltä kantilta kirja on hyvin mielenkiintoinen. Siinä tuli esiin ainakin kaksi minullekin uutta asiaa (mikä on aika paljon, kun pelkästään tänä vuonna olen lukenut kai kahdeksan syöpäaiheista kirjaa). On sinänsä jännä, miten hyvin Laura pystyy pitämään näppinsä erossa Googlesta, oli kyse sitten ennusteista tai hoitojen sivuvaikutuksista.
Väistämättä romaanissa jäi mietityttämään se, miten paljon se perustui todellisuuteen. Esimerkiksi Laura Save oli “istumalentopalloilija [maajoukkuetasolla] ja palstaviljelijä”, mutta kirjan Laura ei tällaisia mainitse. Ylipäätään oikean Lauran sairaus taisi kestää selvästi pidempään, kuin millaisen kuvan romaanista saa.
Lauran puoliso Sofia ja pieni Otso-poika ovat korvaamaton tuki raskaiden hoitojen ja toivottomuuden keskellä, samoin lukuisat ihanat ystävät. Lisäksi apua saadaan niin kriisiterapiasta kuin vakituisiltakin terapeuteilta. Pitkä vakaa parisuhde on kuitenkin kovalla koetuksella.
Vaikea olla kateellisena miettimättä, niin erikoiselta ja mauttomalta se tuntuukin ottaen huomioon kontekstin, että kun saisi edes joltain taholta tukea, mutta ei, ketään ei kiinnosta. Piittaisivatko ihmiset, jos minulla olisi syöpä? Useampi akuutisti henkeä uhkaavaa sairaus ei selvästikään riitä.
Kirjasta on lainattu blogeihin monia hienoja kohtia. Omasta mielestäni ylivoimaisesti pysäyttävin kohta oli kuitenkin tämä aivan kirjan loppupuolella, kun Lauralle tehdään amputoinnin jälkeen vielä yksi leikkaus (yhteensä kai neljäs?).
– Tiedätkö mitä sinusta voisi sanoa? Sofia kysyy silmiään siristäen. – Vähiin käy ennen kuin loppuu.
Aistisignaalien muuttaminen verbaalisiksi
Kuvailu ei koskaan ole ollut suosikkijuttujani kirjoittamisessa. Ehkä siksikin olen viime aikoina kovasti tykästynyt näytelmien ja elokuvien kirjoittamiseen. Siinä missä jotkut naputtelevat NaNoWriMossa sivun pitkiä kuvailukohtia sanamäärää kasvattaakseen, minä kirjoitan lähinnä hyvin riisuttua, funktionaalista tekstiä ja lisään kuvailut myöhemmin. Usein lukiessani skippaan liian pitkiä kuvailukohtia.
Inhoan ihmisten pukeutumisen kuvaamista. Sitä ei onneksi paljoa tarvitse, kun kirjoitukseni sijoittuvat yleensä nykymaailmaan (eivätkä vaikkapa historiaan tai tulevaisuuteen), mutta joskus pitäisi sillekin suoda ajatusta.
Oma pukeutumiseni on sen verran epätavallista, että on vaikea miettiä, millaisia vaatteita henkilöni käyttävät ja niin, että kaikilla ei olisi esim. musta/sininen/punainen/raidallinen t-paita ja farkut. Toisaalta pitää miettiä, mitä minäkertoja voi muiden vaatteista sanoa. Kaikki tunnistavat paisleykuvion sen nähdessään, mutta tietääkö miespuolinen minäkertoja sen nimeltä?
Tietysti minäkertojaa käytettäessä pitää kaikki kuvailu suodattaa kertojan kautta. Osaako hän nimetä näkemänsä kasvin tai koirarodun ja sanooko vihreä, vaaleanvihreä vai omenanvihreä. Toisaalta vaikkapa hifi- tai taideharrastaja (tai pyörätuolissa istuva) huomaa sellaisiakin yksityiskohtia, joihin ei itse kiinnittäisi huomiota.
Vaatteita sentään voi etsiskellä netistä – katselenkin usein inspiraatiota vaikkapa ASOS-nettikaupasta. Asuntojen kanssa on vaikeampi löytää visuaalista apua, koska omien kotiensa kuvia laittavat nettiin yleensä vain sisustusintoilijat, ja harva henkilöistäni asuu kodissa, joka näyttää siltä kuin se olisi suoraan sisustuslehdestä tai Pinterestistä.
Koen myös ihmisten äänten kuvailemisen vaikeaksi. Aika harvoinhan sitä tarvitsee – mutta sekä Makuuhaavojassa että etenkin Häpeämättömässä ihmisten äänellä on varsin tärkeä rooli tarinassa. Tosin ihmisten ääniä on tosielämässäkin aika vaikea kuvailla, siinä missä vaatteita on helppo (ainakin jos näkee tyypin, jota parhaillaan kuvailee).
Olen (ainakin omasta mielestäni) hyvä kuvailemaan erilaisia fiktionaalisia kuvia ja esimerkiksi taideteoksia. Marian ilmestyskirjassa on tarkoituksella kuvailtu Marian piirroksia hyvin vähän, mutta Häpeämättömässä on paljon juttua Ennan monimediataideteoksista ja tämän näyttelystä, jota koelukijat kehuivat paljon. Palsamoidussa kuvaillaan jonkin verran esimerkiksi valokuvia ja erästä fiktiivistä sarjakuvaa.
Makuja ja tuoksuja on melko helppo kuvailla ja yritänkin sisällyttää niitä teksteihini varsin paljon, samoin tuntoaistiin liittyviä kuvauksia, enkä nyt puhu mistään erotiikasta. Esimerkiksi How to Write a Damn Good Novel II -opas oli sitä mieltä, että tällaista kuvailua vaaditaankin, jotta tilanne saadaan riittävän aidoksi nimenomaan lukijan empatioiden saamiseksi päähenkilön puolelle, oli tämä sitten millainen limanuljaska tahansa.
Vaikkapa vastapaahdetun kahvin tuoksu aiheuttaa voimakkaamman mielikuvan kuin selkeä ja tunnepitoinenkaan visuaali (vaikkapa luhistuva talonmurju tai kukkiaan varistava kirsikkapuu). Tässä tietysti helpottaa, jos teksti sijoittuu suunnilleen nykyaikaan, koska esimerkiksi 1800-luvulla tai 3000-luvulla on varmasti paljon hajuja ja tuoksuja, joita nykylukijan on vaikea hahmottaa.
Linkkivinkkejä vammaisvinkkelistä
Corinne Duyvis on amsterdamilainen kirjailija-, vammaisaktivisti- ja taiteilijakollegani, josta olen parhaillaan kirjoittamassa myös lehtijuttua. Meitä yhdistää halu sisällyttää kirjoihimme paitsi vammaisia hahmoja, myös muiden vähemmistöjen edustajia. Corynkin teksteistä löytyy mm. etnisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia ja lihavia ihmisiä.
Coryn ja hänen kaverinsa Kody Keplingerin parhaillaan meneillään oleva kuukauden mittainen blogiprojekti Disability in Kidlit käsittelee vammaisuutta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Mukana on paitsi kirja-arvosteluja ja laajempaa keskustelua, esimerkiksi cripspiraatiosta, myös kirjailijoiden kertomuksia omasta vammastaan.
Vaikka et lukisi tai kirjoittaisi lasten- tai nuortenkirjoja, kannattaa silti tutustua, jos englanti yhtään taipuu. Etenkin jos kirjoitat mitään itse! Blogissa kerrotaan hyvin, miten vältät esimerkiksi pahimmat sudenkuopat autistisia – tai ylipäänsä millään tavalla vammaisia – hahmoja kirjoittaessa. Vammaisten hahmojen kirjoittaminen on tärkeää, mutta se vaatii taustatyötä eikä vain mielikuvitusta.
Toinen linkkivinkki on Twitter-tunnus EverydayAbleism, jonka moni jo toivottavasti tietää. Se pohjautuu tunnetuksi nousseeseen EverydaySexism-projektiin, joka uudelleentwiittaa ihmisten kokemuksia arkipäivän seksismistä. EverydayAbleismin aiheena on tietysti ableismi eli vammaisten syrjintä, tai muuten karut kokemukset esim. terveydenhuollossa tai vammaisetuuksien kanssa.
EverydayAbleismilla on usein teemapäiviä, kuten näkymättömät vammat, psyyken sairaudet tai viime viikolla vammaisten seksuaalisuus, josta tuli hyvin mielenkiintoisia, usein tosin aika surullisia twiittejä. Ja twiittejähän voi lukea, vaikkei itse olisi Twitterissä! Omien kokemuksien lähettäminen tietysti vaatii tunnuksen.
Papukaijatukkainen nainen
Joskus matka vain kaikilta osin täysin nappiin. Lähdimme eilen Euroopan väitetysti suurimman trooppisen puutarhan Orchideeënhoeven (joka sijaitsee aivan keskellä ei mitään) kautta Groningeniin Pohjois-Hollantiin. Ratatyöt pistivät lisää kapuloita rattaisiin. 3,5 tunnin menomatkaan kuului metro, kaksi junaa ja kaksi bussia ja loppuosaan matkasta kaksi tuntia, kaksi paikallisbussia ja yksi pitkän matkan bussi.
Kuinka todennäköistä on onnistua tuollaisessa määrässä vaihtoja? Siitä en tiedä, mutta kaikki menivät putkeen, vaikka ensimmäinen jäikin hyvin naftiksi. Ja Orchideeënhoeve oli helposti 3,5 tunnin matkan arvoinen!
Upeita orkideoja, muita häikäiseviä tropiikin kasveja (olen käynyt monissa maailmanluokan kasvitieteellisissä puutarhoissa enkä ole nähnyt moisia) sekä useita suosikkieläimistäni: kilpikonnia, aksolotleja ja luripapukaijoja, jotka lensivät puutarhassaan vapaana. Tuollainen ilme tulee, kun luri päättää panna kampauksen uuteen uskoon… (Väriensä puolesta sopisivat kyllä pukeutumistyyliini erittäin hyvin!)
Näimme kyllä junan ja bussin ikkunasta monia muitakin otuksia, pakollisten maalaiseläimien lisäksi mm. villihevosia, peuroja, kameleita, poron(!), albiinoemun(?) sekä pienen poninvarsan, joka piehtaroi ruohikossa. Voiko olla suloisempaa?
Groningen osoittautui tosi kivaksi paikaksi Se tunnetaan niin historiallisena hansakaupunkina, ostosparatiisina kuin yliopistokaupunkina ja siten myös bilemestana. Yhdelläkin kadulla oli lukuisia kivoja lahjatavarakauppoja, hurjasti matkailuaiheisia putiikkeja (mm. karttoja, matkaoppaita, backpacker-kamaa ja matkatoimistoja) sekä tusina kirjakauppoja, joista kaksi “esoteerisiin kirjoihin” keskittynyttä. Myös tori oli erityisen kiva.
Melko edullisessa NH-hotellissa (hotelli + junaliput kahdelle yhteensä alle satasen) oli huoneessa jääkaappi ja mikro(!) sekä paras aamupala, mitä olen hotelleissa syönyt – siis sellaisia ruokia, joita syön, eikä vain hilloja, muroja ja kuolleita eläimiä. Eilisiltana aloin himoita Alpron marjasoijamaitoa ja jopa sitä löytyi. Yhdeksännen kerroksen ikkunasta aukesi upeat näköalat.
Happy Cow’sta kaivettu kasvisravintola Bla Bla oli sekin huikean hyvä, nirso mieheni ei olisi antanut minun edes maistaa omia ruokiaan (kuten käy, jos on liian hyvää).
Ostimme tuliaisiksi suklaata ja mieheni osti laamapillin. Pettymykseksemme on käynyt ilmi, ettei sillä ilmeisesti voi houkutella paikalle laamoja. Höh.
Luulen, että Groningenin matkasta voi hyvinkin tulla jokavuotinen perinne.
Sisäänpäinkääntyneet talot
SusuPetalin Valkoiset talot kertoo useasta eri ihmisestä ja perheestä, jotka asuvat samoissa valkoisissa taloissa, joissa on tulossa pihajuhlat. Salkkari-tyylistä meininkiä ei ole tiedossa, useimmat tuntevat vain enintään pari naapureistaan. Juoruja ja ennakkoluuloja kyllä riittää.
Jokaisella on omat ongelmansa. Varsin perinteisiä sellaisia, on alkoholismia, fyysisiä sairauksia, syömishäiriöitä, dementiaa, kamalia teinejä, onnettomia parisuhteita ja maahanmuuttajien sopeutumisvaikeuksia. Höyryhengitystä ja makaronisalaattia. Tavallista arkea, mutta taitavasti kuvattuna. Jokainen henkilö on oma lukunsa, joten kovin pitkäksi aikaa ei kukaan pääse ääneen, mutta toisaalta lyhyetkin tekstit tiivistävät hyvin henkilöiden sisimmän.
Kirja on varsin synkkä ja surullinen, mutta ironista kyllä, ehkä kaikkein surullisin tarina kertoo Hannasta, joka on kirjan varmaan ainoa iloinen hahmo.
Ehkä Salkkarit olisikin tällainen, jos se olisi melodraaman sijaan hienovaraista draamaa.
Avioero – katalan naisen juoni
En yleensä kirjoita julkkisten asioista – ne harvoin ovat kovin kiinnostavia ja yleensä niistä on muutenkaan vaikea tietää taustoja, oli kyseessä sitten Sofin sopimusriidat tai jonkun alkoholiongelmat. Tänään tuli kuitenkin uutinen, johon oli vaikea olla reagoimatta
Charles Saatchi on hakenut avioeroa Nigella Lawsonista ja monet ovat tästä ymmällään. Asiaa tuntemattomille kerrottakoon, että Nigella Lawson on tunnettu ja erittäin viehättävänä pidetty TV-kokki ja Saatchi hänen selvästi vanhempi aviomiehensä, josta on taidebisneksensä kautta tullut miljonääri.
Muutama viikko sitten uutisoitiin, että Saatchi oli kuristanut Nigellaa ravintolassa, tästä löytyy kuviakin. Julkisen anteeksipyynnön sijaan Saatchi vähätteli asiaa, sanoen että kuvat antavat tapahtuneesta väärän kuvan. Se oli vain leikkimielinen riita. (Vähän niin kuin ne kaikki persut yms, jotka “leikkimielisesti” ovat kehottaneet vaikkapa tappamaan maahanmuuttajia. Läpällä, niinku.)
Nigella pakeni teini-ikäisine lapsineen Saatchin luota jokin aika sitten. Se ei jättänyt Saatchille muita mahdollisuuksia kuin hakea eroa. Kontrollifriikki on aina kontrollifriikki. Ego ei kestä, jos kumppani dumppaisi. Se pitää estää hinnalla millä hyvänsä ja ainoa tapa tässä tilanteessa on ehtiä hakea eroa ennen kuin Nigella kerkeää.
Saatchi on muutenkin noudattanut “kunnioitettavasti” väkivaltaisen kontrollifriikin tyyppiominaisuuksia. Väkivalta ja muu kaltoinkohteluhan on aina toisen vika, ei koskaan oma. Itsehän sitä on se todellinen uhri.
Nyt Saatchi tiedottaa, että Nigellakin on tarttunut häntä kurkusta. Ja erityisen törkeää kuulemma on, ettei Nigella ole kertonut julkisesti, että Saatchi “halveksii kaikenlaista naisiin kohdistuvaa väkivaltaa” eikä ole koskaan pahoinpidellyt häntä fyysisesti. Eli kyse onkin siitä, että Nigella petti hänet.
Kauhulla ja inholla luin viime viikolla lehdistä lukijoiden kommentteja (joo, typerä temppu sortua moiseen aivojen sulatukseen) Anna Puun avioeroon. Niiden perusteella olisi ollut helppo vetää se johtopäätös, että 90 % suomalaisista, monet naiset mukaan lukien, vihaa naisia.
Yleinen johtopäätös tuntui olevan, että jos nainen hakee avioeroa, vaikka hänellä on pieniä lapsia, hän on piittaamaton ihmishirviö. Hän on luultavasti halunnut naimisiin vain prinsessahäiden takia ja heti kun kyllästyy parisuhteen arkeen, lähtee etsimään uutta miestä uhrikseen (ja tietenkin valehtelee oikeudessa ja sosiaalityöntekijöille saadakseen lasten huoltajuuden).
Suurin osa naisista on lukijoiden mukaan tällaisia häikäilemättömiä miesten yli kävelijöitä. Avioeroa hakee Suomessa (ainakin heidän mukaansa, en ole tarkistanut) suurimman osan ajasta nainen. Johtopäätös: naisen vika.
Mitä vittua, oikeasti?
Usein puhutaan raiskauskulttuurista (rape culture), mutta tuntuu kyllä, että kyse on laajemmasta naisvihan kulttuurista.
1 kirjain pois kirjan nimestä
Suomi-Twitter räjähti pari päivää sitten liekkeihin ennennäkemättömällä tavalla, syynä uusi meemi nimeltä #1kirjainpoiskirjannimestä, jossa keksittiin kuvitteellisia kirjojen nimiä ottamalla olemassaolevan kirjan nimestä yksi kirjain pois. Tämä taisi levitä Facebookiinkin ja lienee sitä kautta useimmille jo tuttu, mutta keräsin tähän listan joitain suosikkejani.
Suluissa lukee nimen lähettänyt Twitter-käyttäjä, jos löysin vain yhden keksijän nimelle. Jos huomasin kyseisen nimen tulleen hyvin monelta käyttäjältä, suluissa on vain “useita”. Nimet linkeiksi olisi varmaan kiva lisä, mutta juuri nyt ei kykene.
Eikö suomi olekin muuten aika mahtava kieli?
Parhaimmistoa
Mamutti. Suomenruotsalaisen kukkahattutädin muistelmat (paspah)
LOLit – Nabokovin kokoama vitsikirja nuorisoslangilla, myöhäisempää harvinaista tuotantoa. (useita)
Maisa menee ökylään. Tarinakirja lapsille luokkayhteiskunnan synnystä. (petepokkinen)
Arki-isi De Saden filosofia. Julmaa sadomasokismia imurilla ja tiskiharjalla. (HenripekkaK)
Hergé: Tuhatkaunon tapas, sarjakuva espanjalaisravintolaa pyörittävästä tiedemiehestä (oktopushup)
Kello eli appelsiini – surrealistisen proosan suurteos (oskarionninen)
MAO-taulukot. Kokoelma kaavoja rakastetulta kansanisältä. (mikkoantero)
Kuka lohduttaisi Nytiä. Lohduton teos printtimedian kuolemasta. (PaulaNoronen [Nytin toimittaja])
Kommunismin must kirja – ole punainen trendisetteri! (paspah)
Viisikko saa peräisellä nummella – Vähemmän tunnettua Blytonin aikuistuotantoa (lehtovitra)
Asimov: Säätö – nuorten aikuisten seksuaalimoraalin muutos 2000-luvulla. (useita)
Kiken käsikirja – Esko Valtaojan yritys tiivistää olennainen perussuomalaisuudesta ja bodauksesta (TerhiHautamaki)
Bronte: Kotiopettajattaren romani -kuohuttava rakkaustarina epäsäätyisestä suhteesta viktoriaanisessa Englannissa (apajakari)
Susikoira, oi! Edustaja Oinosen poleeminen pamfletti sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan. (NikoHat)
Naomi Klein: No Loo. Kun hätä on suurin eikä apua ole lähellä. Naomi Klein: Noloo. Edellisen jatko-osa. (minkamarikki)
Itse keksimiäni
Alice Sebold: Oma tivas. Saksalainen isoäiti jankkaa ja jankkaa.
Muumit ja uhotulva. Megatsunamia ei tullutkaan.
Idä, pikajuna! Kaupunkiviljelijä sekosi Pasilan varikolla.
Harry Otter. Saukon uskomaton kasvutarina velhoksi.
Oksuhaudantie. Kauhukertomus Otaniemen teekkarivapusta. (#2kirjaintapoiskirjannimestä)
Viisikon uudet sikailut. Teini-iässä kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. (#2kirjaintapoiskirjannimestä)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän uuta. Kirjailija katoaa turhauduttuaan ristisanatehtävään.
Maija Haavisto: Maran ilmestyskirja. Vihdoin selviää, mistä se laastari tuli otsaan.
Paikasta toiseen ja kolmanteen
Kesäilmat ovat vasta tulossa Hollantiin, mutta varma kesän merkki oli sentään juhannuksena järjestetty Solstice, jossa olin kolmatta kertaa. Tälläkin kertaa vettä ropisi osan ajasta, mutta se ei menoa hidastanut.
Ruigoordiin mennessä tulee aina sellainen olo kuin menisi kotiin. Pieni “vapaakaupunki”, taiteilijakylä keskellä teollisuus- ja satama-aluetta jättiputkimetsän ympäröimänä. Intialaisten jumalten kuvilla maalatut autot myyvät lettuja, toinen toistaan kirjavammat ja värikkäämmät printtikuosit vilisevät silmissä, talojen seiniin on kirjoitettu runoja, kaikkialla tallustelee 50-70-vuotiaita vanhoja hippejä, hulavanteet ja poit pyörivät, tuuliturbiinit humisevat, suitsukkeet tuoksuvat ja ventovieraat tulevat antamaan sinulle vauhtia riippumatossa.
Musiikki on enimmäkseen tosi surkeaa – hollantilaiset eivät tajua mitään psytrancesta – mutta se ei ole niin olennaista. Lisää kuvia kotisivuillani.
Ensi viikonloppuna eräs vanha kaverini tulee käymään. Tarkoitus on varmaan ainakin käydä Leidenissä. Seuraavana viikonloppuna matkaamme mieheni kanssa Orchideëenhoveen, Euroopan suurimpaan trooppiseen puutarhaan, jossa nimensä mukaisesti on orkidea jos toinenkin, sekä yöksi Groningeniin. Alun perin piti lähteä Berliiniin moikkaamaan kaveria, mutta muutaman päivän reissu olisi tullut turhan kalliiksi vielä ottaen huomioon, että junailu olisi käytännössä haukannut kaksi päivää. Ja se kaupunki on kuitenkin nähty, ei se tehnyt oikein vaikutusta.
Sitten on kaksi viikkoa aikaa saada lääketiedekirjani (ja kolme lehtijuttua) valmiiksi ennen lomaa. Hieman on tiukat paikat, kirjaprojektini kun tuppaavat aina venähtämään arvellusta laajuudesta. Olin toivonut saavani rästissä olevien töiden määrän alle 1 000 tunnin ennen lomaa, mutta se tuskin onnistuu.
Heinä-elokuun vaihteessa olen Suomessa. Eilen varattiin lennot Skotlantiin pian sen jälkeen. Mieheni totesi: “Berliinissä ei ymmärtänyt tekstejä, mutta ihmisten puheen ymmärsi [kun puhuivat englantia]. Glasgow’ssa on ilmeisesti toisin päin.”
Ehkä menen syyskuussa vielä kaverini luokse Bolognaan, (johon on muuten inhottava varata lentoja, kun erot lippujen hinnassa päivien välillä ovat vielä normaaliakin suuremmat – jopa tuplasti!). Aiemmin näytti siltä, että saattaisimme mennä syyskuun alussa Rivieralle, jossa miehelläni olisi ollut konferenssi, mutta hän ei nyt sitten mene sinne. Olisin ihan mielelläni lähtenyt mukaan..
Ja jossain vaiheessa pitäisi mennä Belgiaan kasvuhormonilääkärille. En edes tiedä onko sinne monen vuoden jonotusajat, kun en ole saanut vielä varattua aikaa. Ajatus ei nappaa sitten yhtääm, mutta ei tässä taida olla muitakaan vaihtoehtoja.
Elätän toivoa vielä, että keväällä peruuntunut Kööpenhaminan työkeikkanikin jossain vaiheessa toteutuisi. Ei, en yleensä matkusta paljoa – onhan tänä vuonnakin jo peruuntunut enemmän matkoja kuin toteutunut.
P.S. Lupailemani romanttinen spefinovellini ilmestyi Ursula-lehden chicklit-teemanumerossa hiljattain. Lehden voi lukea ilmaiseksi PDF- tai ePub-muodossa.
