Archive for August, 2013
Patenttilääkkeitä writer’s blockiin
Jos pää on tyhjä, tai vaikkei olisikaan, netistä löytyy monia sivustoja, joilta hakea inspiraatiota. Esittelen tässä kaksi suosikkiani (en ole toistaiseksi erityisesti hakenut näiltä inspiraatiota, vaan lukenut muuten vain). Lisää vastaavia saa toki jakaa kommenteissa.
Humans of New York on valokuvaaja Brandon Stantonin huippusuosioon noussut blogi, joka muistuttaa etäisesti Hel-Looksia, mutta pelkkien looksien sijaan hän esittelee tavallisten ihmisten tarinoita, jotka joskus ovat hyvinkin pysäyttäviä.
Dear Photographin idea on, että kaivetaan esiin itselle tärkeä vanha valokuva, mennään sen kanssa kuvan paikkaan ja kuvataan kuva samassa paikassa, jossa se on alun perin otettu. Tästä syntyy upeita, koskettavia tarinoita.
Dear Photographissa on tarinoita ympäri maailmaa ja sinne voi itsekin lähettää niitä joten siinä mielessä se on ehkä vielä mielenkiintoisempi. Molempia sivustoja lukiessa on kyllä tullut tippa linssiin useasti.
Kummankin näistä saiteista pääsanoma, tai syy miksi blogaan niistä, on se, että jokaisella ihmisellä on tarina. Toimittajan, valokuvaajan ja kirjailijan tehtävä on kaivaa ne esiin. Ja Dear Photograph muistuttaa hyvin, että ihmisten muistoissa on jotain universaalia, joihin pystyy samaistumaan.
Jotain sivustojen viehätyksestä kertoo se, että molemmista on julkaistu myös kirja.
Oletko saanut tai erikseen hakenut koskaan inspiraatiota vastaavalta sivustolta tai esimerkiksi tavallisten ihmisten blogeista?
Mitä sinä lähettäisit Dear Photographiin (ja mikset vaikka lähettäisi oikeasti)?
Transfobia ja naisviha ei ole vitsi
Sunnuntaina kohua herätti, aivan syystä, Kalevan käsittämätön nosto “Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.”, jonka esimerkiksi toimittaja Maria Pettersson nosti esiin Twitterissä. Miten joku voi julkaista lehdessä jotain tuollaista ja mistä se oli peräisin, kenties lainaus lukijalta? Epäiltiin jopa sen päätyneen lehteen vahingossa.
Eilen kommentin typerryttävä alkuperä selvisi: sen oli kirjoittanut lehden päätoimittaja Markku Mantila, joka puolusteli “mainiota lohkaisuaan” Iltalehdelle.
“Mantila luonnehtii Kalevaa yhdeksi Suomen liberaaleimmista lehdistä.
– Se, mistä on kenties kauhistuttu, on se, että vähemmistöjä pitäisi Suomessa pitää ihan pumpulissa.”
Anteeksi, mutta mitä helvettiä? Ovatko persut sun muut oikeasti luoneet Suomeen ilmapiirin, että mitä tahansa törkyä voi levittää, kunhan se on “hauska läppä” (ja mikä tahansa on hauska läppä, jos sen sellaiseksi nimeää)? Tosin persut ovat levitelleet näitä enimmäkseen kuitenkin sosiaalisessa mediassa, mikä kansanedustajaltakin on eri asia kuin suuren sanomalehden päätoimittajan kirjoittaa lehteensä jotain.
Twitterissä Kalevan kommentti tunnuttiin tuomitsevan varsin yksimielisesti, mutta useampi ihminen luonnehti sitä “junttimaisuudeksi” tai “idiotismiksi”. Minusta tämä vähättelee kommentin vakavuutta. Beavis & Buttheadia voi sanoa “junttimaiseksi”. Se että päätoimittaja julkaisee lehdessään tietoisesti jotain noin provosoivaa ja mautonta on jotain ihan muuta.
Sanaa “ämmämäinen” voisi pitää junttimaisena, mutta itse näen sen yhtä pahana sanana kuin vaikkapa “nekru” tai “jutku”, vaikka konteksti on hieman eri (sana viittaa naisiin, mutta sitä käytetään useammin muista kuin naisista).
Twitterissä jotkut toppuuttelivat näkemystäni siitä, että Kalevan kommentti on ilmiselvää vihapuhetta. “Eihän siinä yllytetä väkivaltaan.” Itse pidän tiukasti kantani.
Transsukupuolisista ainakin kolmannes, jopa lähemmäs puolet, on yrittänyt itsemurhaa. Transsukupuolisia kuolee jatkuvasti viharikosten uhrina – myös Suomessa, jossa sanaa “viharikos” ei juuri koskaan käytetä kuin rasistisissa rikoksissa, ei esim. vammaisiin kohdistuvissa henkirikoksissa.
Harvassa paikassa yllytetään eksplisiittisesti väkivaltaan transihmisiä kohtaan. Kyse on vihan ja halveksunnan ilmapiiristä, jota Mantilan kommenttikin edustaa. Transihmisiä ei todellakaan “pidetä pumpulissa” Suomessa, vaan he ovat yksi kaikkein eniten syrjittyjä vähemmistöjä, ehkä jopa syrjityin.
Jostain syystä nämä “vähemmistöjä pidetään pumpulissa”- ja “ei se mitään vihapuhetta ole” -ihmiset tuppaavat aina olemaan valkoihoisia, tervekehoisia, (nominaalisesti) kristittyjä hetero(cis)miehiä. Jännä sattuma.
Ja naisethan ovat Suomessa miesten kanssa tasa-arvoisia (tai jopa paremmassa asemassa), niinhän nämä ihmiset väittävät. No, ei tarvitse mennä edes Hommalle tai muuhun vastaavaan mediaan asti, ihan iltapäivälehtien kommenttipalstat riittävät, jos haluaa nähdä todella vastenmielistä naisvihaa, jopa naisiin kohdistuvaa vihapuhetta. Sitä ei tarvitse erikseen lehtien sivuille tuoda.
Misogynialla ja transfobialla mässäily ei todellakaan ole mikään “mainio lohkaisu” saati “liberaalia”, vaan ala-arvoista, häpeällistä toimintaa.
Lomakuvia + kilpailu
Neljä viikkoa lomaa on hujahtanut melkein ohi silmänräpäyksessä. Suomen matkalla ei tainnut tapahtua mitään mainitsemisen arvoista. Tämä kuva kuvaa loistavasti sitä, millaista on kun olemme kolmestaan mökillä mieheni ja pikkusiskoni kanssa. Ristikoita, karkkia, läppäri ja tietysti pikkusiskoni facepalm.
Suomen matkan jälkeen kävimme Apenheulin eläintarhassa, jossa on käytännössä pelkästään apinoita. Pienemmät kaverit vipeltävät siellä vapaina, isommilla on omat saaret. Hieno puisto ja hieno reissu. Apenheul muuten tunnetaan maailmanlaajuisesti siitä, että siellä on muutamassa vuosikymmenessä syntynyt yli 30 gorillavauvaa, mikä kertonee hyvistä oloista. Nytkin siellä oli useampia pikkuisia, joista yksi oli melkoinen kauhukakara.
Hauskin juttu puistossa oli, kun katselimme lasten “petting zoo” -henkistä vuohiaitausta ja mietimme, että apinatkin varmasti kävisivät kovin, kovin mielellään leikkimässä vuohten kanssa. Kukapa ei tahtoisi omaa vuohta? No, eräillä pienillä apinoilla sitten oli aitauksessaan myös vuohi. (Olin vähän kateellinen.)
Skotlannin kiertueella ehätimme käydä minulle ennestään tutuissa Glasgow’ssa ja Aberdeenissa sekä pikaisesti Edinburghissakin, jossa oli meneillään Fringe-festivaali (jos Fringeä ei olisi ollut eivätkä hotellien hinnat taivaissa, Edinburgh olisi varmaan ollut majapaikkamme).
Skotlannin pinnanmuodot eivät ole ihan jalkavammaiselle suunnatut, mutta muuten reissu oli hieno, vaikka Aberdeenin delfiinit jäivätkin näkemättä. Kohokohdiksi nousivat kenties Glasgow’n lumoava Shermanka-“koneteatteri” sekä Aberdeenin huikeat maisemat, joita supermukava kaverini Murray esitteli. (Skotlantikuvia on tulossa Fiikukseen, mutta siihen mennee ainakin 2-3 viikkoa. Näitäkään kuvia en ole ehtinyt editoida.)
Tiistaina tuli käymään pikkusiskoni, jonka kanssa ehdimme tehdä kaikenlaista. Ajelimme erilaisilla lautoilla ja pikaveneillä, jumitimme nostosiltojen takana, istuimme neljällä eri rannalla, kävimme katsomassa alkuhärkiä (jotka eivät tosin olleet paikalla), söimme merilevähampurilaisia, kiersimme toreja (löysin mm. passionhedelmäsokeria ja sateenkaarenvärisen laukun), laitoimme aloo saagia ja daalia, leivoimme litsimuffineita vadelmakuorrutteella (joiden päälle tuli ~kaikki kakunkoristeet glitteristä poksuviin karkkeihin), vierailimme todennäköisesti viimeistä kertaa VU Hortuksen upeassa kasvitieteellisessä puutarhassa, joka pian lakkautetaan (ostin sieltä huikeita heirloom-tomaatteja), kävimme “Amsterdamin Burning Manissa” Magneet-festivalilla. Pikkusiskoni pääsi myös seikkailemaan mandelboxiin Oculus Riftillä.
Tänä kesänä on tullut ravattua enemmän kuin varmaan koskaan aiemmin – kaksi Suomen reissua, Skotlannin reissu, kaverini vierailu ja sitten pikkusiskoni. Aurinkorasvaa, talkkia, Compeedeja ja bromelaiinia on kulunut ennätysmäärä.
No, nyt on ravaukset tältä vuodelta ravattu, vaikka kesää jatkuukin varmaan vielä pari kuukautta. Lomaa ennen oli rästitöitä yli 1 000 tuntia, nyt toki paljon enemmän. Maanantaina alkavat taas uudet taistot. Vielä kun työkyky olisi edes murto-osan siitä mitä fyysinen kunto…
Niin, ja se kilpailu. Mitä tässä alla olevassa lomakuvassa on? Nyt ei siis kaivata lajitunnistusta, vaan jotain ihan muuta! Ensimmäisenä oikean vastauksen tähän blogipostaukseen kommentoinut voittaa vapaavalintaisen romaanini: Marian ilmestyskirja, Makuuhaavoja tai Häpeämätön (sen ilmestyttyä). Kilpailu on käynnissä niin kauan, kunnes oikea vastaus on tullut. Kilpailu päättyi 5.11.2013 kun oikea vastaus vihdoin tuli.
Miksi Freud oli väärässä?
Richard Websterin Why Freud Was Wrong: Sin, Science and Psychoanalysis on tiiliskivi, eikä kaikkein kevyintä luettavaa, mutta erittäin mielenkiintoinen teos. Se perustelee hyvin kattavasti ja seikkaperäisesti sen, miksi Freudin teoriat olivat perusteettomia, epätieteellisiä ja monesti jopa vaarallisia.
- Freudilla oli hyvin vähän tai ei jopa ollenkaan näyttöä teorioilleen. Hän keksi niitä päästään ja veti mutkat suoriksi. Esimerkiksi konversiohäiriön takana olevan mekanismin (henkiset ristiriidat aiheuttavat symbolisesti fyysisiä oireita) mahdollisuudesta ei ole mitään näyttöä ja silti diagnoosia annetaan Suomessakin edelleen.
- Oppi-isänsä Charcot’n tapaan Freud hylkäsi selvät fyysisten sairauksien diagnoosit. Tämän seurauksena hänen potilaitaan esimerkiksi kuoli syöpään. Freud ei senkään jälkeen myöntänyt virheitään.
- Freud ei tosin muutenkaan myöntänyt virheitään, vaikka alkoikin elämänsä loppupuolella epäillä joitain teorioitaan.
- Osa Freudin teorioista ei ollut falsifioitavissa. Esimerkiksi “kun alitajunnasta on saatu irti tarpeeksi tietoa, oire helpottaa”. Jos oire helpottaa, alitajunnasta on saatu tarpeeksi tietoa. Jos oire ei helpota koskaan – potilas ei vain kerro kaikkea!
- Monet Freudin teorioista olivat aivan järjettömiä. Mm. nainen haluaa lapsia siksi, että hänellä on kakkafetissi. Jos unesta ei muista osaa, se on “reikä” eli vagina.
- Psykoanalyysi perustui pitkälti potilaiden johdatteluun, manipulointiin ja suggerointiin. Freud päätti, että potilas halusi panna isäänsä. Freud analysoi myös omaa tytärtään Anna Freudia ja kehitti tälle erilaisia seksuaalisia komplekseja. Anna julkaisi näistä “tieteellisiä” artikkeleita, joissa puhui itsestään “potilaana”.
- Freud oli suuruudenhullu, joka lapsesta asti halusi suurmieheksi. Hänellä oli pahemman luokan messiaskompleksi ja hän teki omista teorioistaan käytännössä uskonnon. Sellaiset ihmiset keräävät usein paljon seuraajia. (Useita Freudin seuraajista teki itsemurhan, kun ei saanut tarpeeksi huomiota. Freud ei reagoinut asiaan juuri mitenkään.)
- Ne harvat Freudin ajatukset, joissa oli jotain järkeä, eivät olleet hänen omiaan. Esimerkiksi alitajunta on ikivanha konsepti, ei mikään Freudin keksintö.
Kirjassa kerrotaan myös esimerkiksi Jungista, joka etsiytyi unien tulkinnan pariin nähtyään unta suuresta falloksesta, joka oli samaan aikaan Jeesus (you can’t make this shit up).
Psykoanalytiikka ei ole tiedettä, vaan pseudotiedettä – oikeastaan enemmän kultti. Valitettavasti suomalaisista psykoterapeuteista 2/3 edustaa tätä kulttia.
Psykoanalyysista olen kirjoittanut enemmän toisessa blogissani toisen kirjan arvostelussa. Hysteriaan ja konversiohäiriöön liittyen suosittelen Simon Overtonin kirjaa Charcot’s Bad Idea. Myös Websterillä on aiheesta useita tekstejä netissä.
Dopingilla kirjailijaksi
Monelle meistä kysymys “käyttäisitkö älylääkkeitä suorituskyvyn parantamiseksi?” on puhtaasti hypoteettinen, kenties samaan tapaan kuin “mitä tekisit jos saisit olla vastakkaisen sukupuolen edustaja päivän ajan?” Minulle se on kuitenkin hyvinkin konkreettinen. (On muuten tässä vaiheessa syytä mainita, että kirjoitan työkseni ravitsemuksesta sekä etenkin lääkkeiden, erityisesti aivoihin vaikuttavien sellaisten, toiminnasta.)
Toisaalta minulle kyse ei ole varsinaisesta valinnasta sen enempää kuin “jos kärsit hirvittävistä kivuista, joiden takia et voi tehdä mitään, otatko särkylääkettä?” Jotkut vastaisivat siihenkin ei, mihin heillä on tietysti täysi oikeus, mutta useimmille päätös on helppo, suorastaan itsestäänselvä.
Sairauteni aiheutti minulle vaikeita kognitiivisia vaikeuksia. En pystynyt keskittymään kuin hyvänä päivänä aikakauslehtiin, huonona päivinä “luin” mainoskuvastoja. Romaaneja pystyin lukemaan harvoin ja kirjoittaminen oli luonnollisesti haasteellista. Sanat katosivat sekä kirjoittaessa että puhuessa. Moni CFS-potilas puhuu “nelipyöräisistä kulkuneuvoista” ja “kaarenmuotoisista hedelmistä”. Kaikki aivotyö uuvutti aivan kuin raskain fyysinen urakka.
Vuosina 2004-2007 käytin ginkgo bilobaa eli neidonhiuspuuta lievittämään kognitiivisia ongelmia. Se auttoi selvästi, mutta jos yhdenkin päivittäisestä kolmesta annoksesta unohti, sen huomasi heti.
Keväällä 2007 sain tilalle reseptilääke pirasetaamin, joka toimii selvästi paremmin, lievittäen erityisesti sanojen katoamista ja kognitiivista uupumista. 2008 pääsin kokeilemaan vielä nimodipiiniä, joka auttoi muunlaisiin verbaalisiin ongelmiin ja poisti “aivosumun” 95-prosenttisesti. Parasta nimodipiinissä on, että monelle sen hyödyt ovat pysyvät lääkkeen lopettamisenkin jälkeen. Minullakin vaikutus on yhä aivan yhtä hyvä, vaikka lopetin lääkkeen jo yli viisi vuotta sitten!
Julkisuudessa on liikkunut väitteitä, että pirasetaami ja muut älylääkkeet heikentäisivät luovuutta. Ehkä tämä joidenkin kohdalla pitääkin paikkansa. Itse naputtelin siihen mennessä pisimmän novellini valmiiksi kolmessa päivässä pian pirasetaamin aloittamisen jälkeen. 2008 kirjoitin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni vuosiin, ei sattumaa sekään. Ilman pirasetaamia ja nimodipiiniä en olisi kirjailija.
Älylääkkeisiin eli nootrooppeihin liittyy monia muitakin harhakäsityksiä. Vaikka tunnetuin niistä, narkolepsialääke modafiniili (Provigil) on piriste, suurin osa niistä ei ole. Useimmat niistä vaikuttavat parantamalla aivojen verenkiertoa tai aineenvaihduntaa (pirasetaami tekee tätä useilla eri mekanismeilla, nimodipiini laajentaa aivoverisuonia) ja monet lisäävät välittäjäaine asetyylikoliinin tuotantoa (myös pirasetaami).
Pirasetaami voi parantaa kognitiivista suorituskykyä myös terveillä, sekä tutkimusten että monen käytännön kokemuksen mukaan. Luonnollisesti nootroopit eivät tietysti ole mitään ihmetroppeja, jotka keksisivät ideat puolestasi ja kirjoittaisivat ne teksteiksi. Pirasetaamin ja nimodipiinin ansiosta olen lähempänä sitä kognitiivista tasoa, jolla olisin ilman sairauttani.
Kaikki vaikuttaa aivoihin
Varsinaisten älylääkkeiden lisäksi olen seurannut myös monien muiden lääkkeiden ja lisäravinteiden vaikutusta aivotoimintaani. Kilpirauhashormonista en huomaa tällä saralla kummoista vaikutusta, mutta monelle se on erittäin selvä. Jos kortisoliarvoni ovat liian alhaiset, ajatukseni saattavat alkaa “luupata”, lähes soida päässä. Siihen auttaa pieni murunen hydrokortisonia.
Ei varmaan ole uusi tieto kenellekään, että matala verensokeri voi heikentää aivojen toimintaa. Kärsin alhaisesta verensokerista suurimman osan ajasta. Öisin se aiheuttaa usein ruoka-aiheisia unia. Mietin kirjoittaessani Häpeämättömän alkua, johtuvatko kirjan alkupuolen runsaat ruoka-aiheiset kohtaukset osittain hypoglykemiasta.
Kaikki lääkkeet, lisäravinteet, ruoat ja sairaudet voivat vaikuttaa aivojen toimintaan, vaikka sitä ei huomaisi. Kofeiinin vaikutuksen alaisena tai “sokerihumalassa” voi kirjoittaa (ja varmasti kirjoittaakin) aavistuksen eri lailla kuin ilman, vaikka sitä ei tiedostaisikaan. Sama koskee unen puutosta (josta minulla on runsaasti kokemusta). Monet kokevat esim. karppauksen “kirkastavan mieltä”, kun verensokerin heittelyt eivät sumenna aivoja lounaan jälkeen.
Jotkut ruoat voivat lisätä serotoniinin, dopamiinin tai asetyylikoliinin määrää aivoissa, toiset parantaa aivoverenkiertoa. Useimmat tätä eivät huomaa, mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi vaikuttaa ajatteluun. Ei liene kaukaa haettua ehdottaa, että libidoa parantava aine voisi lisätä mielenkiintoa seksikohtausten kirjoittamiseen.
Uniin välittäjäaineiden kopelointi taatusti vaikuttaa, erityisesti asetyylikoliinin lisääminen, josta saan tosi villejä unia ja olen saanut sitä lisäävien yrttien ansiosta uusia kirjoitusideoitakin. B6-vitamiini taas lisää serotoniinin ja melatoniinin eritystä ja siitä seuraa yksityiskohtaisia, helposti muistettavia unia (joissa itselläni on jostain syystä paljon koristeellista arkkitehtuuria…)
Käytän myös esimerkiksi melatoniinia ja useita eri sukupuolihormoneja. Ovatko niiden käyttö tai annosmuutokset vaikuttaneet kirjoittamiseeni? Hyvin mahdollista. (Melatoniinin aloittaminen vuonna 2007 tuntui aikoinaan väliaikaisesti muuttavan ajantajua.) Dopamiinia lisäävä aminohappo DL-fenyylialaniini johti siivousvimmaan, vaikka yleensäkin kyllä pidän siivoamisesta.
Näistä pohdinnoista herää luonnollisestikin ainakin kaksi selvää, konkreettista ajatusta. Voisiko romaaneista analysoida, ihmisaivoin tai tietokoneella, esiin kirjailijoiden elämäntapamuutoksia, vaikkapa huomata, milloin joku aloitti karppaamisen tai lopetti kahvin juomisen? Mielenkiintoista, pelottavaa vai kirjallisuuden taianomaisuutta vähentävä, latistava ajatus?
Ja tietysti se, että periaatteessa sekin, valitsetko kirjoittamisen lomassa välipalaksi banaanin (serotoniinia lisäävää tryptofaania), suklaan (useita psykoaktiivisia aineita) vai palan vaaleaa patonkia (voi aiheuttaa verensokerin heittelyä), tai otatko allergialääkkeesi vai et (voi vaikuttaa vireystilaan, osa myös heikentää asetyylikoliinin vaikutusta) saattaa osaltaan heijastua romaanisi loppuratkaisuun tai päähenkilön temperamenttiin.
Mitäs sais olla?
(On täysin mahdollista, että myös suoliston bakteerifloora vaikuttaa aivojen toimintaan tavoilla, jotka näkyvät myös kirjoittaessa, mikä entisestään lisää ruokavalion vaikutuksia pidemmällä aikavälillä. Kirjoittavatko bakteerit kirjaasi kanssasi? Vai johtuuko writer’s blockisi huonosta bakteerikannasta?)
Käytännöllisen suklaan maa
Tämä voi tuntua off topicilta tässä blogissa ja ehkä onkin, mutta tarina on hauska ja siksi haluan sen jakaa. Ja olenhan kirjoittanut ennenkin kulttuurieroista.
Suomalainen kaverini oli käymässä täällä pian viime vuotisen Berliinin reissuni jälkeen. Kerroin hänelle huvittuneeni suuresti siitä, että Suomessakin tuttujen Ritter Sport -suklaalevyjen slogan on “Quadratisch. Praktisch. Gut.” eli “Nelikulmainen. Käytännöllinen. Hyvä.” Muualla suklaa on aistillista ja hekumallista, mutta vain saksalainen voisi keksiä mainostaa suklaata käytännöllisenä!
Kaveri oli seuraavaksi matkannut Saksaan ja kertonut jutun kahdelle saksalaiselle kaverilleen. He eivät ymmärtäneet asian humoristisuutta lainkaan. Ritterhän on käytännöllistä. Se sopii hyvin vaikka taskuun. (En tiedä mihin taskuun muka, mutta ehkä Saksassa taskut valmistetaan Ritterin mittojen mukaan. Ja saksalaisten kylmä syd… huono pintaverenkierto estää suklaata sulamasta.)
Seuraavaksi kaverini hauskuutti asialla Saksassa asuvaa suomalaista kaveriaan, joka oli samaa mieltä, että mainoslause oli hulvaton. Tämän ystävättären saksalainen puoliso sen sijaan ei voinut tajuta, mikä siinä muka oli huvittavaa. Kaverini kertoi juttua vielä usealle suomalaisille kavereilleen, joita se huvitti (paitsi ilmeisesti eräs Asperger-ihminen ei löytänyt siitä mitään hauskaa).
Jos suklaan markkinoiminen käytännöllisenä on sinusta aivan järkeenkäypää, saatat siis olla saksalainen (tai mahdollisesti Asperger-ihminen).
Tässä mainittu kaverini ymmärtää hyvin sen, ja ymmärsi kyllä ennen tätäkin episodia, miksi en hirveästi pidä saksalaisesta luonteenlaadusta, joka on melkein päinvastainen hollantilaisen kanssa. Monet taas eivät voi ollenkaan sitä käsittää.
Kuka vammauttaa vammaisen?
Vammaisuuden sosiaalinen malli on vammaisaktivistien hyvin tuntema konsepti, mutta tervekehoisista harva on siitä koskaan kuullutkaan. Lyhyesti kyse on siitä, että vammaisuuden aiheuttamat rajoitukset ovat pitkälti yhteiskunnan luomia, eivät itse vamman (toisin kuin yleisesti käytössä oleva vammaisuuden lääketieteellinen malli sanelee).
Esimerkiksi pyörätuolin käyttäminen ei sinänsä rajoita ihmisen elämää juurikaan, niin kauan kuin pyörätuolilla pääsee haluamiinsa paikkoihin. Jos kaikki osaisivat viittomakieltä, kuurolla olisi helppoa. Vuorokausirytmin häiriöt eivät häiritse elämää, jos ihmisen annetaan elää oman biologisen rytminsä mukaan. Ruoka-allergioiden rajoittavuus riippuu sekin siitä, kuinka hyvin itselle sopivia ruokia on saatavilla. Eihän tummaihoisuuskaan rajoita elämää, vaan rasismi.
Toki on vammoja ja sairauksia, jotka hankaloittavat elämää myös itsessään, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kaikkea ei voi selittää sosiaalisella mallilla, mutta paremmin kuin lääketieteellisellä. Vammaiset ihmiset ovat ihmisiä, eivät vikoja.
Vammaisuuden sosiaalinen malli pätee hyvin myös omaan elämääni. Sairauteni rajoittavat paljon, mutta joskus ableismi tuntuu vähintään yhtä raskaalta ja hankaloittavalta. Minua syytetään ja syyllistetään jatkuvasti asioista, joille en voi mitään.
Eräs kommentoija Disability in Kidlit -blogissa oli sitä mieltä, että vammaisia hahmoja kirjoittavan ei-vammaisen pitäisi tehdä paitsi taustatyötä itse vammasta, myös perehtyä vammaisuuden teoriaan. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen ja ajattelemisen arvoinen näkökulma. (Minunkin pitäisi kai sitten perehtyä queerteoriaan, kun kirjoitan LGBTIQ-hahmoja…) Marian ilmestyskirjassa näkyy kyllä selvästi vammaisuuden sosiaalinen malli.
Kybermaailman aikaheimot
Cory Doctorow’n Eastern Standard Tribe tarttui mukaani kirjoja kilohintaan -alesta noin sekunnin miettimisajalla. Doctorow’han on melko tunnettu scifikirjailija ja Boing Boingin toimittaja, mutta en ollut aiemmin lukenut hänen romaanejaan. (Kaveri kertoi, että erään hänen toisen romaaninsa päähenkilö on ihminen, jonka isä oli vuori ja äiti pesukone.)
Romaanin premissi on mielenkiintoinen. Eletään lähitulevaisuudessa ja maailma on melko samanlainen kuin nyt, mitä nyt teknologia on hieman kehittyneempää, mutta uusin villitys on aikavyöhykkeisiin perustuvat “heimot” ja kuten nimestä voi arvata, kirjan päähenkilö Art kuuluu EST-heimoon, tosin salaa. Hän on ammatiltaan “user experience consultant”, tosin käytännössä provokaattori, joka tekee tahallaan huonoa työtä suuryrityksille ajaakseen EST-heimon asiaa.
Jotenkin tuo premissi tuntuu turhan erikoiselta, vaikka tietenkin sitä on kirjassa selitelty. Kirjassa ei tosin, varsinkaan alkupuolella, juuri selitetä asioita, vaan lukija on pitkään aika pyörällä päästään (tai ainakin minä olin). On myös hämmentävää, että Artin tarinaa kerrotaan vuorotellen menneisyydessä hän-muodossa ja nykyhetkellä minä-muodossa. Nuo kaksi eivät siis mene sekaisin, mutta aika omaperäinen ratkaisu. En ole varmaan muualla ennen törmännyt.
Kirjan hahmot eivät tunnu kovin moniulotteisilta, tosin ehkä se kuuluu kirjan tyyliin. Artin tyttöystävä Linda ärsytti. Hän ei tunnu olevan muuta kuin hemaiseva, seksillä kontrolloiva, riitelevä “psychobitch”.
Kirjoitustyyli on värikäs, moderni ja jutusteleva. Paljon erikoisia adjektiiveja, yksityiskohtia ja kuvailua. Välillä on jopa pätkiä vahvasti IRC-tyyppisistä keskusteluista, jotka tuntuivat päälleliimatuilta. Myös tempo on nopea ja kokonaisvaikutelma on postmodernin kyberpunk, vähän kuin Couplandin jotkut kirjat mutta ylivedettyinä. Eastern Standard Tribe on kyllä helppolukuinen ja vie mukanaan, mutta vaatinee varsin hyvän englannin kielen taidon.
Koska Cory Doctorow on teknologiaan erikoistunut toimittaja, kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on sen maailma, joka on sen verran lähellä omaamme, että sitä on helppo pitää uskottavana. Jotkut uudet teknologiset konseptit jäivät kyllä minusta harmittavasti selittämättä.
En ole ihan varma, mitä ajatella lopusta. Jotenkin odotin jotain järisyttävämpää.
