Archive for September, 2013
Äänessä, lehdissä, painossa, kannessa, messuilla, lavalla
Kävin sunnuntaina pitchaamassa Marian ilmestyskirjaa merkittävälle hollantilaiskustantamolle, joka järjesti pitchaustilaisuuden. Sain mystisesti juuri ennen vuoroani jonkin käsittämättömän positiivisuuden ja itseluottamuksen puuskan: nyt menen vetämään hyvin! Epätodennäköistä, että siitä mitään tulee, mutta aina voi toivoa?
Tällä viikolla ilmestyvässä Imagessa pitäisi pitkästä aikaa olla kirjoittamani juttu. Mistä aiheesta, se selviää lehden lukemalla. :-> Pian ilmestyvässä Tukilinjassa on minulta sekä juttu että kolumni. Ensi vuodellekin olen kirjoittanut jo jutut Tukilinjaan, Mondoon ja ensimmäisen juttuni puutarhalehteen (sitä kirjoittaessa jännitti!).
Me Naisissa kesäkuussa julkaistu juttuni Quantified Selfistä tuli muuten sittemmin nettiin luettavaksi.
Kiirettä pitää säätäessäni pian ilmestyviä kirjojani. Viime viikolla tarkistin Häpeämättömän PDF-vedoksia, tällä viikolla varmaan autoimmuunisairauskirjani. Lääketiedekirjoissa on aina paljon hommaa tuotantovaiheessa, paljon lauserakenteiden viilaamista ja hakemiston tekeminen on tosi iso ja uuvuttava urakka. Työn alla on myös kirjatraileri Häpeämättömälle.
En ole varma olenko kirjoittanut, enköhän ole, että aivolisäkkeen vajaatoiminnan pahenemisen takia jäihin jäänyt keittokirja/ruokakirjaprojektini jatkuu mainion kirjoittajakumppanin kanssa. Toivottavasti se ehtisi vielä kevään aikana ulos.
Saa nähdä, tuleeko minulta ensi vuonna ulos muita kirjoja. Tai tuleeko enää tietokirjoja. Yksi potentiaalinen yhteisprojekti on, mutta jos se ei toteudu, tuskin ainakaan enää yksin kirjoitan, ellei kuntoni ihmeellisesti parane.
Minulta on kyllä tulossa yksi luku erääseen englanninkieliseen lääketiedettä käsittelevään kirjaan, joka ilmestyy ensi vuonna. Ja lisäksi ottamani valokuva on erään amerikkalaiskustantajan ensi kesänä julkaiseman fantasiakirjan kannessa. Okei, takakannessa. Mutta kannessa kuitenkin.
Leffakäsis ei ole edennyt kevään jälkeen. En tiedä mistä repisin aikaa tai voimia editoida sitä. Makuuhaavoja-näytelmääkin aloin jo suunnitella, mutta se on yksi iso solmu.
Yksi novelli on aktiivisesti työn alla ja toivottavasti valmistuu vielä tässä kuussa. Siitä tuli vahingossa ehkä jopa vähän ekoscifiä. Juuri muuta en ole pystynytkään tekemään kesälomalta palattuani. Kirjojen tarkistamista, tuota novellia ja pitchin laatimista (nuo kaikki mainitut lehtijututhan on kirjoitettu useita kuukausia sitten).
Olen Suomessa lokakuun lopussa reilun viikon verran, lähinnä työreissulla. Kirjamessuilla on tarkoitus piipahtaa, varmaankin sekä lauantaina että perjantaina, toivottavasti ainakin yhden uuden kirjan kanssa, mutta varmaa ei ole, ehtiikö kumpikaan ajoissa. Jos joku muu messuesiintyjä peruu, tulen mielelläni paikkaamaan! ;->
Ai niin, ja ensimmäinen kirjoittamani näytelmä Marian ilmestykset on tällä hetkellä kovaa vauhtia siirtymässä lavalle. Ensi-illan pitäisi olla maaliskuussa! Jänskättää. Valitettavasti paikkana on Keuruu, tai siinä mielessä valitettavasti, että suurin osa kavereistani asuu pk-seudulla. Onhan tuo toki Tamperetta ja Jyväskylää melko lähellä. Itse matkustan luonnollisestikin paikalle katsomaan.
P.S. Vaihdoin muuten uuden kuvan tuohon sivupalkkiin. Edellinen oli jo 2,5 vuotta vanha. Sama vanha naama, hieman vähemmän myksedeemaa, salaman sijasta luonnonvaloa ja punainen hiussävyte on vaihtunut hennaan. Nyt on kunnon RGB-paletti. ;-> Kuvasta ei uskoisi, että olen ruskettuneempi kuin koskaan. Ehkä helpompi uskoa jos kerron, että tuo paita on livenä hyvin tummansininen.
Asperger-naisen ihana elämä
Olin saanut kirjan nimestä sellaisen kuvan, että Paula Tillin Toisin: Minun Asperger-elämäni olisi muistelma, mutta sen ensimmäinen puolisko on lähempänä esseekokoelmaa, jonka kaikki esseet käsittelevät kirjoittajan Aspergeria. Niitä seuraa Paulan varsinainen elämäntarina melkein vauvasta lähtien. Hänellä on selkeitä muistoja jo ajasta, jolloin söi vielä tuttia.
Paula ei koe olevansa vammainen, hän on erilainen. Aspergerin ansiosta hän nauttii elämästä, sillä hän ei tarvitse siihen muuta kuin erityiskiinnostuksenkohteensa: terveyden, psykologian ja kieliopin. Lapsena Paula rakasti kiisselin klimppejä ja talon roskakuskia nimeltä Arska, hän halusi itsekin isona roskakuskiksi. Hän inhosi piirtämistä, askartelua ja liikuntaa, eikä ole koskaan kiinnostunut musiikista tai elokuvista.
Paula syö joka päivä samoja terveellisiä ruokia, kävelee saman kävelylenkin ja kesäisin hän istuu mustikassa 10 tuntia päivässä päivä toisensa jälkeen. Hän rakastaa tällaista elämää. Jos joku kyllästyy lempiruokiinsa tai harrastuksiinsa, ehkä hän ei vain pitänyt niistä yhtä paljoa kuin Paula?
Paula oli ennen sairaseläkkeellä ja nykyäänkin hänellä käy kotiavustaja, joka siivoaa, neuvoo sopivia tuliaisia ja osaa kertoa, jos ruoka on pilaantunutta. Paulan on vaikea ymmärtää yhteiskuntaa, vaikka hän on lukenut paljon psykologiaa ja Asperger-aiheista ymmärtääkseen muita ihmisiä paremmin. Miksi pitää tehdä joitain asioita vain tavan vuoksi? Siinä mielessä meillä on Paulan kanssa paljon yhteistä, että en minäkään oikein ymmärrä.
Miksi joissain sosiaalisissa tilanteissa on pakko valehdella, vaikka yleensä ei saisi valehdella? Miksi on korrektia sanoa jokin asia kehon kielellä tai “antaa ymmärtää”, mutta ei sanoa suoraan? Miksi ihmiset sanovat “haen kaupasta maitoa” eivätkä “yritän parhaani hakeakseni maitoa”, jos asiasta ei voi olla täysin varma?
Montako minuuttia pitää olla myöhässä tapaamisesta, ennen kuin kannattaa ilmoittaa toiselle (puoli minuuttia on ilmeisesti liian vähän)? Miksi Paula ei voi luennoida Aspergerin syndroomasta lempivaatteissaan, pitsisukkahousuissa, nahkasortseissa ja korkokengissä? Miksi pitäisi tietää mikä on Nobelin palkinto tai Lady Gaga, jos kumpikaan asia ei kiinnosta pätkääkään?
“[…] Minulle ei ole ongelma, jos muut haluavat syödä samaan aikaan kuin minä, jos heillä sattuu olemaan juuri silloin nälkä. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi haluaisin syödä muiden kanssa ilman järkevää syytä. Olen aina ihmetellyt, miksi monille muille ihmisille on niin tärkeää syödä samaan aikaan kuin muut. Jokainenhan syö ruokaa vain omalta lautaseltaan. Eli miksi kaikkien pitää syödä täsmälleen samaan aikaan? Mielestäni tämä vain kuulostaa monimutkaiselta ja hankaloittaa elämää turhaan.”
Paula rakastaa rutiinia, mutta on tietyllä tavalla myös spontaani. Hän asuu Kanadassa, Itävallassa ja muuttaa pysyvästi Ruotsiin (kirja on kirjoitettu alun perin ruotsiksi). Hän alkaa jutella metrossa arabimiehen kanssa, pyytää tämän kahville ja päätyy tämän kanssa naimisiin alle vuotta myöhemmin. Häitä hän viettää menemällä miehen kanssa kebabille.
Mielenkiintoista oli myös, miten Paula käyttää kuormittumisen vähentämiseen monia samoja strategioita kuin minä, vaikka hänellä kuormittumisen syy on AS ja minulla taas CFS (tai nykyään enemmänkin aivolisäkkeen vajaatoiminta). Tämä kuormittumisen kuvailu oli muutenkin minusta kirjan mielenkiintoisinta antia, sekä siksi että pystyin samaistumaan, että siksi, etten ole lukenut siitä paljoa.
Paula ei jaksa tehdä useimpia kotiaskareita. “Jaksaminen” ei tarkoita, että hän ei viitsi. Se yksinkertaisesti kuormittaa häntä liikaa, koska hänen pitää jatkuvasti keskittyä kaikkeen, sellainen asia kuin suihkussa käynti tai imurointi ei ole ollenkaan yksinkertaista. Kun Paula on väsynyt, hän ei yksinkertaisesti pysty tekemään mitään, paitsi ehkä keskittymään erityiskiinnostuksenkohteisiinsa.
Jos ei tunne Aspergerin syndroomaa ollenkaan, kirja on varmasti huikean mielenkiintoinen näkymä täysin erilaisen ihmisen mielenmaisemaan. Itse olen lukenut paljon Aspergerista ja lähipiiristäni jopa puolet tai yli on jostain syystä AS-ihmisiä, joten kirjassa ei ollut kovin paljon minulle uutta. Joitain uusia oivalluksia ja ajatuksia toki heräsi.
Toisaalta Paula on aika erilainen kuin useimmat tuntemani Asperger-ihmiset. Tutuillani ei ole juuri ongelmia esimerkiksi kehon kielen kanssa, vaikka heikko stressinsietokyky ja erikoiset ruokatavat monia vaivaavatkin. Useimmilla AS-tutuillani on aistien yliherkkyyksiä, Paulalla taas aistit ovat ennemminkin aliherkät jopa niin, että kengät hiertävät hänen jalkansa verille ennen kuin hän huomaa mitään.
Jännää oli se, että Paulan kirjoitustyyli, vaikka se käännöstä onkin, muistuttaa erittäin paljon parin AS-tuttuni puhe- ja IRC-kirjoitustyyliä. Pystyisin jopa kuulemaan monia Paulan kirjoittamia tekstinpätkiä heidän äänellään.
On tärkeää muistaa, kuten Paulakin usein sanoo, että tämä on yhden AS-ihmisen tarina ja AS-ihmiset ovat hyvin erilaisia. Usein autismiin yhdistetään kykyprofiilien epätasaisuus (esim. jokin kognitiivinen kyky on tosi hyvä ja toinen tosi huono), mutta sama koskee myös AS-piirteitä. Joillain on paljon kiukuttelukohtauksia eikä yhtään aistiyliherkkyyksiä, toisella toisin päin.
Monet AS-ihmiset, etenkin naiset, vaikuttavat ulospäin täysin normaaleilta, AS:ää ei huomaa heistä päälle. Toisilla voi olla varsin hyvätkin sosiaaliset taidot. Monet haluavat ehdottomasti lapsia, toisin kuin Paula. Vaikka kirjassa kerrotaan myös AS-piirteistä yleensä, ei vain Paulan elämästä, jotkut AS:ään liittyvät ominaisuudet jäävät kokonaan mainitsematta.
Kirja on hyvä muistutus siitä, että autismi ei ole lasten juttu, vaan autistit kasvavat myös aikuisiksi. Ja heidän joukossaan on myös naisia. Eivätkä kaikki autistit ole matikka- tai tietokoneihmisiä. (Kieli- ja kielioppi-intoilu on käsittääkseni heidän keskuudessaan myös yleistä.) Eräs entinen tuttuni, AS-nainen, työskenteli peräti erittäin suuren yrityksen markkinointi-ihmisenä.
Oli vaikea olla vertaamatta kirjaa erääseen lähes mestarillisesti kirjoitettua elämäkertaan, jonka luin samaan aikaan (olen jostain syystä lukenut melkein pelkkiä muistelmia ja omaelämäkertoja viime aikoina. Toisaalta luin tämän kirjan paljon nopeammin läpi, kahdessa päivässä.
Kirjaa voi varmasti suositella niille, joilla on itsellään Asperger, tai joiden lähipiirissä on Asperger-ihmisiä (kenelläpä ei olisi?), mutta asia ei vielä ole kovin tuttu. Se voi auttaa lukijaa ymmärtämään paremmin myös muuta neurologista erilaisuutta, oli kyseessä sitten lukihäiriö tai jokin monista samankaltaisista ongelmista, tai vaikkapa CFS.
Huomautus: Sain kirjasta ilmaisen sähköisen arvostelukappaleen Finn Lecturalta. Finn Lectura on julkaissut myös kaikki neljä tietokirjaani. Olen arvostellut kirjan kuitenkin täysin rehellisesti, minun ei tarvitse mainostaa kustantajani muita teoksia.
Sacherkakkua proleille
Kokoomusnuorten aivopierut ovat herättäneet kiivasta keskustelua tällä viikolla. Ihan syystä. Selkäpiitä karmivia ehdotuksia, mutta asiasta on tärkeä kuitenkin puhua.
Nimittäin siitä, että äärioikeistolaisuutta löytyy muualtakin kuin persujen tai Yhdysvalloille tyypillisten uskonnollisten konservatiivien joukosta.
Näitä kokoomusnuoria yhdistää yleensä yksi tekijä. He ovat etuoikeutettuja. He ovat pärjänneet elämässään ja siksi uskovat, että muidenkin kuuluu pärjätä. Jos ei pärjää, se on oma vika.
Yhdysvaltoihin muuttamassa ollut kokoomuslainen kaverini ei tiennyt, ettei Yhdysvalloissa ole palkallista äitiyslomaa. Hänellä oli toki siihenkin hyvä ratkaisu. “Ei se ole ongelma, säästää vain rahat etukäteen.”
Nerokas idea. Kätevästi muutaman taalan tuntipalkasta säästää tarvittavat rahat. Eihän se sairaalassa synnyttäminenkään ilman sairausvakuutustakaan maksa kuin toistakymmentä tonnia. Helppo nakki. (Yllätysraskauksia ei tietenkään ole olemassa.)
Jos teillä ei ole leipää, niin Sacherkakkukin on ihan hyvää.
Sama kaverini on monestakin haastavasta asiasta ollut sitä mieltä, että se on naurettavan helppoa ja jos ei onnistu, on vain uskomaton luuseri (hän ei käytä sanaa luuseri, mutta se tulee hyvin läpi). Tarkkaavaisuus- ja keskittymishäiriöstä hänen näkemyksensä oli, että “lapset keksivät sen päästäkseen koulussa helpommalla” (vai että ADHD-lapset pääsevät koulussa helpommalla, kerrothan sen toki heillekin!).
Oma napa, paras napa.
Tämänkin asenteen takana on vanha kunnon oikeudenmukainen maailma -hypoteesi, josta juontavat juurensa myös monet muut yhteiskunnalliset mätäpaiseet ableismista raiskausapologismiin. Jos jollekulle tapahtuu jotain ikävää, se johtuu siitä, että tämä on ansainnut sen.
Tästä voikin vetää sen johtopäätöksen, että koska minä en tee koskaan tyhmiä juttuja, minulle ei koskaan tapahdu pahoja asioita. Tuleepa asioista ihanan yksinkertaisia ja helppoja. Ihan sama minulle, mitä kaiken maailman köyhille, mamuille, teiniäideille ja muille törttöilijöille käy.
Lisää Sacherkakkua!
Ekokatastrofi uhkaa
Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa vaarana on mannerjäätiköiden sulaminen ja siitä seuraava megatsunami (joka vaarantaisi rannikoiden ydinvoimalat) ja merenpinnan nousu. Kirja on kirjoitettu ennen Fukushimaa ja sen jälkeen ilmestyneeseen pokkariversioon onkin lisätty aihetta pohtivat jälkisanat.
Kirja sijoittuu pääasiassa Intiaan ja Grönlantiin, välillä myös Suomeen. Intian rannikolta on löytynyt meren alta valtavien kylien raunioita – Atlantis? Niitä lähdetään tutkimaan sukellusveneellä. Miten kokonainen sivilisaatio on voinut tuhoutua?
Sarasvatin hiekkaa on jännittävä ja varsin hyvin kirjoitettu. Tyyli on yksinkertainen ja suoraviivainen, tiedeosuudet ovat uskottavia, koska Isomäki selvästi tietää, mistä puhuu. Jonkin verran on infodumppailudialogia, hahmot kertovat toisilleen kuinka Intiassa on sitä ja tätä. Toisaalta suuri osa tästä on ihan oikeaa tosimaailman tietoa ja erittäin mielenkiintoista sellaista. Romantiikkaakin on kuvioissa.
Joissain kohdissa häiritsi tautologia, toisissa “hän ei voinut aavistaa, kuinka väärässä olikaan” -tyyliset vihjeet. Lähinnä siksi, että se oli yleensä niin itsestäänselvää. “Hän ei saanut mieleensä, mistä kivenlohkareen muoto muistutti häntä, mutta ei se varmaan ollut tärkeää.” Ei tietenkään.
Loppua kohden kirja muuttuu jopa trillerimäiseksi. Saadaanko maailma pelastettua? Ei hyvältä näytä.
Tästä kirjasta on muuten tehty myös sarjakuva-albumi.
Omenakumisaappaat
Risto oli saanut uudet kumisaappaat, joissa oli komeita omenankuvia. Hän oli joutunut kinuamaan niitä monta kuukautta, kunnes äiti lopulta antoi periksi. Kaikki kaverit tulevat kateellisiksi, Risto myhäili tyytyväisenä.
Riston harmiksi välitunnilla kävi ilmi, että omenasaappaissa oli merkittävä puute. Ne eivät pyörittäneet Flash-animaatioita. Kaverit ilkkuivat Ristoa.
“Millä me nyt rickrollataan sua?” Liisa nurisi.
Ristolle tuli paha mieli. Ei auttanut, että kumisaappaat olivat kiiltävät ja niiden vuori oli neulottu aivan erityisen hienoista kuiduista. En halua enää koskaan omenasaappaita! hän päätti kiukkuisena.
Risto nakkasi omenasaappaansa ulos ikkunasta.
Saatuaan kotimaiset kumpparit, joissa Flash-videot pyörivät oikein mukavasti, Risto eli elämänsä onnellisena loppuun saakka.
Tajunnanvirtaa, jota saattoivat inspiroida muutaman päivän takaiset tapahtumat.
Ryhtyisitkö guruksi?
Voiko kuka tahansa olla guru? Tätä kysyy amerikkalaisdokumentti Kumare, joka tuli Suomessa televisiosta viime viikolla osana Docventures-sarjaa. Sen voi katsoa Yle Areenasta vielä usean kuukauden ajan, suosittelen.
Varoitus: tekstin loppuosa voi sisältää spoilereita.
Vikram Gandhi on hindulaisperheestä tuleva intialaisamerikkalainen mies, joka on miettinyt pitkään uskontojen ja uskonnollisten johtajien olemusta. Hän päättää kokeilla, voisiko itse saada seuraajia guruna.
Vikram kasvattaa pitkät hiukset ja parran, opiskelee joogaa ja meditointia ja tekee itselleen nettisivut. Näin saa alkunsa feikki-intialaisella aksentilla puhuva, pitkiin kaapuihin pukeutuva Kumare.
Guru löytää itselleen seuraajia varsin vaivattomasti. Itsekeksityt jooga-asennot ja meditointirituaalit vetoavat joogastudioiden kävijöihin. Kumaresta kuvaillaan välittyvän lämpöä, energiaa ja aitoutta. Ihmiset ovat vaikuttuneita hänestä.
Kumarelle muodostuu noin tusinan seuraajan ryhmä, useimmat heistä raskaissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, kuten kuolemaantuomittujen asianajaja, entinen crack-addikti sekä erilaisia ihmissuhdeongelmaisia. Kumare yrittää neuvoa heitä mahdollisimman harmittomasti (ei esim. ota kantaa pitäisikö jatkaa ongelmallisessa avioliitossa).
Ongelmavyyhdit alkavatkin aueta. Eräs nainen laihduttaa 70 paunaa (noin 30 kiloa), toinen vaihtaa alaa, kolmas aloittaa säännöllisen meditoinnin ja joogaamisen. Moni kokee saaneensa Kumarelta korvaamatonta apua ihmissuhteissaan ja hänen tapaamisensa olleen niin tärkeä kokemus, että sitä muistellaan vielä lastenlastenkin kanssa.
Yllättävintä on, että kun Kumare lopuksi palaa seuraajiensa keskuuteen siviiliasussaan ja -aksentissaan ja kertoo olevansa New Jerseyssä syntynyt Vikram, pari seuraajaa suivaantuu, mutta yli 2/3 entisestä ryhmästä jatkoi yhteydenpitoa Vikramin kanssa. He kokivat silti saaneensa arvokkaan kokemuksen ja elämänmuutoksetkin näyttävät kestävän.
Oliko huijauksesta heille harmia? Voi olla, että niille muutamalle suivaantuneelle olikin, mutta enemmistölle se tuntuu olleen kaikesta huolimatta hyvin positiivinen kokemus.
Minua jäi kiehtomaan gurun terapeuttinen rooli spirituaalista enemmän, jos näitä nyt voi erottaa. Kumare ei suoraan antanut näille ihmisille neuvoja tai ohjeita (ainakaan kovin konkreettisella tasolla, vaan enemmän tasoa “ole mitä haluat olla”).
Kaikki tietävät sen ihmistyypin, joka kysyy neuvoja esimerkiksi työ- tai ihmissuhdeongelmissa, mutta ei suostu niitä noudattamaan, vaikka varmasti kuka tahansa muu olisi antanut saman neuvon. Tai lieneekö se lainkaan ihmistyyppi, useimmat meistä varmaan ovat itsekin tehneet tätä.
Oikean auktoriteetin sanomana melko mitäänsanomattomasta neuvostakin voi kuitenkin tulla arvokas, oli tyyppi sitten guru, terapeutti, life coach, opettaja, lehden kysymyspalstan vastaaja, pappi tai itseapukirja. Toisten ihmisten neuvoja arvostetaan eri lailla kuin toisten. Joskus ihan syystä. Toisten ehkä vähemmän syystä.
Ongelma tietysti on, että joiltain näiltä tahoilta voi tulla huonojakin neuvoja. Ensimmäiseksi tulee mieleen kulttijohtaja, mutta ei terapeuttikaan ole tällaiselle immuuni. Joiltain terapeuteilta voi tulla hyvin vaarallisiakin neuvoja.
Jos keksisin päästäni mahdollisimman hölmön Oprah- tai Deepak Chopra -quotin ja levittäisin sitä sosiaalisessa mediassa, ihmiset varmasti jakaisivat sitä. Ei se mitä sanoo, vaan kuka sanoo.
Keiden me annamme neuvoa itseämme ja miksi? Millä muulla voi nousta tällaiseksi henkilöksi kuin oikealla tutkinnolla?
Itse en saa mieleeni ketään, jonka neuvoja olisin noudattanut tai jonka olisin muuten antanut ohjeistaa minua elämässä. Ei tule mieleen yhtä ainutta. En sitten tiedä, onko tämä hyvä vai huono juttu.
