Archive for December, 2013
Syöpärumaa ja kolerakaunista
Suomalaiset rakastavat vähättelevää kielenkäyttöä. Siinä missä englanninkielinen sanoo “Wonderful” tai “Amazing”, “Ihan kiva” tai “ihan OK” on tunnetuin suomalainen kehu. Aika, melko, varsin, suht. Nolottaa myöntää, mutta joudun editointivaiheessa aina perkaamaan käsikirjoituksistani pois hurjasti noita.
Suomalaiset eivät juuri ylisanoja käytä, mistä tämäkin teksti puhuu. Siinä missä englantiin ne sopivat, suomen kielessä ne kuulostavat halvoilta ja korneilta.
The differences are particularly marked in the language of marketing and advertising. If an English advertisement mentions cleaner and healthier hair than ever or promises truly good results very quickly, the Finnish version will only promise clean and healthy hair or good results fast. I have myself sometimes noted in my translation work that in translating a certain type of English-language sales talk the only way to get a bearable Finnish version is to omit at least half of the original.
Hollantilaiset taas rakastavat korostamista. Kielessä on runsaasti erilaisia täytesanoja, saksan kielen tapaan, jotka käännettäessä usein häviävät kokonaan. Onhan näitä toki Suomessakin (ja korostuspäätteitä kuten -pa/pä), mutta hollannissa on ihan yleistä tunkea useita samaankin lauseeseen. Idiomaattinen kieli vaatii niitä. Itse lisäilen niitä ihan kielikorvalla. “Kom toch even proven” = tule maistamaan. En osaa sanoa, miksi siinä “pitää” olla sekä toch että even.
Hollantilaisilla on jopa omat korostusmuodot useimmista pronomineista. Minästä tällaista ei ole, mutta esimerkiksi sinästä on. Jos pronomini on äännettäessä lauseen painotettava sana, sen pitää olla korostusmuodossa tai lause on periaatteessa väärin. “Hoe gaat ‘t met jij?” Mitä sinulle kuuluu? “Hoe gaat ‘t met jouw?” Mitä sinulle kuuluu?
Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, ehei. Hollannissa aksenttimerkkejä voidaan käyttää korostamaan painotettavia vokaaleja sanoissa, joita äännettäessä korostettaisiin lauseessa. Tällaisiin en ole törmännyt muissa kielissä. Esimerkkilause Googlesta: “Intellectuelen haten kunst – het moet móói zijn”. Intellektuellit vihaavat taidetta – sen pitää olla kaunista (tai: kaunista sen olla pitää).
Hollannin puhekielessä on myös hyvin erikoinen tapa korostaa adjektiiveja sanoilla “kanker”, “tyfus”, “tering” tai “k(o)lere”. Syöpäruma! Pilkkukuumeärsyttävä! Keuhkotautityhmä! Kolerakallis! Erikoisinta on, että näitä voi käyttää korostamaan myös positiivisia sanoja kuten kaunis. Tyfus mooi!. Tämä ruoka on syöpähyvää! (Tämä teksti käsittelee hollantilaisten kielellistä “sairausintoa” solvaamisessa, mutta jostain syystä ei adjektiivien korostamista.)
Tämä on käytännössä aika vastaava kun sanoisi vitun kallis/vitun ruma/vitun kaunis, eli toimii tuo suomessakin, vaikka onkin alatyylistä ja brutaalia (varsinkin tuo viimeisin). Voihan suomessakin banaalisti sanoa “sikakaunis” tai “sairaan kaunis”. Pig beautiful ja sick beautiful?
Hollannissa on myös suosittu etuliite “kut” eli kirjaimellisesti “vittu” (alatyylinen ilmaus naisen alapäälle), jota voi käyttää korostamaan niin adjektiiveja kuin substantiivejakin. Suomessa valitetaan vitun paskaa säätä, hollannissa vittusäätä. Iskevää, pakko myöntää.
Metsän armoilla
Joskus luin paljonkin Stephen Kingiä, mutta nyt en ollut vuosiin lukenut, kunnes sain tämän kirjan puoli-ilmaiseksi kirjoja kilohintaan -alesta. Olen tykännyt hänen kauhukirjoistaan, mutta ei-kauhut eivät ole iskeneet.
The Girl Who Loved Tom Gordon (suom. Eksyneiden jumala) viittaa Red Soxin pesäpallosankari Tom Gordoniin. Trisha on kymmenvuotias tyttö, joka eksyy metsään vaeltaessaan Appalakeilla äitinsä ja ärsyttävän veljensä kanssa. Pian vanhempien avioero ja muut perhesotkut alkavat tuntua pieniltä murheilta, kun ruoka loppuu, ötökät syövät, sadetakki ja Gameboy hajoavat eikä etsijöitä näy. Lohtuna on vain korvalappustereot ja mielikuvituskaverina idoli Tom Gordon.
Kirjan premissi on maanläheinen, mutta ei mitenkään hirveän mielenkiintoinen. Metsään eksyminen päiväkausiksi on sellaista kamalaa, jonka voi kuvitella, mutta Tom Gordon -ihkutukseen on vaikea samaistua ja pesäpallo-osuudet (joita Trisha kuuntelee Walkmanillaan) menevät ohi. Ne perhesotkutkaan eivät ole niin mielenkiintoisia.
The Girl Who Loved Tom Gordon ei tunnu varsinaiselta kauhukirjalta, vaikka se sitä periaatteessa onkin, ainakin psykologinen trilleri. Pitkään mietityttää, onko tässä nyt paranormaali elementti vai pelkästään metsän tavallisia juttuja, mikä lienee tarkoituskin. Itse en päässyt kunnolla mukaan pimeän metsän “oksa rasahtaa, oliko se nyt karhu vai mörkö” -ilmapiiriin. Pelottelut eivät muutenkaan iskeneet.
Trisha on periaatteessa sympaattinen hahmo ja sopivan sisukas tsempattavaksi, mutta ihmetyttää kyllä, miksi muuten skarppi tyttö lähtee kävelemään kymmenien kilometrien päähän “pois metsästä” (mikä tarkoittaa, että etsijät eivät koskaan ole lähällekään löytää häntä). Olisiko hän oikeasti tehnyt niin eikä jäänyt vain odottamaan hakijoitaan?
The Girl Who Loved Gordonissa on kovasti välityön maku, vaikka monet lukijat ovat olleet eri mieltä. Kirjan draaman kaari jää heikoksi, kun siinä ei ole kovin isoja heilahteluita (esim. lähes varmuus pelastuksesta, jota ei tulekaan), se vain puksuttaa eteenpäin.
Joistain romaaneista on sanottu, että ne toimivat paremmin äänikirjoina. Itse en sellaisia pysty kuuntelemaan, mutta tämä kirja saattaisi toimia paremmin niin.
Häpeämätön, vihdoin
Kolmas romaanini Häpeämätön on nyt sitten vihdoin ilmestynyt. Ei siinä pitänyt tietenkään mennä näin kauan, eihän tämä ole mikään järkevä aika julkaista kirjaa, mutta paino(t) taas sössivät jotenkin. Vaihteeksi. (Kovakantisissa ilmeisesti sisus ja kannet painetaan eri painotaloissa, mikä aiheuttaa usein ongelmia.)
Ennakkotilaajat ovat varmaankin kaikki jo kirjansa saaneet kustantamolta, mutta kilpailuvoittajat yms kirjaa minulta odottavat joutuvat vielä hetken vartomaan, sillä oma postittajani majailee tällä hetkellä Pariisissa.
Joka tapauksessa, Häpeämätön on ehdottomasti paras romaanini. Suosittelen! Sähkökirja ilmestynee ensi vuoden alussa.
Toinen uunituore tapaus on Osuuskumman ilmaisen sähkölehti Ursulan uusin numero, joka sisältää romanttista (välillä varsin eroottistakin) spekulatiivista fiktiota, eli scifiä ja fantasiaa. Olin mukana edellisessä numerossa ja olen mukana myös nyt. Lehdessä on muuten ilahduttava määrä myös miesten ja naisten välistä vipinää, ei pelkkää hetskuilua.
Oelukijoita aivataan
Sain eilen valmiiksi, kolmen viikon työn jälkeen, ensimmäisen version uudesta näytelmästäni Erveyskeskus. Siitä tuli varsin hyvä. Minusta. Se on komedia ja tietysti pelottaa, että entä jos se ei ole kenenkään muun mielestä hauska.
Siksi kaipaisin nyt koelukijaa ja vieläpä sellaista, joka ehtisi lukea näytelmän vielä tämän viikon aikana, koska sen pitää olla jo valmis kahden viikon päästä. Löytyisiköhän kukaan? Voin palkita jotenkin! Minua kiinnostaa erityisesti vitsien hauskuus yms, joten ei-teatteri-ihminen kävisi myös.
Vaikka sainkin ensimmäisen yhdeksän päivän aikana kirjoitettua vain 17 liuskaa, lopulta kirjoittaminen sujui yllättävän kivuttomasti. Kuin itsestään. Hahmot loivat taitavasti uusia käänteitä ja petasin ihan vahingossa näytelmän täyteen johtolankoja ja muita elementtejä, joita saatoin hyödyntään myöhemmin. Ennen ei ole käynyt noin. Tähtäsin hieman yli 90 liuskaan ja päädyin hyvin luontevasti 92 liuskaan.
Yhä vahvemmin tuntuu siltä, että näytelmien kirjoittaminen olisi enemmän minun juttuni kuin romaanien. NaNoWriMo-tuotos tuntuu yhä epäonnistuneelta. Miksi se on tyyliltään hajuton ja mauton, siinä missä samaa ei voisi sanoa tästä kohelluksesta? Miksi sen henkilöt jauhavat tylsästi ja mitäänsanomattomasti ja Erveyskeskuksen henkilöt sanailevat enimmäkseen sujuvasti ja nokkelasti? No, pitää yrittää paneutua tähän.
Suurin ongelma on tietysti yleisö. Vaikka saisin näytelmiäni jatkossakin lavalle, teatterin yleisö on hyvin eri kuin lukijani. Niin kuin nyt esikoisnäytelmäni, joka saa ensi-iltansa Keuruulla. Minulla on naapurikunnassa yksi puolituttu ja kahden tutun vanhemmat asuvat Keuruulla. Suurimmalle osalle niistä, jotka näytelmän mielelläni näkisivät, se lienee liian kaukana.
Monet lukevat kymmeniä romaaneja vuodessa. Tiedän kyllä ihmisiä, jotka käyvät katsomassa kymmeniä teatteriesityksiä vuodessa, mutta useimmille määrä on enintään 1-3. Teatteri on kallistakin. Harrastelijateattereiden näytöksetkin ovat hintavia siihen verrattuna, että köyhä voi hakea romaanini kirjastosta.
Teatteri ei myöskään ole kovin vammaisystävällistä. Harva esityspaikka on esteetön (Marian ilmestyksien onneksi on) ja vaikka olisikin, suurin osa kavereistani ei sairautensa takia pystyisi menemään mihinkään, missä pitäisi istua pari tuntia katsomassa jotain. (Eivät monet pysty kirjojakaan lukemaan, mutta silti.)
No, alustava tavoitteeni on kirjoittaa ensi vuonna kaksi näytelmää. Pitkään suunnitelmissa ollut Makuuhaavoja sekä eräs toinen, josta on tarkoitus myöhemmin adaptoida romaani. Jos vaikka kokeilisin näin päin.
EDIT: Kiitos yhteydenotoista, koelukijat ovat löytyneet ja palautettakin on jo tullut.
Keitä maailmaasi mahtuu?
Kommentoin Schipholin lentokentällä miehelleni, että minulle tulee aina paha mieli, kun näen tummaihoisten lasten kanniskelevan valkoihoisia nukkeja. Mieheni mielestä tämä oli rasistinen kommentti.
Eri etnisten vähemmistöjen edustajien lapsille olisi kuitenkin tärkeä saada itsensä näköisiä leluja, siinä missä muitakin roolimalleja, jotta ei anneta sellaista kuvaa, että tämä on valkoisten ihmisten maailma (käytännössä esimerkiksi suomalaisten kauppojen voi tietysti olla hankalaa pitää valikoimissaan tummaihoisia ja aasialaisia nukkeja, vaikkapa intiaaneista puhumattakaan).
Hesarikin kirjoitti muutama kuukausi sitten siitä, millaisia kirjoja Suomessa asuvien maahanmuuttajien lapset lukevat mielellään tai haluaisivat lukea. Japanilaisen samuraisuvun vesa olisi halunnut samurai- ja ninjakirjoja. Ghanalainen tyttö piti Pocahontasista, koska he olivat samannäköisiä.
Suomessa onkin ilmestynyt ihan kohtuullinen määrä maahanmuuttajateemoja käsitteleviä ja maahanmuuttajahahmoja sisältäviä kirjoja, tunnetuiltakin kirjailijoilta (esim. Jari Tervon Layla, joka tosin sai murska-arvioita, ja Anja Snellmanin Parvekejumalat). Suomalaisissa lastenkirjoissa etnisiä vähemmistöjä on käsittääkseni melko vähän(?), mutta käännetyissä kuvakirjoissa taitaa olla enemmän. Muihin vähemmistöihin törmää harvakseltaan.
Olen kirjoittanut aiemminkin erilaisten vähemmistöjen kuten lihavien ja vammaisten ottamisesta mukaan fiktioon. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt asiaa vielä enemmän, esimerkiksi kaverini Coryn kautta.
Vähemmistöhahmojen rooli on tärkeä kahdesta syystä. He ovat toki erittäin kiinnostavia itse vähemmistöön kuuluvalle, mutta tärkeitä myös muille lukijoille. Kirjallisuus peilaa yhteiskuntaa, mutta myös osaltaan muokkaa sitä.
Moni on sitä mieltä, että vähemmistöjen ottaminen henkilöhahmoiksi (eikä vain sivuhenkilöiksi, joita suvaitsemalla päähenkilö voi kerätä irtopisteitä) ei ole vain kivaa ja huomaavaista, vaan suorastaan kirjailijan velvollisuus.
Eräs blogaaja totesi, että vähemmistöhahmojen jättäminen pois koska “pelkäät mokaavasi jotain” on ihan yhtä paha kuin jättää heidät pois siksi, ettet noteeraa heidän olemassaoloaan tai koe tarpeelliseksi ottaa heitä mukaan. Niin, no. Lopputulos on sama.
Itselläni mokaamisen pelko on estänyt mm. autistien ja kuurojen hahmojen ottamisen mukaan, koska koen heidän vammansa (tai ominaisuutensa) olevan moniulotteisuutensa takia erittäin haastava kuvata. Toisaalta minulla olisi keskivertokirjailijaa paremmat valmiudet kuvata sekä autistista että kuuroa hahmoa, vaikka taustatyötähän se luonnollisesti vaatisi. (Elviirassa on tosin kaksi autistista sivuhenkilöä.)
Cory on onnistunut mahduttamaan ensi vuonna ilmestyvään esikoisfantasiaromaaniinsa vammaisia, etnisiä vähemmistöjä, seksuaali/sukupuolivähemmistöjä ja lihavia. Omissa kirjoissani seikkailee toki paljon vammaisia, mutta muuten tuntuu, että olen lusmuillut.
Marian ilmestyskirjassa on lesbo (hyvin pienessä roolissa) ja sitä edeltävässä, julkaisemattomaksi jääneessä romaanissani oli useita vammaisia, genderqueer ja poly. Makuuhaavojassa on lähinnä kaksi vammaista hahmoa, Häpeämättömässä hieman enemmän vähemmistöjä (mm. lihava, genderqueer ja BIID-mies), koska se kuuluu kirjaan oleellisesti. Atlaskehrääjässä on ei-dementoitunut vanhus, joita heitäkin aika harvoin mielestäni romaaneissa esiintyy.
Palsamoidussa on lesbopari (sekä hyvin pienessä roolissa maahanmuuttaja). Jostain syystä kirjoitan tosi usein lesbopareja, homot tuntuvat kaukaisemmilta ja vaikeammilta.
Transsukupuolisia minun on ollut tarkoitus kirjoittaa kauan, mutta jotenkin en vain ole “saanut aikaiseksi”, vaikka pidän transasioita tärkeinä ja läheisinä, mm. usean transsukupuolisen ystävän kautta. Kyllästyin tähän ja Elviiran päähenkilö on lesbo transnainen. Se sopii hyvin, koska romaanin teema on identiteetti.
Erityisen hienoa olisi saada kaunokirjallisuuteen kaikkein huonommin tunnettuja tai unohdetuimpia vähemmistöjä, kuten esim. polyt, trans- ja intersukupuoliset, autistiset aikuiset(!) sekä vähemmän kirjoissa esiintyvät vammat. Vammoja ja sairauksia on paljon muitakin kuin syöpä, masennus, alkoholismi, syömishäiriö, kehitysvamma, AIDS, MS-tauti ja “traagisen auto-onnettomuuden uhri”. Esim. minulta voi pyytää apua, jos on vaikea keksiä sopivaa.
Kirjoitatko seuraavaan kaunokirjalliseen tekstiisi mukaan jonkin vähemmistön edustajan?
Tuhat ja yksi itsemurhaa
Carlos Janinin Itsemurhan sanakirja on erikoinen kirja. Nimensä mukaisesti se on sanakirjamuotoon kirjoitettu teos, lähinnä historiikki, itsemurhasta. Kirja on kuitenkin selvästi tarkoitettu lukuteokseksi, ei hakuteokseksi (ainakin normaali-ihmisen kirjahyllyssä, suisidologit sitten erikseen).
Valtaosa hakusanoista on ihmisten nimiä (oikeita tai fiktiivisiä), joko itsemurhan tehneitä, sitä ahkerasti tai mieleenpainuvasti yrittäneitä tai esimerkiksi paljon aiheesta kirjoittaneita tai maalanneita. Alunperin espanjalaiseen kirjaan on käännöksen myötä lisätty myös suomalaista sisältöä. Joukosta löytyy jonkin verran myös esimerkiksi itsemurhakeinoja.
Kirjaa voisi pitää jossain määrin romantisoivana, sillä siinä on paljon mm. runoilijoita ja lainauksia itsemurhaa ylistävistä runoista. Toisaalta se on toki myös raadollinen ja kertoo kärsimyksestä sekä monista (usein karmaisevalla tavalla) epäonnistuneista itsemurhayrityksistä.
Kirja ei tuomitse tai analysoi asioita psykologisesta näkökulmasta, onhan se pohjimmiltaan ensyklopedinen teos ja lähinnä sosiologis-dokumentaarinen. Filosofista näkökulmaakin on psykologista tai lääketieteellistä enemmän. Mielenkiintoisinta kirjassa ovat itsemurhien perustelut, esimerkiksi filosofit, jotka ovat sanoneet itsemurhan olevan hyvä tai lähes pakollinen asia.
Keille tämä kirja on tarkoitettu? Se on hyvä kysymys. Historiafriikeille. Ehkä myös kirjallisuustieteestä yms kiinnostuneille, sillä kirjassa on tästä aiheesta paljon. Ihmisille, jotka lukevat mielellään mielenkiintoisia tietokirjoja. En ehkä suosittelisi antamaan sitä lahjaksi masentuneelle kaverille, vaikka se ei opaskirja olekaan.
Olen jo kauan ennen tätä kirjaa miettinyt, miksi esimerkiksi näytelmissä tehdään niin järjettömän paljon itsemurhia. Kirja havainnollisti tätä hyvin, vaikka yksi kuuluisimmista (Hedda Gabler) siitä jostain syystä puuttuikin. Keksin myös joitain muita puuttuvia asioita, kuten Church of Euthanasia. Aika länkkärivoittoistahan sisältö on, vaikka kyllä esim. Intian itsemurhaepidemiat mainitaan.
Disclaimer: Tämän kirjan on julkaissut oma kustantajani RADIUM-kirjat (tai siis julkaisee; se ilmestyy aivan pian, mutta tätä ennen sen voi ennakkotilata). Olen osallistunut kirjan suomalaisen käännöksen oikolukuun, mutta en varsinaiseen editointiin enkä koe olevani jäävi arvioimaan sitä.
Jumitusta
Eilen ilmestyi pitkästä aikaa uusi arvostelu Häpeämättömästä, järjestyksessään toinen. Satu Kirjat kertovat… -blogista luki kirjan ja piti siitä. Satu on kunnostautunut kirjojeni lukijana, sillä hän on lukenut nyt peräti neljä kirjaani: koko Ilmestykset-romaanitrilogian sekä Näin käytät Twitteriä -kirjani.
Jumitan parhaillaan toisessa näytelmässäni, jota kirjoitan kilpailuun, jonka deadline on 31.12. Auh. Olen aiemmin tehnyt ScriptFrenzyn kahdesti ja kummallakin kerralla 100 liuskaa valmistui 11 päivässä. Nyt minulla on 12. päivä ja tekstiä on kasassa 32 liuskaa (vaikka kirjoitin kahtena edellisenä päivänä yhteensä 15). :-P No, tässä on taas (vaihteeksi) ollut katastrofeja sekä kahdenkin eri juhlan järjestelyt, mutta silti aika surkea edistys.
Joka tapauksessa vakuutun yhä enemmän siitä, että näytelmien kirjoittaminen olisi enemmän minun juttuni kuin romaanien. NaNoWriMon tuotos vaikuttaa edelleen masentavan kököltä niin tarinansa kuin ulosantinsakin kannalta. Voivatko kirjoitustaidot oikeasti heiketä noin, se on hyvä kysymys.
Siihen verrattuna tämä keskeneräinen näytelmä on tsiljoonine ongelmineenkin timanttinen. :-P Erityisesti olen viehtynyt uhmakkaaseen TET-harjoittelijaan Teijaan, joka loikkasi mukaan täysin yllätten ja valtasikin tiensä päähenkilöksi asti. Komediassa on puolensa, kun saa kakoilla kunnolla. Täytyy toivoa, että sama on jonkun muunkin mielestä hauskaa.
Tänään on itsenäisyyspäivä, mikä tarkoittaa, että suomalaiset puskevat Internetin täyteen korneja väkivaltafantasioitaan. Olen helvetin tyytyväinen, että en ole siellä. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita. Minä pääsin pakoon elävänä, mutta entä ne useat ystäväpiiriini kuuluvat, jotka eivät pääse, koska Suomen “terveydenhuolto” on tehnyt heistä työkyvyttömiä tai jopa vuoteenomia.
Jos sytytät jollekulle kynttilän, sytytä se Suomen “terveydenhuollon” uhreille. Heitä riittää.
Iltsikan mielestä Suomi on hieno maa, koska “vanhuksista pidetään huolta”. Pitäisikö tuollaiselle itkeä vai nauraa?
Minä keskityn tänään valmistelemaan huomisia kirjanjulkkareitani. Mulperilta ja laventelilta maistuvat
raw-kakkutikkarit ovat jo valmiina, karhunvatukkakuorrutteiset suklaamuffinit parhaillaan työn alla. Toivon, että eilisen myrskyn jäännöspuhurit vähän laantuisivat, sillä vielä pitäisi käydä asioilla.
Kaunistelematonta tosi-TV:tä vaikeavammaisten elämästä
Olin alun perin hyvin skeptinen hollantilaisen RTL5-kanavan Het Zal Me Een Rotzorg Zijn -vammaisrealityä kohtaan. Kyseessä on Intouchables-elokuvaan perustuva ohjelma, jossa nuori tyhjäntoimittaja laitetaan pariksi viikoksi vaikeavammaisen avustajaksi ja kaveriksi ja jokaisesta tehdään yksi jakso. Kuulosti potentiaalisesti melkoiselta eksploitaatiolta.
Hollannissa on pitkä realityohjelmien perinne. Big Brother ja pari muuta tuttua konseptia ovat täältä peräisin. Nykyään suosittuja ovat erityisesti hirveät “pissis/juntti”-ohjelmat, kuten “Barbi menee naimisiin juntin kanssa”, “Juntit lähtevät Espanjaan bilettämään”, “Pissikset etsivät itseään Intiassa” ja uusin riemuvoitto Zon zuipen ziekenhuis, eli “Aurinkoa dokausta sairaala”, jossa mennään etelänmatkalle bilettämään ja lääkärit fiksaavat jäljet. Ihanaa.
Ohjelman 1. jaksosta näin harmikseni vain pätkiä. Jaksossa Mike, ymmärtääkseni CP-vammainen, saa avustajakseen lettipäisen tummaihoisen Silfredin. Molemmat ovat homomiehiä, Silfred jopa käyttää huulikiiltoa. Silfred vaikutti oikein sympaattiselta, vaikka olikin niin eritefoobinen, että Miken hammaspesukupin tyhjentäminenkin ällötti.
Silfred vie Miken Amsterdam priden venekulkueeseen bilettämään ja järjestää tälle sokkotreffit kuumailmapalloon. Mike vaikuttaa nauttivan täysillä. Liiasta biletyksestä hän saa tosin virtsatietulehduksen(?), mutta luulen, että oli sen arvoista. Vaikeavammaisia usein harmittaa, etteivät he saa tehdä asioita, koska “menevät rikki”.
Toisessa jaksossa selkäydinvammautunut taiteilija Elmer saa avustajakseen vankilassakin istuneen surinamilaissyntyisen Generinon eli Gennan. Elmer loukkaantui aikoinaan vakavasti auto-onnettomuudessa Los Angelesissa. Hänen jalkansa ovat halvaantuneet ja kädet toimivat huonosti. Lisäksi hänellä on vaikeaa spastisuutta. Elmer tekee mahdollisimman paljon itse. Esim. avustaja ei yleensä syötä häntä, vaan Elmerillä on lusikka kädessä ja avustaja auttaa nostamaan kättä.
Elmer pääsee Gennan kotiin vierailulle Bijlmeriin. Koska Elmerille on jäänyt pahat traumat onnettomuutensa jälkeisestä helikopterikyydistä – ja Amsterdamissa ambulanssihelikoptereita näkee päivittäin – Genna järjestää hänelle helikopterilennon lievittämään traumaa. Genna vaikutti melko poropeukalolta, mutta mukavalta, rennolta ja ahkeralta.
Ehkä mielenkiintoisimmassa jaksossa “söpö mammanpoika”, koko ajan hiuksiaan peilaava Giedse ryhtyy punk/burleskityylisen tatuoidun ja lävistetyn punapään Lisannen avustajaksi. Lisanne on Talentissakin pärjännyt temperamenttinen sit down -koomikko, joka aloittaa keikkansa tässä jaksossa “Olen pyörätuolissa, spastinen, sokea toisesta silmästä, rajatilapersoonallisuus ja psykoottinen, kuulen päässäni 29 eri ääntä. Niin, ja olen myös lesbo. Onko täällä ketään naista, joka haluaisi nussia?”
Lisanne loukkaantuu Giedsen leikittyä hänen pyörätuolillaan, joka on tämän mielestä “siisti lelu”, ja haukkuu tämän pystyyn, kun tämä ei suostu osallistumaan hygieniatoimiin (Lisanne käyttää vaippoja). Lisanne sanoo tämän tuntuvan siltä, että hän on itsessään vastenmielinen. Lopuksi molemmat itkevät, mutta seuraavana päivänä sovitaan. Lisanne leppyy lopullisesti, kun Giedse auttaa häntä rastimaan “bucket listiltä” yhden kohdan pois viemällä hänet laskuvarjohyppäämään ja mikä parasta, uskaltautuu itsekin mukaan, vaikka on kovin välttelevä luonteeltaan.
Elmer ja Genna allekirjoittavat ohjelmassa annetun sopimuksen siitä, että tapaavat vähintään 12 kertaa seuraavan vuoden aikana. Myös barbiemainen Kimberley ja epilepsiaa sairastava ja pyörätuolissa istuva ujo Sabine allekirjoittavat ja liikuttuvat tilanteessa kyyneliin.
Pirteällä Priscillalla ja lihassurkastumatautia sairastavalla eloisalla Karinilla synkkasi alusta asti eikä mitään isompia ongelmia ollut, joten heille allekirjoittaminen on selvää. Mike ja Silfred sekä Giedse ja Lisanne sen sijaan päättävät jättää allekirjoittamatta, tosin Giedse ja Lisanne aikovat ilmeisesti silti tavata jatkossakin.
Asiallinen kuva vammaisuudesta
Ohjelma esittelee elämää vamman kanssa, mikä useimmille tervekehoisille on täysin vierasta, esimerkiksi erilaisia apuvälineitä “siistimmistä” (kuten kaukosäätimet ja avustajakoirat) vähemmän siisteihin (kuten pissapussit, vaipat tai peräpuikot). Vammaisuutta ei tarvitse hävetä, vaan sitä voi näyttää televisiossa, muutakin kuin vain pyörätuolilla liikkumista. Vaikeavammainenkin voi elää antoisaa ja suhteellisen normaalia elämää. (Toisaalta vammaisuus voi olla aika mälsää, kuten Lisanne-jaksosta hyvin käy ilmi.)
Onko ohjelma eksploitaatiota? Esimerkiksi Elmeriä näytetään nostettavan alastomana hissillä suihkuun hänen saadessaan spasmeja ja Sabinelta vaihdetaan pissapusseja kameran edessä. Molemmat ovat kuitenkin normaaliälyisiä ja asian näyttäminen on heidän oma valintansa. Hollantilaiset ovat hyvin avoimia, esimerkiksi alastomuus ei ole juuri lainkaan tabu. Miksi vammaisuudenkaan pitäisi olla?
Ohjelmassa on vähän spiikkauksia ja muutenkin se on esitetty yllättävän neutraalisti, ei ylidramaattisesti, siirappisesti tai itkettävästi tai muutenkaan alleviivatun tunteisiin vetoavasti tai katsojan tunteita ohjailevasti. Vammaiset pääsevät ääneen yhtä paljon kuin avustajatkin, mikä vähentää tyypillistä esineellistämistä ja valtadynamiikkaa.
Hassua, miten radikaalilta tuntuu, että tavisvammaiset puhuvat vammastaan television prime timessä. Nämä ovat niitä ihmisiä, joille sanotaan auto-onnettomuuden jälkeen “sinä et enää koskaan kävele” ja sitten he eivät enää tosiaan kävele, mutta elämä jatkuu. Yleensä ääneen pääsevät vain ne, jotka ovat alkaneet uudestaan kävellä, yleensä vain parantumistarinoilla on arvoa.
Hollannissa kyllä vammaisuus on muutenkin mielestäni selvästi näkyvämpää, normaalimpaa ja yhteiskuntaan integroidumpaa kuin Suomessa, ei niin toiseuttavaa. Kukaan ei tunnu häpeävän avustettaviaan, jotka ohjelmassa kuuluu esitellä perheelleen ja/tai ystävilleen. Trendikäs Kimberleykin vie Sabinen yökerhoon ja istuskelee jopa hänen sylissään pyörätuolissa.
Koska vammaisten avustajat ovat “tyhjäntoimittajanuoria”, osa vähemmistötaustaisia, se vähentää vastakkainasettelua “kunnon ihminen – friikki”. Elmer miettii, että ei olisi uskonut, että ystävystyy surinamilaisen, Bijlmeristä kotoisin olevan ex-rikollisen kanssa. Erittäin vahvasti maahanmuuttajataustaisessa Bijlmerissä häntä huolettaa, onko auto varmasti lukittu. Lisanne naureskelee Giedsen pakkomiellettä merkkivaatteisiin ja peiliin tuijotteluun.
Tietysti voi ajatella, että vammaisten käyttöä “huonoille teille joutuneiden” elämän saattamiseen takaisin kurssille voi olla jotain cripspiraation kaltaista. “Katsokaa nyt miten hyvin teillä on asiat!” Tämä ei kuitenkaan mielestäni ohjelmassa noussut esiin, vaikka Kimberley itkikin äidilleen puhelimeen kuinka surullista oli, että avustettava joutui 21-vuotiaana, hänen itsensä ikäisenä pyörätuoliin (tämä oli tosin vasta ohjelman kuudes(?) jakso).
Pidän ohjelmassa paljon myös siitä, että se antoi oikeastaan kaikista osallistujista mukavan kuvan. Monet avustajat olisin voinut hyvin kuvitella näkeväni ördäämässä Megabiletystä Ibizalla -tyyppisessä ohjelmassa ja ajattelevani, että onpa kamalia ja rasittavia tyyppejä, mutta tässä sarjassa pissisten, kovisten ja diivojen alta löytyi lämpimiä, empaattisia ihmisiä. Siinäpä poikkeuksellinen reality-konsepti!
