Archive for January, 2014
Manala, HEL
En oikein osannut päättää, hankkiako Laura Gustafssonin Huorasatu, kun arvostelut olivat olleet niin ristiriitaisia. Sitten luin erään arvostelun (jota en enää onnistu löytämään) ja oli pakko hankkia kirja. Kannatti.
Huorasatu on bisarri, postmoderni satu, joka lainaa paljon myyttien maailmasta, erityisesti Kreikan mytologiasta. Eräs päähenkilöistä on rakkauden jumalatar Afrodite, joka on melkoinen pissisbimbo. Muut ovat kaksi kaverusta Milla ja Kalla, jotka alkavat huorata. Lisäksi tavataan mm. Persefone, Ares, Aadam ja kostottaria sekä käydään mm. Kuolemassa, Manalassa (siis baarissa) ja Thaimaassa.
Romaanissa riittää paitsi seksiä, myös aivan holtitonta väkivaltaa. Niin holtitonta, että jossain vaiheessa se oikeastaan lakkaa olemasta väkivaltaa. Tämä ei ehkä myöskään kirjasi, jos olet allerginen puhekielelle, slangille ja kiroilulle.
Joissain arvosteluissa kirjaa on syytetty siitä, ettei siinä ole juonta. Olen eri mieltä. Juoni vain on yhtä absurdi kuin muukin kirja, mutta ei se tarkoita, ettei sitä olisi. Ihan lopussa draaman kaari alkoi kyllä kärsiä.
Gustafsson on näytelmäkirjailija ja se tulee kirjassakin selvästi esiin. Osa kirjasta on jopa kirjoitettu näytelmämuotoon. Lisäksi dialogi on sen ehkä parasta antia.
Muutenkin Gustafssonin persoona tulee vahvasti läpi. Ei ole epäilystäkään, ettei kirjaa ole kirjoittanut feministi ja vegaani, jolle eläinten oikeudet ovat tärkeitä. Eräässä romaanin luvussa Gustafsson jopa siepataan henkilöksi itse kirjan sivuille.
AFRODITE: On, mutta maailmassa on tehtävä kompromissejä. Ihmiset on kovapäisiä.
NONO: Onneksi pään voi leikata irti.
Valetöitä
Valelääkäri. Valehoitaja. Mitä näitä valeammattilaisia nyt yhdessä vaiheessa olikaan, olen unohtanut. Valeopettajiakin taisi olla.
Uusimmassa kohussa valehoitaja ehti allekirjoittaa 125 työsopimusta seitsemässä vuodessa. Tämä ei ole edes poikkeuksellista, Twitteristä tuntemani sairaanhoitaja (ihan oikea) laski, että hänellä on ollut pahimmillaan 40 työsopimusta yhdessä ainoassa vuodessa.
Hyvä kysymys on, että kuka tässä huijaa ja ketä.
Häpeämätön Kirjavinkeissä
Irja on arvostellut Häpeämätön-romaanini Kirjavinkkeihin ja suosittelee sitä. “Ironinen ja vammoja sekä sairauksia pelkäämätön ote tuo kirjat lähelle jokaista ajattelevaa ja tuntevaa ihmistä.”
Irja on pitänyt kaikista romaaneistani ja hänellä on ilahduttava tapa lukea romaanit yleensä kahdesti. Häpeämättömässä on useita juttuja, jotka huomaa ehkä paremmin toisella lukukerralla, niin on kiva tietää, että ainakin joku on sen lukenut toisenkin kerran. :->
Irja yritti välttää spoilereiden kirjoittamista, mutta arvostelu silti ehkä spoilaa vähän, koska se on niin pitkä ja seikkaperäinen, ja koska Häpeämätöntä on tosi vaikea arvostella spoilaamatta sitä. Joten jos et halua tietää mitään kirjan juonesta, vaan haluat itse lukea sen, ehkä on parempi olla lukematta tätä arvostelua.
Tuntuu edelleen hassulta lukea arvosteluita omista kirjoistani. Varmaan tuntuisi vielä oudommalta lukea lehtikritiikkiä romaanistani, mutta sellaisia ei ole vielä kolmen romaanin jälkeenkään tullut, paitsi parissa vammaislehdessä. No, ehkä vielä joskus…
Naistoimittajana Jemenissä
Kun suomalainen pariskunta kaapattiin Jemenissä, moni varmaankin ihmetteli sitä, että miksi he väkisin tunkivat Jemeniin, jonne varoitettiin matkustamasta, jossa kaapattiin usein ulkomaalaisia turisteja. The Woman Who Fell From the Sky -muistelma auttaa pitkälle ymmärtämään syitä.
Jennifer Steil on menestyvä newyorkilainen toimittaja, joka päätyi Jemeniin alun perin opettamaan englanninkielisen Yemen Observer -sanomalehden toimittajille journalismia kolmen viikon ajan. Työ oli vaativaa ja turhauttavaa, sillä toimittajilla ei ollut minkäänlaista alan koulutusta eikä suurin osa heistä osannut kovin hyvin englantia. Deadlinejä noudatettiin “inshallah”, jos jumala suo. Usein ei suonut.
Steilin palattua kotiin New Yorkiin amerikkalainen elämä tuntui vaisulta. Kun häntä pyydettiin lehden päätoimittajaksi vuoden ajaksi, hän suostui. Se ei ollut helppoa – Jemenissä naisen ei ole edes laillista toimia päätoimittajana, joten virallisena pomona toimi mies. Lehden naistoimittajille muutkin islamilaisen kulttuurin sanelemat säännöt tuottivat vaikeuksia, mutta Steil pystyi joustamaan niistä varsin hyvin. Länsimaalaisena hän edusti eräänlaista “kolmatta sukupuolta”.
Sanaata on sanottu maailman vanhimmaksi kaupungiksi. Steil ihastui kaupungin “piparkakkutalomaiseen” kauneuteen sekä paikallisten ystävällisyyteen ja vieraanvaraisuuteen. Steilin kuvailut vievät lukijan mukanaan Sanaan kaduille, vaikka joskus adjektiiveja pröystäilevät litaniat tuntuvatkin hieman ylivedetyiltä.
Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, mutta sitä on kritisoitu mm. tylsäksi (mitä en ihan ymmärrä, mutta mielipideasiahan se on) ja narsistiseksi ja lisäksi loppua on moitittu – Steil onnistui nimittäin (täysin tietoisesti) aiheuttamaan todellisen skandaalin, joka vahingoitti jopa Britannian ja Jemenin diplomaattisia välejä.
Steilin newyorklaisuus, jota voisi pitää myös itsekeskeisyytenä, tulee kyllä vahvasti läpi. Hän paiskii 20-tuntisia työpäiviä, joiden lomassa ehtii juuri ja juuri treenata, ja muistaa kertoa aina, kun häntä kehutaan kauniiksi tai älykkääksi. (Toisaalta hän kyllä kehuu myös paikallisia hyvin auliisti.) Varsinaista kulttuuriylimielisyyttä kirjassa on mielestäni kuitenkin vähän.
Kirja on monessa asiassa ilahduttavan rehellinen. Steil kertoo avoimesti esimerkiksi siitä, kuinka odotti innolla pääsevänsä kokeilemaan khatia. Poliittisesti korrekti tapahan olisi kertoa, että ei hyväksy huumeiden käyttöä, mutta pitäähän siihen nyt tässä kulttuurillisessa kontekstissa osallistua.
Kirjassa ei vältellä myöskään kertomasta Jemenin pimeistä puolista. Kidnappauksista, terroriteoista, Al Qaidasta ja lukuisista yhteiskunnallisista ongelmista, kuten khatin pureskelu ja yleisesti löyhä työmoraali. Suuri osa ongelmista liittyy naisten heikkoon asemaan, harva saa opiskella ja tehdä töitä. Naiset voivat hyvin helposti menettää maineensa ja samalla menee koko suvun maine.
Toisaalta pinnan alla kyllä tapahtuu vaikka mitä, esiaviollisia ja avioliiton ulkopuolisia suhteita, mukaan lukien vaarallisia homosuhteita.
Toimittaja vai kiusaaja
Viime viikonloppuna julkaistiin erittäin tärkeä blogipostaus, joka jokaisen toimittajan pitäisi lukea. Siinä muistutetaan yhdestä olennaisesta asiasta:
“The world is fucking full of stories.
YOU DO NOT HAVE TO WRITE ALL OF THEM.
THE STORY, EVEN IF IT IS A GOOD STORY, IS NOT THE MOST IMPORTANT THING.”
Suurin osa toimittajista ei onneksi joudu koskaan tilanteeseen, jossa omat tahalliset teot aiheuttaisivat haastateltavan itsemurhan. Se vaatii kieltämättä aivan erityisen kusipäistä persoonallisuutta. Ja siinä vaiheessa kun toimittaja kirjoittaa viileän asiallisen jutun siitä, kuinka ajoi haastateltavansa itsemurhaan, se ei ole enää journalismia.
Caleb Hannan koki tarpeelliseksi paljastaa transnaisen transsukupuolisuuden, koska se oli hänen mielestään tärkeää hänen jutulleen – joka käsitteli golfmailaa. Hannanin mielestä Dr. V.:n transsukupuolisuus teki tästä “huijarin”, joka hänellä oli velvollisuus paljastaa.
Se, onko ihmisellä ollut syntyessään pimppi, pippeli, molemmat vai ei kumpaakaan on tämän yksityisasia, joka ei ole muille relevanttia eikä sitä kuulu julkisesti revitellä. Hannan erehtyi pahan kerran siitä kuka oli huijari. Huijari oli hän itse, joka väitti itseään toimittajaksi. Kiusaaminen ei ole journalismia.
Lehtijutuilla, kirjoilla ja muilla teksteillä voi toki olla muita vakavia seurauksia, vaikka kukaan ei tappaisikaan itseään.
P.S. Hiljattain oli eräs toinenkin paljon julkisuutta saanut, nettikiusaamiselta haiskahtanut keissi, jossa puolijulkkiksen elämää reposteltiin ja arvosteltiin mauttomasti isossa lehdessä, vaikka mitään ei sinänsä paljastettu (päinvastoin, “faktat” olivat vähän miten sattui). Tämän naisen “rikos” oli “väärin kuoleminen”.
Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat
Joskus oli vitsejä tyyliin “Yksi kolmesta kärsii ripulista. Loput nauttivat siitä.” Ei ehkä hervottoman hauskaa, mutta valaisee hyvin sanaa “kärsiä”, jota käytetään usein synonyymina sairastamiselle.
Ripulista varmaan kärsitäänkin (paitsi ehkä jos on ulostefetissi?). Samoin migreenistä, kroonisesta kivusta, oksentelusta sun muusta.
Sen sijaan monissa tilanteissa tämä sana on ongelmallinen, siinä missä “sairastaakin”. “N.N. kärsii Aspergerin syndroomasta” tai “sairastaa Aspergerin syndroomaa” on monen mielestä loukkaava ilmaus. Asperger löytyy kyllä sairausluokituksesta, mutta monen Asperger-ihmisen mielestä se on ominaisuus, eivätkä he siitä kärsi.
Eräs Googlen löytämistä “Asperger-kärsijöistä” on Steven Spielberg. En tiedä onko Spielbergillä oikeasti Asperger, mutta jos on, eiköhän siitä ole hänelle ollut enemmän hyötyä kuin “kärsimystä”.
Monet ovat myös sitä mieltä, että Downin syndroomaa ei sairasteta (vaikka ilmaus onkin vakiintunut), koska se ei ole sairaus. Tästä on joillain netin perhe/vauvafoorumeilla riidelty.
Downin syndroomaan liittyy toki monia liitännäissairauksia, kuten sydänviat ja kohonnut joidenkin autoimmuunisairauksien riski. Varmasti kuka tahansa Down-ihmisiä tunteva on kuitenkin sitä mieltä, että Downin syndroomasta ei “kärsitä”.
Kesä Kontulassa
J. Pekka Mäkelä tunnetaan paremmin scifiromaaneistaan, mutta Muurahaispuu ei ole scifiä, vaikka siinä slipstream-elementtejä onkin. Fyysikko Kari palaa Kontulaan siivoamaan lapsuudenkotiaan ennen Brysseliin muuttoa, sillä isä ei ole enää tulossa sairaalasta kotiin. Perhe ei ole ollut kaikkein onnellisin: Maiju-siskon lupaava viulistin ura katkesi ikävästi ja Sini-sisko katosi toimittuaan äidin omaishoitajana. Vaarilla ja isosedällä on epäilyttävä menneisyys sodan tiimellyksessä.
Kontulasta Kari löytää paljon lapsuutensa asioita, niin muistoja kuin konkreettisiakin, mukaan lukien koulukaveri Iriksen, johon hän aikoinaan oli ihastunut. Iris on kyllä vieläkin oikein viehättävä. Jotkut asiat eivät tosin ole niin kuin ne muisti ja toiset voivat tuoda ikäviä yllätyksiä.
Jokainen luku alkaa kuvitteellisilla Facebook-päivityksillä, jotka tuntuivat uskottavilta, mutta hieman tylsiltä ja turhilta. Muutenkin kirja on vahvasti mukana nykyhetkessä: siinä puhutaan mm. Ikuisen Vapun aukiosta sekä “hompansseista” (Hommaforumin käyttäjistä).
Mäkelälle tyypilliseen tapaan musiikki ja tiede ovat mukana, ihmissuhdesäätöjä riittää ja myös seksuaalisuutta, etenkin homoseksuaalisuutta käsitellään paljon. En vain ole koskaan oikein päässyt sisään näihin Mäkelän kirjojen säätöihin. Potentiaalisten ja (osittain) toteutuneiden ihmissuhteiden määrä tuntuu liian suurelta, varsinkin kun suhteet eivät yleensä ole niin olennaisia tarinalle.
Muurahaispuussa ei sinänsä tapahdu paljoa, se on pitkälti tunnelmointia, perhedraamaa, arkielämää, juttelevaa dialogia ja unia, jotka ovat juonen kannalta olennaisia. Tämä ei minua niin haitannut, mutta silti olisin kaivannut kirjalta suurempia yllätyksiä ja käänteitä sekä enemmän ratkaisuja sivujuoniin. Kirjassa on runsaasti kaikkea, ei välttämättä liikaa, mutta yksikään asia ei nouse kirjassa riittävän tärkeäksi.
Suomen sota- ja poliittinen historia näyttelee romaanissa melko isoa roolia, joten sitä voi suositella erityisesti niistä kiinnostuneille, sekä Kontulassa asuneille. Myös maahanmuuttokriittisyys-kriittisyys on vahvasti mukana.
Kirjakerhossa
Häpeämätön-romaanini on videoarvostelussa Nörttitytöt-blogin kirjakerhossa. Se sai kunnian olla ensimmäinen ruodittava teos.
Arvostelun yhteydessä on myös kilpailu, jossa voit voittaa romaanin itsellesi. Kilpailu on auki 31.1. asti.
Mitä mieltä olet kirja-arvosteluista tällaisessa formaatissa? Minusta konsepti on kiinnostava, vaikka yleisesti suosinkin kirjoitettua tekstiä esim. podcastien, videoblogausten tai reseptivideoiden sijaan.
Epäonnistumisia
Olen varsin tyytyväinen Ilmestykset-trilogiaani, mutta sen jälkeen romaanirintamalla on takunnut. Palsamoitu-romaanista ei koskaan tullut oikein itseäni miellyttävää, vaikka koelukijat siitä pitivät ja yhden mielestä se oli jopa parempi kuin Häpeämätön (joka on omasta mielestä ylivoimaisesti paras romaaneistani).
Nyt olen reilun kuukauden tuskaillut Elviiran editoinnin kanssa. Tuntui, että kirjoitin romaanin, jossa ei ole juonta, henkilöhahmoja eikä tunnelmaa. Aikamoinen saavutus. :-P Olen miettinyt pääni puhki, miksi/miten niin kävi, vieläpä 10. käsikirjoitukseni kanssa. Tämän blogipostauksen kirjoitin siksi, että kenties joku muu kamppailee samankaltaisen ongelman kanssa.
Onko kyse aivolisäkkeen vajaatoiminnasta, enkö yksinkertaisesti enää pysty kirjoittamaan yhtä hyvin kuin ennen? Sinänsä ihan mahdollinen selitys. Se ei tosin selitä, miksi kirjoitin juuri hyvän näytelmän, joka oli hauska, jossa oli eläväisiä henkilöitä ja varsin hyvä juonikin.
Luulen keksineeni, missä iso osa ongelmasta piilee. Päähenkilöt ovat liian tylsiä. Aikamoinen kolaus kirjoittajan egolle – sehän on kuin sanoisi, että olen itse tylsä. Minulla on paha tapa kirjoittaa “tavishenkilöitä”, joita tasapainotetaan räväkällä kaverilla tai kumppanilla. Joskus tämä toimii, usein ei.
Ilmestykset-trilogiasta Maria on ehdottomasti mielenkiintoinen tyyppi sekä persoonaltaan että elämältään. Makuuhaavojan Kai on tavallisempi ja hänen elämänsä vuoteenomana on tylsähköä, mutta elämänasenne, huumori ja rikas sisäinen maailma/mielikuvitus tekevät hänestäkin jännittävän.
Häpeämättömän Vesa on tavistyyppiä, mutta hänelläkin on mielenkiintoinen harrastus. Kirjan päähenkilö on tavallaan Vesa, tavallaan räväkkä Enna, tavallaan heidän kahden välinen suhteensa.
Palsamoidun Marjaana on liian tylsä. Melontaa harrastava opettaja ei kuulosta erityisen vaikuttavalta. Marjaanaa piinaa kiinnostava pelko ja hänen bestiksensä oli monella tapaa persoonallinen tyyppi, mutta pelko ei tule riittävästi esiin arjessa ja bestiskin on kuollut. Jes. Eräs Marjaanan oppilaista on tosi omaleimainen hahmo, mutta ei vaikuta juoneen tarpeeksi, vaikka monessa kohtauksessa onkin mukana.
Elviirassa on vähän sama juttu – päähenkilön Inarin transsukupuolisuus herättää kiinnostuksen, mutta muuten tämän bestis on jännittävämpi tyyppi. Persoonalliset päähenkilöt luovat tarinaa kuin itsestään, hyvänä esimerkkinä Häpeämättömän Enna, jolle voisi sattua ja tapahtua vaikkapa ruokakauppareissulla. Tavistyypille tuppaa tapahtumaan tavisjuttuja ja dialogista ja kuvailustakin tulee helposti puisevaa.
Miksi sitten olen kirjoittanut tällaisia tavallisia tallaajia? Ehkä taustalla on alitajuinen pelko siitä, että kirjoitan liian samanlaisen henkilön kuin joku aiemmista päähenkilöistäni. Päähenkilön harrastusten suhteen olen halunnut pysyä poissa videokuvaaja/piirtäjä/nauhoittaja/taiteilija-meiningistä, kun sitä tuli jo sen verran kirjoitettu. (Myös leffakässärini naispäähenkilö on taiteilija…) Myös (yli)vilkas mielikuvitus alkaa tuntua jo kuluneelta jutulta.
Saatan myös pelätä sitä, että henkilöstä tulee ärsyttävä. Atlaskehrääjä-omakustanneromaanini päähenkilö on ärsyttänyt monia (minkä tiesin hyvin jo kirjoitusvaiheessa). Mieheni ei tästä syystä suostunut lukemaan kirjaa loppuun.
Toisaalta koelukijani ärsyyntyi Elviiran päähenkilöstä. Liian mitäänsanomaton tyyppikin tympii, kun lukijat ovat tottuneet kaunokirjallisuudessa kohtaamaan kuolemattomia, unohtumattomia hahmoja, joilla on sekä herkullinen, erottuva persoona että kiehtova elämä ja tausta. Päähenkilön pitäisi myös olla riittävän aktiivinen toimija, ei vatvoja tai haahuilija.
Erveyskeskus-näytelmässä sain vetää hahmot täysillä yli, koska kyseessä oli absurdi komedia ja toisaalta näytelmän hahmoilta siedetään enemmän ärsyttävyyttä. Nämä henkilöt kirjoittivatkin sitten tarinaa villisti ja hersyvästi, vaikkakin pitkälti alkuperäisten suunnitelmien puitteissa.
Olen vakavasti miettinyt, dumpatako koko Elviira-kässäri, mutta toivon pystyväni ratkaisemaan ongelman vielä näin editointivaiheessa. Päähenkilö onkin keksinyt muuttaa tarinan kulkua tekemällä jännittävämmäksi joitain varsin kiinnostavia juttuja, jotka tuovat häneen syvyyttä. Pahistelua, jota lukijan on toisaalta helppo sympata. Tuntuu kyllä, että erikoisempia harrastuksia keksivä osa aivoissani on tyrehtynyt. :-P
Onko kellään muulla ollut samanlaisia ongelmia vai tarvonko yksin tässä suossa? Tai mitään vinkkejä aiheeseen liittyen?
Transnaisen tarina
John tajusi jo lapsena, että haluaisi olla tyttö. Hän kuuli transsukupuolisuudesta ja tajusi olevansa trans, vaikka yritti sen itseltään kieltää. Hän tiesi, ettei voisi puhua asiasta perheelleen – isä oli alkoholisoitunut kusipää, äiti homofoobinen – ja keksi erilaisia syitä siihen, miksei voinut olla trans tai miten hän “parantuisi” siitä.
Vaikea paniikkihäiriö ja masennus vaivasivat Johnia, mutta hän keksi aina syitä siihen, miksi ne eivät voineet johtua sukupuolesta. Hän löysi lohtua kansainvälisten radioasemien kuuntelusta, psykologian opinnoista ja Linda-vaimostaan. Identiteettiään hän ei kuitenkaan löytänyt.
Undercover Girl on Jill Davidsonin muistelma tytöstä, joka piili Johnin sisällä 40 vuotta, ennen kuin viisikymppisenä hän tuli kaapista vaimolleen 30 vuoden liiton jälkeen, ensin transvestiittinä ja myöhemmin transsukupuolisena. Linda suhtautui tyynesti: “I can’t believe you thought we would break up over this.” Tyttären reaktio oli lähinnä “OK, cool”.
Muutenkin Jillin transitio sujuu yllättävän mutkattomasti. Linda auttaa löytämään vaimonsa tyyliin sopivimmat vaatteet ja peruukit. Jillin “adoptoineet” appivanhemmat eivät ole juuri moksiskaan. Ystävät tukevat Jilliä ja moni on jopa innoissaan: “nythän me pääsemme puhumaan meikeistä ja vaatteista!”. Hammaslääkäri halaa kuullessaan uutisen ja laboratoriohoitaja lahjoittaa Jillille korvakorut. Jill säilyttää työpaikkansa arvostettuna koulupsykologina ilman suurempia ongelmia.
Jillin tarina sukupuolidysforian kanssa kamppailemisesta lienee melko tyypillinen, mutta hän on ollut erittäin onnekas saamansa kohtelun suhteen. Seattlen seutu on varsin liberaali paikka. Amerikkalaiset ovat kohteliaaseen tyyliinsä koko ajan kehumassa Jillin vaatteita, meikkiä ja koruja. (Vaikea kuvitella Suomessa ketään innostumassa siitä, että kaveri on trans, jotta pääsee juttelemaan meikeistä?)
Undercover Girl on e-kirjana julkaistu omakustannekirja, joka perustuu Jillin vain lähipiirin luettavana olevaan blogiin. Se on sinänsä hyvin kirjoitettu, mutta olisi kaivannut lyhentämistä ainakin 30 prosenttia. Jillin tapa listata esimerkiksi kaikki kirjan tilanteissa syödyt ruokalajit ja välipalat oudoksuttaa ja muutenkin kirja on välillä pitkäveteinen ja epäolennaisuuksiin keskittyvä. Toisaalta sitä luki kiinnostuneena eteenpäin ja tylsät kohdat oli helppo pomppia yli.
Myös se ihmetytti, ettei joistain asioista juuri puhuttu. Jill kirjoittaa esim. tyttärestään hyvin vähän, vaikka tämä tuntui suhtautuvan isänsä transsukupuolisuuteen hyvin mutkattomasti, jopa innostuneesti. Myös Lindasta olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Tärkeät ja pinnallisemmat ihmissuhteet ja nippelitieto saavat lähes saman verran huomiota.
Itse veikkaisin, että “puihin keskittymisen” taustalla on kirjoittajan (diagnosoimaton?) Asperger, tai itse ainakin sellaista veikkaan monien muidenkin seikkojen perusteella (mm. kiukuttelukohtaukset sekä lapsesta asti erottuva kävelytapa). Hyvin monet transsupuoliset ovat myös AS-ihmisiä, tuntemistani suurin osa.
Kirja on varsin avartava kuvaus sekä sukupuolidysforiasta että transition jälkeisestä elämästä. Monet kulttuuriset ja juridiset seikat eivät päde Suomessa, mutta toiset asiat ovat universaaleja. Hormonihoidot, karvojen poistaminen, puheterapia, psykoterapia, elekielen opetteleminen, vaatteiden etsiminen ja muu sopeutuminen naisen elämään ja identiteettiin on kuvattu tarkkaan sekä käytännön että emotionaalisella tasolla. Leikkaushoitoja Jill ei ainakaan kirjan aikana käynyt vielä läpi.
Suosittelen kirjaa transsukupuolisuudesta kiinnostuneille, oli kiinnostuksen kohde sitten enemmän “miksi?” tai “miten?”. Kirja vastaa hyvin molempiin. Jill on hyvin sympaattinen ja kirjan onnenhetket ovat usein todella koskettavia. Toisaalta se tekee selväksi hyvin myös sen, ettei kaikkien transitio suju yhtä ruusuisesti, sillä Jill kirjoittaa paljon myös esim. transihmisiin kohdistuneista viharikoksista.
Ja ainakin tämän kirjoitushetkellä kirja maksoi vain yhden dollarin.
