Archive for July, 2014
Voimauttavat muotiblogit
Muoti-, lifestyle- ja sisustusblogit eivät yleisesti ole mikään minun juttuni. Tykkään kauniista vaatteista ja estetiikasta ja olenhan kirjoittanut sisustuslehtiinkin, mutta oma käsitykseni näistä ei oikein osu yksiin useimpien alan blogien kanssa (esimerkiksi kokonaan valkoiset kämpät jne).
Toinen juttunsa on sitten näiden blogien muu maailma, kuten se, että otetaan itsestään sata erilaista kuvaa samoissa vaatteissa, vähän eri ilmeellä. Toisaalta jos minä vaivaudun siitä, että joku häpeilemättä esittelee itseään, niin kummassa päässä sitten on vika? Todennäköisesti vastaanottavassa.
Minä olen se, joka aina juoksee pois valokuvista, koska en yksinkertaisesti ole kuvauksellinen. Minulla on nesteturvotusta (onneksi paljon vähemmän kuin ennen), lihoin aikoinaan parissa kuukaudessa 20 kiloa ja vaikea hiustenlähtö. Ennen sitäkin jo olin aina kuvissa silmät kiinni ja suu auki tai muuten hölmösti.
Tuntuu uskomattomalta, että joku esittelee itseään kymmenin eri kuvin. Tältä minä näytän, tältä ja tältä ja tältä. Ja nämä ihmiset jatkavat sitä, vaikka aina joku trolli jaksaa kommentoida mälsästikin. Ehkä se ei ole huonolla tavalla uskomatonta. Joskus naiset eivät saaneet näkyä tai kuulua, nyt he näkyvät enemmän kuin koskaan.
Aloin miettiä aihetta enemmän törmätessäni hollantilaisen Annebethin pitämään feministiseen muotiblogiin. Hän kirjoitti siitä, miksi “trash” -tyyli, oli se sitten ylivedetyn barbiseksikästä kuten Jersey Shore tai merkillistä kuten Die Antwoord, on hänestä voimauttavaa. Klassisen kaunis Annebeth pukeutuu usein muotiblogeille tyypillisesti bleisereihin jne. Toisinaan hän sonnustautuu napapaitaan ja revittyihin sortseihin.
Suomessa on edelleen hyvin vähän vammaisblogeja, mutta nykyään varsin paljon vammaisten pitämiä muoti- ja lifestyleblogeja. Esimerkiksi neliraajahalvaantunut Jasmin Koskiranta piti Iltalehden sivuilla muotiblogia ja jatkaa omassa blogissaan. Rakkauspakkaus on pyörätuolia käyttävän Jasminen lifestyleblogi. Wilhelmiina’s Home on toisen pyörätuolin käyttäjän ja kroonisesta kivusta kärsivän Wilhelmiinan suosittu sisustusblogi (nyt kai vain kutsutuille?). Lisäksi tiedän useita syöpäpotilaita, joilla on lifestyletyyppinen blogi.
Blogeista tulee esiin monia tärkeitä asioita, kuten se, että vammaiset ovat vammaansa lukuunottamatta samanlaisia kuin muut, ja toisaalta kaikki omia yksilöitään, kaikilla oma tyylinsä ja kiinnostuksen kohteensa. Monella ei välttämättä ole koskaan ollut vammaisia kavereita, koska he kokevat (näkyvästi) vammaiset vaikeasti lähestyttävinä, ulkopuolisina, jopa pelottavina.
Moni pyörätuolin käyttäjä myös kokee, että näkyvä vamma tekee heistä ihmisten mielestä epänaisellisen tai epäseksikkään. Kivat vaatteet tai huolella tehty meikki menevät hukkaan, jos muiden katse hakeutuu vain pyöriin ja ensimmäinen ajatus on “voi kuinka kamalaa”.
Ehkä lifestyleblogaus onkin yksi modernien vammaisten voimauttamiskeino? Ja naisten yleisesti. Miesten pitämiin lifestyleblogeihin (jotka eivät keskity esim. ruokaan tai kuntoiluun) olen törmännyt aika vähän, vaikka niitäkin toki on.
Kirjallisia päivityksiä
Tänään aloitan olmen viikon kesälomani ja maanantaina karkaan suomeen, mutta sitä ennen vähän tilapäivityksiä.
Palsamoitu
Ilmestynee noin marraskuussa.
Elviira
Editoin nyt kuumeisesti, romaanin kohtalo selviää toivottavasti muutaman viikon sisään.
Adeno
Seuraava romaani on ihan kunnon scifiä. Alan kirjoittaa sitä NaNossa marraskuussa. Tarkoitus oli kirjoittaa sitä ennen siitä sekä näytelmä että leffakäsis, mutta saa nähdä onnistuuko kumpikaan.
Toxic Dreams
Leffakäsikseni ei päässyt jatkoon Nicholls-kilpailussa. Ei ihme, kilpailu on erittäin tiukka. Varmaan osallistun sillä ensi vuonna uudestaan.
Lastenkirja
Lastenkirjani ilmestyy näillä näkymin helmikuussa. Kuvittaja työstää omaa osuuttaan. Minun pitää vielä jossain vaiheessa editoida tekstiä.
Ruokakirja
Ilmestyy toivottavasti vielä tänä syksynä, mutta se on enemmän toisesta tekijästä kiinni.
Seuraava tietokirja
Kirjoitan tällaisen ehkä ensi vuonna.
LDN-kirja
Englanninkielisen lääketiedekirjan, johon olen kirjoittanut yhden luvun, piti ilmestyä jo jokin aika sitten. Luulen, että se viivästyy kevääseen asti, mutta voi olla, että ehtisi jo tänä vuonna ulos.
Marian ilmestykset -DVD
Minulle tämä on luvattu tulevan syksyllä, en tosin ole täysin vakuuttunut.
Häpeämätön-äänikirja
Lukija on aloittanut projektinsa. Toivottavasti tämä valmistuisi syyskuussa, mutta voi mennä pidempään.
Erveyskeskus
Ei pärjännyt näytelmäkilpailussa, joten tämä absurdi komedia etsii yhä esittäjää.
Makuuhaavoja-näytelmä
Editointi on jäänyt, kun pitikin yhtäkkiä editoida lisää Elviiraa. En tiedä milloin valmistuu, tai valmistuuko.
Novellit
En ole saanut yhtään varsinaista novellia valmiiksi syyskuun jälkeen, on ollut liikaa muuta. Kesken on ainakin kaksi.
Kirjoitin kaksi raapaletta viikonvaihteessa ja luulen, että toisen niistä laajennan jossain vaiheessa täysimittaiseksi novelliksi. Syksyn Ursulaankin pitäisi kirjoittaa. Minulla on myös kasapäin vanhoja novelleja, joita en ole ehtinyt lähettää mihinkään tai on lähetetty 1-2 paikkaan ja saatu hylky.
Runot
Kirjoitin vähän aikaa sitten monta runoa lyhyessä ajassa, nyt tahti on kiireen vuolksi hiljetynyt. Keskeneräisiä ja ideoita on kyllä huima määrä. Ei ole vielä tietoa kolmesta runosta, jotka lähetin kilpailuun.
Lehtijutut
Uusimmassa, tällä viikolla ilmestyneessä Gloria-lehdessä on kirjoittamani merellinen matkailujuttu. Muita ei ole nyt lähiaikoina tiedossa. Minun piti Suomen matkallani tehdä mielenkiintoista juttua, mutta se peruuntui kirjoituskohteen peruunnuttua. Pitäisi edelleen mennä sinne Köpikseenkin juttukeikalle.
Valaiden laulua
Jenny on musiikin opiskelija, joka muistelee valaiden laulua lapsuudestaan. Hän haluaisi käyttää sitä gradussaan. Valaat ja Jenny kiinnostavat myös ympäristöministeriössä töissä olevaa Jokkea, joka yhä haikailee Jennyn perään jo useita vuosia sitten loppuneen suhteen jäljiltä. He kävivät aikoinaan myös Norjassa katsomassa valaita.
Sekä Jenny että Jokke ottavat yhteyttä edelliseltä matkaltaan tuttuun biologi Hopeen, joka tutkii valaita. Jenny ei suostu ottamaan Jokkea mukaan uudelle Norjan-reissulleen, mutta Jokke päättää lähteä silti.
Saara Henrikssonin Moby Doll on mukava tietopaketti valaista, tosin huomattavasti kevyempi kuin Moby Dick. Itsekään en tiennyt, että jotkut valaslajit voivat elää reilusti yli 100-vuotiaiksi, kenties jopa 200. Kunnioitus näitä hienoja ja salaperäisiä eläimiä kohtaan tulee kirjassa hyvin läpi. Myös musiikki on vahvasti läsnä.
Moby Doll oli mukavaa luettavaa, mutta tarina tuntui turhan yllätyksettömältä. Dialogi olisi voinut olla parempaakin. En erityisesti pitänyt valaiden näkökulmasta kirjoitetuista osioista, vaikka ajatus olikin kiva. (Kirjan lukenut pikkusiskoni oli tästä samaa mieltä.)
Yleisesti tuntui, että kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta tyyli ei osunut aivan kohdalleen tähän lukijaan. Suunnitelmissani on silti joskus vielä lukea Saaran toinen romaani Linnunpainon. Kannattaa tutustua myös Saaran blogiin.
Palsamoitu tulee syksyllä
Palsamoitu-romaanini ilmestyminen syksyllä on nyt varmistunut, eli aika viime tinkaan meni. Yritän saada kansikuvaan himoitsemaani muumiokäärettä Metropolitan-museon kokoelmista, mutta voi olla, että lisenssille tulee liikaa hintaa (asiasta vastaava henkilö karkasi tietysti kesälomille kesken neuvotteluiden).
Tällaisen takakansitekstiluonnoksen kirjoitin, mutta varmaan muokkaan sitä vielä.
Kolmikymppisen Marjaanan intohimona on historia, etenkin muinainen Egypti. Se on pyörinyt hänen mielessään paljon viime kuukausina. Marjaana jäi sairaslomalle luokanopettajan työstään hänen parhaan ystävänsä, tulehduksellista rintasyöpää sairastaneen Paulan, kuoltua yllättäen. Kesäloman jälkeen odottaa paluu töihin.
Sitten Marjaanan maailma kääntyy päälaelleen. Jotkut asiat voivat pelottaa enemmän kuin kuolema.
En koskaan ajatellut, että kirjoittaisin romaaniin rintasyövästä. Siitä kirjoitetaan niin paljon muutenkin ja haluan kirjoittaa sellaisesta, mistä ei kirjoiteta (kts. blogini tunnuslause). Ennemmin vaikkapa haimasyövästä tai karsinoidikasvaimesta. Mutta tämä kirja halusi tulla kirjoitetuksi. Ja tulehduksellisesta rintasyövästä puhutaan kuitenkin vähän ja olen muutenkin koittanut saada kirjaan hieman erilaisen kulman.
Vähän jännittää. Kyseessä on romaani, joka ei taatusti miellytä kaikkia, eivät tietysti aiemmat kirjanikaan. Vaikka tässä on dramaattisia tapahtumia, se on aika pitkälle tunnelmointiromaani, ehkä vähän slice of life -henkinen. Ja varsin synkkä. Eivät muutkaan romaanini nyt ole mitään pinkkejä viihdekirjoja, mutta niihinkin verrattuna.
Seuraava romaanini on sitten taas aivan erilainen. Nyt pitäisi jatkaa editointia, mutta jopa meidän viileässä kämpässämme on vain niin kuuma… Tänään ja huomenna ulkona jopa 32C ja tulossa ehkä lämpimin yö tässä maassa koskaan.
Monivärinen kupla
Hassu sattuma. Olin ajatellut mm. Kallion seurakunnan inspiroimana, että kirjoittaisin blogipostauksen Kalliosta ja kalliolaisuudesta, mutta sitten päivää myöhemmin joku persu vei ideani ja vielä päivää myöhemmin aihe oli Hesarissa asti.
Kallio on kenties Suomen tunnetuin kaupunginosa. Se on klisee, ollut jo ties kuinka monta vuosikymmentä. Aikoinaan se yhdistyi erityisesti työväenluokkaan ja “Kallion kundeihin”. Sittemmin sen ovat vallanneet hipsterit ja vasemmistolaisuus on edelleen kova juttu. Tai siis punavihreys.
En ole koskaan asunut varsinaisessa Kalliossa, mutta melkein 24-vuotiaaksi asuin koko elämäni siellä hoodeilla. Alppiharju, Alppila, Kurvi/Sörnäinen (x 2), Puu-Vallilan aivan Sörkän puoleinen pää. Lapsuuteni leikin Brakulla ja Lennarissa (Lenininpuisto) – olin Valkaman päiväkodissa, jonka jo itsessään valtava piha yhtyi ihanan metsäiseen Lenininpuistoon, jossa saimme usein olla esimerkiksi piilosilla. Oi sitä viattomuuden aikaa, mehän olisimme voineet joutua vaikka mihin hukuksiin.
Opittuani lukemaan nelivuotiaana aloin pian käydä Kallion kirjastossa, jossa lojuin yläasteelle asti. Myöhemmin asuin lähempänä Vallilan kuin Kallion kirjastoa, mutta no, ei Vallilaa voi edes verrata.
Kahdeksanvuotisen peruskoulu-urani kävin Brakun vieressä Aleksis Kiven koulussa, joka aikanaan oli Pohjoismaiden suurin koulu. Siitä on jo kauan. Jossain vaiheessa minulle selvisi, että koululla oli hyvin huono maine hienommissa piireissä. En tiedä miksi, minusta se oli hyvä koulu. Ainakin minun aikoinani esimerkiksi kiusaamista oli hyvin vähän. Tajusin myös jossain vaiheessa, että Kurviakin pidettiin aika vaarallisena paikkana.
Peruskoulun jälkeen olin vuoden Kallion lukiossa, siinä runotyttöjen koulussa Torkkelinmäellä. Lukiolaisten vakkaripaikka oli ihanan värikäs ja kotikutoinen Kahvila Taikalamppu (jossa olen mm käynyt haastattelemassa Ilkka Alankoa vuonna 2009). 2000-luvun alkupuolella aloin hengata Alppipuiston psykebileissä, jotka minimalistisimmillaan tarkoittivat räkäistä ghettoblasteria, yleensä PA:ta huvimajassa ja viime vuosina jopa oikeita konserttilavoja ulkomaisille artisteille.
Kallio oli paikka, jossa pultsarit olivat läsnä kaikkialla, maassa saattoi lojua jos jonkinlaisia ruiskuja ja pilleripaketteja ja ollessamme ala-asteella seksityöliikenne oli sen verran vauhdikasta, että monilta luokkatovereiltani oli tiedusteltu hintatasoa.
Kallion kirkon muistan rumana, synkkänä rakennuksena, jonne meidät ET:läisetkin joskus pakotettiin puuduttavan masentaviin uskonnollisiin tapahtumiin, joissa laulettiin mollivoittoisia kappaleita (ei siis välttämättä edes virsiä, vaan muita laahaavia kappaleita).
Kalliossa kaikki eivät suinkaan ole punavihreitä. No, näkeehän sen niistä äänestystilastoistakin. Jos yli puolet äänestääkin punavihreitä, se vajaa puolet ei silti äänestä. Meidän naapurimme mielestä pultsarit olisi pitänyt laittaa pressun alle ja kaasua sisään. Perhetuttu hänestä tuli silti, kuten siitä lempeästä naispapista, vaikka äitini oli kommunistin lisäksi kiihkoateisti.
Onhan Kallion seudulla paljon hienoja paikkoja. Braku, Lennari/Alppari, Lintsi, Torkkelinmäki, “Chinatown”, Hakaniemen tori ja halli… Joukkoliikenne kulkee joka suuntaan, keskustaan on kävelymatka ja merikin on lähellä. Tietysti on myös Vaasanaukio eli Piritori, jonka itse tunnen vanhemmalla nimellä Ikuisen vapun aukio.
Kallion seutu on muuttunut minusta tosi hyvään suuntaan sen jälkeen kun muutin pois Suomesta vuonna 2010 (asuin siis 2008-2010 Pitäjänmäessä eli toisella puolella Helsinkiä, mutta kävin säännöllisesti Kalliossa päin). Sitä voisi kutsua gentrifikaatioksi tai hipsterifikaatioksi. Kaupunkitapahtumia, kulttuurikeskuksia, katutaidetta, luomuruokaa, kivoja kahviloita, kasvisravintoloita… Kalasatama ja ranta-alue muutenkin on kokenut täydellisen muodonmuutoksen.
Kallion seurakunta on myös yllättänyt minut, uskonnottoman, hyvin positiivisesti. En puhu vain pomppukirkosta, vaan monesta muustakin jutusta, joihin törmäsin kun aloin selvitellä seurakunnan nykytekemisiä. Enää tavoite ei selvästikään ole tylsistyttää ihmisiä kuoliaaksi.
Amsterdamissa on jotain samaa kuin Kalliossa. Tai riippuu keneltä kysyt. Persuvinkkelistä molemmat lienevät monikulttuuristen punavihermädättäjien muslimihuumeluolia. Kalliossa kulutetaan varmasti asukasta kohden paitsi moninkertaisesti alkoholia, myös moninkertaisesti kannabistuotteita. Kallio lienee selvästi liberaalimpi paikka kuin Amsterdam kokonaisuutena. En osaa sanoa, mikä olisi tämän kaupungin “Kallio”.
Asun kuitenkin mielelläni täällä, mutta jokaisella Suomen matkalla pyörin Kalliossa. Kierrokseen kuuluu mm. Punnitse ja Säästä, Ekolo, Saiturin Pörssi, Veganissimo, usein myös Kallion kirjasto, Vii Voan, falafelpaikka Fafa’s, kasvisravintolat Soi Soi ja Silvoplee, kesällä Hakaniemen tori. Tietysti seudulla asuvat kaverit.
Eiköhän kaikille vasemmistoliberaaleille kalliolaisille ole selvää, että koko maailma, koko Suomi tai edes koko Helsinki ei jaa heidän asenteitaan. Paremmin he minusta sen ymmärtävät kuin monet persut sen, että he eivät edusta koko kansaa tai edes valtaosaa siitä. Sehän nimenomaan kuuluu liberaaliuteen, että kunnioitetaan erilaista – ja muilta odotetaan samaa.
P.S. Kun etsin kuvitusta tähän postaukseen, en löytänyt kymmenien tuhansien kuvieni arkistoista muuta kuin parit ulkobileet, syksyisen Töölönlahden, öisen Suvilahden ja Lintsin valokarnevaalin, digitaalisena ainakaan. Näistäkin kuvista toinen on otettu Suomesta muuton jälkeen, toinen kuukautta ennen. Tyypillistä. Omaa asuinseutuaan ei kuvaa yhtään samalla lailla kuin muita paikkoja. Pitäjänmäestä on kyllä kuvia, koska se oli minulle uusi paikka.
Johdatus eläinfilosofiaan
Johdatus eläinfilosofiaan sisältää useiden alan johtavien ajattelijoiden esseitä käännettynä suomeksi. Kirja on jaettu aiheen mukaan useisiin eri osiin ja kaikissa on kirjan toimittajan, Suomen tunnetuimman eläinfilosofin Elisa Aaltolan johdanto, jossa hän summaa ja selostaa osan sisältöä.
Kirja on rakenteeltaan ja muodoltaan hyvin selkeä ja lukijaystävällinen. Jotkut esseet ovat hyvin helppolukuisia, toiset ovat aika raskaita ja niitä lukiessa on hyötyä, jos tuntee filosofian käsitteitä. (Joskus aikanaan luin paljon filosofiaa, mutta siitä on jo yli 10 vuotta.) Esimerkiksi Derridaa käsittelevä essee kissan katseineen meni minulta osittain yli hilseen, vasta myöhemmän tiivistelmän myötä tajusin paremmin sen pointin.
Kirja on nimenomaan eläinfilosofiaa ja niinpä pääpaino on yleisellä, melko abstraktilla pohdinnalla, miten eläimiä tulee kohdella ja ennen kaikkea miksi. Perinteiset eläinfilosofit kuten Oikeutta eläimille -kirjan kirjoittanut Peter Singer olivat utilitaristeja, eli kokonaiskärsimyksen määrä maailmassa pitää minimoida ja hyvien asioiden määrä maksimoida. Periaatteessa ihan hyvä lähtökohta, mutta siinä on ongelmansa, joita muut kirjoittajat yrittävät ratkoa erilaisilla lähtökohdilla kuten oikeusteoria.
Kirjassa pohditaan myös esimerkiksi sitä, mitä eroa on eläinaktivismilla ja luonnonsuojelulla – joidenkin ajattelijoiden mielestä kun niiden tavoitteet ovat joissain asioissa jopa päinvastaiset (koska luonnonsuojelussa pidetään tärkeänä myös elottomia kohteita, kuten esimerkiksi vesistöt), tosin heistä osa on sittemmin muuttanut mielensä.
Eräs kirjan osioista käsittelee ekofeminismiä eli ajatusta siitä, että eläinten sorto on pitkälle samankaltainen ilmiö kuin naisten sorto. Siitä löytyi myös eräs kirjan mielenkiintoisimmista ja konkreettisimmista teksteistä. Erityisen kiinnostavia olivat myös Gary L. Francionen teksti Eläinsuojelu ja eläinten moraalinen arvo ja Cora Diamondin essee Lihan ja ihmisten syömisestä.
Kirjan viimeinen essee Kohtaamisia eläinten mielten kanssa on kuitenkin ylivoimaisesti paras. Siinä missä muut tekstit pohtivat eläimiä ja eläimen ja ihmisten suhdetta pitkälti abstraktioiden ja teorioiden pohjalta, kertoo Barbara Smuts huikeassa tekstissään millaista on elää paviaanina paviaanilaumassa – hän on nimittäin kokeillut sitä.
Smuts näkee eläimet yksilöinä, henkilöinä ja pääsee niiden kanssa varsin syvälliseen yhteyteen. Hyvin ajatuksia herättävä teksti. Se oli myös siinä mielessä mielenkiintoinen, että siinä käsitellään paviaaneja, jotka nähdään selvästi alempitasoisina eläiminä kuin ihmisapinat.
Tämä kirja pitäisi melkein olla pakollista luettavaa esim. lukiossa.
Tuntemattomat saamelaiset
Eilisen Hesarissa oli juttu saamelaisten suomalaisista vaimoista. Ihan hyvä artikkeli, ei siinä mitään. Luin sen mielenkiinnolla, tiedänhän saamelaisista useimpien suomalaisten tapaan liian vähän. Suurella osalla suomalaisista pääsee unohtumaan, että Suomessakin asuu alkuperäiskansoja (eikä Suomi ole vieläkään ratifioinut ILO-sopimusta, vaikka syksyllä onkin tarkoitus siihen vihdoin päästä).
Vähemmistöjä käsittelevät artikkelit eivät kuitenkaan synny tyhjiöön. Esimerkiksi vammaisten seksuaalisuus on tärkeä asia, mutta jos se olisi jotakuinkin ainoa vammaisuudesta valtamediaan nouseva osa-alue, tuntuisi se aika kummalliselta. Eikö saamelaisuus ole kiinnostavaa kuin suomalaisuuden kautta?
Saamelaisjutusta tuli minulle mieleen hieman “noble savage” -stereotyyppi siksi, kun emme lukijoina tiedä saamelaisten kulttuurista muuten paljoakaan. Artikkeli antaa saamelaisista kuvan sosiaalisina, leppoisina ihmisinä, joille luonto ja käsityöt ovat tärkeitä – varmasti pitkälti totta. Eksotiikkaa on ripoteltu sekaan esimerkiksi poronaivokakun muodossa.
Suurelle osalle suomalaisista saamelaiset tuonevat mieleen lähinnä neljäntuulenlakin ja rasistiset Pulttibois-parodiahahmot, viime vuosina myös Märät säpikkäät -TV-sarjan. Saamelaiskäräjät ja saamenkieliset uutiset ovat ainakin konseptina tuttuja monille. Saamelaisten kulttuurista tiedetään yleisesti vähän, jos ei lasketa poronhoitoa. Keille he ovat sukua etnisesti ja kielellisesti, milloin on saamelaisten kansallispäivä? Harva osaisi vastata.
Voi hyvin olla, että pohjoisen lehdistö käsittelee saamelaisasioita enemmän. En ole koskaan lukenut vaikkapa Lapin Kansaa. Pohjois-Suomessa saamelaisasiat ovat relevantimpia, mutta ei se tarkoita, että etelässä ne voi unohtaa. Jopa kymmenesosa Suomen saamelaisista asuu Helsingissä.
Tasa-arvoisen avioliiton vastustajat syrjinnän kohteena
Tämä ei ole blogipostaus tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä on postaus joistain kommenteista, joita siinä käsittelevässä keskustelussa on esitetty. Tai siis yhdestä toistuvasta kommentista.
Olen usealla kommenttipalstalla (eri lehdet ja Yle) törmännyt ajatukseen, että homoja ei syrjitä, vaan tasa-arvoisen avioliittolain vastustajia syrjitään. Anteeksi mitä?
Tämä on tyypillinen etuoikeutetun höpönassun kommentti (katso myös VTKHM-bingo). Oikeasti vähemmistöjä ei syrjitä, vaan minua syrjitään. Jos joku muu ihmisryhmä saa jotain, mitä minulla jo on, se on huutava vääryys!
Ihan vinkkinä: sillä ei ole mitään tekemistä syrjinnän kanssa, että huonosti argumentoitua mielipidettä kritisoidaan. Se on osa demokraattista yhteiskuntaa, että jos käytätte sananvapauttanne, sanomisianne saatetaan kritisoida.
Mutta toki on mahdollista, että olen käsittänyt asian väärin. Ehkä tasa-arvoisen avioliittolain vastustajia ja muita homofoobikkoja tosiaan syrjitään.
Heidän elämänsä kuvitellaan pyörivän seksin ympärillä ja heille esitetään sopimattomia kysymyksiä sukupuolielämästä. Heille on lukuisia haukkumatermejä, joita saatetaan nöyryyttämismielessä käyttää myös muista ihmisistä.
Heihin törmää harvoin kirjoissa ja elokuvissa, Hollywood-elokuvissa ei juuri koskaan. Silloin kun he ovat saaneet roolin, se on yleensä pieni ja stereotyyppinen.
He eivät usein uskalla mainita puolisostaan työpaikalla. Heidän kyvykkyyttään vanhemmuuteen voidaan arvostella julkisesti. Suku saattaa hylätä heidät.
Monissa paikoissa he eivät uskalla liikkua puolisonsa kanssa yhdessä. Venäjällä heidät voitaisiin jopa pidättää siitä, mutta joissain paikoissa Suomessakin se on liian vaarallista. Joissain maissa heidät voidaan tuomita kuolemaan
Heille huudellaan, heitä häiriköidään, pahoinpidellään ja jopa murhataan raa’asti. Joissain musiikkigenreissä tehdään kappaleita, joissa käsketään tappamaan heitä. He päätyvät tavallista useammin kodittomiksi ja yrittävät poikkeuksellisen usein itsemurhaa.
He eivät saa mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa ja halutessaan hankkia tämän kanssa lapsia.
Pahoittelut siis teille, tasa-arvoisen avioliiton vastustajat, että yhteiskunta näin julmasti syrjii teitä.
Jännärin äärellä
Olen nyt editoimassa uudelleen Elviiraa. Eräs kustantaja tykästyi alkupuoleen kovasti, mutta haluaisi loppupuolesta jännärimäisemmän. Hänestä olen nimittäin kirjoittanut jännärin. Jopas jotakin. Alun perin Elviirasta piti tulla lähinnä scifiä.
Tässä sitä sitten tarvotaan suossa. Olen kyllä saanut jonkinlaisen vision vision, millaisia muutoksia joudun tekemään, sillä kovin konkreettisia ohjeita ei annettu. Nyt toivon, että visio kantaa. Onneksi on opas, jonka olen lukenut jo aiemminkin – se tosin saa koko homman vaikuttamaan vain hankalammalta.
Useampi kohtaus on saanut kenkää romaanista, joka jo aiemmin oli surullisenkuuluisa siitä, että kaikista kymmenestä romaanistani olen poistanut siitä ylivoimaisesti eniten. Poistotiedostoa on nyt 12 000 sanaa ja joskus mietin, että jääköhän kirjaan lopulta mitään jäljelle. No, kirjoitin vielä yhden ihan uuden kohtauksen ja pituus on nyt noin 49 000 sanaa, ei nyt mikään aivan tynkä kuitenkaan. Lukuja on nyt jännästi kaksi enemmän.
Varsinkin kokonaan uusien kohtausten kirjoittaminen teokseen, joka mielessäni on jo ikään kuin valmis (vaikka eihän se nyt mitenkään tavatonta toki ole, että kustantaja moisia muutoksia toivoo) ja ollut jo jonkin aikaa telakalla, tuntuu vähän samalta kuin näytelmien kirjoittaminen omista romaaneistaan: kuin kirjoittaisi fanficia omista teksteistään.
Toivottavasti kustantaja on tyytyväinen muutoksiin, kun viimeistään reilun kuukauden päästä saan ne valmiiksi. Jos tämä paketti julkaistaan, aiemmat koelukijatkin voivat sitä sitten mielenkiinnolla lukea, kun eivät enää tiedä, mitä tapahtuu. ;-P (Olen kyllä muuttanut loppupuolta jonkin verran jo koelukijoiden jälkeen ja ennen kustantamoihin lähettämistä.)
Ehkä tässä voi nyt myös mainita, kun nimet ovat paperissa, että se aiemmin mainittu ensi ~helmikuussa ilmestyvä tekele on lasten kuvakirja. Sain eilen nähdä kuvittajan tekemän mock-upin eli tikku-ukkoversion ja näytti tosi kivalta!
