Archive for September, 2014
Rakkautta ennen kuolemaa
The Fault In Our Stars (Tähtiin kirjoitettu virhe) on menestysnuortenkirjaan perustuva menestysnuortenelokuva. Se kertoo kahdesta syöpäsairaasta nuoresta jotka rakastuvat. Minullahan on syöpäaiheinen leffakäsis, jossa harmikseni on myös poika, jolta amputoidaan jalka syövän takia, niin pitihän tämä katsoa.
Onneksi leffoissa ei ole juuri mitään muuta samaa (paitsi miksi helkutissa tässäkin leffassa pojan piti pelata koripalloa?!), esim. päähenkilöiden persoonat ja kemiat ovat täysin erilaiset ja historiallinen osuus puuttuu.
Välillä mennään siirapin ja hempeilyn puolelle, mutta enimmäkseen leffa on riittävän sarkastinen, jotta se ei muutu aivan ällöttäväksi (ja siis kyllähän oikeakin teinirakkaus on usein aika ällöä katsella). Pääosien Hazelin ja Gusin esittäjät ovat karismaattisia, mutta eivät liian nukkeja.
Elokuvassa oli monia aidonoloisia asioita, varsinkin Hollywood-leffaksi. Etenkin Gusin ajoittainen epävarmuus – eihän Hollywoodissa mies voi olla epävarma. Tykkäsin myös siitä, että kusipää saa pysyä kusipäänä, eikä ihmeellisesti muutu paremmaksi ihmiseksi (vaikka osoittautuukin arveltua ihmismäisemmäksi).
Elokuvassa ei mässäilty hiustenlähdöllä tai laihtumisella, mikä on jees, mutta toisaalta kaikki syöpäpotilaat näyttivät varsin hyvävointisilta, yksi kiintiökalju taisi olla. Kenelläkään ei ollut kortisonipöhönaamaa tai muuta epäfantsua. Hazel käytti jatkuvasti happiviiksiä, mutta jos otti ne pois, ei muuttunut koskaan syanoottiseksi, vaikka häntä alkoikin heikottaa. Mitään sivuvaikutuksia hänellä ei näyttänyt olevan täsmälääkkeestään. Sairaus melkein pilasi monta tärkeää hetkeä, mutta ei koskaan kuitenkaan.
Minusta Gusin syöpätyypin etenemisen kuvaus ei ollut aivan uskottavaa, se olisi sopinut paremmin muihin syöpiin. Näinkö ihan omiani vai saiko Gus doksorubisiinia tipassa …kotonaan? Mitä ihmettä. Sehän on kovan luokan solunsalpaaja, anafylaksiariskit sun muut.
Toinen syy miksi katsoin elokuvan oli, että siinä matkustettiin Amsterdamiin. Pitihän se nähdä. Kaupungin kuvaus oli aika perinteistä. Sähköpostiviestissä mainittiin minusta hotellin nimeksi De Filosoof. Innostuin, että hei, tiedän tuon hotellin, isäni on yöpynyt siellä. Sitten siinä mentiin kuitenkin ihan toiseen hotelliin noin puolen kilometrin päässä?
Yksi leffan koskettavimmista kohtauksista oli se, missä Hazel keskusteli äitinsä kanssa siitä, miltä äidistä tulee tuntumaan menettää hänet. Tällaisia on harvoin nähty elokuvissa ja tosielämässäkin se on monille liian vaikea keskustelu.
Leffasta on sanottu, että usein koko teatteri itkee sen jälkeen. Elokuva on toki surullinen, mutta ei kuitenkaan läheskään yhtä surullinen kuin vaikkapa Wit, tai etenkin siinä oleva maailman surullisin kohtaus, jossa Emma Thompsonin hahmo sairastaa munasarjasyöpää ja hänen vanha opettajansa lukee hänelle lastenkirjaa.
Kirjojen voimalla
Mitä minulle kuuluu, sitä on kyselty. No kirjoja kuuluu, kuinkas muuten. Välillä on ollut hyvin raskasta, mutta sen jaksaa kun ajattelee vain kirjoja ja kirjoittamista. En ole pystynyt nyt juuri kirjoittamaan, mutta seuraavan puolen vuoden sisällä minulta on tulossa neljä kirjaa. Yksi niistä muuten julkistettiin hiljattain kustantajan sivuilla:
Haavisto, Maija: Seeprakoiran seikkailut. Kuvitettu satukirja. Annika, Saara ja Janne innostuvat kesälomalla videokuvauksesta. Pääroolin saa pian perheen Veijo-koira, josta kekseliäät lapset puvustavat ensin lohikäärmeen ja sitten seepran. Vaan mitä käy, kun seepra karkaa? Seeprakoiran seikkailut on ilkikurinen ja yllätyksellinen 16-sivuinen kuvakirja, joka on suunnattu noin 4-6-vuotiaille. Kirjan kuvittaa Aura Ijäs.
Onhan siitä kasvuhormonista ollut hyötyä, vaikka ei niin paljon kuin toivoin. Välissä oli outo monen viikon paha hypoglykemia, mutta se johtui ainakin osittain kasviperäisestä EPA/DHA-valmisteesta (kalaöljyä vastaava tuote), jonka jouduin lopettamaan.
Tuon pahimman hypoglykemian aikana en pystynyt kunnolla puhumaan englantia tai hollantia, se oli tosi ärsyttävää. Onneksi pystyin puhumaan suomea ja kirjoittamaan myös englantia (siis silloin kun siihen riitti voimia eli aika pienen osan ajasta) – paitsi en käsin. Käsin kirjoittamisesta ei tullut mitään, kirjaimista tuli pelkkä suhrua. Sitä taitoa en onneksi juuri koskaan tarvitse.
Sitä seuranneen lyhyen paremman vaiheen jälkeen näyttää vaihteeksi tulleen pysyviä elinvaurioita ja kunto on taas surkea. Mikä siinä on, ettei kroppa vain enää suostu pysymään siedettävässä kunnossa?
Olen taas innostunut nootroopeista sun muista ja minulla on pitkä rivi erilaisia mömmöjä, joita kokeilla ennen NaNoa. Niasiiniamidiribosidi, metyleenisini, uridiini, sulbutiamiini ja CILTEP ainakin. Toivottavasti edes jokin auttaisi vähän. Uupumusta lievittävät tropit tehoavat aina max kuukauden, mutta sekin on parempi kuin mitään, ja kognitiota parantavat voivat toimia vuosiakin. Haluan irti kaikki tehot mitä näistä aivoista lähtee.
Hiustenlähtö paheni vähän aikaa sitten, en ole varma miksi, vaikka nyt näyttää taas olevan “normalisoitumassa”. Inhottaa mennä edes ulos tällä karsealla sottatukalla. Valokuvissa kutrit saa vielä sentään suittua jotenkin fiksun näköiseksi, tai ainakin toivon, kun olin hiljattain lehtikuvauksessa.
Tai sitten ei, koska minua kuvattiin myös yhdelle Hollannin suosituimmista valokuvasivustoista (yli 300 000 tykkäystä Facebookissa), mutta kuvia ei ilmeisesti koskaan julkaistu. Olin niin iloinen kun minua oikein haluttiin kuvata ja olin vielä lempimekossani. Oi miten hivelee itsetuntoa. Olet kuvauksellinen, ei kun et olekaan.
Mutta koetan keskittyä kirjoittamiseen enkä karmeaan kuontalooni, josta tuskin saa inhimillisen näköistä ainakaan ennen vuotta 2022. (Jo tuon numeron ajatteleminen on masentavaa.) Kesken/intensiivisessä suunnitteluvaiheessa on kolme tekstiä, joista yhdessä aiheena enterovirukset, toisessa adenovirukset ja kolmannessa kasarirock – virus sekin kuten eräs tuttu sanoi. Kaksi teksteistä sijoittuu 80-luvulle, yksi tulevaisuuteen.
Ja olen muuten sittenkin taas Suomessa Helsingin kirjamessuilla, varmaan myös varjokirjamessuilla. Minulta on kuusi kirjaa myöhästynyt kirjamessuilta, Palsamoidun pitäisi ehtiä reilusti.
Niljakas nykymaailma
Vaihteeksi runokirja-arvostelu, kun huvitti sellainen kirjoittaa. Minulla on kaikki Yrjänän viisi runokirjaa, yhdessä ne muodostava melkein kolmasosan runokirjakokoelmastani. Angelus on jossain määrin erilainen kuin edeltäjänsä.
Yrjänän kieltä pidetään usein vaikeaselkoisena, mutta monissa Angeluksen runoissa ei ole mitään “tajuttavaa”. Se on kirja nykymaailmasta – Matti ja Teppo esiintyvät peräti kahdessa runossa – squirtbukkakelepakoista, fraktaaleista ja kapitalisteista. Räkäinen, visvainen ja rujo kokoelma, joka ei juuri lähde peittelemään yhteiskunta- ja mediakritiikkiään.
Toki CMX:n musiikistakin tutut uskonnolliset ja mytologian vertauskuvat, historia, mystiikka ja erotiikka ovat tässäkin läsnä. Myös Angeluksesta löytyy kauniita sanoja, visionäärisiä unia, monikerroksisia metaforia ja intertekstuaalisuutta. Välillä katsotaan omaan itseen, pieniin asioihin lähellä. Niistä muodostuu kontrasti: yhdessä runossa kansanmurhaa, toisessa kotipihan karhunvatukkapensaita.
Ja kun katselen television puhuvia irtopäitä
koko piilotettujen toiveiden hylkyaukkoa,
söpöjä vampyyreja ja lipeviä valtiomiehiä,
jumalaisia popikoneja, jotka pumppaavat minut täyteen
omaa mätää olemistani
vaivun yhä syvemmälle lihaani, ja
siellä se on kaikki in plain view to seeMe olemme tämän panoptikonin ryysyköyhälistö,
joka diggaa tanssia, laulaa ja syödä
tampata käsiä yhteen kun joku putoaaJos löytäisi ohjaamon
se olisi tyhjä
nurkassa ehkä lojuisi joku kuolaava imbesilli
jyrsimässä viimeistä kädentynkäänsä
Kirjasta jää sellainen tunne, että se olisi kaivannut enemmän editointia/kustannustoimittamista. Toki se on rosoisempi ja raa’empi kuin Yrjänän muut teokset, mutta pelkästään väärinkirjoitettuja sanoja (tuskin ainakaan kaikki tarkoituksella) löytyi monta. Muutenkin tuli useasti sellainen tunne, että kirjasta olisi saanut paremmankin.
P.S. Kansikuva puuttuu, koska en saa näin lyhyeen postaukseen noin pitkää blockquotea ja kuvaa ilman, että leiska menee itsensä kanssa solmuun.
Kalaisia limerikkejä
Sain eilen Marja Leenalta blogeissa kiertävän limerikkihaasteen. Vaikka olen monenlaisia runomuotoja kokeillut viimeisen 25 vuoden aikana, limerikistä en ole ihan varma. (Olen kyllä työn puolesta taannoin etsinyt, ja löytänyt, verkosta masturbointia käsitteleviä suomenkielisiä limerikkejä.) Huumoria osaan kyllä suoltaa aina, välillä saatetaan mennä ehkä mauttomuuksienkin puolelle. Pahoittelen.
Anapestiä näissä ei ole noudatettu ja toisen runon rytmi on muutenkin vähän all over the place, mutta muuten olen tiukempi limerikkien suhteen. Paikkakunnanhan pitäisi olla ensimmäisen rivin viimeisenä.
Disclaimer: En ole ikinä asunut Turussa enkä Tampereella enkä syö kalaa (jonka esiintyminen molemmissa runoissa ei ole tahallista). Yhteydet todellisiin henkilöihin ja paikkoihin ovat sattumaa. Tiedän myös, että kaalikeittotyyppi ei ollut persu.
Haastan SusuPetalin, Lukuhoukan ja Pienempi kuin kolmen.
Runojen alla itse haasteen teksti.
Kaikki Turusta
Suomessa on Suomen Turku,
tuomiokirkossa pauhaa urku.
Vaan vaara vaanii: voi Turku palaa,
ei Aurajoestakaan nouse kalaa,
nälissään joutuu Heseen, voi surku.
Ei enää kaalikeittoa
Kaupunginvaltuusto Tampereen
päätti delfiinit vapauttaa mereen.
“Ei hukkaan saa heittää hyvää kalaa!”
huusi persu. “Mä siitä teen iltapalaa,
kasvisruokapäivän vaihdan vereen!”
L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:
1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:”Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)
(Maijan huomautus: oikeasti kaupungin pitäisi tosiaan olla rivin viimeisenä.)
2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.
3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)
4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.
5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.
Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka – siihen saakka annetaan runosuonen virrata!
Haasteen käynnisti Opuscolo.
Aivan kuin kaikki muutkin
Eräs tämän kesän isoimpia inspiraatiotarinoita on ollut vammainen maanviljelijä Chris. Tämä on tosin hieman erilainen kuin tyypilliset crispiraatiotarinat, joissa pyörätuolin käyttäjä valmistuu lukiosta tai yliopistosta (uskomatonta, pyörätuoli ei tuhonnutkaan aivotoimintaa täysin), syövän sairastanut kiipesi vuorelle, vammainen löysi (gasp) elämänkumppanin tai sokea keräsi koirankakkaa maasta.
Chrisillä ei ole käsiä tai jalkoja, ainakaan niiden tavanomaisessa merkityksessä, vaan eräänlaiset tyngät. Siinä ei olisi mitään ihmeellistä, että tällainen ihminen olisi arkkitehti, psykologi tai muusikko, mutta on ihan oikeasti hämmentävää, että hän pystyy tekemään fyysisesti raskasta, vaativaa ja monipuolista työtä (videolta selviää miten). Chrisistä se tosin tuskin on erityisen hämmentävää, hänelle se on vain arkielämää.
Brasilialainen Claudio Vieira de Oliveira on haalinut lehtien palstatilaa ehkä enemmän friikkisirkusaspektin kuin saavutustensa vuoksi. Hän on “mies, joka syntyi pää ylösalaisin“. Lisäksi hänen nivelensä ovat käytännössä liikkumattomat, eli hän ei pysty juuri käyttämään raajojaan. Claudion syntymän jälkeen lääkärit sanoivat hänen äidilleen, ettei tällaista lasta kannattaisi edes syöttää. Nykyään hän on ammatiltaan kirjanpitäjä ja inspiraatiopuhuja.
Mikä näitä kahta miestä sitten yhdistää? Molemmat ovat haastatteluissa sanoneet, että heidän vanhempansa ovat kohdelleet heitä tismalleen samalla lailla kuin heidän vammattomia sisaruksiaan tai kuten olisivat kohdelleet häntä vammattomana. Molemmat kokevat itsensä normaaleiksi, koska heidän on annettu olla sellaisia.
Rajansa toki kaikella. Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi pystyä samaan. Jotkut vammaiset haluavat esimerkiksi kävellä tai liikkua kävelynomaisesti, vaikka se olisi heille raskasta, vaikeaa, hidasta ja/tai kivuliasta. Toiset käyttävät mieluummin pyörätuolia. Kumpikaan ei ole parempi tai huonompi valinta, jos sen tekee ihminen itse.
Olen lukenut vanhemmista, jotka ovat kieltäneet lapsensa vammaisuuden jopa niin pahasti, että ovat kieltäytyneet rakentamaan kotiinsa pyörätuoliramppeja. Näiden ihmisten tapauksissa tuskin on kyse kieltämisestä vaan siitä, että lapsille on haluttu tarjota samanlaiset lähtökohdat kuin muillekin. Usein se tosiaan on yhteiskunta ja ympäristö, joka vammauttaa vammaisen.
Toinen maailma silmien takana
En yleensä lue nuortenkirjoja enkä fantasiaa. Scifistä pidän (alagenrestä riippuen), mutta fantasia ei ole minun juttuni.
Otherbound on kuitenkin, paitsi kaverini Corinne Duyvisin (josta olen tehnyt myös lehtijutun ja ottanut promokuvia hänelle) kehuttu ja paljon huomiota saanut esikoisromaani, enemmän tai vähemmän cripficiä. Myös muut vähemmistöt ovat siinä merkittävässä roolissa.
Päähenkilöinä on köyhä jalka-amputoitu ja epileptikoksi diagnosoitu latinopoika Nolan sekä viittomakielellä kommunikoiva biseksuaali palvelustyttö Amara. Kirjaa kerrotaan sekä Nolanin että Amaran näkökulmasta, osittain omissa luvuissaan, osittain sekaisin, eri kirjasimilla erotettuna. Tämä toimi hyvin.
Todellisuudessa Nolanilla ei ole epilepsiaa, vaan aina sulkiessaan silmänsä hän siirtyy Amaran maailmaan. Tämä aiheuttaa paljon ongelmia ja pari kertaa Nolan vajoaa jopa koomaan. Koulunkäynnistä ei tule mitään.
Vuosien ajan Nolan elää Amaran kehossa osan ajasta ilman, että tyttö tietää siitä mitään, mutta lopulta hän oppii ohjaamaan Amaraa. Amara on maanpaossa elävän kirotun prinsessa Cillan suojelija, koska hän pystyy parantamaan omat vammansa, mistä on tämän kirouksen kannalta yllättävä hyöty.
Lopulta vammaisuus on kirjassa minusta aika pienessä roolissa. Nolanin epilepsia ei tosiaan ole epilepsia ja jalkaproteesilla on vähän käytännön relevanssia. Amara on teknisesti vammainen, koska häneltä on lapsena leikattu kieli, mutta koska näin tehdään palvelustytöille aina hänen maailmassaan, se tuntuu enemmän luokka-asialta kuin vammaisasialta.
Yhteiskuntaluokka on vähemmistöasioista se, joka kirjassa näkyy parhaiten. Nolanin Arizonassa asuva perhe on köyhä ja äiti ottaa Nolanilta salaa uuden työpaikan, jotta heillä olisi varaa maksaa pojan kalliit epilepsialääkkeet. Amara taas edustaa palvelijana alhaista kastia. Tavallaan hän on Cillan kaveri, tavallaan se on ajatuksenakin mahdoton.
Kirja tempaa mukaansa kuten kuuluukin. Cory kirjoittaa myös kauhua ja välillä mukana on aika häijyjäkin kohtauksia. Pakomatkaa, piilottelua, taisteluita, menoa ja meininkiä. Cory hallitsee kuitenkin rytmityksen ja hengähtääkin saa juuri sopivasti. Hän kirjoittaa taitavasti eikä juoni ole kovin ennalta-arvattava – silloin kun luulee että se tulee olemaan, onkin väärässä.
Itseäni kuitenkin häiritsi kirjan maaginen ympäristö – sellainen ei vain ole minun juttuni. Taikuus on Amaran kotimaassa Dunelandsissa hyvin monimutkainen juttu. Maageja, kirouksia, alttareita, taikatatuointeja, ankkureita, pysäytys- ja havaitsemisloitsuja ja parantamista.
Jos taikoo liikaa, tulee “backlashia” eli henget suuttuvat ja siitä seuraa melkoinen kosminen riehunta. Kaikkein huonoin juttu on, jos kaksi taikaa osuu päällekkäin, esimerkiksi tyyppi on jo kirottu tai ankkuroitu ja häneen kohdistaa toisen loitsun, jolloin lopputulos on arvaamaton.
Koko systeemi tuntui liian monimutkaiselta ja roolipelimäiseltä. Tuollaisessa taikuudessa on aina se, että sitä voi käyttää miten lystää. “Oho, kirjoitinpa juoniaukon. Ei hätää, tähän voi keksiä jonkun taikuussäännön, joka korjaa sen.” En siis sano että sitä näin tässä välttämättä käytettäisiin, mutta tosiaan, en ole ihan kohderyhmää tälle.
Muuten Dunelands oli hauska paikka, siinä nimittäin on otettu paljon vaikutteita Hollannista. Löytyy kanavia ja paikka nimeltä Teschel (vrt. Hollannin Texel, joka ääntyy “Tessel”), henkilö nimeltä Maart, poff-leivonnaiset jne. Dunelandsissa puhutaan Dit-nimistä kieltä, joka on tainnut lainata hollannista ainakin ie-kirjaimen.
Viittomakieltä olisi kirjassa voinut kuvata enemmän, varsinkin kun Cory on sitä itse opiskellut. Itse ihmettelin, että miten palvelijoiden käyttämällä viittomakielellä voi viestiä niin erikoisia ja abstrakteja konsepteja, tuntui että lähinnä erisnimet piti viittoa kirjaimittain tai niille piti keksiä uusi viittoma. Olisi ollut hauska kuulla, että vaikkapa “X viitotaan viittomalla Y ja Z peräkkäin”. Viittomia taidettiin kuvata vain aivan pari.
Muutenkin kuvailua olisi voinut olla kirjassa himpun verran enemmänkin, vaikka yleensä en ole sen suuri ystävä, ja käytän sitä omissa teksteissäni aika vähän. Mutta kun liikutaan toisissa todellisuuksissa, niistä voisi kuulla enemmänkin.
Yksi ongelma kirjassa oli Nolanin epilepsialääkityksen kuvaaminen, jossa oli virheitä ja vähintään epärealistisia piirteitä (tehoton monoterapia refraktorisessa epilepsiassa?). Vaikka itse “epilepsia” olikin taikuutta, hoito sijoittui kuitenkin reaalimaailmaan.
Mitä opin Hollannissa oppineeni Suomessa
Tänään tulee täyteen neljä vuotta Hollantia. Useiksi aiemmiksi vuosipäiviksi olen yrittänyt saada aikaan jonkin “Mitä olen oppinut Hollannista” tai “plussat ja miinukset” -postauksen, mutta itse päivän lähestyessä se ei ole enää inspiroinut. Ei nytkään. Tuntuu liian typerältä yrittää tiivistää kokonaista maata yhteen postaukseen. Niinpä yritän kirjoittaa vain yhdestä asiasta: koulusta.
Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon Suomen koulujärjestelmän ongelmista ja ihmisistä, jotka haluaisivat uudistaa sen täysin. Syyystäkin. Täällä Hollannissa usein ihmetellään, kun sanon, että Suomen koulutus on mielestäni heikkotasoista. “Mutta siellähän juuri pitäisi olla hyvä…” Heidän on yleensä helppo ymmärtää, kun selitän oman näkemykseni asiasta.
Olen lapsesta asti ollut samaan aikaan hikipinko ja kauhukakara. Pärjäsin koulussa hyvin (peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo 9,64), hyppäsin ekan luokan yli.
Silti inhosin koulua. Yläasteesta vietin suuren osan lukien romaaneja koulukirjojen takana. Koulunkäynti tuntui ennen kaikkea suurelta ajantuhlaukselta ja samaa mieltä olen edelleen, romaanien lukeminen oli oikea valinta.
Eikä kyse ollut siitä, että minulla olisi ollut huonot opettajat. Uskon että minulla oli poikkeuksellisen paljon hyviä opettajia, mukaan lukien ala-asteen luokanopettaja, jotta luokkani lähestulkoon palvoi. Meillä oli hyvä yhteishenki, vaikka meitä oli pahimmillaan 33(!) oppilasta.
Useimmat opettajat pitivät minusta, huolimatta siitä että pitivät minua jossain määrin kauhukakarana. (Yläasteen päättötodistukseen ATK:n ja kotitalouden opettajat laskivat vittuillakseen arvosanani aiemmasta kympistä yhdeksikköön. Ei estänyt minua kirjoittamasta tietokonelehteen kuuden vuoden ajan ja saamasta kustannussopimusta keittokirjalle.)
Tässä mainitut kokemukset koulusta perustuvat omiin kokemuksiini, olin siis peruskoulussa 1991-1999. Jotain edistystä on toivottavasti tapahtunut tämän jälkeen. Lukiota olen käynyt vain vuoden. Käsitys Hollannista perustuu keskusteluihini hollantilaisten tuttujeni ja parin Hollannissa asuneen perheellisen suomalaisen tutun kanssa.
Suomalaista opetusta on kutsuttu “bulimiaopetukseksi”. Opettaja syöttää tiedon oppilaille, jotka oksentavat sen ulos kokeessa. Keskitytään a) tiedon passiiviseen siirtämiseen, opettamiseen, ei oppimiseen b) koemenestykseen, ei asioiden osaamiseen ehkä jopa myöhemmin c) yksityiskohtiin ja nippelitietoon, ei laajoihin kokonaisuuksiin, asian syvälliseen ymmärtämiseen, keskusteluun ja mielipiteiden vaihtoon, tiedon hankkimiseen ja kyseenalaistamiseen.
Monella jää perusyleissivistys täysin saamatta koulussa. Ei ymmärretä vaikkapa suhteellista vaalijärjestelmää tai miten luottokortti toimii. Suomessa käytetyt pedagogiset metodit ovat enimmäkseen surkeita (esim. kielissä).
Itse olen puhunut Pähkinäsaaren rauha -opetuksesta. Tämä vuosiluku opetetaan kaikille hyvin tärkeänä. Silti hyvin moni sen unohtaa, minä mukaan lukien. Olen joskus sanonut, ettei minulle jäänyt käteen peruskoulusta juuri muuta kuin Pähkinäsaaren rauhan vuosiluku – ja senkin olen unohtanut. Juu, muistan kyllä oulusiikapyhäkalalestivetelijotainlapuakyrö, myös. Sen hyödyllisyttä voi miettiä.
Suomessa tuntuu myös unohtuvan, että koulu ei vaikuta vain siihen mitä ihminen tietää tai osaa, vaan millainen ihminen on. Kasvatuksellinen tehtävä, ja sen pitäisi kasvattaa muuhunkin kuin olemaan hiljaa.
Hollantilaiset puhuvat mielellään vieraita kieliä, vaikka taito ei olisikaan täydellinen (yleensä taidot ovat kyllä erittäin hyvät). Moni suomalainen ei uskalla, koska voi tulla kielioppivirhe tai ei ehkä osaa ääntää jotain sanaa oikein.
Myös useita kertoja kun olen ihmetellyt ääneen, että miksi jotain asiaa (esim. historiasta) ei ole opetettu koulussa (sellaista jonka kyllä muistaisi edelleen), hollantilaiset toteavat: ai, kyllä meille on opetettu.
Tärkeintä kuitenkin on, että Hollannissa pidetään tärkeänä, niin koulussa kuin yhteiskunnassa muutenkin, keskustelua ja mielipiteiden ilmaisemista. Mielipiteen saa sanoa, kuuluukin sanoa, vaikka se olisi eri kuin opettajalla. Kun hollantilaisessa koulussa opetetut suomalaislapset ovat siirtyneet suomalaiskouluun, heidät on leimattu kauhukakaroiksi.
Olen usein miettinyt, että jos olisin ollut hollantilaisessa koulussa, ehkä en olisi inhonnut koulua.
Kummallista syksyä
En ole paljoa puhunut siitä, että olen Osuuskumma-kustannuksen jäsen. Kyseessä on siis osuuskuntamuotoinen spefikustantamo (eli fantasiaa, scifiä, kauhua yms), joka perustettiin pari vuotta sitten ja johon liityin viime vuoden toukokuussa.
Osuuskumma julkaisee romaaneja, novellikokoelmia, novelliantologioita, raapalepalvelua sekä ilmaista Ursula-viihdelehteä, joka on vähän kuin Regina, mutta spefivaikuttein. Toistaiseksi Ursula on ainoa Osuuskumman julkaisu, jossa olen ollut mukana (1/2013 ja 2/2013), mutta ei ilmeisestikään kauaa.
Tällä hetkellä olen mukana myös toimittamassa Ursulaa. Siinä julkaistaan myös ei-jäsenten tekstejä. Syysnumeron teema on ruoka, eli siitä aiheesta voi tarjota spekulatiivista romantiikkaa/erotiikkaa, joka saa myös olla (ei tarvitse) huumorilla sävytettyä 30.9. asti.
Osuuskummalta on ilmestynyt tänä vuonna monta kiehtovan kummallista kirjaa, esimerkiksi aaveaiheinen antologia Ruumiittomat. Anni Nupposelta tuli novellikoelma Joen jumala ja Kari Välimäeltä absurdi Todensanat.
Tulossa on mm. Maria Carolen, jotka monet tuntevat Calendulana, Kehäkukkana tai Stazzyna, esikoisromaania Tulen tyttäriä, joka on feminististä, romanttista fantasiaa. Aiemmin Osuuskumma on julkaissut esimerkiksi Aliette de Bodardin käännetyn novellikokoelman Perhonen ja jaguaari, joka sijoittuu meksikolais-kiinalaiseen maailmaan.
Q: Voiko Osuuskumma julkaista minun (siis sinun, tätä lukevan) romaanin/novellin?
A: Osuuskumma on osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka julkaisee lähinnä jäsentensä tuotoksia. Jäseneksi voi toki hakea. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kyseessä on kustantamo, jolla on julkaisukynnys. Jäsenyys ei takaa julkaisua.
Näin syntyy julmetun hyvä trilleri
James N. Frey on kirjoittanut lempikirjoitusoppaani How to Write a Damn Good Novel II, jonka ykkösosakin on varsin tykki. Viimeksi lukemani How to Write a Damn Good Thriller jäi niistä jälkeen, vaikka mielenkiintoinen olikin.
Kirja on hyvin erilainen kuin toinen lukemani jännärinkirjoitusopas, Carolyn Wheatin How to Write Killer Fiction: The Funhouse of Mystery & the Roller Coaster of Suspense. Ne keskittyvät hyvin eri asioihin ja joissain asioissa niiden neuvot menevät jopa ristiin. Esim. Wheatin mukaan dekkarit yleensä suunnitellaan ja trillerit kirjoitetaan spontaanimmin, Freyn mielestä trillerikin pitää suunnitella huolella etukäteen.
Wheatin kirja on ohuempi ja käsittelee myös dekkareita, joten jännärille jää luonnollisesti paljon vähemmän tilaa. Siinä keskitytään etenkin juoneen, draaman kaareen ja komplikaatioihin. Kun asiat menevät jo pieleen, mikä voi mennä vielä pahemmin pieleen.
Frey keskittyy How to Write a Damn Good Novel II:n tapaan hahmoihin ja miten niitä luodaan, niin sankari kuin pahiskin. Tätä käsitellään hyvin pitkällisesti, ehkä vähän turhankin (kun esitellään yksityiskohtia myöden hahmo toisensa jälkeen). Millainen on hyvä sankari/pahis ja miten ne kannattaa suunnitella. Tässä Wheatin kirja kalpenee selvästi.
Freyn kirjassa ärsytti eniten se, että tämän mielestä trillerin pahiksen pitää käytännössä aina olla psykopaattihullu. Tämä ärsytti erityisen paljon siksi, että sitä ennen lukemani edellisen jännärin pahiksen ainoa motiivi oli hulluus. Jes.
Toinen ärsyttävä asia, vaikkakin kirjassa vain ohimennen mainittu oli väite döppelgangerien olemassaolosta. Freyn mukaan sellainen ilmestyi huoneeseen aivostimulaatiokokeessa, useat silminnäkijät näkivät sen ja se valokuvattiin. Öö, ei. Vain se aivostimuloitu näki sen. Yllättäen. (Frey on kirjoittanut erään meedioelämäkerran ja on ilmeisesti aika paranormaaliuskoinen.)
Molemmissa kirjoissa käytetään esimerkkeinä paljon valmiita romaaneja ja elokuvia, mutta Frey myös luo lukijan silmien edessä monta trilleriä, osasta sankarin, pahiksen ja hyvin tiivistetyn juonen, osasta jopa tiivistelmän jokaisesta kohtauksesta sekä analysoidun alun. Voisiko pahis olla tämä tyyppi? Olisiko kuitenkin mielenkiintoisempaa, jos hän olisi tämä tyyppi?
Herää kysymys, miksi Frey ei ole kirjoittanut helkutin hyviä trillereitä? Amazonin mukaan hän ei ole julkaissut aikoihin kuin kirjankirjoitusoppaita. Miksi?
Alkuja käsitellään muutenkin paljon ja kirja esittelee useita alkutyyppejä, kuten pahis pahistelemassa, sivuhahmo pulassa, sankari pulassa ja “edellisen tarinan loppu ei ollutkaan loppu”. Loppujen suhteen on vähemmän varaa lähteä sooloilemaan.
Lähes kaikkien romaaninkirjoitusoppaiden tapaan Freyn opas käy läpi myös näkökulmaa ja miten sitä hyödynnetään trillereiden kirjoittamisessa. Pidin siitä, miten kirjassa käsitellään tunnelatausten luomista ja kuvailua, mistä sain jopa pari ahaaelämystäkin. Frey itsekin tuntuu saaneen, sillä osa ei-trillerispesifistä materiaalista oli aiemmista kirjoista tuttua, osa taas uutta.
Tämä kirja voi olla hyödyllinen myös muille kuin trillereiden kirjoittajille, mutta sama koskee oikeastaan kaikkia kirjoitusoppaita.
