Archive for October, 2014
Murhaajalla on ihmisen kädet
Rautavaaran lapsisurma on puhuttanut paljon, eikä ihme. On hirveää, että kolme pientä lasta kuolee ja vielä hirveämpää, että joku, vieläpä lasten äiti, on tahallisesti aiheuttanut heidän kuolemansa.
Kohua herätti Katri Mannisen blogikirjoitus, jossa Manninen kirjoitti, että äärimmäistä väsymistä lapsen kanssa kokeneena kykenee jollain tasolla ymmärtämään tekoa. Moni on käsittänyt tämän tarkoittamaan, että Manninen jotenkin hyväksyisi teon tai puolustelisi sitä. En ihan ymmärrä. Omat ajatukseni olivat hyvin samankaltaisia kuin Mannisen, vaikka lapseton olenkin.
On monia mahdollisia selityksiä teolle. Uupumus, masennus, mustasukkaisuus, jokin näiden yhdistelmä. Nyt on puhuttu myös narsismista. Hannu Lauerma mainitsi, että 1950-luvulla alle 14-vuotiaan lapsen joutuminen tapetuksi oli jopa 18 kertaa todennäköisempää kuin nykyään. Miettikää noita lukuja. Erojen määrä ei ainakaan ole vähentynyt. Tuskin narsisminkaan.
Uupumus ja unenpuute voivat sekoittaa pään. Itse olen kärsinyt unenpuutteen takia mm. hypnagogisista hallusinaatioista ja epilepsiakohtauksista. Väsymys vie arvostelukyvyn. Kun olen riittävän väsynyt, en pysty vastaamaan edes yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Vaikka kyse olisikin mustasukkaisuudesta, erosta tai rahasta, kyse voi olla myös muista asioista. Ihmisten ongelmat ovat harvoin sellaisia, jotka voi tiivistää yhteen sanaan, paitsi ehkä sanaan “epätoivo”.
Joka tapauksessa on selvää, että kolmen pienen lapsen äiti on lähes varmasti olosuhteista johtuen uupunut. Narsismi sen sijaan on paljon vähemmän varmaa, tuntuu enemmän sopivalta muotinimeltä kaikelle mahdolliselle pahalle.
On surullista lukea, millä karmaisevilla termeillä lapsensa surmannutta (tappanutta, raa’asti murhannutta, miten asiaa haluaakaan kutsua) naista netissä kutsutaan, mm. “sontaläjäksi”. Samalla lailla kuin ihmiset haluavat ulkoistaa esimerkiksi vammaisuuden ja pitkäaikaissairauden “toiseudeksi”, sitä tehdään myös tällaisille teoille. Niitä tekevät ovat fundamentaalisesti erilaisia kuin minä. Tällaista ei koskaan voisi sattua minulle.
Ja kuitenkin monet ihan tavalliset, mukavat ihmiset ovat vaikeissa olosuhteissa sortuneet hirveisiin asioihin, jos nyt mietitään vaikka Natsi-Saksaa, Milgramin tottelevaisuuskoetta tai Stanfordin vankilakoetta. Äitiys ei tietenkään ole verrattavissa Natsi-Saksaan, mutta kyse on siitä, ettei ihminen tunne täysin omia rajojaan.
Jos lapsensa tappaneilta naisilta olisi viisi vuotta aiemmin kysytty, voisivatko he tappaa oman lapsensa, luuletteko että he olisivat (edes omassa mielessään) vastanneet kyllä?
Kuten olen monesti kirjoittanut, esim. toisessa blogissani ja tietokirjoissani, mielenterveyden ongelmat voivat johtua fyysisistä sairauksista ja orgaanisista häiriöistä, enkä puhu tässä nyt aivojen “serotoniinin epätasapainosta”. Miehet usein valittavat, kuinka äidin tekemää pienen lapsen surmaa selitellään tavalla, jolla miehen tekemää rikosta ei seliteltäisi. Nimenomaan pienten lasten surmissa sukupuoli on kuitenkin usein merkityksellinen tekijä.
Raskauden jälkeen kehossa käy todellinen hormonien sekamelska, kun estrogeenin ja progesteronin määrät romahtavat. Se yhdistettynä suureen elämänmuutokseen ja joskus jopa synnytystraumoihin voi johtaa raskaudenjälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Lapsivuodeaikana puhkeaa usein myös kilpirauhasen toimintahäiriöitä, jotka voivat aiheuttaa mielenterveysongelmia.
Tässä tapauksessa ei varmaankaan kyse ollut enää akuutista hormonimyllerryksestä, kun pienin lapsi oli yksivuotias, vaikka raskaudenjälkeinen masennus voikin joskus kestää jopa pari vuotta. On monia sairauksia, jotka voivat aiheuttaa psykooseja. Suomessakin on todettu hypoglykemian voivan altistaa väkivaltarikoksille. B12-vitamiinin puutos, joka on varsin yleinen vaiva, voi harvoissa tapauksissa aiheuttaa paranoiaa, psykooseja ja mustasukkaisuutta.
Täysin hypoteettisessa tilanteessa, jossa selviäisi tämän äidin mielen järkkymisen johtuneen vaikkapa B12-vitamiinin puutoksesta, muuttuisiko hän vähemmän sontaläjäksi?
Ihminen on menneisyytensä, ympäristönsä, perimänsä ja muidenkin tekijöiden (esim. epigenetiikka ja infektiot) summa. Fiksut ihmiset tekevät typeriä tekoja (vaikkapa kovien huumeiden käytön aloittaminen tai uskonnollinen radikalisoituminen). Mukavatkin ihmiset tekevät karmeita tekoja, jotka tietenkään eivät ole yhtään vähemmän karmeita, jos ne tekee ns. hyvä tyyppi.
Ihmisillä on kova tarve demonisoida ja dehumanisoida “pahoja tekoja” tehneitä ihmisiä. Monen mielestä vangeilla ei ole tarvetta mihinkään ihmisoikeuksiin. Toisten mielestä vaikkapa “narkkari” tai asunnotonkaan ei ole oikea ihminen. Jotkut ihmiset uskovat, että käytännössä kaikki ongelmat ovat itseaiheutettuja tai vähintään ansaittuja. Niinpä niitä ei ikinä voi tapahtua minulle (ns. oikeudenmukainen maailma -hypoteesi).
Asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Kuka tahansa meistä voisi ääritilanteessa, kovan stressin alla tai biokemiallisessa häiriötilanteessa kyetä tekemään hirveitä asioita. Kun yritämme miettiä tekojen syitä ja motiiveja – mikä ei ole sama kuin puolusteleminen -, voimme yrittää miettiä, miten ehkäistä niitä jatkossa. Lynkkaaminen ei edistä mitään asiaa, päinvastoin.
Tunnelmia messuilta ja Suomesta
Tulin Suomeen lähinnä Helsingin kirjamessujen takia. Minulla oli siellä raapaleaiheinen esiintyminen Osuuskumman osastolla ja lisäksi esittelin romaanejani RADIUM-kirjojen osastolla. Edellämainitusta on ehkä kuva mutta ei netissä, jälkimmäisestä ei ole kuvaa.
Tässä kuitenkin kuva RADIUM-kirjojen osastosta, jossa näkyy Ritva Harzell sekä Palsamoidun mainosjuliste – oikeasti se on isompi kuin tuossa näyttää olevan, ihan oikeaa julistekokoa. Sain sen messujen lopuksi itselleni, pitäisi vielä keksiä mitä sillä teen.
Mitään ohjelmaa en ehtinyt/jaksanut messuilla käydä katsomassa. Tapasin vanhojen tuttujen lisäksi lähinnä esikoiskirjailija Maria Carolen, joka tuossa ryhmäkuvassa poseeraa oikealla (vasemmalla Hanna “Morre” Matilainen ja J.S. Meresmaa), sekä Twitter-tuttuni Heikki Hietalan, jonka Tulagi Hotel käännettiin hiljattain suomeksi. Kaksi kustantajistani tapasin ensimmäistä kertaa, RADIUM-kirjojen Jani-Markus Heinolan neljän vuoden yhteistyön jälkeen, sekä uudemman romaanikustantajani.
Ostin viisi kirjaa kahden euron osastolta, mm. himoitsemani ja loppuunmyydyn Mustat lasit -kirjan, joka käsittelee vammaisuutta. Lisäksi J.S. Meresmaa ylipuhui minut ostamaan Kirsti Kurosen Ammeiden ajan, jota olin aiemminkin himotellut. Ennen messuja olin ostanut myös alesta Kirsti Ellilän Kaivatut.
Suomen-matkalla on riittänyt ohjelmaa ja aikataulu on natissut liitoksissaan venähtäneiden tapaamisten, viime hetken perumisten ja oksentavien koirien takia. Useimpina päivinä on ollut 3-4 menoa – tai sitten vähemmän, mutta aamusta iltaan. Tapasin parin vuoden tauon jälkeen lapsuudenystäväni ja törmäsimme sattumalta yläasteaikaiseen ystäväämme, jota en ollut nähnyt yli 10 vuoteen. Ehdin käydä mummini luona Hämeenlinnassakin.
Kävin Terveystoimittajien Terhokoti-esittelyssä, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Anoppini asuu aivan naapurissa, joten kävin sitten häntäkin moikkaamassa. Varjokirjamessuillakin kävin, mutta en ehtinyt oikeastaan vilkaistakaan kirjoja, kun CFS-tapaamisemme levisi sinne ja istuimme vain Rauhanaseman alakerrassa juttelemassa.
Oikeastaan reissun kaikkein antoisin sisältö, lainkaan ystäviäni ja perhettäni väheksymättä, ovat olleet kolme tapaamista/keskustelua: reilun tunnin palaveri uuden kustantajani kanssa Kirjamessuilla, seitsemäntuntiseksi venähtänyt CFS-miittimme sekä melkein kolmen tunnin puhelu (ex)lääkärini kanssa. Uudella kustantajallani on minun suhteeni suuria suunnitelmia. Saa nähdä mitä sitten lopulta käy ensi keväänä.
Bonuskuvana vielä kirjamessukynteni, jotka mieheni nimesi “velociraptorin syntymäpäiväksi”. Kuva on otettu 1,5 viikkoa sitten, mutta kynnet ovat paria millin lohkeamaa lukuunottamatta ihan samannäköiset, kiitos Miss Sporty -kynsilakan.
Japanista Hämeenlinnaan
En ollut aikaisemmin lukenut Murakamia ja japanilaisia romaanejakin vain yhden, mutta kiinnostuin uudesta Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage -romaanista (suom. Värittömän miehen vaellusvuodet) siksi, että siinä mennään kesämökille Hämeenlinnan lähelle. Oma mökkimme on Hauholla, nykyään osa Hämeenlinnaa, joten kyllähän tämä kiinnosti.
Romaani kertoo Tsukuru Tazakista, jolla on lähes symbioottinen ystäväviisikko, kunnes eräänä päivänä muut ystävät ilmoittavat Tsukurulle, etteivät halua enää koskaan nähdä tätä. Tsukurun elämältä katoaa pohja ja hän vajoaa lähes katatoniseen masennukseen. Hän on jo pitkään pitänyt itseään tylsänä, mitäänsanomattomana ihmisenä eikä uusi käänne tietenkään auta asiaa. Tsukurun on vaikea kiintyä kehenkään, koska kuka tahansa voi hylätä hänet.
Sitten tulee nainen, joka tuntuu olevan aidosti kiinnostunut Tsukurusta, mutta miehen menneisyys painaa heidän välejään. Tsukurun pitää lähteä etsimään vanhoja ystäviään ja hän saa kuulla sekä hyviä että karmeita uutisia.
Tsukuru vaikutti aika autistiselta, eikä pelkästään juna-asemafanituksensa takia, vaikka jo se yksinään on aika autistinen piirre. Sympaattinen hän kyllä on, eikä tunnu lukijasta tylsältä tai ankealta. Minut tarina vei vahvasti mukanaan tunnepohjalta, vaikka Tsukurun ystäviä ei kovin selvästi hahmotakaan. Miksi ihmeessä katkaisitte häneen välinne noin julmasti? tekee mieli huutaa. On pakko saada selitys, joka onkin suhteellisen tyydyttävä.
Kirjassa oli mielenkiintoisia japanilaisen kulttuurin juttuja, esim. se että kaikkien henkilöiden (paitsi värittömän Tsukurun) nimet tarkoittivat värejä ja sitäkin pohdittiin, millä kirjoitusmerkillä (vai hiraganalla) Tsukurun pitäisi rakentamista/valmistamista tarkoittava nimensä kirjoittaa.
Suomi-kuvaus olisi olla elävämpää. Puut teiden varrella olivat lähinnä koivuja, “vähän kuusia, mäntyjä ja vaahteroita”; kahvi oli “vahvaa ja hyvää” ja Helsingin keskustassa ei muka ole uimahallia (ei kai se Yrjönkatu nyt niin kaukana ole?). Suomalaisten nimet olivat Olga ja Edvard ja Suomessa varoiteltiin perinteisesti ilkeistä haltioista/tontuista. Ihmiset hoilasivat katusoittajan tahdissa ja teinitkin alkoivat spontaanisti rupatella japanilaismiehelle. Muutenkin minusta ihmiset puhuivat epäsuomalaisesti.
Tsukuru viettää aikaa Helsingin rautatieasemalla, mutta sitä ei kuvailla mitenkään, vaikka mies rakastaa juna-asemia. Hän tekee asioita, joita on helppo keksiä päästään, esimerkiksi syö pizzaa ja menee kalaravintolaan lähelle rantaa (missäpä kaupungissa ei saisi pizzaa tai olisi rannassa kalaravintolaa?).
Ihan hauska osio kuitenkin ja Suomen-reissu oli kirjan kannalta temaattisesti hyvin tärkeä.
Kirjassa on paljon symboliikkaa ja jonkin verran maagisen realismin elementtejä. Eniten (ja melkeinpä ainoana asiana) häiritsi se, että niin monta asiaa jäi auki. Kirja loppui e-kirjana aivan yllättäen, yhtäkkiä vain tajusi, ettei voinut enää vierittää eteenpäin.
Missasinko vain hirveästi jotain (muuten ei tullut sellainen olo, että olisin missannut, kirja oli kuitenkin selkeä). Kenen sormet ne nyt sitten olivat? Oliko jollain se erikoiskyky, sillä joka tulee ensimmäisenä mieleen? Kuka teki sen hirveän jutun? Mitä sille yksittäiselle ystävälle tapahtui? Jne.
(Kansikuva tulee myöhemmin, läppärillä en pysty laittamaan.)
Bongaa minut kirjamessuilla
Minut voi bongata perjantaina Helsingin Kirjamessuilta esiintymästä kahdellakin eri osastolla. Puhun raapaleista eli tasan sadan sanan novelleista Osuuskumman/Robustoksen osastolla (6e131) klo 16:30 ja hiljattain ilmestynyttä Palsamoitu-romaaniani esittelen RADIUM-kirjojen osastolla (7b5) 17:30. Lisäksi käväisen varmaan jossain vaiheessa kirjablogaajien osastolla, 6g85.
Romaaneitani voi ostaa RADIUM-kirjojen ständiltä (perjantaiaamusta lähtien) silloinkin kun en ole paikalla. Tietokirjojani on myynnissä Finn Lecturan osastolla 6e79.
Osuuskumman osastolta taas voi ostaa esimerkiksi euron raapalekortteja sekä tietenkin monia kummallisia kirjoja.
Luulen, että ihan hirveän montaa ohjelmaa katsomaan voimani eivät riitä. Itse odotan messuilta paljon myös sitä, että siellä on mukana 4/5 kustantajastani. Kaksi heistä tapaan nyt ihan ensimmäistä kertaa livenä, RADIUMin (entinen Muruja) tallissahan olen ollut jo vuodesta 2010 asti.
Mustaa valkoisella
Jälleen tilapäivityksiä kirjoituksistani.
Elviira
Viimeksi valmistunut romaanikässärini ilmestyy uudella nimellään helmikuussa. Nimi julkistetaan ja kansi julkaistaan parin viikon sisällä.
Adeno
Seuraava romaani on ihan kunnon (lääketieteellistä/yhteiskunnallista) scifiä, jännittää. Elviiran tapaan siinäkin on dekkarihtavia jännärielementtejä. Alan kirjoittaa sitä NaNossa marraskuussa, eli suunnittelutyö on kovassa vauhdissa. Tarkoitus oli kirjoittaa sitä ennen siitä sekä näytelmä että leffakäsis, mutta no, siirtyvät myöhempään.
Toxic Dreams
Ensimmäinen leffakäsikseni, historiallis-lääketieteellinen tarina, ei sijoittunut Nichollsissa. Varmaan osallistun sillä ensi vuonna uudestaan. Sain eräästä painajaisunestani(!) hyvän lisäidean tähän, vaikka juonta se ei varsinaisesti muutakaan.
Seeprakoiran seikkailut
Lastenkirjani ilmestyy näillä näkymin helmikuussa. Kuvittaja viimeistelee omaa osuuttaan, minä sain tekstin editoitua valmiiksi hiljattain.
Ruokakirja
Ilmestyy luultavasti vihdoin alkuvuodesta.
Seuraava tietokirja
Tulee ensi vuonna jos saan hakemani apurahan.
LDN-kirja
Englanninkielisen lääketiedekirjan, johon olen kirjoittanut yhden luvun, piti ilmestyä jo aikaa sitten, mutta uskoisin sen viivästyvän vähintään kevääseen.
Marian ilmestykset -DVD
Minulle tämä on luvattu tulevan syksyllä. No, kohta on jo talvi… Saa nähdä tuleeko.
Häpeämätön-äänikirja
Tämänkin piti olla jo valmis tähän mennessä, mutta projekti on erinäisistä kurjista vastoinkäymisistä johtuen vasta aivan alkutekijöissään, valitettavasti ei taida vielä tänä vuonna valmistua.
Erveyskeskus
Tämä absurdi komedia etsii yhä esittäjää.
Muut näytelmät
En tiedä milloin Makuuhaavoja-näytelmä valmistuu, tai valmistuuko, en ole ehtinyt tehdä sille mitään kuukausiin. Adeno-näytelmän lisäksi haluaisin vihdoin kirjoittaa näytelmät parista ideasta, jotka minulla on ollut jo pari vuotta, mukaan lukien yksi monologinäytelmä.
Runot
En ole nyt muutamaan kuukauteen saanut aikaiseksi kuin muutaman keskeneräisen runon ja joitain yksittäisiä rivejä tai parin rivin kokonaisuuksia. Lähetin keväällä kolme runoa kilpailuun, niistä ei ole kuulunut mitään.
Raapaleet
Olen kirjoittanut kesän jälkeen useita raapaleita ja tarkoitus on kirjoittaa pian lisää, ideoita riittää. Raapaleeni Kehitysprosessi ilmestyy Osuuskumman raapaleantologiassa alkuvuodesta.
Muut novellit
Super!, romanttinen viihdenovelli salitreenauksesta, superruoista ja taikuudesta ilmestyy Ursulassa loppuvuodesta. Ensimmäinen vaihtoehtohistorianovellini, cripficsävytteinen Rautakeuhko, näkee päivänvalon lähikuukausina Usvassa. Ikivanhojen keskeneräisten novellien lisäksi työn alla on sukupuolen moninaisuutta ja kasarirockia käsittelevä spefinovelli (etäisesti prequel Elviiralle). Lisäksi suunnittelen steampunk-cripficiä ja erään spefiraapaleen laajentamista pidemmäksi novelliksi.
Lehtijutut
Minulta on tänä vuonna ilmestynyt jutut (osa viime vuonna kirjoitettuja) Suomen Kuvalehdessä, Maailman Kuvalehdessä, Vegaiassa, Tukilinjassa, Mondossa ja Gloriassa. Vielä pitäisi tulla juttu SK:hon, mutta muita ei välttämättä tule, en ole kesän jälkeen ehtinyt juuri kirjoittaa. Muutama juttuehdotus on kyllä maailmalla. Yksi valmis matkailujuttu siirtyi ensi vuoteen.
Haastattelut minusta
Minusta on juttu uudessa Hyvä Terveys -lehdessä (12/2014). Annoin eilen englanniksi haastattelun yhteen podcastiin, joka julkaistaan parin viikon päästä, mutta se ei liity (juuri) mitenkään kirjoittamiseen.
Riehakasta romantiikkaa
Joskus kun olin nuorempi, vanhempani sanoivat, että kannattaisi kirjoittaa Reginaan, siitä tienaa paremmin kuin oikeasta kirjoittamisesta. Ajatus kuitenkin tuntui järjettömältä, minä kirjoittamassa romantiikkaa/erotiikkaa? Protuleirilläkin naureskelimme Regina-novellien (jotka kuuluvat leirien viralliseen ohjelmaan) “miehisiä murahduksia” ja muuta myötähäpeää aiheuttavaa sanastoa.
Niin vain löysin itseni viime vuonna naputtelemasta elämäni ensimmäistä eroottista novellia uudestisyntyneeseen Reginaan. Tosin lehden linja oli hieman muuttunut ja pehmopornoon keskittyvästä naistenlehdestä oli tullut kirjailijahaastiksia pursuava viihdekirjallisuuslehti, joka julkaisi vähän laajemmankin skaalan viihdettä kuin vain perinteisiä eroottisia novelleja.
Oma novellini oli kyllä suhteellisen perinteinen, kevyellä erotiikalla sävytetty viihdrnovelli, paitsi että siinä on vammaisteema. Sitä oli hurjan hauska kirjoittaa. Valitettavasti Regina meni pian kumoon ja novelli jäi julkaisematta.
Nyt on hankala löytää julkaisijaa, vaikka novellin kääntäisikin. Haluaisin sen mieluummin vammaisaiheiseen kirjallisuuslehteen kuin johonkin ulkomaiseen “Reginaan”, mutta vammaisaiheiset lehdet, kuten kirjallisuuslehdet yleensäkään, eivät taas välitä erotiikasta, vaikka muuten hyväksyisivät lähes mitä vaan genrejä. Eräs vähemmistöhahmoihin keskittynyt eroottinen lehti oli, mutta se on lopetettu.
Tällä hetkellä suunnitelmissa on muokata novelli spefiksi ja yrittää joko johonkin englanninkieliseen lehteen tai Osuuskumman Ursulaan.
Ursulan parissa aloitin kirjoittaa romantiikkaa jo ennen Reginaa, 2012 lopussa. Ursulan chicklit-numerossa 1/2013 julkaistu Maun mukaan -novellini kertoo naisesta, jolla on erikoinen synestesian muoto: hän kokee kuuloaistimukset makuina.
Tätäkin novellia oli tosi hauska kirjoittaa. Ursulassa ei tarvitse noudattaa perinteisen romantiikan kaavoja (esim. heteronormatiivisuuden, päähenkilöiden ominaisuuksien/ulkonäön tai happily ever afterin suhteen) ja huumoriakin saa olla mukana. Tietysti spekulatiivisuus luo vielä ihan oman ulottuvuutensa, eikä todellakaan tunnu siltä että kirjoittaa jotain erityisen kaavamaista.
Sittemmin olen kirjoittanut Ursulaan kaksi muutakin novellia, kloorintuoksuinen ekoscifiromanssi Sininen vihreä meri (joka on varmaan scifein minulta julkaistu ei-raapalenovelli) Ursulaan 2/2013 sekä chicklitin, absurdismin ja maagisen realismin välimaastossa liikkuva Super!, jonka pitäisi ilmestyä loppuvuodesta.
Romantiikan kirjoittaminen tuntuu tavallaan “larppaamiselta”. Usein kirjoitan hahmoja, jollaisia en kirjoittaisi mihinkään muuhun, jotka ovat ylivedettyjä ja täysin erilaisia kuin minä, ja se on hauskaa. En kuitenkaan jaksaisi kirjoittaa kokonaista romanttista romaania. Rakastan myös huumorin kirjoittamista, sitä olen kirjoittanut pidemmässä muodossakin, näytelmässä Erveyskeskus, mutta huumoriromaanin kirjoittaminen tuntuu samalla lailla kaukaiselta.
En usko, että jaksaisin kirjoittaa perinteistä romantiikkaa. Esim. rakkausromaanien kustantajilla on usein hyvin tiukat ohjeet, jopa päähenkilöiden hiusten väristä. Tällainen säännöiltään vapaampi on hauskaa, kun siinä on tietynlaiset puitteet valmiina, mutta niiden päälle saa rakentaa vähän erikoisemmankin talon. Ja vaikka lopuksi romahduttaa koko roskan.
Hyvää elämää rautakeuhkossa
Kirjoitin hiljattain novellin Rautakeuhko, joka julkaistaan Usva-spefilehdessä jossain vaiheessa. Se oli ensimmäinen vaihtoehtohistorianovellini ja sijoittuu Pakistaniin, joten tutkimustyötä sai tehdä. Toki myös itse rautakeuhkosta.
Rautakeuhko eli tankkirespiraattori, paineilmalla toimiva hengityskone jota on käytetty etenkin polion sairastaneilla, symboloi monelle kamalia sairauksia, jotka on (melkein) saatu hävitettyä maailmasta. Pelottava laite, osittain siksi, että se on niin mekaaninen ja massiivinen, osittain siksi, että ihminen on siinä niin fyysisesti avuton, laite nielaisee sekä kädet että jalat.
Osa pääsi pois keuhkosta muutaman viikon jälkeen hengityslihasten toivuttua, osa menehtyi. Loput viettivät siinä loppuelämänsä tai niin kauan, kunnes heidät siirrettiin nykyaikaisempiin vekottimiin. Ajatus pelotti ihmisiä niin paljon, että ainakin osalta potilaista tai heidän vanhemmiltaan kysyttiin, että halusivatko he, että virrat katkaistaisiin. Osa vastasikin myöntävästi.
Vielä viime vuosiin asti Yhdysvalloissa eli kymmeniä ihmisiä rautakeuhkoissa. Ainakin yksi surullinen tapaus oli, jossa laitteen asukki kuoli, kun sähköt katkesivat eikä varageneraattori toiminut. Osa keuhkon käyttäjistä ei voinut käytännön pakosta vaihtaa modernimpiin hengityslaitteisiin, joiden kanssa voi jopa kävellä. Yksi mahdollinen syy oli skolioosi, joka esti ainakin yhden tunnetun rautakeuhkon käyttäjän siirtymisen toisenlaiseen laitteeseen.
Martha Mason, joka kirjoitti elämästään kirjankin, esiintyy myös dokumentissa Martha in Lattimore, jonka voi katsoa ilmaiseksi Vimeosta. Martha valitsi elämän rautakeuhkossa siksi, että se mahdollisti hänelle helpon, arkipäiväisen elämän. Hän tarvitsi avustajaa vuorokauden ympäri, mutta avustajina saattoivat toimia hänen tavistuttunsa, heidän ei tarvinnut olla hoitajia. Rautakeuhko on yksinkertaisuudessaan helppokäyttöinen.
Yleensä hengityslaitteissa menee putki henkitorveen, joka lisää infektioriskiä. Martha asui kotona pohjoiscarolinalaisessa pikkukaupungissa, eikä tarvinnut sairaalareissuja. Hän ei ollut sairas, hänellä oli vamma ja siihen tavallista isokokoisempi apuväline.
Rautakeuhko siis demedikalisoi Marthan elämän, joka laitetta lukuunottamatta oli ihan tavallista. Seuraa oli aina, vähintään avustajana toimivista ystävistä. Hän oli kylänsä “matriarkka” ja naapureita lappoi jatkuvasti sisään juttusille ja tuomaan jotain kivaa. Ei säälistä tai velvollisuudentunnosta, vaan koska Martha oli hyvää seuraa. Hän järjesti illalliskutsujakin seurapeleineen.
Martha on hyvä esimerkki siitä, että vammaisen elämässä kontrolli on tärkeää. Monella vähemmän vaikeasti vammaisella avustaja hoitaa sellaisia asioita joihin ei pysty, pomonsa antamien ohjeiden mukaan. Martha ei ole ainoa, joka järjestää illallisia, vaikka ei itse pääse hämmentämään kattilaa. Kun Marthan äitiin iski muistisairaus, vaati Martha hänetkin kotiin hoidettavakseen ja hoiti häntä loppuun asti.
Toki Marthaa usein harmitti neljän seinän sisään rajoittunut elämä. Onneksi hän sai jo 90-luvun alussa puheohjattavan tietokoneen ja pystyi sen avulla kirjoittamaan, käyttämään Internetiä jne. Hän saattoi kirjoittaa henkilökohtaisiakin viestejä, ei tarvinnut sanella välikäden kautta.
Tähän voisi sanoa sanasen vammaisuuden sosiaalisesta mallista. Toki Marthan hyvään elämään vaikutti myös elämänasenne, mutta ennen kaikkea läheisten ja yhteiskunnan tuki. Tuskin hän yksinäisenä tuntemattomien hoitajien keskellä olisi ollut tyytyväinen elämäänsä. Kylä piti häntä täysiveroisena yhteisön jäsenenä, kohteli häntä aivan kuten kaikkia muitakin, mutta vamma huomioiden. Jumalanpalveluksetkin kuvattiin häntä varten aina videonauhalle.
Harmittaa ajatella niitä ihmisiä, joiden elämä jäi turhaan lyhyeksi tuntemattoman pelossa. Varmaan on monia, jotka eivät olisi voineet elää hyvää elämää rautakeuhkossa, mutta jotkut selkeästi siihen pystyivät, ihan samalla lailla kuin monet elävät hyvää elämää muunlaisten hengitystä avustavien laitteiden kanssa, neliraajahalvaantuneena, täysin vuoteenomana, kuurosokeana tai muuten yhteiskunnan näkökulmasta hyvin vaikeavammaisena.
Kuva Wikimedia Commons
Tulista tyttörakkautta
Aluksi en ajatellut lukea Maria Carolen pian ilmestyvää esikoisromaania Tulen tyttäriä, vaikka hän tuttuni onkin. Fantasia ei ole minun juttuni eikä kirjan kuvaus iskenyt. Jumalat asuvat vuorella? Jumalien ja ihmisten jälkeläisiä? Eih. Kirja vieläpä alkaa kartalla, joka minun lukumieltymyksissäni on ehdoton red flag.
Lopulta kuitenkin päädyin lukemaan kirjaa ja ahmin sen parissa päivässä.
Maria (blogaajat tuntevat Stazzyna tai Calendulana) itse sanoo, että romaani on viihdekirja fantasian asussa, mikä onkin hyvä kuvaus. Kirja sijoittuu Suomen kaltaiseen fantasiamaailmaan, jossa on paikannimiä kuten Suomanniemi tai Reijanmetsä, mutta tosiaan myös vuoria, joilla asuu jumalia.
Tulen tyttäriä voisi pitää feministisenä viihderomaanina. Päähenkilö on naissoturi Naarni, jonka paras ystävä on naissoturi Anneke (hollantilainen nimi?). He ovat knameiroja eli puoliksi jumalia. Naarni on tulen talosta, lisäksi on myös ilman ja veden jälkeläisiä, vaikka kirjassa heistä puhutaan hyvin vähän.
Naiset ovat paitsi sotilaita, myös seksuaalisesti suhteellisen vapautuneita. Lisäksi he saattavat kirota, että “Voihan kurpaleen perskarva”. Itse sotimista kirjassa kuvataan lopulta vähän, vaikka kirja sillä alkaakin. Minulle ei tainnut selvitä, että ketkä taistelivat ja miksi. Tosin eipä se aina oikean maailman sodissakaan ole niin selvää…
Naarni rakastuu Emmaan, joka on kokonaan ihminen, perämetsässä asuva yh-äiti. Naisten välistä rakkautta ei kirjassa sen suuremmin ihmetellä tai kauhistella. Suhteen alku tuntui kyllä epäuskottavan ripeältä (ottaen huomioon esim. sen, että toinen osapuoli tosiaan on pienen pojan äiti).
Viihdekirjamaista on se, miten paljon seksistä puhutaan. Sitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti, ei ole varsinaisia seksikohtauksia, mutta koko ajan se pyörii mielessä ja taajaan eri hahmot myös puuhiin ryhtyvät. Sotilaat tunnetaan sukupuolesta riippumatta häntäheikkeinä ja muutenkin naimisissa olevilla tuppaa olemaan myös rakastajia.
Selvästi rakkausromaaneille tyypillisiä ovat myös kirjan rakkauden kohteet, vaikka suhteet eivät kaikki heterosuhteita olekaan. Tosirakkaus on aina se hankala pahis. Vaikka kuinka yrittäisi olla sen ihanan kunnollisen miehen kanssa, niin eihän siitä mitään tule.
Moderneille viihderomaaneille tyypillisesti Tulen tyttäriä ei kuitenkaan ole vain romantiikkaa ja sametinpehmeää erotiikkaa, se on romaani jossa naiset päättävät omasta elämästään. He tekevät suuria päätöksiä, oli kyseessä sitten puolison tai uran valinta, vaikka ympäristö olisi asiasta täysin eri mieltä.
Vaikka kirjoja ei saisi lukea kirjoittajan kautta, tästä minusta näkyi, että kirjailija on pienen lapsen äiti. Monella hahmolla oli lapsia ja nekin jotka vaikuttivat alkuun vanhempiensa hylkimiltä olivat kuitenkin yleensä heille tosi rakkaita.
Tyyliltään Tulen tyttäriä oli useimpia viihdekirjoja selvästi kaunokirjallisempi. Se on hyvin kirjoitettu ja hiottu, kertojan ääni tulee esiin. Genrelle tyypillistä myötähäpeää ei tarvitse missään kohdassa tuntea.
Fantasiapuolelta pari juttua häiritsi, mutta kuten sanottua, olen aika allerginen ko. genrelle. Mutta infodumppeja sun muuta ei tarvitse pelätä. Tapahtumapaikkoja tosin oli sen verran monta, että minulla ainakin alkoi mennä vähän sekaisin.
Kaksi asiaa vaivasi hieman enemmän. Dialogi ei sinänsä ole epäluontevaa, se on vain tosi suorapuheista (ei subtekstiä). Totta on, että itsellänikin on ollut ongelmia subtekstin kanssa, mutta tästä romaanista se tuntui puuttuvan melkein kokonaan.
Loppupuoli tuntui aavistuksen väkinäiseltä. Aivan loppu eteni minusta liian nopeasti ja se varsinainen ratkaisu Naarnin ongelmaan… Hahmot ovat pinteessä ja nyt pitää jotenkin ratkaista asia, fantasiamaailmassahan se onnistuu kun melkein mitä tahansa voi tapahtua tai paljastua. Lisäksi sen sisältö jäi minusta turhan auki/epäselväksi.
Joka tapauksessa, ehdottoman onnistunut esikoinen ja sopii varmasti niin fantasian kuin rakkausromaanienkin ystäville, sekä sellaisillekin, kuten minä, jotka yleensä eivät näille genreille syty.
Disclaimer: Olen saanut kirjan ilmaiseksi sähkökirjana. Olen itsekin mukana Osuuskumma-kustannuksessa, mutta olen arvioinut kirjan rehellisesti (jos en olisi pitänyt siitä, olisin jättänyt arvion kirjoittamatta.)
Palsamoitu on ilmestynyt
Neljäs romaanini Palsamoitu on nyt ilmestynyt. Kirjaa voi tilata kustantajan verkkokaupasta, pian muistakin verkkokirjakaupoista. Sitä voi ostaa myös muutaman viikon päästä Helsingin kirjamessuilta RADIUM-kirjojen osastolta 7b5 (aivan salin takareunassa). Siellä voi törmätä minuunkin (ainakin perjantaina, ehkä myös lauantaina).
Kirjasta on verkossa myös lukunäyte.
Palsamoidusta voi tietenkin pyytää myös arvostelukappaleita. Nyt on hyvä tilaisuus ehtiä kirjoittamaan kaikkein ensimmäinen arvostelu. ;->
Sähkökirja on tulossa lähiviikkoina/kuukausina.
