Archive for November, 2014
Melkein sateenkaaren päässä
En ole hirveästi blogissa kommentoinut Tahdon 2013 -kampanjaa tai tasa-arvoista avioliittoa, paitsi yksi postaus heinäkuulta. Luonnollisesti kannatan sitä, mutta minulla ei ole ollut hirveästi lisättävää julkiseen keskusteluun.
Haluaisin kuitenkin erityisesti kiittää, paitsi tietenkin aloitteen luojia ja sen puolesta kampanjoineita, Perussuomalaisten Arja Juvosta, joka lopulta uskalsi äänestää Soinin tahtoa vastaan, sekä arkkipiispa Kari Mäkistä, joka nyt vihdoin uskalsi kunnolla myöntää tukensa aloitteelle. Mäkinen on muuten syntynyt 1955 eli selvästi “konservatiivirajan” tuolla puolen.
Oli mahtavaa ja itselleni ainakin yllättävääkin myös nähdä tämän “vähemmistöasian” muodostuvan tavallisten ihmisten, melkeinpä koko kansan tai ainakin reilun puolikkaan siitä, sydämenasiaksi, jonka hyväksi kampanjoitiin, osoitettiin mieltä, pussailtiin ja monissa firmoissa ja oppilaitoksissa pidettiin jopa “kisastudioita”. Kunpa tällaista nähtäisiin myös kampanjoitaessa vaikkapa translain muuttamisesta tai vammaispolitiikasta!
Täällä Hollannissa muuten ensimmäiset epäviralliset “kirkkovihkimiset” saman sukupuolen pareille tapahtuivat vuonna 1986.
Sitten lopuksi laitan tämän videon Uuden-Seelannin vastaavasta äänestyksestä, joka on ollut tässä blogissa ennenkin, mutta on niin kiva, että ansaitsee toisenkin postauksen. Mukana maorinkielinen rakkauslaulu Pokarekare Ana, kannattaa katsoa!
Kustantajan katalogissa ja kaupan hyllyllä
Nyt se on vihdoin kevään katalogissa. Kymmenes minulta ilmestyvä kirja ja olen vihdoin ensimmäistä kertaa katalogissa!
Pahoittelen rumaa kuvankaappausta (minulla ei ole tässä mitään kuvankäsittelyvempaimia) sekä hyvin epäesteetöntä julkaisumuotoa. Laitan pian tietoja tekstimuodossa.
Näin lyhyesti: Viides romaanini Sisimmäinen, aiemmalta nimeltään Elviira, ilmestyy Myllylahdelta helmikuussa. Muikean kannen on tehnyt Satu Kontinen, joka muuten on kohta melkoinen julkkis, sillä hänen kuvakirjansa oikeudet on myyty useaan maahan, viimeksi englannin kielelle.
Lisäksi minulla on toinenkin erinomainen uutinen. Aiemmat romaanini tulivat hiljattain myyntiin Tulenkantajien kirjakauppaan Tampereella, mistä sivupalkissa on jonkin aikaa mainittukin. Nyt ne ovat ilmeisesti saatavilla myös Rosebud-kirjakaupoissa Helsingissä ja Kuopiossa.
En tiedä tarkalleen missä kaupoissa, koska verkkokaupassa (josta saatavuuden näkee joka teoksen ja kaupan kohdalta) niitä ei ainakaan vielä ole. Toivottavasti monessa. (Havaintoja sijainnista ja hinnoittelusta otan mielelläni vastaan!)
P.S. Vaihdan yhteneväisyyden vuoksi jossain vaiheessa kaikki Elviira-tagit blogista Sisimmäiseksi.
Kaiken yllä ällistys
Kaiken yllä etana on hyvin hämmentävä romaani useammallakin eri tavalla, kaikki niistä positiivisia. Romaanin maailma on todella merkillinen, varsin kafkalainen. Kirja on myös kirjoitettu niin hyvin, että se hämmensi.
Itse olen ajatellut Janos Honkosta lähinnä toimittajana, tekijänoikeusaktivistina ja sinä tyyppinä, joka soittaa thereminiä Älymystössä. Ja sitten käy ilmi, että hän on häikäisevän hyvä kirjoittaja, vieläpä esikoisromaanissaan. Eikä reilu vuosi sitten ilmestynyttä romaania ole noteerattu juuri missään. Hämmentävää.
Kaiken yllä etana sijoittuu surrealistiseen maailmaan, joka tuntuu enemmän tämän maailman ikävältä rinnakkaistodellisuudelta, mutta ilmeisesti sijoittuu tulevaisuuteen, vaikka sen teknologia lankapuhelimineen ja muinen onkin aika vanhanaikaista. Maailman silmiinpistävin piirre on, että paikat vaihtavat paikkaa satunnaisesti, ilmeisesti yön aikana. Jokaisen koti ja työpaikka ovat jatkuvassa liikkeessä.
Joskus ihmisetkin katoavat. Heitä voi yrittää etsiä menemällä jättiläismäisten etanoiden sisään ja hyvällä tuurilla etana plopsauttaa ihmisen kadonneen läheisen luokse. Aina niin ei kuitenkaan käy, sillä ihmiset voivat kadota myös pysyvästi.
Päähenkilö Arre on töissä virastossa. Tylsää ja byrokraattista työtä, vaikkakin siinä on myös hyvät puolensa. Arrella on tyttöystävä Masha, joka on mustasukkainen Arren ex-tyttöystävästä, räiskyvän eläimellisestä Imaesta, joka on kadonnut, mutta yhtäkkiä ilmestynyt takaisin. Kaveriporukkaan kuuluu myös eripurainen homopari Ludwig ja Samsa.
Arrea alkaa seurata outo uwauwa-eläin ja hänen virastotyönsä muuttuu koko ajan kummallisemmaksi. Virastossa aletaan tutkia yleisesti huuhaana pidettyä teoriaa, että eri paikkoihin ilmestyvät uudet kielet olisivatkin samoja kuin vanhat kielet. Arre ajautuu yhä korkeammalle viraston hierarkiassa ja projektista, kuten itse maailmastakin paljastuu hänelle yhä hämmentävämpiä yksityiskohtia. Nukkua ei ehdi kun töitä on niin paljon.
Kaiken yllä etanan maailma on epäkonsistenttiudessaan ihanan konsistentti. Se on usein niin hämmentävä, että leuka meinaa loksahtaa auki, mutta ei koskaan sekava tai huonolla tavalla järjetön. Olen yrittänyt lukea erään puolitutun bizarro-romaania, joka oli tasoa “istuin appelsiinin päälle mutta se olikin kukkaruukku, sitten jättiläismäinen kilpikonna soitti banaania”. En pystynyt lukemaan sitä.
Tämä sen sijaan on erittäin luettava ja “helppo” romaani, mitä nyt vähän vinksauttelee aivoja rullalle. Itse olen pienestä pitäen fanittanut kovasti venäläistä Daniil Harmsia, jonka absurdit tarinat muistuttavat hieman Kafkaa ja tämä osuu samaan hermoon minulla, kirja tuntuu juuri minun makuuni suunnatulta.
Romaani on tosi hyvin kirjoitettu mukavan arkisella, rempseällä ja konstailemattomalla tavalla, samalla erittäin hiottu. Kuvailu toimii ja henkilöt on luotu taitavasti. Erityisen osuvia olivat muutamat “kännisekoiluiden” kuvaukset, jotka yleensä fiktiossa lähinnä ärsyttävät ja panevat kääntämään sivua, mutta tässä ne tuntuivat aidoilta ja joko aidosti koskettavilta tai aidosti hupaisilta.
Tarina kulkee eteenpäin juuri sopivaa tahtia ja sitä on melkein pakko lukea eteenpäin. Juoni on juuri sellainen, että vihdoin kun luulee keksineensä mistä on kyse, mitä tapahtuu seuraavaksi tai mikä selittää asian X, onkin väärässä. Juuri mitään ei pysty arvaamaan etukäteen, paitsi tietysti sen kaunokirjallisuudelle aika tyypilliselle piirteen, että asiat menevät keskimäärin aina vain pahemmin pieleen.
Aika vaikea romaanista on keksiä mitään vikaa. Joidenkin mielestä loppu on ollut liian avoin ja selittää liian vähän. Tavallaan. Toisaalta tuntuisi vähän hassulta, jos tällaiselle romaanille vaadittaisiin perinteinen loppu, jossa kaikkien henkilöiden tilanne kerrotaan ja kaikki asiat selvitetään.
Kirjan saa ilmaiseksi torrenttina kirjoittajan julkaisemana, mutta tämä on minusta ehdottomasti pukinkonttikamaa. Kirjan kansikin on minusta mahtava ja omaperäinen.
Disclaimer: Olen kirjan kustantaneen Osuuskumma-kustannuksen jäsen. En ole kuitenkaan osallistunut kirjan tekoprosessiin millään tavalla enkä myöskään tunne sen kirjoittajaa juuri lainkaan. Tämä ei ole maksettu tai muunkaanlainen mainos, vaikka ylisanat voisivat ehkä siltä kuulostaa. Jos et usko, voit itse tsekata asian vaikkapa siitä torrentista.
Na No More, na-na-na-na-na
Nyt on seitsemäs NaNoWriMoni paketissa. Koko aikana oli kaksi OK voinnin päivää. Itse kirjoittaminen sujui hyvin, ilman hypoglykemiaa olisi sujunut erinomaisesti. Ainoastaan pariin otteeseen tarina tuntui taistelevan vastaan. Lopputulos oli aika sellainen kuin ajattelin, paitsi rikkaampi, kompleksimpi ja sisäisesti loogisempi.
Edellinen romaani, jonka ilmestymisestä kerron lisätietoja hyvin pian, oli todellista tuskaa kirjoittaa. NaNon jälkeen tuntui, että olen kirjoittanut romaanin ilman juonta, hahmoja tai tunnelmaa. Editointi olikin pitkä, kimurantti ja tuskallinen prosessi, jossa olin lähellä luovuttaa monen monta kertaa.
Tällä kertaa minulla on hieno tarina ja tunnelma. Monet hahmot ovat turhan samanlaisia ja mitäänsanomattomia, mutta ne terävöityvät vielä editointivaiheessa. Olen yllättävän tyytyväinen, mistä blogasin myös alastomaan kirjailijaan.
Jos en nyt mystisesti hiffaa, että koko juttu onkin roskaa, editointivaiheen pitäisi tällä kertaa sisältää huomattavasti vähemmän itkua ja hammastenkiristystä, mutta edessä siintää vielä paljon taustatyötä. Edelliseen kahteen romaaniin sisältyi molempiin noin 15 opuksen, dokumenttielokuvien ja luonnollisesti lukuisten nettisivujen verran taustoitusta.
Nyt ajattelin välttyväni siltä, mutta minkä taakseen jättää… Adenoon hiipi arvaamatta vahva peliteema. Joudun siis lukemaan pelitutkimusta, pelillistämistä, pelisuunnittelua ja ylipäänsä kaikkea peleistä, lautapeleistä lisätyn todellisuuden peleihin. Onneksi kaveri on sentään pelillistämiseen erikoistunut tutkija.
Yksi hämmentävä piirre tässä romaanissa on, että siinä ei tällä hetkellä ole yhtään vammaista. Siinä on kyllä toistaiseksi aseksuaaleja, panseksuaaleja, androgyynejä, polyamoristeja, muita epätavallisia parisuhteita, useita miestenvälisiä parisuhteita, lihava päähenkilö, monia eri kansallisuuksia bangladeshiläisistä meänmaalaisiin jne, mutta vammaiseksi tarkoitettu henkilö päättikin olla vammaton. Saa nähdä pysyykö tilanne tällaisena.
Nyt NaNon jälkeen olisi paljon tehtävää. Haluaisin kirjoittaa näytelmiä. Viime vuonnahan kirjoitin vielä NaNon jälkeen samana vuonna alusta loppuun näytelmän Erveyskeskus (joka etsii yhä ohjaajaa). Nyt haluaisin saada Makuuhaavoja-näytelmän valmiiksi ja pari muutakin näytelmäideaa olisi.
Toxic Dreams -leffakäsikirjoitusta pitäisi editoida vielä vähän. Sukupuolen moninaisuutta käsittelevä spefinovelli pitäisi kirjoittaa loppuun. Runoja. Haluaisin joskus ihan oikeasti julkaista sen runokokoelman ja tällä hetkellä suurin ongelma on materiaalin vähyys tai sen hidas kertyminen.
Mutta niitä rästihommiakin on yhä se yli 2 000 tuntia. Mitä oikeasti pitäisi tehdä on sen ruokakirjan saaminen valmiiksi. Valmistuminen on jo niin lähellä. Eli maanantaista eteenpäin aherran sitä, mitä verensokeri nyt antaa myöten.
Ja ihan oikeasti haluaisin eniten siivota.
Alkoholistien ja toimittajan työstä
Tänään julkaistiin Suomen Kuvalehden verkkosivuilla kirjoittamani juttu Puliukot saivat töitä – olutta palkaksi (otsikko ei ole minun käsialaani ja se on minusta vähän höhlä, mutta ei nyt ihan kauhea sentään). Tämä on kaikkiaan kolmas Suomen Kuvalehdelle tekemäni juttu.
Twiittasin jo linkin, mutta halusin blogata jutusta vielä ainakin yhdestä syystä. Toivon, että juttu herättää keskustelua suomalaisesta päihdepolitiikasta, mutta toivon myös jutun inhimillistävän ns. “pultsareita”. Etukäteen vähän jännitin, että lyhentääkö lehti henkilökuvaosiota tai jopa jättää sen pois, mutta onneksi ei.
Ko. projektista on julkaistu maailmalla useitakin juttuja isoissa lehdissä, mutta minun näkemissäni jutuissa ei ole haastateltu projektin osallistujia paria lausetta enempää. Minusta on kuitenkin aina hyvä antaa ihmiselle, alkoholistillekin, oma puheenvuoro, oma ääni, eikä vain laittaa sosiaalitanttoja puhumaan hänen ylitsensä. (Tämän olisin halunnut tehdä myös Hogeweyk-dementiakylää käsittelevässä jutussani, mutta kielitaito ei riittänyt.)
Kun tällaista haastattelua tekee, alitajuisesti toivoo että se haastateltava on monen lapsen isä ja voi sitten kertoa, miten surullista on, että hän ei kovin usein/koskaan pääse tapaamaan lapsiaan. Coen taas osoittautui perheettömäksi, mutta se ei tarkoita, että hänen tarinansa olisi vähempiarvoinen, ja olihan se varsin kiinnostava. Olisimme halunneet kuvaajan kanssa tutustua myös hänen taiteeseensa, mutta valitettavasti hän ei tähän suostunut.
Pian pääsen paljastamaan täällä blogissa kivoja uutisia, mutta menee varmaan ensi viikon puolelle. Nyt keskityn saamaan NaNon valmiiksi.
Scifin syövereissä
NaNoWriMoa takana nyt kaksi viikkoa ja valmiina on melkein kaksi kolmannesta. Toivon että olisin valmiina taas 21. päivä tai viimeistään 22., kuten minulle on viime vuosina muodostunut jo tavaksi. Osittain tähtään tuohon “koska se on perinne”, osittain se muodostuu itsestään, koska kirjoitan joka päivä vähintään 2 000 sanaa ja ensimmäisenä päivänä ja usein miittipäivinäkin enemmän.
Romaanin juonen kanssa on sujunut varsin hyvin, vaikka välillä ehtikin iskeä angsti sen kanssa, kun eräällä “pahiksella” ei tuntunutkaan olevan riittävästi motiivia tekoihinsa. Mutta lopulta motiivi selvisi minulle.
Pitkälti outlinen mukaan on menty, kuten yleensä, mutta aika paljon on tullut ennakoimatonta lihaa luiden päälle, usein varsin yllättävästi. Hieman uhkaa tarina loppua kesken, kuten aina, mutta toivottavasti saan sen taas ratkaistua jotenkin.
Meni tosin melkein viikko tuskaillessa lähes joka päivä riittävän sanamäärän saamista kasaan. Huonosti kulkeva teksti + huono vointi on tosi huono yhdistelmä (hyvinvoivana kirjoittaa vaikka väkisin, hyvin luistavaa proosaa taas naputtelee hyvinkin uupuneena). Joinain päivinä aivot heräsivät vasta illalla, mutta onneksi silloin teksti luisti, pari päivää peräkkäin mentiin ne vähät hyvät hetket melkein kuin siivillä.
Oikeastaan toistaiseksi yhtenä päivänä marraskuussa, viime viikon torstaina, minulla on ollut verensokerit järkevässä jamassa eli OK vointi.
Viime perjantaina jouduin naputtelemaan kavereilla ruokapöydässä. Se tosin nolotti vähemmän, kun pöytä oli muutenkin täynnä käytössä olevia läppäreitä. Kaveri on peleihin ja pelillistämiseen erikoistunut mediatutkija, joten häneltä löytyi paljon hyödyllistä romaaniini, jossa pelit näyttelevät tärkeää roolia.
NaNossa tietää, että teksti luistaa hyvin siitä, että ajattelee “kirjoitinko jo noin monta sanaa muka?”. Yleensä tilanne on ainakin minulla ennemminkin se, että luulee jo naputelleensa “hyvän tovin”, mutta saldo onkin vain luokkaa sata sanaa.
Tulevaisuuden maailma tuo kyllä paljon uudenlaista haastetta. Minulla on paljon juttuja, jotka ovat käytännössä placeholdereita, pitää miettiä ne joskus syvällisemmin. Mitä kaikkea ihmiset syövät? “Soitetaanko puheluita”?
Onko olemassa “ovikello”, puhutaanko kirjoista jos kaikki tekstit ovat tietokonetyyppisissä järjestelmissä? Tällaisessa tilanteessa yleensä skoolataan, mutta alkoholiahan ei enää käytetä, mikä olisi vastaava tapa?
Olin ajatellut, että joukkoliikenteen lisäksi liikutaan aurinkoautoilla, joita tietenkin kutsutaan vain autoiksi. Ongelma iski, kun mentiin Napapiirin pohjoispuolle, talvella. Mitenköhän siellä saadaan virtaa aurinkopaneeliin? Lisäksi erään tyypin piti näyttää “vanhalta mummolta” – paitsi että eihän tässä maailmassa kukaan näytä siltä, hups.
No, haaste on aina hyvä juttu.
Se harmittaa, että NaNo-miittimme tuntuvat kuihtuneen Ensimmäisessä ja toisessa miitissä oli sentään vielä puolisen tusinaa ihmistä, mikä nyt ei isossa kaupungissa (jonka lähellä ei ole miittejä) kovin ihmeellinen saldo, mutta eilen meitä oli vain minä ja kaverini.
Ajattelin, että ehkä porukka oli siirtynyt sunnuntaimiitteihin, joihin en itse osallistu, mutta kaverini oli mennyt sinne, eikä siellä ollut ketään muuta. Aika kummallista.
Tanssii vuohien kanssa
Kirjailijan elämä on välillä sietämättömän glamoröösiä. Vaikkapa silloin, kun kustantaja pyytää ottamaan kuvan yhdessä lampaan kanssa. Ei hätää, meiltä parin kilometrin päässä on lapsille tarkoitettu kotieläintila. Siellä on lampaita.
Huonona puolena tosin on, että lampaat ovat, kuten useimmissa tällaisissa paikoissa, samassa aitauksessa vuohien kanssa. Nämä lampaat eivät tykkää ihmisten seurasta, paitsi jos niille tarjoaa ruokaa. Sopivaa ruokaa myydäänkin paikan päällä hintaan 50 senttiä kuppi.
Huonona puolena on, että vuohia on tuplasti enemmän kuin lampaita. Vuohet ovat paljon persompia ruoalle kuin lampaat (kuten ruumiinrakenteestakin näkee). Ne eivät myöskään kaihda mitään keinoja.
Parin tunnin kuvaussession jälkeen olin ihan poikki ja yltäpäältä hiessä ja vuohen sorkanjäljissä. Jotain kuvia pelkästään minusta ja lampaistakin saatiin.
Tuli vähän mieleen se episodi, kun yritin saada hienoa kuvaa itsestäni ja papukaijoista.
(Tämän teeman leiska ei oikein tykkää monen kuvan käyttämisestä, mutta ei voi mitään.)
Kaikki hollantilaisista
Minulla on melkoinen kokoelma Amsterdam- ja Hollanti-aiheisia kirjoja, suurin osa englanniksi. Olen niitä ostellut divareista ja kirjoja kilohintaan -alesta, yhden jopa voitin Twitterissä. Suurin osa on tosin edelleen lukematta ja arvosteluiden kirjoittaminen niistä luetuistakin tuntuisi höhlältä, mutta tämä kirja on poikkeus.
Han van der Horstin The Low Sky: on todella mielenkiintoinen kirja, vaikka parissa kohtaa muuttuukin hieman puisevaksi, kun jotain asiaa vatvotaan turhan pitkään. Se käsittelee pitkälti Hollannin historiaa ja se on kirjoitettu juuri niin kuin historiakirjat parhaimmillaan ovat. Mitä tapahtui, miksi ja miten se vaikutti myöhempiin tapahtumiin ja nykypäivään.
Se millaisia hollantilaiset ovat nyt on hyvin vahvasti yhteydessä maan entiseen asemaan maailmankaupan mahtina. Siihen kytkeytyvät ainakin osittain esimerkiksi suvaitsevaisuus, mielipiteiden lausumisen arvostaminen, kompromissihakuisuus ja tietynlainen byrokraattisuus (ja toisaalta byrokratian vastustaminen).
Myös kalvinismi eli protestanttisuuden puritaanisen tiukkapipoinen alalaji on näytellyt isoa roolia, ja joissain osissa maata (Hollannin “raamattuvyöhyke”) näyttelee edelleen. Hollantilaisten tietynlainen vaatimattomuus ja esimerkiksi pätemisen ja prameilun sosiaalinen tuomittavuus taas liittyy tähän. (Hollannissa on normaalimpaa, että firman pomo tulee pyörällä töihin kuin luksusautolla.)
Kirjassa vastataan moniin mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin, kuten miksi hollantilaisilla on edelleen yleisesti sukunimiä kuten “alasti syntynyt” tai “pallit” (alun perin ranskalaisten trollaamiseksi) ja miksi hollantilainen haluaa aina vaihtaa englantiin, vaikka hänelle puhuisi hollantia (kauppiaat tekevät näin).
Erityisen mielenkiintoista oli myös “pilareiden” selittäminen. Kyseessä ovat tietynlaiset yhteiskuntaluokat, jotka ennen näkyivät hyvin vahvasti hollantilaisessa yhteiskunnassa. Pelkästä varallisuuteen perustuvasta luokkajaosta ei ollut kyse, vaan esimerkiksi protestantit ja katoliset muodostivat omat pilarinsa.
Kirja murtaa myös joitain myyttejä. Esimerkiksi itse olin siinä uskossa, että Hollanti toimi ansiokkaasti ja aktiivisesti juutalaisten pelastamiseksi toisessa maailmansodassa. Han van der Horst on eri mieltä: hänestä Hollanti ei tehnyt lainkaan riittävästi vastarintaa natsi-Saksan-miehitykselle, mikä johti Hollannin juutalaisten joukkotuhoon, vaikka katoliset, vastarintaliike ja yksityishenkilöt heitä yrittivätkin piilotella.
Myös kolonialismin käsittely on karun rehellistä ja ansiokasta ja ehkä kirjan mielenkiintoisin osio. Minä olin autuaan tietämätön siitä, että Surinam ei halunnut itsenäistyä Hollannista, vaan maksettiin isolla rahalla itsenäistymään. Tai siitä, että Turkissa ja Marokossa erityisesti rekryttiin uusien työntekijöiden saamiseksi Hollantiin, mistä johtuu näiden maiden kansalaisten suuri maahanmuuttointo Hollantiin.
Hämmentävintä kirjassa oli van der Horstin luonnehdinta hollantilaisista epäsosiaalisina tuppisuina, jotka eivät uskalla puhua tuntemattomille. Mihinköhän kansaan hän tätä maata vertaa, sillä minusta hollantilaiset tuntuvat avoimilta, yhteisöllisiltä ja sosiaalisilta – ja todellakin puhuvat tuntemattomille jatkuvasti. Tämä kirjan osio kuulosti enemmänkin tismalleen siltä, miten suomalaiset yleensä kuvataan.
Kirja on parikymmentä vuotta vanha ja siten jossain asioissa vanhentunut, vaikka on vaikea uskoa, että silloin täällä oltaisiin oltu mököttäjiä. Esimerkiksi sosiaalisen median huikeaa suosiota maassa kirjassa ei näin ollen voida käsitellä.
Low Sky’tä voi suositella kaikille, jotka ovat muuttaneet Hollantiin tai harkitsevat sitä, joilla on hollantilainen kumppani tai ovat esimerkiksi työnsä puolesta paljon tekemisissä maan kanssa. Varmasti se on mielenkiintoinen myös monelle historian ystävälle, vaikkei varsinaista Hollanti-yhteyttä olisikaan.
Neljä päivää NaNoa
NaNoWriMo eli marraskuinen romaaninkirjoituskuukausi on pyörähtänyt taas muutama päivä sitten käyntiin. Kirjoitin siitä enemmän alaston kirjailija! -blogiin. Minulla on nyt kasassa reilu 10 000 sanaa eli 20 liuskaa ykkösrivinvälillä. Minusta liuskojen kertymistä on hauskempi seurata kuin abstrakteja sananumeroita.
Itselläni NaNo on jo laatuaan seitsemäs, viides täällä Amsterdamissa. Minulle tämä on vakiintunut rutiini, johon osallistumista ei tarvitse erikseen edes miettiä – ainakaan niin kauan kuin romaani-ideoita riittää ja ensi vuoden ideakin tuli jo ennen viime vuoden NaNoa (vielä sen jälkeenkin on kaksi potentiaalista ideaa, mutta kumpaakaan ei ole vielä “lukittu”).
Tänä vuonna kirjoitan ensimmäistä tieteisromaaniani. Jo ensimmäisestä NaNostani ja sitten jälleen viime vuoden tuotoksesta piti tulla “vähän scifiä”, mutta ei sitten oikein lopulta tullut. Tämä perustuu novelliini, jota aloin kirjoittaa pari vuotta sitten ja totesin, että haluankin tehdä tästä ennemmin romaanin/näytelmän/leffakäsiksen.
NaNon aikaan pyrin olemaan tekemättä mitään muuta, kuten nytkin. Tälläkin kertaa ylivoimaisesti suurin haaste on ollut oma kunto ja etenkin vaikea hypoglykemia.
Kun muut tuntuvat ahtavan kirjoittamisen lomassa kilokaupalla karkkia, minä ahdan melkein tunnin välein suuhuni rasvaa ja proteiinia ja toivon, että hirvittävä nälkä väistyisi. Välillä hypoglykemiassa pahinta on se kalvava nälkä, jota ei saa millään pois, välillä voimien puute ja aamuisin se, että ei yksinkertaisesti meinaa herätä millään, lihakset ovat aivan lyijynraskaat ja pää betonimyllystä täytetty.
Hassua on, että parhaiten kirjoittamisen puolesta minulla on sujunut Ilmestykset-vammaistrilogia eli romaanini 6-8. Silloin olin toki paljon paremmassa kunnossa, mutta en ole varma onko se ainoa syy, miksi kässäreiden 9-11 kohdalla on tökkinyt.
Nyt tuntuu, että kohtauksista tulee helposti ensi kirjoittamalla tosi puuduttavia, joissa ei tapahdu mitään. Nykyiset romaanini vaativat paljon rankemmalla kädellä editointia kuin tuo kolmikko. Esimerkiksi Marian ilmestyskirjan ensimmäistä kohtausta (ja monia muita kohtauksia) on editoitu vain hyvin kevyesti kirjoittamisen jälkeen. Helmikuussa ilmestyvässä “Elviirassa” on ehkä yksi kohtaus, jota ei ole editoitu todella rankasti. Marian ilmestyskirjasta lähti pois kokonaan kai yksi kohtaus – Elviirasta peräti 15 000 sanaa.
Toisaalta isomman rakenteen puolesta nyt tuntuu sujuvan ehkä paremmin kuin koskaan. Päähenkilöt keksivät koko ajan uusia jännitteitä, ongelmia, motivaatioita, vihjeitä ja hämäyksiä. Kompleksisuutta menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Tämän suhteen tuntuu kuin olisin oppinut paljon – tuolla dramatisointipuolella sitten taas mennään takapakkia.
Perinteinen ongelma on, että tarina uhkaa loppua kesken ennen 50K:ta, kuten aina, mutta nyt viimeisimmissä romaaneissa se ei yleensä lopulta ole ollut erityinen ongelma, vaikka maaliin onkin menty hyvin rimaa hipoen.
Ensimmäisessä NaNo-miitissä lauantaina oli useita uusia kasvoja. Esittelin Palsamoitua ja sain osakseni ihailevia, mutta myös hieman hämmentäviä kommentteja. Joku kysyi, että kauanko editoin kirjaa. Vastasin että neljä kuukautta. Hän ihmetteli, että miten se nyt niin nopeasti. Selitin, että kirjoitan täysipäiväisesti, työkseni. Aikoinaan saatoin kirjoittaa aamusta iltaan. Mainitsin myös julkaisseeni kahdeksan kirjaa.
Naisen mielestä elämäntyylini on kummallinen. “Pitäisihän sinulla nyt olla oikeaakin elämää.” Sanoin, että kirjoittaminen on minun elämäni.
Tuntuu hieman hassulta NaNo-miitissä, kaikista maailman paikoista, kuulla kirjoittavansa epäterveen paljon! Varsinkin kun NaNoWriMossa tähtään vain siihen 50 000 sanaan, vaikkakin himpun etuajassa. Mitään triplananon kirjoittamista en ymmärrä itsekään.
