Archive for January, 2015
Julkkarit x 2
Minulta ilmestyy ensi kuussa kaksi teosta: viides romaanini Sisimmäinen sekä ensimmäinen lastenkirja Seeprakoiran seikkailut. (Myös ruokakirjani piti ilmestyä näillä main, mutta itsestäni riippumattomista syistä se viivästyy edelleen.)
Tiedossa on molemmille kirjanjulkkarit, ensimmäiset julkkarini Suomessa melkein viiteen vuoteen.
Sisimmäinen julkaistaan minulle lapsuudesta asti rakkaassa Kallion kirjastossa la 21.2. klo 13-15. Sitä seuraa jatkobileet lapsuudenkodissani Sörnäisessä. Myynnissä on Sisimmäisen lisäksi myös kaikkia aiempia kirjojani, jotka ovat yhä saatavilla (eli kaikki paitsi vuosia sitten loppuunmyyty Twitter-kirja).
Kirjastotapahtuma on tietysti kaikille avoin, jatkoille voi tulla jos minut relevantisti tuntee, blogituttavuus tai vastaava riittää. Sellaista notkuvaa herkkupöytää kuin juhlissani on totuttu näkemään ei jatkoilla ole tiedossa, mutta mahan täyttävää syötävää kuitenkin. Jos olet tulossa ja olet erityisruokavalioinen, ilmoittelethan siitä ajoissa. (Alkoholia ei siis ole tarjolla.)
Kallion kirjasto on suhteellisen esteetön. Valitettavasti jatkopaikka ei sitä ole, sinne on kerros portaita ilman hissiä (enkä tiedä mahtuuko pyörätuoli hissiinkään).
Seeprakoiran seikkailuiden julkkareita vietetään Sellon kirjaston Lastenmaassa Espoon Leppävaarassa viikkoa myöhemmin, la 28.2. klo 15. Paikalle tuleville lapsille on tarjolla pikkuisia yllätyksiä. Tälle tapahtumalle ei ole jatkoja. Myös Sellon kirjasto on esteetön.
Myös Osuuskumman raapaleantologian (Kummalinnun munia 1) ja sitä seuraavan raapalesähkökirjan (Kummalinnun munia 1/2015) julkkarit on ensi kuussa. Minulta on antologiassa yksi raapale, e-kirjassa peräti neljä sadan sanan spefinovellia. Tuo painettu antologia on ensimmäinen novelliantologiajulkaisuni, runoja minulla on julkaistu kahdessakin antologiassa 90-luvulla ja 2000-luvun alussa.
Hyvä vs. huono kehitysvammainen
Ylellä on tulossa parin viikon päästä A2-kehitysvammaisilta. Itsehän ehdotin vammaisiltaa jo vuonna 2010 (varmasti sitä on moni muukin ehdottanut). Koska itse olen vammainen mutta en kehitysvammainen ja vammaisia yleisesti on paljon enemmän, olisin toivonut ennemmin yleistä vammaisiltaa. Kehitysvammaisilta on toki sekin hyvä juttu.
Erityisen hienoa on, että ohjelman juontavat kehitysvammaiset itse. He ovat mukana keskustelussa, ei vain niitä joista muut ihmiset keskustelevat, kuten kehitysvammaisten ja esimerkiksi autistien osa on perinteisesti ollut.
Ohjelmaan liittyvä kommentti Ylen sivuilta:
“En ottaisi naapurikseni kehitysvammaista, ainakaan jos vammansa vuoksi huutaisi tai aiheuttaisi kovaa meteliä. Rauhallinen vammainen ei minua toki häiritsisi.”
Miltähän kommentti kuulostaisi, jos vaihtaisin siitä kaksi sanaa (toisen kahdesta eri kohtaa).
“En ottaisi naapurikseni suomalaista, ainakaan jos alkoholin vuoksi huutaisi tai aiheuttaisi kovaa meteliä. Rauhallinen suomalainen ei minua toki häiritsisi.”
Minusta paljon mielekkäämpi näin. On varmasti meluisia kehitysvammaisia, mutta on paljon enemmän meluisia ei-kehitysvammaisia. Erityisesti runsas alkoholin käyttö tuppaa aiheuttamaan meluisuutta vammattomilla ihmisillä. Myös ikä vaikuttaa: esimerkiksi alle yksivuotiaat usein huutavat ja aiheuttavat kovaa meteliä.
Tässä kommentissa oletusarvoinen tila on nimenomaan se meluisuus. “En ottaisi… paitsi jos se olisi rauhallinen, niin voisin ottaa.”
Kehitysvammaisuutta aiheuttaa kymmeniä erilaisia tiloja. Osa on geneettisiä, osa syntyy esimerkiksi raskausajan vaurioina. Kehitysvammaisuuden aste vaihtelee, eli käytännössä ihmisen älykkyys. Puhutaan lievästä kehitysvammaisuudesta ja syvästä kehitysvammaisuudesta.
Moniin kehitysvammaisuuden muotoihin kuuluu myös muita oireita tai ominaisuuksia, esimerkiksi geneettisiin häiriöihin liittyy usein tietynlaisia kasvonpiirteitä, Downin syndrooman tapaan. Lisäksi voi olla esimerkiksi näkö- tai kuulovamma, autismia ja epilepsiaa.
(Ja CP-vammahan ei ole kehitysvamma lainkaan, vaikka se voikin esiintyä kehitysvamman kanssa!)
Kehitysvammaisilla ihmisillä on kuitenkin myös paljon yksilöllisiä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä siinä missä muillakin. Usein kehitysvamma syntyy yhden tai muutaman geenin mutaationa, Downin ja joidenkin muiden tapauksessa kokonaisen kromosomin. Ihmisellä on kuitenkin noin 20 000 geeniä ja 46 (muuta) kromosomia, puhumattakaan ympäristön (ja epigenetiikan) vaikutuksista. Paljon jää siis tilaa yksilöllisyydelle.
Kehitysvammaisuuteen liittyy vahvasti kaksi päästereotypiaa. Toinen, yleisempi, on ihana aurinkoinen Down-ihminen, joka sulostuttaa kaikkien elämää. Se toinen on pelottava häirikkö, josta tuokin ylempi kommentti muistuttaa. Molemmissa näissä stereotypioissa on ongelmansa, vaikka kumpikin voi perustua myös todellisiin ihmisiin.
Näistä kahdesta stereotypiasta syntyy helposti vastakkainasettelu: hyvä kehitysvammainen ja huono kehitysvammainen. Se on itse asiassa yllättävän sama kahtiajako kuin miten muutkin vammaiset nähdään. Hyvä vammainen (iloinen ja inspiroi kaikkia, ei valita). Huono vammainen (katkera, kärttyinen, valittaa).
Vammaisten, kehitysvammaisten tai muidenkaan, tehtävänä ei ole inspiroida tai opettaa ketään, meillä ei ole velvollisuutta olla positiivisia. Vaikka erilaisuus onkin rikkautta ja tekee hyvää kaikille, meillä ihmisinä ei ole sen ihmeempää “tehtävää” elämässä kuin muillakaan.
Onneksi nykyään on myös kehitysvammaisia julkkiksia, jotka murtavat stereotypioita, kuten huippusuosituksi noussut Pertti Kurikan nimipäivät -bändi, joka on mukana myös A2-illassa. (Tämä bändi lienee esimerkki meluavista kehitysvammaisista, mutta eivät hekään siellä seinäsi takana heitä keikkaa.)
Tuohon naapurikommenttiin liittyy vielä se perinteinen, lähes kaikkia vähemmistöjä koskeva ajatus, että vähemmistön edustaja on ihan OK, kunhan se a) ole naapurissa b) vähemmistön edustajuus ei näy c) ei pidä melua itsestään. Kunhan sitä ei tarvitse ajatella.
Täältä Hollannistahan löytyy mm. useita kehitysvammaisten asuinpaikkoja maan kalleimmalta paikkakunnalta. Kulttuuritarjonnan yms ansiosta tällaisten paikkojen katsotaan ennemminkin nostavan asuntojen arvoa.
Liuta kolumnejani ja juttujani verkossa
Olen kirjoittanut Tukilinja-vammaislehteen juttuja ja kolumneja vuodesta 2011. Lisäksi minusta on ollut lehdessä pari juttua ja siinä on ollut myös arvosteluja vammaisromaaneistani.
Nyt Tukilinjan aiemmat numerot ovat luettavissa Lehtiluukku-palvelussa ilmaiseksi (palvelun esteettömyydestä en tiedä, tuskin kovin hyvä?). Siltä varalta että jotakuta kiinnostaa, linkkasin tähän kirjoittamani tai minuun liittyvät artikkelit. Kahdessa ylimmässä jutussa on myös ottamani kuvat.
Merkitsin tähdellä (*) ne lehden numerot, joissa on useampi listattu juttu, jotta voit lukea samalla molemmat/kaikki, jos haluat.
Suosittelen kyllä lukemaan lehteä myös muuten, Tukilinjassa on paljon mielenkiintoisia juttuja. Ja sen voi tilata myös kotiin. Rahat menevät erittäin hyvään tarkoitukseen, nimittäin vammaisille myönnettäviin apurahoihin esimerkiksi kameran, tietokoneen tai soittimen ostamista varten. Voit siis olla konkreettisesti muuttamassa jonkun ihmisen elämää.
Pian ilmestyvässä Tukilinjassa on kolumnini aiheesta elämänlaatu sekä arvostelu Palsamoitu-romaanistani. Vain vanhat numerot ovat luettavissa ilmaiseksi, eli jos näitä haluaa lukea, pitää joko ostaa numero Lehtiluukusta tai odotella muutama kuukausi.
Kirjoittamani jutut
2/2014 Vammaisaktivismia fantasiaromaaneilla (autistisen nuortenkirjailija Corinne Duyvisin haastattelu) s. 18-20
6/2013* Pyörätuolilla karusellin kyytiin (hollantilaisjärjestö järjestää vaikeavammaisille tivolitapahtumia) s. 18-20
5/2013 Katherine Quarmby taistelee vihaa vastaan (vammaisten viharikoksia tutkivan toimittajan haastattelu, haastateltavan nimi on väärin mm. otsikossa, ei omaa syytäni!) s. 30-31
3-4/2012* Englannissa vammaistukia leikataan rajusti s. 32-33
Kirjoittamani kolumnit
3-4/2014 Tulilinjalla: Klikkailulla tuloksiin (vammaisaktivismista netissä) s. 12
6/2013* Tulilinjalla: Vammaisen aika-avaruus muuttuu s. 12
1/2013 Tulilinjalla: Jotkut syrjäytyvät syrjäytyneistäkin s. 12
3-4/2012* Tulilinjalla: Isona minusta tulee terve (parantumisen merkityksestä) s.13
6/2011* Tulilinjalla: Kuinka sairaudesta tehdään känkkäränkkä (pitkäaikaissairauksien nimeämisestä) s. 12
3-4/2011 Blogilinjalla: Kirjailija sai väsymysoireyhtymän (itse-esittely kahden kuukauden vierasblogijaksoa varten) s. 16
Jutut minusta
7-8/2013 Varjokirjamessuilla esillä vammaisuus (pikkujuttu ajankohtaispalstalla) s. 4
6/2011* Elämä teki Maija Haavistosta kirjailijan s. 23
Romaanieni arvosteluita
6/2011* Marian ilmestyskirja s. 22
2/2013 Makuuhaavoja s. 21
EDIT: Näemmä myös uusi kustantajani Myllylahti on lisännyt minusta tehdyn kirjailijahaastattelun sivuilleen.
Tuhoisaa tennistä
Romaani tenniksestä? Enpä urheilunvihaajana uskonut sellaista lukevani, mutta Double Fault (suom. Kaksoisvirhe) on Lionel Shriveriä ja Leena Lumi(?) ja joku muu suosittelivat sitä hänen parhaanaan. Yleinen mielipide tuntuu tosin olevan toinen, kirja on saanut paljon huonoja arvosteluja. Eikä ihme.
Double Fault on todella tennisorientoitunut, etenee hitaasti ja rikkoo lukuisia eri kirjoittamisen perussääntöjä. Monet kohtaukset ovat vain puhuvia päitä tuuttaamassa hengästyttävän pitkiä repliikkejä, välissä ylipitkiä kerrontapätkiä, joiden sanasto vaatisi melkein sanakirjaa. Monia asioita alleviivataan pitkästymiseen asti.
Shriverin vahvuus ovat henkilöt, niin tässäkin. Willy on nuori tennispelaaja, jolle tennis on kaikki kaikessa, vaikka hänen perheensä ei sitä tajuakaan ollenkaan. Hän tapaa komean, miellyttävän ja fiksun Ericin, joka tämäkin tahtoo tennisammattilaiseksi, mutta rahkeet eivät tunnu riittävän.
He menevät pian naimisiin, vaikka valmentaja ja Willyn ex Max varoittaa tämän olevan hyvin huono idea, ja kauhukseen Willy huomaa, että Ericistä onkin johonkin. Että Ericistä voi tulla jopa parempi tennispelaaja kuin hänestä itsestään. Siinä vaiheessa kaikki alkaa mennä päin seiniä, niin tennis kuin avioliittokin.
Ericin hahmo jää vähän taustalle, niin kirjassa kuin Willyn elämässäkin. Urheilijan on pakko olla itsekäs, mutta Willyn ego, temperamentti, pakkomielteinen kilpailuvietti ja toisaalta liioiteltu, mässäilevän teatraalinen itseviha menevät pahasti yli, jopa mielisairauden puolelle. Hän ei voi nauttia miehensä voitoista, vaan toivoo tämän häviävän. Välillä hän tuntuu nauttivan omistakin häviöistään.
Willyn pahin vihollinen ja vastustaja on hän itse, niin kentällä kuin parisuhteessa. Ericin suurin virhe taas on, että hän on liian täydellinen, napsii Scrabblessakin yli 200 pistettä yhdestä ainoasta sanasta. Eric on liian kärsivällinen, joten Willyn on panna laittaa tämä kärsivällisyys koetukselle.
Periaatteessa Willy on kamala tyyppi, mutta Shriver onnistuu tekemään hänestä inhimillisen ja sympaattisen, koska hänen kieroutuneita motiivejaankin pystyy tavallaan ymmärtämään. Ehkä Ericin kärsivällisyys auttaa siinäkin. Jos aviomies kerran tätä äkäpussia vielä kestää ja rakastaakin, kestää lukijakin. Willyn hahmo lähentelee jo maailmankirjallisuuden klassikoita.
Eräs Shriverin romaaneista, The Post-Birthday World, on kirja joissa tapahtumat haarautuvat yhdessä kohtaa kahteen mahdolliseen suuntaan ja Shriver kuvaa molemmat eri juonet (vain kaksi, ne eivät haaraudu enää). Tässä kirjassa oli jotain samaa: aina kun jotain isoa tapahtui tai ei tapahtunut, lukija jäi poikkeuksellisen painokkaasti miettimään, mikä olisi ollut se toinen vaihtoehto ja mitä siitä olisi seurannut. Siinä mielessä tässäkin on tavallaan monta potentiaalista tarinaa.
P.S. Huomasin että edellinen blogipostaus oli jo tämän blogin viidessadas! Huh.
Ilmeetön Ofelia
Luin taannoin hammaslääkärin odotushuoneessa hollantilaista naistenlehteä, joka sanoi olevansa “no-nonsense”. Lehti vaikutti koostuvan lähes pelkistä advertoriaaleista – siis vielä enemmän kuin tavalliset naistenlehdet.
Eräs sen jutuista haastatteli neljää naista, jotka käyttävät Hollannissa suosittuja botox-pistoksia kasvoryppyjen häivyttämiseen. Neljä käyttäjää, ei siis ketään joka olisi vaikkapa harkinnut botoxia mutta päätynyt olla käyttämättä sitä, tai joka olisi luopunut sen käytöstä.
Viimeinen haastatelluista oli näyttelijä. Jutun lopussa kerrottiin puffinomaisesti, että hän esiintyy parhaillaan Hamletissa, jota esitetään ympäri Hollantia.
Siinä vaiheessa maailma menee kummalliseksi, kun näytelmiä mainostetaan sillä, että näyttelijä ottaa kasvoihinsa neurotoksiinipistoksia, jotka halvaannuttavat kasvolihakset.
Ensimmäiset makupalat Sisimmäisestä
Lisäsin ensi kuussa ilmestyvän Sisimmäinen-romaanini alun luettavaksi Lukunäytteet-sivulle. Kirjasta voi saada sähköisiä arvostelukappaleita jo lähipäivinä, vaikkapa pyytämällä suoraan Myllylahden tiedottajalta Taikalta (etunimi@myllylahti.fi). Painettuja saa sitten ensi kuussa.
Kirjanjulkkaritkin on jo sovittu, niistä kerron lisää pian.
Jänskättää.
Sekin jänskättää, että saan pian, 10 kuukauden odotuksen jälkeen, Marian ilmestykset -ŋäytelmäni DVD:llä. Voi olla, että nauhoituksen laatu on sen verran heikko, että sitä ei voi julkaista, mutta helpottaapa ainakin editointia. Ja on kiva muisto.
Aivot nyrjäyttävä Kippari-Kalle
Patricia Lockwood tunnetaan parhaiten roiseista ja/tai absurdeista twiiteistään (etenkin tästä) sekä viraaliseksi nousseesta leikkisän hyytävästä runosta Rape Joke. Hänen esikoiskokoelmansa Balloon Pop Outlaw Black on aika erilainen kuin tuo Rape Joke, enemmän poptaidetta kuin kantaaottavaa, mutta siinä on välillä suoranaista neroutta, heti kannen Kippari-Kalle-koirista lähtien, propsit graafikolle.
Lockwoodin runot saavat parhaimmillaan aivot kääntymään rullalle. Kirjan aloittaa noin 15-sivuinen runo, joka käsittelee Kippari-Kallen paperisuutta ja ruumiillisuutta. En pystynyt lukemaan sitä kokonaan kerralla, kun alkoi huimata tms. Tässä ote, koko runon voi lukea Rattle Magazinesta:
“The oldest living cartoon character is the word “popeye.” A cartoon character works this way: it is written so many times, with minor variations, that it appears to walk, to cast a shadow, to eat green leaves. Here are the known facts:
His pants are not white, they are empty. His face is not white, it is empty. His arms are not white, they are empty. When we say “pants, face, arms” what we mean is “where the ink ends and the rest of him begins,” or, “the him that the ink contains.”
His parts are letters. Letters make up his mind, and also emerge from it. And the point where a needle touches his thought bubble to burst it is a letter also.
When he fights his number-one enemy, he undergoes a transformation: he smiles hugely, his teeth turn to rows of movable type, and then rearrange themselves to form an ultimate insult. The enemy then begins to cry, and “popeye” is the winner.”
Kaikki kokoelman runot eivät ole yhtä hyviä, esimerkiksi eräs toinen sarjakuvahahmon syvintä olemusta käsittelevä tuntuu tuon loistavan runon jälkeen turhalta täytteeltä. Joka tapauksessa erinomainen debyytti. Rape Joken ansiosta Lockwood sai toisen kokoelmansa ulos Penguin Booksilta (runo on siis siinä mukana). Pitää varmaan jossain vaiheessa hankkia myös tämä Motherland Fatherland Homelandsexuals.
Predestination-elokuva on transfobista törkyä
Predestination-elokuvaa on kehuttu vuolaasti. Jopa jompi kumpi suomalainen iltapäivälehti antoi sille viisi tähteä ja kehui sitä “mestariteokseksi”. En pystynyt lukemaan koko arvostelua, kun vitutti niin paljon. Umpimuovinen B-luokan scifileffa täynnä trans- ja intersukupuolisia loukkaavaa törkyä on mestariteos?
Huom. tämä arvostelu sisältää spoilereita!
Predestination on scifilegenda Robert Heinleinin novelliin perustuva aikamatkailutarina, jonka ideana on mindfuckata katsojan pää käsittämättömillä aikaparadokseilla. Oman pääni se mindfuckasi lähinnä ylettömällä huonoudellaan, järjettömyydellään (en nyt puhu aikaparadokseista tai muusta fysiikasta) sekä transsukupuolisuuden ja intersukupuolisuuden kuvauksella.
Ihan oikeasti, emme tarvitse enää yhtään fiktiivistä tarinaa, jossa transihminen on psykopaattisarjamurhaaja tai intersukupuolinen hedelmöittää itsensä. Nämä ovat ikivanhoja ja helvetin paskoja kliseitä, joihin sukupuolivähemmistöjen edustajat (ja muutkin) ovat lopullisen kyllästyneet.
Predestinationin naisena syntynyt päähenkilö on aina kokenut ongelmia naiseutensa kanssa. Synnytyksen yhteydessä käy ilmi, että hänellä onkin myös miehen sukuelimet. Lainaan Wikipediaa: “Jane then undergoes further procedures to remove her female sexual organs—irreparable after birth complications—thereby becoming a man named John.”
Koko tuon logiikka on jotain aivan käsittämätöntä. Intersukupuolisten sukuelimiä on toki silvottu maailman sivu ilman ihmisen itsensä lupaa ja silvotaan Suomessakin edelleen, mutta ajatus siitä, että kun aikuisen naisen sukuelimet (vai kohtu?) tärveltyvät(?!), ainoa looginen ratkaisu on silloin operoida hänet mieheksi, kysymättä tietenkään häneltä ensin. Jane vain herää nukutuksesta ja saa kuulla olevansa tästä eteenpäin mies. Right-o.
Monen ihmisen mielestä toki sukupuoli on sukuelimissä, miehellä on penis ja naisella emätin, kohtu tai munasarjat. Tässä vaiheessa monet transaktivistit kysyvät, että muuttuuko mies naiseksi vaikkapa silloin, jos häneltä pitää syövän takia amputoida penis. Harvan mielestä muuttuu. Naisesta tuskin kenenkään mielestä tulee kohdun- tai munasarjojenkaan poiston jälkeen miestä.
On toki mahdollista, että kuten monet intersukupuoliset, jotka on kasvatettu “väärään” sukupuoleen, Jane olisi asiaa mietittyään halunnutkin korjata sukupuoltaan mieheksi, olihan naisena eläminen tuottanut hänelle aina vaikeuksia. Sukuelinten meneminen “rikki” ei liittyisi tähän tosin mitenkään. Revennyt emätinkin on huomattavasti helpompi korjata emättimeksi kuin neofallokseksi.
Elokuva mässäilee sillä, kuinka karmeaa ja yököttävää tällainen sukupuolen korjaus on, siis nimenomaan fyysisesti, ei niinkään ilman vapaaehtoista päätöstä. John katselee uutta, arpista kehoaan peilistä ja toteaa jotain tyyliin “I had always thought I was a freak. Now I was a freak.” Ihmekö tuo, että hänestä tulee sarjamurhaaja? Tosielämässä transihmiset, etenkin transnaiset mutta myös transmiehet, tuppaavat olemaan lähinnä väkivallan ja henkirikosten uhreja.
Tosielämässä ihminen jolla on laskeutumattomat kivekset parikymmentä vuotta ei taatusti hedelmöitä siittiöillään yhtään ketään.
Heinlein ehkä saa anteeksi, koska sukupuolivähemmistöistä ei tiedetty juuri mitään silloin, kun hän novellinsa kirjoitti, eivätkä nämä asiat välttämättä vielä olleet pahoja kliseitäkään. Se ei kuitenkaan oikeuta elokuvan tekemistä tästä novellista. Heinleinin tuotannossa riittää paljon muutakin materiaalia. Ironista on, että tähän samaan “maailmaan” sijoittuu myös hyvin samankaltainen satiirinen aikaparadoksinovelli, ilman transfobiaa.
