Archive for February, 2015
Automurhaajan jäljillä
Stephen Kingin viime kesänä julkaistu dekkarijännäri Mr. Mercedes alkaa aika tylsästi. Jo ensimmäinen virke on niin pitkä ja tylsä, että meinasi iskeä TL;DR.
Sinänsä alkukohtaus on epätyypillisyydessään mielenkiintoinen: mies ajaa pellepuku päällä varastetulla Mercedeksellä tahallaan päin ihmisiä, jotka ovat jonottamassa työpaikkamessuille. Mercedeksen omistaja tekee itsemurhan. Eläkkeelle jäänyt poliisi Bill alkaa selvittää vyyhtiä saatuaan ilkkuvan kirjeen murhaajalta.
Virallisesti kirjaa on kutsuttu dekkariksi, mutta Mercedes-murhaajan henkilöllisyys paljastetaan lukijalle hyvin pian. Tarinaa liikutetaan eteenpäin niin poliisin kuin murhaajankin näkökulmasta. Sääli, että murhaajasta on tehty täysi “psyko”, jonka motiivina päärikokselleen on lähinnä hulluus. Hänellä on ollut vaikea elämä, mutta häneen on mahdoton samaistua tai edes sympata, hän on hullu, paha, toinen.
Muutenkin kirjassa on mukana paljon kliseitä ja stereotypioita. No, milloinpa tällaisissa genreromaaneissa ei olisi. Juoni ei ole formulaainen, mutta hahmot kyllä.
King kirjoittaa tarkkanäköisesti, vaikka sortuukin välillä kuvailemaan yksityiskohtia turhankin kanssa. Yksityiskohtien suhteen on tehty runsaasti taustatyötä, vaikka ainakin pari tietokoneisiin (jotka ovat kirjassa tärkeässä roolissa) liittyvää asiaa tuntuu menevän metsään.
Mr. Mercedes pitää otteessaan kun siihen pääsee sisään, siitä ei ole epäilystäkään. Sanoisin, että jännärin ja trillerin välimaastoa dekkarielementeillä. Toki romanttista vipinääkin löytyy.
Kingin kirjoissa on häijyä, että mitä tahansa voi tapahtua. Tietää, että päähenkilö ei voi kuolla kun on vielä monta sataa sivua jäljellä (noin muuten hän ei tietenkään ole turvassa, ainoastaan sivumäärän puolesta), mutta kuka tahansa muu voi.
Loppu on vähän hämmentävä, kun luulee että kirja loppuu, mutta sitten tuleekin vielä useampi miniluku. Minusta nämä olisi voinut jättää pois.
Tämä taitaa olla ainoa lukemani ei-kauhuromaani Kingiltä, josta olen enimmäkseen pitänyt.
Julkkarifiiliksiä
Kirjojen julkaisemisessa keväällä on hyvät puolensa. Kirjojen julkaisemisessa keväällä on myös huonot puolensa.
Olin kutsunut Sisimmäisen kirjanjulkkareihin paljon kavereita, myös ala- ja yläasteaikaisia kavereita, joita en ollut nähnyt yli 10 vuoteen. Lähes kaikki ilmoittivat pääsevänsä.
Samana ja edellisenä päivänä kuitenkin 2/3 ilmoittautuneista vieraista perui, suurin osa flunssan takia, osa muun sairauden, läheisen sairauden, pommiin nukkumisen tai muun syyn vuoksi.
Voisi kuvitella, että myös muita kuin kavereitani jätti julkkarit väliin flunssan takia. Harmittaa.
Kirjasto-osuus meni kyllä mukavasti ja jatkoille sattui kemioiltaan oikein sopiva porukka, joten istuimme iltaa puoleenyöhön asti. Kolme kertaa suuremmalle ihmismäärälle tarkoitetut tarjoilutkin hupenivat yllättävän paljon: neljä litraa tekemääni karpalo-appelsiini-jasmiinijääteetä loppui melkein hetkessä, koska se oli liian hyvää.
Ei siis täysin tappio. Tapasin myös yläasteaikaisen bestikseni ensimmäistä kertaa noin 12 vuoteen ja tuntui kuin välissä ei olisi vierähtänyt vuottakaan. Kirjastoon saapui yllätyksekseni myös tarhakaverini äiteineen, muinaisia perhetuttuja.
Vieraista kukaan tuskin on vielä ehtinyt romaania lukea, mutta Osuuskumman Kummalinnun munia -raapaleantologian sadan sanan tarinoita luettiin juhlapöydässä ja niitä kehui moni. Jopa mieheni, joka yleensä ei pidä mistään mitä kirjoitan, mutta scifinovellini Kehitysprosessi oli kuulemma hyvä.
Näillä näkymin minulta ilmestyy vielä tänä vuonna, paitsi useita raapaleita, myös jotain keskikokoista.
Kuvassa minä hymistelen, kun Myllylahden Taika lukee otetta Sisimmäisestä (luin itse ensimmäisen kohtauksen, hän luki vain pari muutaman lauseen pätkää). Sisimmäisen alkuunhan voi tutustua myös tässä blogissa. Kuvan värit olivat aivan päin honkia enkä jaksanut niitä säätää ihan kuntoon, sen verran buginen tämä IrfanViewin versio on.
P.S. Erityiskiitokset pikkusiskolleni ja hänen poikaystävälleen, jotka laittoivat juhliin valtavasti vegaanista lasagnea ja tortillarullia.
Skandaalimässäilyä eutanasialla
Newsweek-lehden uuden numeron kansi on todella mauton. Hollantilaisen näköinen nainen katsoo mustan suruharson takaa ja otsikointi antaa ymmärtää, että hollantilaiset valitsevat eutanasian, jos ei nappaa elää, ja kohta näin tekevät muutkin.
Tuttu hollantilainen lääketiedetoimittaja postaasi kuvaavan kuvavertailun Twitteriin (ei enää näkyvillä): Newsweekin kansi vs. hollantilaisen lehden uutisointi samasta tutkimuksesta. Jälkimmäisessä kuvassa käsi tarttuu vanhuksen käsiin ja otsikko kertoo hollanniksi: “Lääkärit eivät ole halukkaita tekemään eutanasiaa muistisairauden johdosta.”
Newsweekin näkökulmasta merkittävä osa Hollannin lääkäreistä on valmiita tekemään eutanasian esimerkiksi henkisen kärsimyksen tai muistisairauden takia. Hollantilaisten mielestä luvut ovat pieniä. Lehden toisessa artikkelissa eutanasia on “levinnyt käsistä” ja “räjähtänyt”. (Se esittää myös virheellisiä väitteitä Hollannin saattohoidosta.)
Hollannissa eutanasia on hyvin arkinen asia. Siitä puhutaan kiihkottomasti ja siihen törmää esimerkiksi elokuvissa.
Suomessa eutanasia leimataan usein marginaaliseksi asiaksi: sitä ei erityisesti tarvitse kun niin harva sen valitsisi. Hollannissa eutanasiaan kuolee vuodessa tuhansia ihmisiä, pari prosenttia kaikista kuolemista. Vakuutusoikeudellisesti eutanasia on kuolema perussairauteen, esimerkiksi syöpään.
Eutanasian voi tosiaan saada, vaikka ei sairastaisikaan kuolemaan johtavaa sairautta. Minusta tämä on vain järkevää: ei-tappavasti kärsivälle eutanasialla on isompi merkitys, koska sitä kuolemaa ei muuten välttämättä ole tulossa aikoihin.
Kansainvälisissä utisissa ovat puhuttaneet tapaukset, joissa vammainen (kuurosokea) tai epäonnistuneista sukupuolenkorjausleikkauksista kärsivä on päätynyt eutanasiaan Belgiassa. Nämä ovat surullisia tapauksia, koska aina voi ajatella, että kyseisen ihmisen elämää olisi voinut jollain konstilla ehkä parantaa. Samasta syystä on minusta hyvin surullista, jos vaikkapa MS-tautia sairastava päätyy eutanasiaan kokeilematta LDN:ää.
Kuitenkin itsemurha tai eutanasia, jotka pohjimmiltaan ovat yksi ja sama asia, on aina ihmisen oma valinta ja päätös. Kyseessä on ihmisen perusoikeus riippumatta terveydentilasta tai muusta. Jos vammainen tai transsukupuolinen haluaa kuolla, se ei ole väärin, vaikka vaikuttaisi typerältä tai ei olisi “korrektia” muita vammaisia tai transsukupuolisia kohtaan. Kuten olen monesti sanonut, paras tapa ehkäistä itsemurhia on parantaa ihmisten elämää.
Toisin kuin eutanasian vastustajat väittävät, ainakaan Hollannissa ja Sveitsissä, tuskin Belgiassakaan, eutanasiaa ei ole helppo saada, vaikka sen voisikin saada ei-tappavaan sairauteen. Tyypillisesti halu pitää ilmaista useita kertoja ja lisäksi usean lääkärin pitää päätös ensin hyväksyä.
Tahto eutanasiaan pitää pystyä myös pitävästi ilmaisemaan. Mieleen tulee eräässä lehdessä ollut tapaus, että erään naisen äiti oli aina sanonut, että jos koskaan saa muistisairauden, haluaa eutanasian ennen kuin menee liian huonoon kuntoon.
Sittemmin äidille oli tullut dementia. Sairauden varhaisvaiheissa hän ei vielä halunnut eutanasiaa, kun asiat olivat liian hyvin. Nyt hän ei enää tajunnut koko asiaa ja tytär suri, kun aiempi eutanasiatoive ei enää kelvannut.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Newsweek shokeeraa ja mässäilee ihmisten kustannuksella, jotka valitsevat kuoleman. Minuakin haastateltiin aikoinaan ko. lehteen, aiheena kuolemista käsittelevät nettikeskustelut. Haastis ei lehteen kuitenkaan päätynyt, koska siitä puuttui kokonaan skandaali ja kohu.
Eutanasia ei ole mikään maasta toiseen leviävä vaarallinen tauti vaan perusihmisoikeus.
Vielä yhdet julkkarit
Tänään julkistetaan Osuuskummalta peräti kaksi raapalekokoelmaa: Kummalinnun munia 1 -raapaleantologia sekä ensimmäinen tämän vuoden raapalekokoelmista. Kummalinnun munia 1 sisältää siis Osuuskumman viime vuoden maksullisessa sähköpostipalvelussa ilmestyneet raapaleet eli sadan sanan tarinat, yhteensä sata kappaletta. Tänä vuonna ilmestyy sähkökirjoina neljä 25 raapaleen kokoelmaa, joista ensimmäisenä Kummalinnun munia 1/2015.
Mukana on useita joko raapaleistaan, pidemmistä novelleistaan tai romaaneista tunnettuja kirjailijoita, kuten nuortenfantasiakirjailijat J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai, monia spefipalkintoja kahminut Anne Leinonen ja “raapalekuningas” Shimo Suntila. Myös esimerkiksi absurdisti Kari Välimäen hersyvä tyyli kääntyy huikeiksi sadan sanan tarinoiksi.
Minulta on mukana painetussa kokoelmassa tieteisraapale Kehitysprosessi. Tuossa ensimmäisessä sähkökirjassa on mukana neljä spefiraapalettani: Luonnon mullistus, Apurit, Hehku ja Probiootti. Vuoden toinen pläjäys ilmestyy toukokuussa, siinä on kai kaksi tekstiäni.
Runojani on aiemmin julkaistu kahdessa antologiassa (kauan sitten) ja novellejani (myös raapaleita) on julkaistu useissa kirjallisuuslehdissä sekä englanniksi että suomeksi, mutta ensimmäinen Kummalinnun munia on ensimmäinen novellijulkaisuni antologiassa.
Tästä blogistakin voit lukea muutamia raapaleitani: suomeksi Omenakumisaappaat ja Katsojan silmässä, englanniksi The One.
Kuten Helsingin kirjamessujen raapalepaneelissamme totesin, raapaleet ovat niin mukavan pieniä, että kenelläkään ei ole tekosyytä olla lukematta vain siksi, että “ei ole aikaa”. Raapaleen ehtii lukea vaikka metromatkalla tai vessassa istuessa. Eikä tämän pitäisi hintaankaan kaatua, sillä minikokoelmat maksavat e:nä vain 2,90 e.
Raapaleiden julkkarit pidetään virtuaalisesti Facebookissa, eli itse en ole siellä mukana, koska en Facebookissakaan ole, mutta jos sinä olet, tervetuloa mukaan.
Teoriassa kirkasta ja selkeää
Maarit Verrosta on useampi ihminen suositellut, ei välttämättä minulle henkilökohtaisesti, mutta suositellut kuitenkin. Hän on tuottelias kirjailija, jolta on syntynyt monia romaaneja ja novellikokoelmia, scifiä/fantasiaa ja realismia, ollut joskus Finlandia-ehdokkaanakin. Kirkkaan selkeääkin on voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon, mitä en ymmärrä sitten ensinkään.
Kirkkaan selkeää on dystopiascifiä, jossa liikutaan paljon kuumailmapallolla. En vain saanut siihen mitään otetta. Se ei ole raskasta, hitaasti etenevää, outoa tai puuduttavaa, se ei vain kiinnosta, ei tempaa mukaansa.
Tarina jää etäiseksi – ei sillä tavalla kylmän etäiseksi kuin scifi toisinaan eikä siksi, että päähenkilö tekee tosi haljuja juttuja, se ei vain pääse tarpeeksi lähelle. Kirja on ajelehtiva road trip (ei hyvällä tavalla), jonka henkilöt jäävät valjuiksi ja tapahtumat eivät tunnu liittyvän toisiinsa.
Jos romaanin luettuaan pitäisi kuvailla päähenkilö Tiksua jotenkin, ei osaa sanoa muuta kuin että tämä on poikkeuksellisen pienikokoinen reality-TV:n muuntautumisohjelman jälkeen. Tämä episodi ei kuitenkaan liity loppuromaaniin juuri mitenkään. Muista henkilöistä ei tunnu jäävän mieleen senkään vertaa.
Tulevaisuuden maailmakaan ei ole kovin kiinnostava. Korruptoitunut dystopiarakennelma tuntuu varsin perinteiseltä. Lisäksi on ripaus ilmastonmuutosta. Teknologiapuolelta löytyy älyvaatteita, kyberseksiä ja villejä virkistetanssijuhlia – mutta ihmiset viestivät tekstiviestein.
Mitähän hyvää tästä keksisi? No, kuumailmapallo on ainakin suhteellisen omaperäinen kulkuväline.
En osaa sanoa, miksi edes luin tämän loppuun. Kai sitä ajatteli, että kirja kuitenkin petraisi, kuten joskus käy. Jossain 75 prosentin kohdalla se muuttuikin hieman kiinnostavammaksi. Siskoni oli lainannut minulle myös toisen Verrosen romaanin, jossa totesin olevan tylsimmät kaksi ensimmäistä virkettä koskaan ja luovutin.
Jopa tämän romaanin kansi sai aikaan myötähäpeän tunteita, se on varmaan huonoin mitä isolla kustantajalla on tullut vastaan ja näyttää harjoittelijan 80-luvulla vääntämältä, vaikka kirja on vain muutaman vuoden ikäinen.
Kilpajuoksu lähentelee loppuaan
Aloin saada stressistä pysyviä elinvaurioita (lähinnä aivolisäkkeeseen) jo vuonna 2008, mutta vuoden 2011 lopussa homma levisi täysin käsistä. Tänäkin vuonna on jo ehtinyt tulla uusia vaurioita. Vasta viime vuosina on tullut selväksi se, että myös lähes kaikki käyttämäni uupumusta lievittävät tai toimintakykyä parantavat hoidot lakkaavat toimimasta ennemmin tai myöhemmin.
Minulla on vuosien varrella ollut kymmeniä tehokkaita hoitoja. Ainoa toimintakykyä parantava joka yhä selvästi vaikuttaa on CFS:n etenemisen pysäyttänyt pieniannoksinen naltreksoni, jota olen käyttänyt kohta kahdeksan vuotta. Kasvuhormonistakin on jonkin verran apua, vaikka senkin teho on heikentynyt.
Viime vuonnakin oli monta lupaavasti auttanutta hoitoa, ainakin desmodium, beeta-alaniini, progesteroni ja oksitosiini. Kaikki noista toimivat muutaman viikon. Olin elättänyt toivoa, että edes nuo kehon omat aineet jatkaisivat toimintaansa. Miten keho voi muka alkaa hylkiä omia hormonejaan? Selvästi voi. Samoin kuin sellaisia aineita, jotka ovat kaikille soluille välttämättömiä. En ymmärrä.
Niinpä viimeiset vuodet on ollut melkoista kilpajuoksua. En enää edes jaksa uskoa, että mikään hoito toimisi kuukautta pidempään. Kun jokin auttaa, on valtava kiire yrittää saada paljon asioita tehtyä, eli tietysti etenkin kirjoitettua. Mitään takeita ei ole, että olisin koskaan enää yhtä hyvässä kunnossa.
Yritän tähdätä lupaavimmat kandidaatit esimerkiksi ennen NaNoWriMoa, mutta tässä olen epäonnistunut täysin. Viimeiset kolme vuotta olen kokeillut kokonaisen liudan troppeja juuri ennen NaNoa. Mikään ei ole toiminut tai on lakannut toimimasta juuri ennen marraskuuta. Viimeksikin löysin beeta-alaniinin tietysti joulukuun alussa.
Hoitojen menetetty teho ei koskaan palaa. Ei, vaikka taukoa pitäisi välissä vuosiakin. Ne ovat kertakäyttöisiä. Erilaisia lääkkeitä, lisäravinteita ja muita hoitoja on maailmassa paljon, sadoittain, mutta ne ovat kuitenkin rajallinen luonnonvara. Vielä loppuvuodesta kokeilin varmaan kymmenkunta eri hoitoa, mutta tällä hetkellä minulla ei ole oikein mitään visiota siitä, mitä kokeilla.
Tai oikeastaan minulla on kaksikin visiota, mutta nämä vaatisivat reseptejä belgialaiselta ja suomalaiselta lääkäriltäni, hollantilainen ei niitä määrää. Happirikastimen hankintaa olen myös harkinnut. On kuitenkin vaikea uskoa, että mikään näistä hoidoista, vaikka niitä saisinkin, pysyisi tehokkaina, kun muutkaan eivät pysy. En ihmettelisi, vaikka happikin alkuun toimisi ja sitten menettäisi tehonsa.
Elätän toki toivoa, että Belgian tai Suomen lääkäri keksisi, missä itse perimmäinen vika on ja saisi sen korjattua. Melkoista taitoa se vaatisi, kun lääketieteellinen kirjallisuuskaan ei tällaisia tapauksia tunne. Mahdotonta se ei toki ole. Aivolisäkettä tuskin voi korjata, mutta jos keksisi miten saisi johonkin hoitoon palautettua tehon. Edes yhteen kymmenistä.
Jos he eivät saa arvoitusta ratkaistua, niin aika huonolta näyttää.
Onko Putin autisti?
Sanotaan nyt suoraan, että minulla ei ole hajuakaan siitä, onko Venäjän presidentti Vladimir Putinilla Aspergerin syndrooma, en ole hänen persoonaansa perehtynyt. Tällaista mahdollisuutta on kuitenkin lehdissä väläytelty, ajatus tuli Yhdysvaltain viranomaisilta.
Hesari kirjoitti verkossa näin:
Venäjän presidentillä Vladimir Putinilla on todennäköisesti Aspergerin oireyhtymäksi kutsuttu neurobiologinen kehityshäiriö, joka “vaikuttaa kaikkiin hänen päätöksiinsä”, todetaan Yhdysvalloissa julki tulleessa puolustusministeriön käyttöön laaditussa selvityksessä.
Tuttu Asperger-ihminen ihmetteli, että voiko Hesari oikeasti kirjoittaa tuollaista. Oli se minustakin aika absurdi. Minusta tuosta saa sellaisen kuvan, että AS olisi jotakuinkin kehitysvamma joka sumentaa mielen ja Putinin kaikki päätökset ovat “Asperger-päätöksiä”.
Vaikka Putinilla Aspergerin syndrooma olisikin, mitä tuskin saamme koskaan tietää, niin tälläinen uutisointi tuskin tekee autisteille oikeutta. Monen autistin mielestä autismi ei ole sairaus tai häiriö ollenkaan vaan erilaisuutta. Siihen voi joskus liittyä yleisesti kielteisinä piirrettyjä piirteitä kuten kiukuttelua ja raivokohtauksia, mutta Putiniin assosioidaan enemmän “kylmä julmuus” – moni varmaan luokittelisi hänet potentiaaliseksi psykopaatiksi.
Uskon, että maailmanpolitiikassa on paljon autisteja. Enkä nyt tarkoita, että mennään sinne diktaattoripuolelle, vaan kaikenlaisia poliitikkoja valtuutetuista presidentteihin.
Tämä sotii sitä käsitystä vastaan, joka monilla on autisteista. Autistihan on epäsosiaalinen ja pahempaa, sosiaalisesti kömpelö. Hänen puheensa on monotonista eikä hän ymmärrä huumoria, abstraktioita tai kielikuvia. Miten autisti voisi olla karismaa vaativassa ammatissa?
Monet Asperger-ihmiset ovat kuitenkin aivan toisenlaisia kuin mitä stereotypiat väittävät. Omassa tuttavapiirissäsikin on todennäköisesti ihmisiä, joita et koskaan arvaisi Asperger-piirteisiksi, koska he ovat hauskoja, vitsikkäitä, hyviä seuraihmisiä. Eräs entinen AS-tuttuni oli töissä Googlen markkinointiosastolla.
Moni Asperger-piirteinen on myös hyvä esiintyjä. Osa on luonnostaan taitavia sosiaalisesti, stereotypian vastaisesti. Toisille koko sosiaalinen kanssakäyminen vaatii näyttelemistä, joten on varsin luontevaa tehdä siitä sellaista dramaattista teatteria kuin politiikka on. Esimerkiksi oikeustiede, jossa monen poliitikon taustat ovat, on myös miellyttävän strukturoitua ja kaavamaista, minkä uskoisin vetoavan moniin autisteihin.
Uskon, että yleisesti julkisuuden henkilöissä, lähes kaikilla aloilla, on enemmän Asperger-ihmisiä kuin väestössä keskimäärin, urheilijoista muusikoihin. Ei niinkään siksi, että he olisivat mitään “savanteja” eli yhdellä alalla poikkeuksellisesti lahjakkaita, sellaisia on vain erittäin pieni osa autisteista, vaan esimerkiksi siksi, että he keskittyvät niin tiukasti yhteen tai pariin asiaan.
Autismiin liittyy tyypillisesti “epätasainen kykyprofiili”. Lahjakkuutta ja heikkouksia sekaisin. Tällainen ihminen erottuu joukosta, myös positiivisesti, selvästi helpommin kuin keskiverto. Puutteita voi usein kompensoida.
Uskoisin myös, että AS-ihminen jää neurotyypillistä todennäköisemmin vaikkapa kotiin lukemaan valtiotiedettä tai treenaamaan balettia perjantai-iltana muiden lähtiessä baariin. Ei siksi, että hän olisi välttämättä epäsosiaalinen, vaan koska kiinnostuksen kohteet ovat hänelle tärkeitä.
Joku voisi huomauttaa, että autistithan yleensä myös ylikuormittuvat helposti. Tämän voimakkuus, kuten kaikkien muidenkin autistipiirteiden, vaihtelee kuitenkin ihmisestä toiseen. Jotkut eivät mitenkään pysty tekemään kahdeksantuntista työpäivää. Toiset paiskivat hyvinkin kuormittavia töitä. Melkeinpä eniten harrastusriennoissa ja matkoilla ravaava tuttuni on AS-piirteinen. Osa pystyy myös painamaan eteenpäin, kunhan jossain vaiheessa tiedossa on reilusti lomaa, jolloin palautua.
Voisiko Obama olla autisti? Näin hänen elämäkertaansa lukematta, minusta voisi. Olisi tosin hauska kuulla myös jonkun autistin mielipide tästä asiasta. :->
Pelisuunnittelusta kaunokirjallisuuteen
Miten paljon yhteistä on pelin suunnittelulla ja kirjan kirjoittamisella? Voiko pelisuunnittelukirjasta oppia mitään muun fiktion kirjoittamiseen? Sitä lähdin selvittämään aloittaessani Jesse Schellin huippusuositun kirjan The Art of Game Design: A book of lenses. Oikeasti kyllä aloin lukea sitä peliaiheista romaaniani varten, mutta tuo oli tietysti toissijainen tavoite.
Kirjan nimi viittaa siihen, että siinä on 99 erilaista “linssiä”, eli näkökulmaa. Käytännössä ne ovat 99 erityyppistä asiaa, joita pitää miettiä pelisuunnittelussa. Yhdessä linssissä voi olla useampi samantyyppinen asia. Linssit voi ostaa myös erikseen irtonaisena korttipakkana.
Kirjassa on rutkasti psykologiaa, mutta ensimmäiset muutama kymmenen sivua tuntuvat melkein filosofialta. Mikä on kokemus ja miten omaa kokemustaan voi havainnoida ulkopuolelta ja muuta vastaavaa. Mielenkiintoista luettavaa.
Kirjailijalle ehkä parasta antia ovat ideointi- ja brainstormausosiot. Kirjassa annetaan paljon vinkkejä molempiin. Brainstormauksesta ehdotetaan mm. kirjoittamaan kaikki isoille lapuille ja päällystämään huone niillä. Näin paitsi nähdään kaikki ideat kerralla, on myös helpompi palata tauon jälkeen tähän “ideamaailmaan”. Lisäksi suositeltiin numeroimaan kaikki brainstormatut ideat, mikä antaa niille alitajuisesti “painoarvoa”.
Monet jutut soveltuisivat periaatteessa fiktion maailmaankin, mutta käytännössä niitä ei juuri hyödynnetä. Esimerkiksi peleille mietitään ennen niiden tekemistä tarkka kohderyhmä. Kirja yleensä kirjoitetaan (tietysti sen verran tyypillisesti mietitään, että onko se nuorten vai aikuistenkirja) ja sitten pohditaan, ketkä ovat sen kohderyhmää.
Aika suuri osa kirjasta on toki tarkoitettu vain pelien suunnitteluun. Käsitellään käyttöliittymää, ohjausta, interaktiivisuutta sun muuta. Kirjoittaja on muuten sitä mieltä, että interaktiiviset tarinat ovat lähes aina huono idea. Ne ovat valtavia resurssisyöppöjä ja yleensä tarinaan kyllästyy eikä jaksa koluta sitä läpi enempää, vaikka se olisikin tähän tarkoitettu. Suurin ongelma kuitenkin on se, että esimerkiksi hyviä loppuja on (hänen mielestään) vain yksi.
Loppupuolella päästään vihdoin hahmojen erikoispiirteisiin ja on esimerkkejä vaikkapa siitä, miten hahmojen luonteenpiirteitä näytetään dialogissa. Hyvin mielenkiintoinen lisä on myös eräänlainen kaavio, jossa kymmeniä eri luonteenpiirteitä on mäpätty ympyrään, jossa on erilaisia akseleita. Meni hetken ennen kuin opin edes lukemaan sitä. (Iso sanavarasto on myös tärkeä.) Pääakselit ovat kuitenkin Dominant – Submissive ja Hostile – Friendly.
Toinen mielenkiintoinen hahmojen luontia käsittelevä osuus liittyi statukseen. Kirjoittajan mukaan jokaisessa kahden ihmisen vuorovaikutuksessa alitajuisesti toinen dominoi ja toinen alistuu. Siihen liittyy tietynlainen kehonkieli, esim. dominoiva ei kirjan mukaan liikuta päätään. Näinkö se menee?
Pidin kirjassa siitä, että siinä on esimerkkejä vaikka mistä. Mm. esimerkkinä feedbackista eli palautteesta on käytetty Swiffer-lattiamoppia. Hahmojen ohjailusta taas Schipholin lentokentän pisuaareihin “maaleiksi” laitettuja kärpäsen kuvia (en ollut edes kuullut tällaisista).
Pidin myös lopun etiikkaosiosta. Jokainen peli voi muuttaa ihmistä – tai maailmaa – hyvään tai huonoon suuntaan. Miten pelin voisi saada edistämään hyvää? Ja miten vältetään se, ettei siitä ole huonoja seurauksia? Schell painottaa tekijän vastuuta.
Sain kirjasta jonkin verran ideoita kirjoittamiseen – myös sellaisista osioista, joista en olisi arvannut. Se oli mielenkiintoinen, helppolukuinen ja helppotajuinen. Eniten ärsyttivät toistuvat typot erisnimissä, vaikka muuten kirja vaikutti hyvin editoidulta.
