Automurhaajan jäljillä
Stephen Kingin viime kesänä julkaistu dekkarijännäri Mr. Mercedes alkaa aika tylsästi. Jo ensimmäinen virke on niin pitkä ja tylsä, että meinasi iskeä TL;DR.
Sinänsä alkukohtaus on epätyypillisyydessään mielenkiintoinen: mies ajaa pellepuku päällä varastetulla Mercedeksellä tahallaan päin ihmisiä, jotka ovat jonottamassa työpaikkamessuille. Mercedeksen omistaja tekee itsemurhan. Eläkkeelle jäänyt poliisi Bill alkaa selvittää vyyhtiä saatuaan ilkkuvan kirjeen murhaajalta.
Virallisesti kirjaa on kutsuttu dekkariksi, mutta Mercedes-murhaajan henkilöllisyys paljastetaan lukijalle hyvin pian. Tarinaa liikutetaan eteenpäin niin poliisin kuin murhaajankin näkökulmasta. Sääli, että murhaajasta on tehty täysi “psyko”, jonka motiivina päärikokselleen on lähinnä hulluus. Hänellä on ollut vaikea elämä, mutta häneen on mahdoton samaistua tai edes sympata, hän on hullu, paha, toinen.
Muutenkin kirjassa on mukana paljon kliseitä ja stereotypioita. No, milloinpa tällaisissa genreromaaneissa ei olisi. Juoni ei ole formulaainen, mutta hahmot kyllä.
King kirjoittaa tarkkanäköisesti, vaikka sortuukin välillä kuvailemaan yksityiskohtia turhankin kanssa. Yksityiskohtien suhteen on tehty runsaasti taustatyötä, vaikka ainakin pari tietokoneisiin (jotka ovat kirjassa tärkeässä roolissa) liittyvää asiaa tuntuu menevän metsään.
Mr. Mercedes pitää otteessaan kun siihen pääsee sisään, siitä ei ole epäilystäkään. Sanoisin, että jännärin ja trillerin välimaastoa dekkarielementeillä. Toki romanttista vipinääkin löytyy.
Kingin kirjoissa on häijyä, että mitä tahansa voi tapahtua. Tietää, että päähenkilö ei voi kuolla kun on vielä monta sataa sivua jäljellä (noin muuten hän ei tietenkään ole turvassa, ainoastaan sivumäärän puolesta), mutta kuka tahansa muu voi.
Loppu on vähän hämmentävä, kun luulee että kirja loppuu, mutta sitten tuleekin vielä useampi miniluku. Minusta nämä olisi voinut jättää pois.
Tämä taitaa olla ainoa lukemani ei-kauhuromaani Kingiltä, josta olen enimmäkseen pitänyt.
