Scifin sudenkuopat
Sain sunnuntaina valmiiksi Adenon, 11. romaanikässärini ja ensimmäisen scifiromaanini. Tai siis se lähti kustantajalle, työtä varmaan vielä riittää myöhemmin, jos se hyväksytään julkaistavaksi.
Minun on pitänyt jo aiemmin kirjoittaa tieteisromaani, kahdestikin. Ensimmäinen oli elämänpidennystä käsitellyt Elinkelpoinen, Marian ilmestyskirjaa edeltänyt kässärini. Siitä ei vain lopulta tullut scifiä. Eikä tullut Sisimmäisestäkään, vaikka sen pohjana oli scifinovelli. Tällä kertaa scifiltä ei voinut oikein mitenkään välttyä.
Olen kirjoittanut spekulatiivista fiktiota novelleina ja pienoisnovelleina jonkin verran jo reilusti 90-luvun puolella. Genre ei ole missään nimessä minulle uusi, vaikka varsinaista scifiä onkin ollut vähemmän, enemmän yleistä kummaa. (Raapaleiden puolella olen kirjoittanut kunnon kovaakin scifiä avaruusmatkoineen ja nanonuppuineen.)
On kuitenkin tosi erilaista kirjoittaa scifinovelli kuin -romaani, varsinkin kun novellini ovat yleensä olleet varsin lyhyitä. En ole mikään maailmanrakentajatyyppi, pidän ideoista enemmän kuin maailmoista.
Silti kun sen maailman rakentaa, tulee kova kiusaus infodumpata sitä. Vaikka inhoaisikin infodumppeja. Scifissähän yksi suurimmista haasteista on juuri välittää se maailma ilman infodumppeja ja ilman dialogia tasoa “Muistatko kun avaruushirviöt hyökkäsivät vuonna 2891?”
Ja tietysti kliseiden välttely. Kokonaan kliseistä ei voi päästä eroon, niihinhän genrekirjallisuus kuitenkin pohjaa. On vaikea rakentaa tulevaisuutta, jossa ei olisi mitään scifissä tuttuja elementtejä. Yksi mitä olen pohtinut on, voiko kirjoittaa maapallolle sijoittuvaa scifiä, joka ei jollain tasolla olisi ekoscifiä.
Minulle haastavinta on kuitenkin ollut se maailman rakentaminen, koska romaanini sijoittuu keskipitkälle tulevaisuuteen. Aivan lähitulevaisuus on periaatteessa helppo. Tarpeeksi pitkällä tulevaisuudessa taas voi olla mitä vain. 50 vuotta tulevaisuuteen vaatii tosi paljon pähkäilyä.
Halusin tulevaisuuden, joka ei eroaisi vain teknologian ja politiikan suhteen. Kaikki yhteiskunnassa muuttuu, kuten tosielämässäkin. Mitä ihmiset syövät, mitä he opiskelevat (ja miten), millaisia parisuhdemalleja heillä on. Näihin on romaanissani erityisesti keskitytty (sen pääidean ohella), jossain määrin myös siihen, miten ihmiset päihtyvät.
“En tahtoisi edes ajatella nenää, kurkkua ja muita tylsiä ruumiinosia. Yhteiskunnan tehtävä on pitää sellaisista huolta, jotta minun ei tarvitse murehtia niitä.”
Toisaalta moni asia kuitenkin pysyy suhteellisen samanlaisena, kaikkea ei tarvitse muuttaa tai lopputulos on tosi kömpelö. Mutta mitkä ne asiat voisivat olla?
Maailma menee helposti sekaisin nykytodellisuuden kanssa. Huomaa kirjoittaneensa tekstiin paperitöitä ja taksikuskeja.
Kuvailu on minulle aina haastavaa. Olen visuaalinen ihminen, mutta en kirjoittaessani. Scifi vaatii enemmän kuvailua kuin ei-scifi.
Minulla on monissa romaaneissa hahmoja, joilla on hieman epätavallisia tai kiinnostavia harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita, kuten videokuvaus, multimediataide, kielitiede, standup-komiikka tai muinainen Egypti. Tällaisia on kinkkistä keksiä tulevaisuuteen. Jos joku on tylsemmin musiikki- tai lukuihminen, mitä hän kuuntelee tai lukee? Ammatteissakin riittää haastetta, vaikka olenkin lukenut esim. tämän.
On sitä tiedettä ja taustatyötä tullut luettua, lähinnä pelisuunnittelua/pelitutkimusta, virologiaa ja saamelaisten/kveenien/meänmaalaisten kulttuuria. Taustatyötä on kyllä ollut selvästi vähemmän kuin kahdessa aikaisemmassa romaanissa, mutta ne olivatkin taustatyöhirmuja, jotka vaativat tusinan kirjoja ja monia muita medioita.
Ehkä kaikkein haastavinta on kuitenkin ollut ihan se henkilöhahmojen kirjoittaminen käytännössä. Saada niistä eläviä ja samaistuttavia. Jotenkin on tuntunut, että se kaukaisessa miljöössä – vaikkakin omassa vanhassa kotikaupungissa – toimiminen helposti etäännyttää. Ehkä se on se syy, miksi scifissä on paljon kökköjä pahvihahmoja?
Huomenna pitäisi alkaa työstää näytelmää, siitä kirjoitan sitten omassa postauksessaan.
