Archive for September, 2015
Hurmaavia traktoreita
Ostin Marina Lewyckan romaanin The Short History of Tractors in Ukrainian Aberdeenissä yhdellä punnalla pari vuotta sitten, päähoukuttimena edullinen hinta. Se valikoitui matkalukemisekseni kesällä lähinnä siksi, että se oli sopivankokoinen pokkari.
Nadian perhe on ukrainalainen, mutta asunut Briteissä jo vuosia. Nadian äidin kuoltua traktoreita rakastava insinööri-isä ihastuu povekkaaseen, lähes 50 vuotta häntä nuorempaan ukrainalaiseen bimboon Valentinaan, jonka Stanislav-poika on väitetysti nero. Pian hääkellot jo soivatkin. Valentinaa tosin tuntuu kiinnostavan lähinnä oleskelulupa ja isän rahat, joiden määrän hän reippaasti yliarvioi.
Nadia ja hänen täysin erilainen isosiskonsa Vera päättävät, että tämä ei käy laatuun. He ovat olleet nihkeissä väleissä, mutta nyt on pakko liittoutua. Valentina ei osaa laittaa ruokaa ja kohtelee heidän isäänsä huonosti, jopa väkivaltaisesti. He kirjoittelevat poliisille ja maahanmuuttoviranomaisille yrittäen kertoa, että kyseessä on kulissiliitto.
Juttuun alkaa sekaantua Valentinan rakastajia sekä tämän ukrainalainen aviomies. Valentinasta – ja tämän autoista – tuntuu olevan mahdotonta päästä eroon.
Kirja on hauska ja eläväntuntuinen, vaikka jotkut hahmot stereotyyppisiä ovatkin. Erityisesti pidin päähenkilö Nadian sisäisistä ristiriidoista: hän on feministi eikä siksi haluaisi myöntää, että Valentina näyttää lutkalta. Mutta kun hän näyttää. Nadia annotoi keskusteluitaan hauskasti. Toisaalta hassutteluun sekoittuu myös synkkiä sivujuonteita Ukrainan lähihistoriasta vainoineen ja vankileireineen.
Vaikka Valentina onkin niin stereotyyppinen ja ällöttävä, kirjan loppupuolella häntä kohtaan alkaa tuntea sympatiaa. Ehkä erään juonenkäänteen takia, mutta osittain siksi, että hän muuttuu niin “tutuksi”.
Ihmeellinen intonaatio
Intonaatio on hämmentävä juttu, kun suomen kielessä sitä ei juuri havaitse. Tai toki suomessakin on intonaatio, mutta se on kaikissa sanoissa jotakuinkin sama ja muuten sitä käytetään lähinnä uusien merkitysten ja sävyjen luomiseen.
Ulkomaalaiset eivät juuri koskaan tunnista suomalaista englannin aksenttia, siinä missä vaikka intianenglanti on täysin erehtymätöntä tunnistaa. Myös hollantilaisilla on usein hyvin samanlainen tapa puhua englantia, mutta luulen, että se on enemmän ääntämisasuissa kuin aksentissa. Toisaalta suomalainen kyllä usein tunnistaa toisen suomalaisen monotonisen englannin.
Omaa aksenttiani on epäilty mm. brittiläiseksi (hämmentävää) ja saksalaiseksi. Onpahan minulta ja pikkusiskoltani kysytty täällä usein, puhummeko tanskaa, missä ei suomalaisen näkökulmasta ole mitään järkeä. Joidenkin tanskalaisten englanti kuulostaa muuten ihan prikulleen tanskalta.
Intonaatio vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millainen fiilis kielestä tulee. Joskus yksittäisissäkin sanoissa, esimerkiksi minusta norjalaisten tapa sanoa “häh?” on hurmaava, se on niin paljon kysyvämpi ja ihmettelevämpi kuin suomalaisten vaisu häh.
Itse en ole pätkääkään musikaalinen ja minulle on ollut vaikeuksia oppia lausumaan muita kieliä oikein. Olen huomannut, että hyvin musikaalisille ihmisille tämä on usein helppoa.
Samoin mitallisten runojen kirjoittaminen on tuottanut suuria vaikeuksia, hahmottaa että mikä tavu on painollinen ja mikä ei. Toisaalta uskoisin suomen kielen puheintonaationi olevan erityisen eläväinen, ainakin hyödynnän sitä paljon.
Englannissa on paljon pitkiä sanoja, joista on usein hankala veikata, mitä kohtaa painotetaan, vielä jos kiskaisee lauseen sanavarastostaan kesken puhumisen ja pitäisiä äkkiä hahmottaa, miten lausuu sen. Olen englanninkielisiä konferenssipuheitani yms yrittänyt kaikki sanat tarkistaa Merriam-Websteristä, joka antaa ääntämisohjeet. Joissain yksittäisissä lääketiedekirjoissakin noita opetetaan ja olen niitä päntännyt.
Hollannin kielessä intonaatiota käytetään paljon. Sanan paino on lähes aina toiseksi viimeisellä tavulla, tosin poikkeuksiakin en.
Hollannissa intonaatio ei samalla tavalla muuta merkitystä kuin tonaalisissa kielissä, se on lähinnä korostusjuttu, mutta korostaminen on tärkeää, jokaisessa lauseessa pitäisi korostaa jotain. Jotkut pronominit ovat erilaiset (siis eri sanoja) riippuen siitä, korostetaanko niitä vai jotain muuta sanaa lauseessa. Tällöin väärä painotus voi efektiivisesti tehdä lauseesta kieliopillisesti väärän.
Korostaminen ja painotus on jopa niin tärkeää, että sitä käytetään joskus kirjoittaessakin. Aksenttimerkit vokaalien päällä ilmaisevat, että kyseistä sanaa korostetaan, joko mainosmiesten tapaan tai väärinkäsityksen välttämiseksi. (On myös kaksi sanaa, joilla on kaksi eri merkitystä, joihin voidaan merkitä korostukset sen selventämiseksi, kummasta sanasta on kyse.) Seurauksena esimerkiksi alleviivausta käytetään minusta hollannissa aika vähän.
Viime aikoina olen huomannut, että olen alkanut hollantia puhuessani selvemmin korostaa tavuja ja lauseiden sanoja. Tosin ajatus siitä, että pitäisi osata yhdistellä erilaisia intonaatioita, kuten vaikkapa kysymyslause, siinä korostettu sana ja vielä jokin fiilis lauseeseen, vaikkapa ironinen, niin tuntuupa jo vaikealta.
Onko intonaatio ja sanojen painotuksen hahmottaminen sinulle vaikeaa vai itsestäänselvää? (Ja oletko musikaalinen?)
Kateellisten saavuttamaton vamma
Tänään piti blogata ihan muusta vammaisuuteen liittyvästä aiheesta, mutta Hesarin juttu Outi Leinosesta – tai oikeammin sen kommenttiosasto – suututti niin, että on pakko kirjoittaa tästä.
Juttu on mielenkiintoinen ja hauskakin. Outi Leinonen sai vakavan aivovamman kolarissa 18-vuotiaana. Sen seurauksena hän sai työkyvyttömyyseläkkeen, jossa arvioitiin hänen tulonmenetystään vanhempien ja sisarusten koulutuksen perusteella. Leinosesta olisi voinut tulla diplomi-insinööri, joten hänen eläkkeensä laskettiin sen mukaan.
Tämä on toki mielenkiintoinen “algoritmi”, jonka oikeudenmukaisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta monelta kommentoijalta tuntuu menneen jutussa ohitse kaikki muu. Kommenteissa ollaan nimittäin aivan jäätävän kateellisia tästä toimeentulosta ja useampi postaaja “suunnittelee” itse ajavansa kolarin, kun kerran raha juoksee.
“Järkyttävintä tekstissä oli, kuinka vammautunut voi valita itselleen ammattin ja oletetun tulotason eläkeikään saakka. Muu kansa raataa selkä vääränä maksaakseen elämisensä epävarmassa taloudellisessa tilanteessa.”
Leinonen on monella tapaa menestynyt elämässään ja kätevä käsistään. Hänellä on myös hyvä bisnestaju ja hän perusti vahingossa menestyvän potkupyöräfirman, josta joutui luopumaan vammansa takia. Vamman aiheuttama impulssikontrollin puute lienee edesauttanut uusien juttujen kokeilua, mutta Leinonen on selvästi ollut kekseliäs, oma-aloitteinen ja ahkera jo lapsena.
Ihmiset ovat siis kateellisia siitä, että Leinosella on normaali, mukavaan palkka-ansioon vertautuva toimeentulo, vaikka hänellä olisi ollut ilman vammaa rahkeita paljon enempäänkin.
Unohtuuko heiltä tosiaan, että Leinonen on vammainen, vaikeavammainen? Eikä hän ole maailman ainoa menestyvä vaikeavammainen ihminen. Minullakin on Hollannissa kaveri, jolla on kustannussopimus ison jenkkikustantamon kanssa, vaikka on sairaseläkkeellä. Hänen rajoitteensa eivät näy päälle päin, mutta ei se tarkoita, ettei niitä ole.
Minäkin taidan nykyään olla vaikeavammainen ja silti monen mielestä olen menestynyt elämässä, koska minulta on julkaistu kymmenen kirjaa. Ihmiset ihmettelevät, miten se on mahdollista. Sanon, että voin epäonnistua kirjoittamisessa 23 tuntia päivässä ja silti saada kirjoja valmiiksi. Jos minulla olisi eläke, kuten varmaan pitäisi olla että jollain eläisikin, kaipa joku minullekin olisi kateellinen.
Jatkuva uupumus on todella suuri rasite. Oman elämäni se on pilannut, huolimatta kaikista niistä jutuista, joita olen saanut aikaan. Kateellisiahan ei varmaan yhtään itseään haittaisi olla niin uupunut, että pitää miettiä sellaista ruokaa, jota voisi syödä kun ei jaksa pureskella. Sitähän voi vaikka lähteä taksilla Mäkkäriin ostamaan pirtelön, kun rahaa on kuin roskaa. Ei kun miten se meni?
Kuinka moni todella haluaisi olla tilanteessa, jossa pystyisi tekemään haluamiaan asioita vaikkapa tunnin päivässä, joskus ei sitäkään? Työpäivä lohkaisee elämästä tyypillisesti kahdeksan tuntia päivässä (joillain toki enemmän), lomat ja viikonloput saa pitää itselleen. Vammasta ei saa lomaa, vaikka se välillä pitääkin kynsissään vähemmän tiukasti.
Eikä uupumus ole aivovamman saaneella ainoa rajoite.
Vammaisiin kohdistuvaan kateellisuuteen törmää jatkuvasti. Tuntuu, että vammaisuuteen suuntautuu hyvinkin ääripään asenteita Suomessa: joko vamma on hirveä tragedia joka tuhoaa elämän tai sitten se on kätevä menolippu helppoon elämään ja muiden kustannuksella lekotteluun. Vaikka se harvemmin on kumpaakaan. Uupumus kyllä helposti pilaa elämän, toisin kuin vaikkapa pyörätuolin käyttö. Yleinen mielipide tuntuu kummasti olevan päinvastainen.
Luin hiljattain Vauva-foorumin(?) pitkää ketjua henkilökohtaisista avustajista. Toistuva mielipide oli, että vammaisilla on niin helppoa. Hehän saavat ilmaisen kodinhoitajan ja aina avustajalle ei edes riitä tekemistä. Rivien välistä puskenut kateuden ja katkeruuden määrä oli jotain ällistyttävää.
Sen ymmärrän, jos joku vammainen on kateellinen Outi Leinoselle. Hänellä on jotain, mitä useimmilla vammaisilla ei ole: riittävä toimeentulo. Kommenteissa tunnutaan kuvittelevan, että kolarissa saatu aivovamma on jokin automaatti, josta kuuluu vain pling ja se alkaa suoltaa rahaa.
Todellisuudessa se on kaikkea muuta. Aivovammat alkavat usein oireilla pahasti vasta vuosia onnettomuuden jälkeen. Vakuutusyhtiöt väittävät kivenkovaan, että oireet johtuvat jostain muusta, eivät kolarista tai muusta tapaturmasta. Tällaisia tapauksia on uutisissa jatkuvasti ja niitä voi lukea vaikkapa Älä sairastu vakavasti! -blogista.
Onhan se sinänsä ymmärrettävää, ettei mikään firma halua maksaa miljoonia, jos on mahdollista olla maksamatta. Ihmisen itsensä kannalta se ei ole ymmärrettävää: hänelle se on katastrofi.
Voisi sanoa, että Leinosella on siis “käynyt tuuri”, kun on onnistunut saamaan itselleen kunnollisen toimeentulon. Mutta ei, hyvästä tuurista ei voi puhua siinä vaiheessa, kun on saanut pysyvän aivovamman.
Minulla on tuttavapiirissä paljon vammaisia. Suurin osa taistelee siitä, että saisi edes minimitoimeentulon, monet eivät saa mitään tukia, kuten itselläni on ollut tilanne (minulle myönnettiin kuntoutustuki = sairaseläke 2006, penniäkään en siitä koskaan nähnyt). En minä silti ole Leinoselle kateellinen, paitsi ehkä kädentaidoista, vaan vammattomille, niille joilla on esimerkiksi toimiva aivolisäke. Miten kateellinen olenkaan moisesta pähkinänkokoisesta pikku elimestä.
Taksimatkoja, avustajatunteja jne ei keskivertovammainen saa tarpeeksi ja vaikka saisi, avustajaa on hankala löytää. Jopa Helsingin keskustan lähellä asuvalla ystävälläni on tässä suuria hankaluuksia, saati sitten pienemmillä paikkakunnilla tai kauempana keskustasta. Eikä se niin herkkua ole, kun tuntematon ihminen penkoo jääkaappiasi, viikkaa alusvaatteesi ja saattaapa pyyhkiä alapääsikin. Siihen tottuu, mutta ei se siitä hauskaa tee.
Kun miettii, että saisipa ilmaisen siivoojan yhteiskunnan piikkiin, niin ajatteleeko samalla, että kätevää kun se siivooja voi myös samalla syöttää minut, jos en itse pysty syömään? Sehän on suorastaan win-win-situation. Ei tarvitse edes itse lappaa ruokaa suuhun, sehän on melkein kuin makaisi palmusaarella ja joku leyhyttelisi viuhkaa vieressä.
Tosin vain melkein.
Rautatie sekoittaa pään
Pikkusiskoni mielestä Juhani Ahon Rautatie oli tosi rasittava kirja. Luin sen osittain lähdemateriaalina erästä novelliani varten. Kirja on lyhyt ja luin sen lähes yhdeltä istumalta, ei se siis missään nimessä tylsä ole.
Rasittava kirja kyllä on. Se on tolkuttoman suomalainen: kirjassa intetään, vängätään, kiukutellaan, mökötetään, mykkäkouluillaan ja ollaan muuten vain passiivis-aggressiivisia aivan jatkuvasti. Ulkomaalaisen silmiin kirja ei varmaan vaikuttaisi lainkaan uskottavalta, eihän kukaan noin voi käyttäytyä. Mutta kyllä Suomessa voi.
Kun maalaispariskunta Matti ja Liisa kuulee, että lähikylään tulee rautatie, he eivät ole uskoa koko juttua. Miten tie voi olla tehty raudasta? Ja se menee kovempaa kuin nopeinkaan hevonen? Varmasti ylhäisempi väki vain yrittää heitä narrata. Kovasti tekisi mieli katsomaan tätä uutta ihmettä, eikä pariskunta pysty oikein muuta enää ajattelemaankaan, vaikka kovasti kieltää kaikille, toisilleenkin, olevansa siitä lainkaan kiinnostuneita.
Pakkohan se on kuitenkin mennä vihdoin ihmettelemään rautatietä, kunhan matkalle on keksitty jokin aivan toinen virallinen syy. Onkohan se kaiken ihmettelyn arvoinen?
Merirosvoja näkyvissä
Osuuskumman merirosvoaiheinen antologia Kristallimeri on ilmestynyt sähköisessä muodossa, painettu seuraa pian perässä. Facebook-julkkarit järjestetään talk like a pirate -päivänä 19.9. Livenä julkkaroidaan la 4.10. Turussa Proffan kellarissa kello 19 alkaen. Siellä olen minäkin mukana, tosin joutunen lähtemään aikaisin. Molemmissa tapahtumissa on käsittääkseni tiedossa kilpailuja – ja siten myös palkintoja.
Antologiassa on siis mukana novellini Meri vaatii, jonka genren olen ristinyt espoopunkiksi. Humoristissävyinen, jotakuinkin nyky-Suomeen sijoittuva tarina on kirjoitettu kokoelmaksi lehtijuttuja ja käsittääkseni printtiversiossa se on myös taitettu näin.
Tämä onkin ensimmäinen antologiassa ilmestyvä pitkä novellini, vaikka minulla on aiemmin ilmestynyt raapaleita painettuna ja monta novellia kirjallisuuslehdissä. Pian tulee jo seuraavakin.
Novelli on kirjoitettu ideasta valmiiksi neljässä päivässä. Oli tiukka aikataulu, mutta onneksi testosteronin aikaansaama hyvä kuukausi alkoi juuri siitä päivästä, kun piti alkaa kirjoittaa. Toki tekstiä viilattiin kustannustoimittajien kanssa myöhemmin – mutta selvästi vähemmän kuin monia novelleja, joita olen kirjoittanut kuukausia.
Muita kokoelman novelleja en ole vielä ehtinyt lukea, mutta odotan innolla etenkin Janos Honkosen tarinaa Piru erehtyi vuodella. Nimikin jo houkuttelee, eikös? Honkonen on taitava, hyvin kekseliäs kirjoittaja ja tarina on ilmeisesti koko antologian pisin, mikäs sen mukavampaa.
Viisi vuotta
Tänään tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun muutimme Hollantiin. Aina vuosipäivän lähestyessä minulla on ollut suunnitteilla hienoja postauksia, joissa on fiilistelyitä, TOP-listoja, plussia ja miinuksia, suurimpia onnistumisia tai vastoinkäymisiä sun muuta.
Ja sitten se ei kuitenkaan koskaan tunnu relevantilta.
No, tänään aivan erityisesti tuntuu siltä, että onneksi en ole Suomessa vaan täällä. Kun miettii viime aikojen uutisia. Ja vaikka koko muu elämä on yhtä katastrofia ja painajaista, ainakin minulla on Amsterdam.
Kuvassa leppoisaa pyykinkuivattelua keskellä katua, kuvattu kotinurkillamme viime vuonna.
Turun kirjamessuilla
Tällä viikolla julkistettiin, että esiinnyn Turun kirjamessuilla su 4.10. klo 13 Onerva-lavalla. Aiheena tässä esiintymisessä on Sisimmäiseen liittyen eläimet ja eläimyys.
Minua haastattelee kirjablogaaja Hanna “Morre” Matilainen. Tämä sopiikin siinä mielessä hyvin, että Morre on toisena toimittajana myös tänä syksynä ilmestyvässä Rocknomicon-antologiassa, jossa ilmestyvä novellini Perjantai-illan huumaa on “prequel” Sisimmäiselle. Hän on siis suorastaan Sisimmäinen-kaanonin asiantuntija! ;-> Novellikokoelmasta lisää myöhemmin.
Olen varmaan messuilla vain sunnuntaina, jossa minut löytänee parhaiten Osuuskumman osastolta (en tiedä vielä esiinnynkö myös siellä jotenkin), mutta Turkuun tulen jo edellisenä päivänä.
Turussa nähdään!
