Erityisen herkkää autismin kirjoa
Anja Snellmanin Antautuminen on virallisesti romaani erityisherkkyydestä eli HSP:stä. Minusta se on kuitenkin selvästi muistelma Aspergerista (ja siihen liittyvästä kollageenipoikkeavuudesta). Kirja muistuttaa erittäin paljon Markus Kajon kirjoittamaa suosittua blogipostausta Aspergerista. (Saatan kirjoittaa toiseen blogiini HSP:stä ja Aspergerista jossain vaiheessa.)
Snellman koki lapsena olevansa kaiken aikaa huono, outo ja vääränlainen. Hän ei osaa toimia ihmisten kanssa. Kuvaavaa on tilanne, jossa ensimmäisenä koulupäivänä häneltä kysytään nimeä ja hän vastaa “en tiedä”. Voitte arvata luokkatovereiden reaktion. Hän saa lohtua mielikuvituksestaan, aistihavainnoista ja oikeanlaisista numerosarjoista.
Tunne ei kuitenkaan ole varsinaisesti mennyt ohi aikuisenakaan. Kaiken menestyksenkin jälkeen Snellman tuntee usein olevansa epäkelpo. Häntä ei saa puristettua vaimon, äidin tai julkkiskirjailijan muottiin. Perheen perustaminen ei ole vienyt runsasta tarvetta omaan tilaan. Kun perhe hajoaakin uuden rakkauden myötä, seuraa valtava morkkis, kuten toki useimmille seuraisi.
Kirja avaa hyvin autismin kirjoon kuuluvan maailmaa, vaikka kaikkien AS-ihmisten kokemukset eivät olekaan läheskään samanlaisia kuin Snellmanin. Outouden ja kuulumattomuuden tunne on kuitenkin tyypillistä. Koskettavinta kirjassa oli minusta se, miten lapsena äiti piti Snellmania kummajaisena. Nyt aikuisena hänen omat lapsensa pitävät häntä outona. (Hyvin useinhan ihmiset saavat autistisempia lapsia kuin ovat itse, tässä sukupolvessa ilmeisesti ei.)
Antautuminen kuvaa mainiosti myös monien autistien rikasta sisäistä maailmaa. Monilla autisteilla on hurjan hyvä mielikuvitus, joka sopii erinomaisesti vaikka kirjailijan työhön – usein autistit tosin tuntuvat suuntautuvan enemmän spekulatiiviseen fiktioon. Monet ovat myös muuten kielellisesti lahjakkaita, autistit eivät ole vain kooderinörttejä ja matemaatikoita.
Hassun henkilökohtaisen lisämausteen kirjaan toi se, että Snellman on käynyt Aleksis Kiven koulua Helsingin Kalliossa kuten minäkin, toki parikymmentä vuotta aikaisemmin. Kallio on tietysti suhteellisen helppo paikka olla erilainen verrattuna pikkukylään.
Sen verran kiinnostava kirja, että ahmin sen hurjan nopeasti, koko 300 sivua tunnissa. On siinä toki hieman tavallista enemmän tyhjiä sivuja ja puolityhjiä sivuja.
Olen aiemmin lukenut Paula Tillin muistelman Toisin: Minun Asperger-elämäni, jonka arvostelin tännekin. Minusta tämä oli kuitenkin parempi kirja: Tillin kirjassa on enemmän tietoa, Snellmanin kirja on selvästi paremmin kirjoitettu eikä monien AS-ihmisten tavoin pyöri tylsemmissä yksityiskohdissa tai jää junnaamaan.
Tämä maailma on kuitenkin niin täynnä erilaisia autismin kirjon ihmisiä, että kannattaa lukea vaikka molemmat.
P.S. Blogissa saattaa olla pientä katkoa tai toimimattomuutta lähipäivinä.
9 Responses “Erityisen herkkää autismin kirjoa”
Kun luin tästä kirjasta ensimmäisen kerran (itse kirjaa en vielä ole lukenut, mutta on luettavien listalla, luen aina kaikki Snellmanin kirjat) tuli heti mieleen, että mikähän tässä on faktaa ja fiktiota, Anja Snellmanhan tunnetusti sekoittaa kirjoissaan molempia. Kertooko hän oikeasti todellisesta itsestään, vai onko tämä kertomus siitä, millainen hän olisi tai olisi ollut vaikkapa lapsena jos olisi erityisherkkä?
Tai onko kuvaus muuten suurimmaksi osaksi totta, mutta sitä tarkastellaan nyt siltä kantilta,että kaikki selitetään erityisherkkyyden kautta ?Erityisen herkästihän hän tarttuu kirjoissaan ajankohtaisiin aiheisiin, ja nythän melkein joka toinen kuvittelee olevansa erityisherkkä jonkin nettitestin perusteella.(Tällä en missään tapauksessa tarkoita, etteikö oikeasti erityisherkkiä ihmisiä olisi olemassa.) Joka tapauksessa lukukokemus tulee varmasti olemaan todella mielenkiintoinen.
Niin no, minusta tämä kertoo tosiaan Aspergerista/Asperger-kollageenisyndroomasta eikä erityisherkkyydestä. Virallisestihan kirja on tosiaan romaani, että on toki mahdollista että siinä on sepitystä seassa. Ainakin se noudattelee Snellmanin elämää sen perusteella, mitä siitä julkisuudessa tiedetään. Selvästi fiktiivistä oli se, että Snellmanin miehille on keksitty uudet nimet, vaikka ammatit jne ovat samat.
Olen lukenut melko paljon elämäkerrallisia romaaneja ja usein on vaikuttanut siltä, että se “romaani” ei siinä tarkoita paljoa muuta kuin se, että ihan kaiken ei tarvitse olla totta. Pääjutut ovat kuitenkin olleet.
Liikutuin joskus, kun kuuntelin häntä radiossa ja hän kertoi käyneensä joka päivä kirjastossa. Ymmärsin, että olosuhteet olivat hänen kodissaan vaikeat, mutta tuo, että hänellä oli kuin olikin pakopaikka: kirjasto. Se olisi ollut itselleni taivas/pakopaikka myös, mutta syrjäkylällä ei mahdollista. Anjaa on ilo kuunnellakin.
Minäkin pakenin lapsuudessani paljon Kallion kirjastoon, pienenä kirjojen ja lehtien pariin, 11-vuotiaasta ylöspäin myös nettitietokoneiden. Tämä ei tosin liity autismiin tai erityisherkkyyteen ja oli minulla myös kavereita, rakastin vain lukemista.
Odotan mielenkiinnolla myös mahdollista postaustasi HSP:stä ja aspergerista. :)
Olin Lapinlahden sairaalassa järjestetyssä yleisötilaisuudessa, jossa Anja Snellman kertoi kirjastaan ja erityisherkkyydestään. Hän kertoi käyvänsä kirjassa läpi elämäänsä lapsuudestaan alkaen juuri erityisherkkyyden kautta. Aspergeristä hän ei maininnut sanallakaan. Aika jännä, että sinä luit kirjan ja koit sen Aspergeristä kertovaksi. Itse olen erityisherkkä, ja ne lapsuusosuudet kirjassa olivatkin vähän vieraanoloisia mulle, mutta herkkiksiä on monenlaisia, ajattelin. Mielenkiinnolla odotan, että kirjoitat Aspergeristä ja erityisherkkyydestä.
Kirjassa Asperger mainitaan vain kerran: hänen ollessaan nuori joku psykologiasta innostunut luokkakaveri (muistaakseni) sanoo hänen olevan Asperger. Hän ei tähän taida reagoida sen enempää kuin muuhunkaan nimittelyyn.
Toisten mielestä koko erityisherkkyyttä ei ole olemassa vaan kyse on vain Aspergerista. En ehkä menisi niin pitkälle, mutta Asperger on hyvin väärinymmärretty. Esim. ajatellaan, että kaikki AS-ihmiset ovat aliempaattisia, vaikka jotkut ovat enemmänkin yliempaattisia. Jos on aistiyliherkkä mutta yliempaattinen, ei ehkä ajattele että voisi olla autisti, vaan erityisherkkyys tuntuu luontevammalta.
Minulla on täällä Amsterdamissa yksi kaveri, joka kirjoittaa fantasiakirjoja. Hyvin taiteellinen, mielikuvituksellinen ja varsin paljon sosiaalisia suhteita. Moni suomalainen varmaan julistaisi hänet erityisherkäksi. Hän on kuitenkin sairauseläkkeellä autismin kirjon diagnoosin takia. Ja erityisherkkyyshän ei ole sairaus tai vamma, sitähän aina sanotaan…
Maija Haavisto puki ajatukseni sanoiksi. Lukiessani kirjaa tulkitsin sen kuvaavan asperger-henkilöä ja hänen kokemusmaailmaansa sekä sen yhteentörmäyksiä normatiivisuutta edellyttävän ympäristön kanssa enemmän kuin erityisherkkää henkilöä. Autismin kirjolle mahtuu hyvin monenlaisia ominaisuuksia ja siitä tulee jatkuvasti lisää tutkimustietoa kasvattamaan ymmärrystämme ihmisen monenlaisuudesta. Erityisherkkyys on vähemmän lääketieteellinen termi ja siihen luettavat ominaisuudet menevät osittain päällekkäin autismin kirjolla esiintyvien kanssa. Miksi kirjailija on itse valinnut HSP-tulkinnan erityisyydelleen, on hyvä kysymys.
Erityisherkkyys on jotenkin myönteisempi ja sosiaalisesti hyväksyttävämpi, vähemmän stigmatisoiva luonnehdinta kuin Asperger tai autismi. Tänäkin päivänä monet ns. high-functioning autistit häpeilevät ja peittelevät itsessään ja suvussaan esiintyviä autismin kirjon piirteitä pelätessään avoimuuden johtavan syrjintään. Tällä ilmiöllä on hyvin paljon sukulaisuutta homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kanssa. Ympäristön torjuva ja syrjivä suhtautuminen, ulossulkemisen mekanismit ja niiden pelko määrittelevät sitä, miten ominaisuudesta puhutaan ja miten sen kanssa tullaan toimeen.
Kun ajattelen kirjallisuuden, erityisesti tällaisen “tunnustuskirjallisuuden” merkitystä keskustelunherättäjänä, avauksena avoimuuteen, olen pettynyt kirjailijan tapaan ohittaa autismin kirjo ja valita brändiksi HSP. Hieman kirjailijan taustaa (ei-julkista) tuntevana arvailen hänen motiivejaan. osa niistä saattaa tulla myös kustannusmaailman ja markkinoinnin puolelta. Mutta kun ollaan tekemisissä fiktion kanssa, kaikki on mahdollista. Asia olisi eri, jos puhuttaisiin tietokirjallisuudesta. Taidekirjailijan vapautta, silloinkin kun hän käsittelee vahvasti tietopohjaista tematiikkaa, on vaikea haastaa. Kirjailijana, paljon lukeneena, älykkäänä, muiden elämästä ja ansioista ammentaneena ihmisenä Anja Snellman on hyvin tietoinen näistä koodeista ja käyttää niitä taitavasti niin kijoittamisessaan kuin julkisissa esiintymisissäänkin.
Kirjallisesti “Antautuminen” ei mielestäni noussut Kauranen-Snellman -tuotannon parhaimmistoon, mutta on tervetullut lisä tällaisten erityisyyttä käsittelevien tunnustuskirjojen joukkoon. Oli myös hienoa rivien välistä havaita miten pikku Anun vanhemmat kannustivat tytärtään, ehkä juuri hänen erityisyytensä tajuten, tarjoamalla mahdollisuuksia, joista moni Helsingin Kalliossa kasvanut lapsi tuona aikana ei voinut uneksiakaan – oli sitten erityisherkkä tai ei. Ehkä Anusta, Anjuskasta, Anjasta ei ilman niitä olisi tullut sitä, mitä hän nyt on.
On aina kiva kuulla, ettei ole ajatuksineen yksin. En tiedä liittyykö tähän markinointi tai kustannusmaailma, vai enemmänkin se, että kuten sanoit, on yksinkertaisesti helpompaa ajatella olevansa erityisherkkä kuin autisti.