Archive for December, 2015
Vaikea vuosi 2015
Tämä oli aika kummallinen vuosi, todellista vuoristorataa useallakin rintamalla. Minulta ilmestyi kaksi kirjaa, kaksi pitkää novellia ja useita raapaleita (ja kirjoitin useita ensi vuonna tai 2017 ilmestyviä tekstejä), mutta en kirjoittanut yhtään lehtijuttua enkä juuri lainkaan runoja, ehkä jopa ollenkaan. En saanut myöskään yhtään näytelmää valmiiksi.
Ruokavaliokirjalle jo sovittu kustantaja meni mönkään ja lopullinen kustantaja ei vieläkään ole varmistunut. 95 % valmis ruoka-aiheinen kirja (siis eri teos) ei varmaan ilmesty koskaan. Romaani jonka olin vuosia ajatellut kirjoittavani päätyi romukoppaan – hyvä idea mutta väärä kirjoittaja. Onneksi löytyi uusi idea.
Olen mielestäni oppinut kirjoittamaan nyt parempia, moniulotteisempia hahmoja, mutta sen saavat tietysti lukijat päättää ensi ja seuraavana vuonna.
Olin Iltalehden kannessa ja sain ensimmäisen sanomalehtiarvosteluni myös Iltalehteen, esiinnyin Helsingin ja Turun kirjamessuilla ja Varjokirjamessuilla isoille yleisöille, kävin useissa kirjanjulkkareissa omieni lisäksi ja tapasin livenä monta mukavaa kirjailijaa. Toimitin ensimmäistä kertaa romaania ja novelliantologiaa. Sain moninkertaisesti enemmän Sanasto-korvauksia kuin luulin. Tämä blogi ylsi jo viiden vuoden ikään.
Kokeilin useaa kokeellista hoitoa, hankin happirikastimen (josta on ollut apua), kävin lääkärin yhteisvastaanotoilla peräti kolmen eri ihmisen kanssa, sairastin useita erilaisia, hyvin ikäviä ja melko vaikeita (mutta ei onneksi kovinkaan vaarallisia) allergisia reaktioita sekä lukuisia rasitusvammoja, kuten puoli vuotta kestäneen rannevamman johdon laittamisesta pistorasiaan, sain ehkä elämäni ensimmäisen toonis-kloonisen epilepsiakohtauksen ja ymmärsin paljon uusia asioita sairauksistani ja varsinkin omasta sairaudestani.
Luin paljon buddhalaisuudesta ja aloin harrastaa uintia ja Dixit-korttien tekemistä. (Milloinkohan viimeksi olisin aloittanut uuden harrastuksen?) Wiin liikuntapelejäkin pelasin taas enemmän, kun oli vähän enemmän voimia. Ja niitä voi kätevästi pelata happiviiksienkin kanssa.
Kävin kolme kertaa Belgiassa, kuusi kertaa Suomessa (ihan liikaa), viisi kertaa Hämeenlinnassa, kaksi kertaa Tampereella ja kaksi kertaa Turussa – paljon enemmän kuin Suomessa asuessani tuli koskaan käytyä. CMX:n keikallekin ehdin peräti kahdesti, suomalaisiin NaNoWriMo-miitteihin peräti kolmesti (2x Helsinki ja kerran Tampere).
Monia muitakin tapahtumia oli. Olin puhumassa seminaarissa Hämeenlinnassa, kävin toimittajille ja blogaajille tarkoitetuissa tapahtumissa ja osallistuin elämäni ensimmäiseen CFS/ME-konferenssiin.
Tämän vuoden tavoitteet menivät aika lailla plörinäksi. Edellämainittujen lisäksi en saanut vieläkään yhtään apurahaa. Olen siis tehnyt neljä vuotta päivätyötäni lähestulkoon palkatta ja taidan siis tehdä jatkossakin, kyllä on muuten kannustavaa. Kuka sitä nyt rahalla mitään tekisikään. Pelkät terveydenhuoltokulut nousivat lopulta varmaan kolminkertaisiksi tuloihin verrattuna.
Sisimmäistä ei juurikaan noteerattu missään, vaikka vähä palaute olikin enimmäkseen positiivista. Adenolla on kustantaja (mutta se ei ilmesty keväällä kuten toivoin), mutta ruokavaliokirjalla tosiaan ei, näytelmät eivät valmistuneet eivätkä aiemmat löytäneet ohjaajia, eivätkä romaanit ulkomaisia kustantajia, vaikka asiaa kyllä yritinkin edistää. Eikä uutta kolumnistin paikkaakaan vieläkään herunut.
Skotlannin, Frankfurtin, Köpiksen ja Berliinin matkoista mikään ei toteutunut, Belgian rannikko vain. Niin, ja Efteling-huvipuistoon sentään pääsin, se oli kieltämättä hieno. Onnistuin vain ajoittamaan visiitin tuohon kieputinparatiisiin juuri siihen ajankohtaan kun minulla oli erään hoidon sivuvaikutuksena sangen inhottavaa matkapahoinvointia. :-P
No, seuraavat tavoitteet:
– ruokavaliokirjalle kustantaja
– Rihmasto valmiiksi ja sille kustantaja
– nuortenromaanin(!) ensimmäinen versio valmiiksi
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja taas kasaan
– Erveyskeskukselle ja Makuuhaavojalle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– apuraha
– toinen kolumnistin paikka hieman tiheämmin ilmestyvässä lehdessä (toki pidän myös entisen)
Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Lionel Shriver: Game Control
Elias Koskimies: Ihmepoika (arvostelu tulossa)
Parhaat tänä vuonna lukemani tietokirjat
Tänä vuonna en poikkeuksellisesti listaa kolmea tietokirjaa. Olen lukenut runsaasti tietokirjaa, pelkästään ruokavaliokirjaani liittyen parikymmentä, mutta en kolmea niin hyvää, että haluaisin ne tässä listata. Listaan siis vain yhden:
Henry Marsh: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery
Oma peli paras peli
Vaikka kirjoitinkin ensi vuonna ilmestyvän peliaiheisen romaanin, on pakko tunnustaa, etten ole koskaan ollut erityisen innostunut kortti- tai lautapeleistä. Okei, Trivial Pursuit, Alias ja Pictionary, koska olen niissä hyvä. Ainoa hyllystämme tällä hetkellä löytyvä lautapeli on englanninkielinen Scrabble.
Yhdestä korttipelistä olen kuitenkin innoissani, nimittäin Dixitistä. Tämä on useimpien lautapeliharrastajien mielestä ehkä vähän samassa sarjassa kuin nuo “koko perheen lautapelit”. Siitä tykkäävät ei-pelaajatkin. Kaikki. Se on siis vähän epäilyttävä. Ns. filleri.
Onneksi en ole tosipelaaja niin saan tykätä Dixitistä tykkäämättä Menolipusta tai olematta koskaan pelannut Settlers of Catania.
En ole tosin pelannut Dixitiä koskaan oikealla pakalla, vaan tutustuin siihen siskoni pakan kautta. Hän oli tehnyt sen leikkaamalla lehdistä kuvia ja liimaamalla kartongille. Pelissä annetaan vihjeitä ja muut pelaajat laittavat niihin sopivia hämäyskortteja. Sitten arvataan, mikä on oikea kortti. Parhaat pisteet saa jos osa arvaa, mutta eivät kaikki. Myös muiden hämäämisestä ropisee pisteitä.
Innostuin välittömästi, olen pienestä pitäen rakastanut leikata lehdistä kuvia. Ja minulla oli kotona valtava kasa aikakauslehtiä, jotka olisi pitänyt heittää pois, mutta en ollut heittänyt. Mm. kolmen eri lentoyhtiön lehtiä sekä kasapäin terveyslehtiä, joita saan ilmaiseksi Terveystoimittajien jäsenenä. Tässä olikin varsinainen kultasuoni. Lääkemainosten kuvat ja hollantilaislehtien moderni taide ovat juuri sopivan hämäriä tähän tarkoitukseen.
Pakkani valmistui kuukaudessa. Siinä on nyt reilu 80 korttia, suunnilleen saman verran kuin oikeassa Dixitissä. Ostin 100 kappaletta pelikorteille tarkoitettuja taskuja, joten vielä voisi pakkaa vähän laajentaa. Kuvia kyllä riittää yhä, nyt kiinnostus vähän lopahti kun pakka on periaatteessa täysi. Mitä enemmän kortteja, sitä parempi, tietysti.
Onhan se hauska pelata itsetekemillään korteilla, vaikkei kuvia olekaan itse ottanut. Rajaaminenkin on tässä tosin taitolajinsa.
Dixit on kevyt ja humoristinenkin peli, mutta samalla kertoo paljon myös ihmisten ajatusmaailmasta. Usein joku arvaa oikean kortin – mutta ihan eri perustelulla kuin mihin vihjeesi perustui. Joskus on hyvin vaikea sanoa, onko jokin vihje liian helppo tai liian vaikea. Jotkut arvaavat hyvin toistensa vihjeet, vaikka eivät tuntisi toisiaan.
Peliä olen pelannut useiden eri kaveriporukoideni kanssa, niin englanniksi kuin suomeksi. Viimeksi tänään. Myös anoppilassa on pelattu ja anoppihan tajusi heti jutun jujun. Oikeastaan kaikki ovat viihtyneet Dixitin parissa. On myös kiinnostavaa, että siinä, kuten monessa pelissä, on ihan eri strategiat 3, 4 ja 6 pelaajalla (muillakin määrillä voi pelata, noista on kokemusta).
Suosittelen!
Puskee, puskee
Hieman tilapäivityksiä taas kirjoitusrintamalta, jolla jotkut asiat etenevät tosi hyvin ja toiset huonommin.
Rihmasto
Realismia ja spefiä sekoittava romaani on työn alla, nyt viime viikkoina editoiminen on kyllä edennyt nihkeästi. Toivottavasti pian paremmin. Ajatukset pyörivät liikaa jo seuraavassa romaanissani.
Adeno
Edellinen romaani ilmestyy ensi vuonna. Sain juuri kustannustoimittajan kommentit ja odottelen markkinointipuolen kommentteja kansiluonnoksista.
Lastenkirjat
Ensimmäinen lastenkirjani Seeprakoiran seikkailut ilmestyi alkuvuodesta. Minulla on kaksi muuta lastenkirjaideaa, joista toista olen suhteellisen aktiivisesti käsitellyt mielessäni. Saa nähdä, aktiivisesti en ole näitä työntämässä vielä eteenpäin.
Ruokavaliokirja
Kustantamon pomo sai kenkää ja samalla sai kenkää myös erityisruokavaliokirjani, jonka piti alun perin ilmestyä tänä syksynä, mutta kustantaja siirsi sen kevääseen. Neljä muuta kustantamoa on ollut siitä kiinnostuneita, mutta kaikkien mielestä se on lopulta ollut “liian tekninen”. Yksi miettii vielä joulun ylitse. Tarvitsisin siis kiireellisesti uuden kustantajan!
Ruokakirja
95 % valmis, vuodesta 2011 työn alla ollut ruokakirja on nyt varmaan lopullisesti kuopattu, koska toinen tekijä (jolla on kaikkien reseptien lopulliset versiot) feidasi. Plus kts. ed.
Englanninkielinen lääketiedekirja
Lääketiedeaiheisesta kirjasta, johon kirjoitin yhden luvun, ei vieläkään ole tarkempaa tietoa, mikä on vähän turhauttavaa kun luku editoitiinkin jo yli kaksi vuotta sitten. Saa nähdä tuleeko sitä koskaan.
Leffakässärit
Toxic Dreams ei menestynyt toisellakaan Nicholls-kierroksella. En tiedä lähetänkö sen vielä kolmannelle ja/tai kirjoitanko jotain muuta seuraavaksi.
Näytelmät
Kirjoitin huhtikuussa ScriptFrenzyssä kaksi keskeneräistä näytelmää ideoista, joita olen pyöritellyt jo pitkään: tragikoominen monologinäytelmä ja absurdi komedia. En ole ehtinyt kumpaakaan editoida. Tarkoitus oli tänä vuonna saada valmiiksi molemmat, mutta ei taida kyllä tulla kummastakaan valmista, saa nähdä tuleeko ollenkaan.
Seuraava näytelmäprojekti voisi teoriassa olla Nicholls-leffakäsikseni näytelmäversio, mutta ei kyllä sekään ole oikein inspiroinut. Käsikirjoittaminen ei jostain syystä vain juuri nyt kiinnosta, saatan jopa skipata ensi ScriptFrenzyn (tosin siihen on vielä monta kuukautta, ehtiihän tässä tulla toisiin ajatuksiin).
Raapaleet
Olen nyt viime kuukausina kirjoittanut raapaleita vähän laiskasti, mutta minulta on yhteensä tänä vuonna julkaistu kymmenisen raapaletta Osuuskumman pienoisantologioissa, viimeisinä Punasiivet ja Ernon päätös osassa 4/2015, sekä postikorttina englanninkielinen Affection. Jos sähkökirjat eivät kiinnosta, ensi vuoden alussa tulee myös painettu kirja.
Muut novellit
Minulta ilmestyi tänä syksynä ensimmäiset pitkät antologianovellini: Meri vaatii Kristallimeri-antologiassa ja Perjantai-illan huumaa Rocknomiconissa. Keväällä päivänvalon näkee cripfic-steampunk Josefiinan ihmeellinen vaunu, josta on nyt työn alla neljäs versio kustannustoimittajien kommenttien kanssa.
Työn alla ensimmäisellä kierroksella on myös yksi suomenkielinen absurdin humoristinen antologianovelli sekä kaksi englanninkielistä lääketiedenovellia kirjoituskilpailuun. Kaksi muuta novelli-ideaa on pyörinyt päässä suht kauan, mutta en ole ehtinyt niitä kirjoittaa, kun deadlinelliset projektit ovat tulleet ensin.
Kustannustoimittaminen
Olen toimittamassa novelliantologiaa ja romaania, joista jälkimmäinen projekti on jo loppusuoralla ja romaani on menossa taittoon pian. Mielenkiintoista, haastavaa puuhaa. Lisäksi olen koelukenut joitain kässäreitä viime aikoina ja luen varmaan lisää lähikuukausina.
Lehtijutut
Minulta on ilmestynyt tänä vuonna vain yksi artikkeli, sekin viime vuonna kirjoitettu. Voi siis jäädä ensimmäiseksi lehtijututtomaksi vuodeksi vuosiin. Nyt syksyllä on kyllä ehdoteltu 2-3 juttua, mutta mikään ei ole ainakaan toistaiseksi mennyt läpi. Useita hyviä ideoita on/oli, yksi ehti jo kulua, kun en saanut ajoissa ehdotuksia kirjoitettua.
Olen kyllä yhden pitkän lääketiedeartikkelin kirjoittanut arvostettuun englanninkieliseen blogiin, en tiedä vielä milloin se ilmestyy.
Haastattelut
Minua haastateltiin hiljattain Vihreä Tuuma -lehteen, muita juttuja ei nyt ole tiedossa.
Iloinen iloton yllätys
Anne Leinosen Viivamaalari ei oikein iskenyt minuun. Onneksi kuitenkin nappasin kirjamessujen alekorista kirjan Ilottomien ihmisten kylä. Se oli hyvin erilainen romaani, joka vetosikin sitten monella eri tavalla, etenkin tunnelmallaan.
Kirja kertoo nuoresta Aalo-pojasta, joka asuu Torppakylässä. Muutaman kylän yhteisö elää eristyksessä muusta maailmasta. Elämä on jossain määrin amishmaista, koneita katsotaan karsaasti ja työnteko on elämän keskipiste. Olennaisinta on kuitenkin se, että nauraminen on ankarasti kielletty. Sitä pidetään sairautena, joka voi johtaa kuolemaan. Niinpä esimerkiksi leikit ja iloinen musiikki on kielletty.
Aalolla on toki myös ihastus ja uskottu Seeri, jolle voi puhua salaisista asioista. Vaan uskaltaako Seerillekään kertoa, kun kylään saapuu salaperäinen muukalainen rajan takaa, jossa virallisesti ei edes ole mitään. Aaloakin alkaa houkutella ajatus rajan toiselle puolen matkustamisesta.
Ilottomien ihmisten kylä on jossain määrin hidastempoinen, mutta minua ei häirinnyt. Päinvastoin se sopii kuvaamaan maaseudun verkkaista elämäntyyliä. Kirjassa minua kiehtoi henkilöiden ja juonen – vaikka ei niissäkään varsinaista vikaa ollut – sijaan enemmän tunnelma ja maailma. Luin kyllä kirjan muutamassa päivässä, joten kaipa se juonikin oli kiinnostava.
Ei liene spoileri, että Aalo lopulta pääseekin rajan taa, niin itsestäänselvää se on. Toisen maailman kiinnostavuus ei synny vain siitä itsestään vaan Aalon reaktioista siihen. Tässä oli minusta kirjan suurin vahvuus, ei niinkään se ilottomuus vaan valinta kahden välillä, maaseudun ja kaupungin.
Haastatteluni ableismista
Olen nykyään feminismin asiantuntija, ainakin jos Vihreä tuuma -lehteä on uskominen. (No, ainakin ableismin kokemusasiantuntija olen taatusti, jos en muuta.) Lehdessä on minusta nimittäin haastattelu, intersektionaaliseen feminismiin liittyen.
Kerrankin pääsee puhumaan syvällisesti, eikä vain nasevasti kun verkkolehti on kyseessä. Ja mahtavaa päästä puhumaan ableismista, tärkeästä mutta Suomessa vaietusta aiheesta.
Toinen puoli jutusta käsittelee cisseksismiä, tärkeä asia sekin.
Missä on kirjailijan jargon?
Kirjailijoilla on minusta liian vähän ammattislangia. Toki itse työn puoleen liittyy jonkin verran terminologiaa, puhutaan kässäreistä, soppareista, kusteista ja hylyistä, termejä joiden merkitys tuskin jää kovin vieraaksi alan ulkopuolisillekaan. Sitten on näitä aavistuksen UG:mpia, kuten Södika, lanu tai beeta(lukija).
Aika vähän pitkiäkään sanoja kuitenkaan lyhennetään. Kustantamo, kirjamessut tai apurahahakemus sanotaan yleensä koko sanoilla (vaikka jotkut puhuvatkin kustantamoiden sijaan esim. taloista tai talleista). Oikovedoksen voisi lyhentää vaikka oikkariksi, mutta en ole tähän törmännyt.
Ei kai sähkökirjakaan ole vielä kerännyt mitään sympaattista lempinimeä.
Itse kirjoitusprosessiin kaipaisin hienoa jargonia. Ehkä enemmän sellaista Markus Kajo- tai Elimäen tarkoitus -henkistä. Niin kuin se tunne, kun kässäristä ei osaa päättää, onko se loistava vai ihan hirveää paskaa, jota ei edes kirjoittajansa pitäisi lukea.
Tai se kun kirjailijalle tulee joskus päähänpistosta tunne, että jonkin asian vain pitää mennä niin. Tämä hahmo on nyt entisestä Jugoslaviasta tai jonglööri tai nimeltään Kurpitsa, ei se voi olla mitään muutakaan, vaikka se vaatisi miten paljon ylimääräistä työtä eikä vaikuttaisi edes juoneen.
Tai se, kun on hieman edellisen kaltaisen päähänpiston seurauksena laittanut kässäriin juttuja, joiden pelkää olevan ehkä ylimääräisiä ja päätyvän vielä poistoon, mutta sitten tajuaa jotain olennaista ja yhtäkkiä nämä irralliset jutut nivoutuvatkin yhteen ja oikeastaan koko kässärissä ei ollut pointtia ennen kuin teki tämän oivalluksen.
En minä nyt sentään ainoa voi olla.
Anarkomarkon aivot jugendtalon seinällä
Itsenäisyyspäivänä minua aina hävettää olla suomalainen, vaikka en sille tietysti mitään voi. Olen muuttanut pois Suomesta, mutta Suomessa suomalaisille vanhemmille syntymistä en voi peruuttaa. Se väkivallan ja tappamisen glorifiointi, sotaporno, oksettaa.
Nyt saa sitten itsenäisyyspäivän jälkeisenäkin päivänä hävetä silmät päästään. Suomi on ottanut uuden askeleen kohti fasismia, poliisiväkivallan eskaloitumisen. Ja ihmiset vielä hehkuttavat sitä, että “anarkomarkot” saivat mitä ansaitsivat. Projektiilia silmään. Modernia Hammurabin lain tulkintaa.
Suomen poliisin piittaamattomassa, mielivaltaisessa, kostonhimoisessa ja sadistisessa käyttäyttymisessä ei ole mitään uutta. Olen itsekin seurannut vieressä poliisin laitonta käytöstä useiden videokameroiden edessä. Poliisille on arkipäivää kampittaa mielenosoituksessa poispäin kävelevä mies maahan, niin että tämän polvi vaurioituu. Koska poliisi ei lähes koskaan joudu edesvastuuseen laittomuuksistaan, samapa tuo jos joku sen kuvaakin vaikka nettiin. Ja provosointihan se vasta on kivaa.
Moni toivottavasti vielä muistaa Smash Asemin, poliisin ylilyöntien silloisen kulminaation. Smash Asemissahan ensin saarrettiin ja sitten otettiin kiinni paljon täysin sivullisia ihmisiä, niin toimittajia, kaupunginvaltuutettuja kuin ihmisiä, jotka olivat vain kävelemässä ohitse. Mm. eräs tuttuni joutui pidätetyksi ja hänellä olleen kalkkunapatongin poliisi kirjasi ylös aseeksi.
Smash Asemista tehtiin yli 60 kantelua. Poliisi sai neljä “huomautusta” (eli ei mitään käytännön seuraamuksia) ja varsinaiset syytteet raukesivat.
Smash Asemistakin ihmisten asenne tuntuu olevan, että “poliisi ei olisi tehnyt niin ellei se olisi ollut tarpeellista” (tai ainakin siitä olisi rangaistu). Sokea auktoriteettiusko ajaa ohi rationaalisuudesta. Samaa näkyy nyt ampumista puolustelleiden reaktioissa. Koska poliisi teki näin, siihen oli varmasti syy.
Niin kuin silläkin suomalaispoliisilla oli syy, joka raiskasi alaikäisen tytön. Poliisi oli houkutellut tytön kotiinsa virkamerkillään ja asemallaan, mutta oikeuden mielestä tämä ei ollut virkarikos. Kuka sitä nyt kaveriaan lähettäisi lusimaan.
Auktoriteettiusko on se, joka tuhoaa suomalaista yhteiskuntaa, tai on oikeastaan tuhonnut sen jo, ei anarkismi. Suomalaiset viranomaiset tehtailevat päivittäin satoja ihmisoikeusrikoksia (joista ei heille koidu mitään seuraamuksia, vaikka ne johtaisivat kuolemaan, kuten tuttavapiirissäni on tapahtunut), mutta ihmiset kääntävät toisen posken. Onhan niillä jokin syy. Joo, on. Se etteivät joudu vastuuseen mistään.
Joskus ajattelin, että videoimislaitteiden yleistäminen parantaisi ihmisten oikeusturvaa tällaisissa asioissa. Paskat. Poliisi on immuuni, oli todistusaineistoa tai ei.
Anarkistien haukkuminen on kornia. Suomi on niin asuinkelvoton maa ja menee vain huonompaan, että anarkismi on siihen täysin ymmärrettävä vastaus.
On hirveää lukea poliisin tekemästä väkivallasta mutta vielä hirveämpää, että se ohitetaan olankohautuksella. Tai jopa suosionosoituksilla. Silloin terr… fasistit ovat voittaneet ja Suomi on lopullisesti menetetty. Viimeinen sammuttaa valot.
Kannattaa muistaa, että tämä on vasta alkusoittoa. Suomi on ollut pahoinvointiyhteiskunta jo vuosia, mutta nyt monella alkavat silmät aueta siihen. Kaikki tämä menee vain pahemmaksi ja osa sietää mitä vain. Toiset eivät enää kestä ja muuttavat ulkomaille, kuten itse tein viisi vuotta sitten ja tuttavapiirissäni hyvin suuri osa harkitsee.
Vastaanottokeskukseen heitetään polttopulloja. Normipäivä Suomessa. Oho sata ihmistä kuoli vastaanottokeskuksen tulipalossa. Hupsistakeikkaa. No kyllä pitää ymmärtää näitä ihmisten pelkoja ulkomaalaisten suhteen, ne ovat ihan perusteltuja. Rapatessa roiskuu.
Eskalaatio turruttaa ihmiset. Ihmisoikeusrikoksista tehdään vähä vähältä törkeämpiä eikä enemmistö tajua kiinnittää asiaan mitään huomiota.
Ampuuko ensi vuonna poliisi mielenosoittajan aivot jugendtalon seinälle? Sekin on eittämättä ihan jees, kunhan kyseessä on sellainen anarkomarko (heh heh, hauska sanaleikki). Ei kai se poliisi sitä olisi ampunut, ellei se sitä olisi ansainnut. Poliisi sanoo, että sori siitä ja homma on sillä selvä.
Kun kupla puhkeaa
Usein käytetään termiä kupla kuvaamaan sitä, että ihminen kuvittelee muiden olevan samaa mieltä kuin hän ja hänen läheisensä. Ainahan ihminen haluaa kuvitella, että muut ovat samankaltaisia kuin itse, varsinkin ne, joihin suhtautuu positiivisesti.
Hiljattain eräs Twitter-tuttu on esittänyt aivan urpoja kommentteja, mm. häikäilemättömän ableistisia. Se yllätti, vaikka emme oikeasti tunnekaan toisiamme. Vastaavaa on sattunut muutaman kerran aiemminkin. Viime aikoina Twitter-virroissani on alkanut törmätä yhä useammin rasismiin. Pari seurattavaa olen poistanut, kun heidän virtansa ovat typistyneet pelkkään “maahanmuuttokritiikkiin”.
Eräs yli viisi vuotta sitten tapahtunut juttu vaivaa minua vieläkin toisiaan. Oli eräs Twitter-tuttu, josta oli muodostunut kaveri, vaikka emme olleet vielä tavanneet. Sekin näytti kyllä pian toteutuvan. Hän oli korkeasti koulutettu ja mukava tyyppi. Juttelimme Twitterin lisäksi joskus myös chatissa.
Aluksi ongelma ilmeni ablesplainingina. Hän oli varma, etteivät lisämunuaiskriisini todellisuudessa olleet sellaisia, vaan paniikkikohtauksia. Ja alhaiseen verensokeriin auttaa kaurapuuro. (Silloin käytin yötä vasten maissitärkkelystä vesitilkassa, jota hän piti naurettavana, vaikka olin oppinut sen endokrinologian oppikirjasta. Ja se toimi, toisin kuin puuro, joka pahensi.)
No, tällaisia ihmisiä nyt on. Useimmilla läheisilläni on ollut teorioita sairaudestani, tiesivät he mitään lääketieteestä tai eivät.
Käytyäni Helsinki Pridessä homma kärjistyi. Tämä liberaali, akateeminen ja kulturelli nainen kertoi pitävänsä pridekulkueita iljettävinä. On okei olla homo, kunhan ei mainosta sitä homouttaan. Tässä vaiheessa minulla alkoi nousta höyryä päästä.
En muista, miten keskustelu päätyi siitä vammaisuuteen, mutta hän julisti minulle, että en ollut oikea vammainen, koska minulla ei ollut kävelyvaikeuksia. Kuulemma vain väitin olevani saadakseni huomiota. Hänellä oli polvissa vikaa, joten hän oli aidosti vammainen.
Ironista tässä oli se, että kärsin tällöin hormonaalisten häiriöiden aiheuttamasta kroonisesta molemminpuolisesta penikkataudista ja plantaarifaskiitista (jalkojen rasitusvammoja) ja toisella puolella myös akillestendiniitistä. Yhtään pidempien matkojen kävely siis todellakin tuotti minulle suuria vaikeuksia.
Mutta hänestä minä en ollut oikea vammainen, koska hän tiesi, että minä pystyn kävelemään.
Kun hän ei suostunut kuuntelemaan minun selityksiäni ja perusteluitani, minä kyllästyin ja katkaisin välit koko tyyppiin. Hämmensi syvästi ja satuttikin, miten erilainen tämä ihminen oli kuin olin kuvitellut.
Ironista on, että nyt kun katsoin hänen Twitter-profiiliaan, hänen nykyinen työnsä liittyy vaikeavammaisten oikeuksiin. Sellaisten vaikeavammaisten, joista osa varmaan kyllä vielä kävelee ihan hyvin. (Hän postaa myös paljon huuhaaterveysjuttuja.)
