Archive for January, 2016
Kaksi kokkia samassa Skype-sopassa
Eilen pääsin kokeilemaan jotain mielenkiintoista. Seuraavan romaanini kannen suunnittelija, jonka tunnen suunnilleen kymmenen vuoden takaa ja on tehnyt minulle ennenkin kansia, ehdotti, että voisin Skypellä tehdä “art directionia” kun hän kuvaa studiossa.
En tietysti voinut kieltäytyä tästä tarjouksesta. Olihan se imartelevaa, hän tietää että kuvaan itsekin ja muutenkin olen tarkka visuaalisista jutuista.
Homma toimikin yllättävän hyvin. Oli hauska nähdäkin hänet 10 vuoden jälkeen, hän näytti ihan erilaiselta kuin valokuvissa (ammattivalokuvaaja ottaa itsestään hyvin taiteellisia ja edustavia otoksia). Skypen kanssa ei – ihme kyllä – ollut ongelmia, mutta automaattiseen kuvanjakoon tarkoitettu ohjelma ei toiminut, joten piti siirtyä sähköpostiin. Skype oli kyllä tosi hyvä tuollaiseen puuhaan, vaikken itse kuvausprosessia kommentoinutkaan reaaliajassa.
Toivon, etten ollut liian rasittava asiakas, joka haluaa jutuista samaan aikaan kirkkaampia ja tummempia tms. Hän on toki ammattistrobistina paljon taitavampi valaistuksen kanssa, mutta sitäkin tuli kommentoitua (joskus highlightit pitää olla melkein millintarkasti oikeassa paikassa), pääasiassa kuitenkin asettelua ja proppeja.
Hyvä tuli, lopullisen näkee sitten jälkikäsittelyn jälkeen ja varmaan kuukauden sisällä saan toivottavasti tänne blogiinkin.
Hankalat vammattomat ja cissit
“Die cis scum” on eräänlainen meemi, joka alun perin lähti transihmisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisesta. Cis viittaa siis cissukupuolisiin, ei-transsukupuolisiin. Sitten siitä muotoutui ajatus, että transihmiset haluaisivat cisihmisten kuolevan. Siitä tuli symboli hyvin radikaaleille transaktivisteille.
Jotkut transihmiset tosiaan suhtautuvat cisihmisiin negatiivisesti, suurin osa toki ei. Yllättävän(?) yleinen on mielipide, että kumppaniksi ei haluta cisihmistä, mikä on tietysti aivan toinen asia kuin cissien vihaaminen.
Mutta miten joku voi suhtautua negatiivisesti kaikkiin cissukupuolisiin? Eiväthän kaikki meistä ole murhaamassa transihmisiä tai edes suhtaudu heihin muuten nuivasti. Ja ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia, miten heitä voi kaikkia vihata tai jopa haluta kaikista eroon, eihän siinä ole järkeä. Vai?
Olen viime aikoina alkanut ymmärtää paremmin cis-inhoajia. Ja kyse ei nyt ole mistään intersektionaalisesta teoriasta missä tajuan olevani osa kollektiivista oppressiota.
Olen nyt vasta kunnolla tajunnut, miten perustavanlaatuisesti vammainen ihminen voi vieraantua yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Tuntuu usein siltä, että vammattomat ihmiset eivät tajua minua, eivät halua tajuta.
Enkä minä nyt tarkoita sellaista ajatusta, että vammaton ihminen suree kynnen katkeamista ja minä suren mahdollista elämän katkeamista. Kyse ei ole arvottamisesta, ja kyllä minäkin voin manata katkeavaa kynttä tai muuta turhanpäiväistä. Mutta suurin osa haasteistani on vammattomalle täysin vieraita, jopa uskomattomia (monet ovat kyllä useimmille vammaisillekin, eipä sillä). Ja ylipäänsä se, että elämä on täynnä niitä haasteita. Koko ajan.
Hiljattain suurin osa hollantilaisista kavereistani kohteli minua hyvin törkeästi ja jouduin katkaisemaan heihin välit. Kohtelussa oli vahva ableistinen viba. Ableismin kanssa kamppailen joka päivä, mutta tuo keissi oli erityisen tyrmistyttävä. Menetin luottamukseni ihmisiin.
Minulla on jäljellä kaksi tervekehoista kaveria (eivät hekään taida olla neurotyypillisiä). Toinen sanoo usein, että hän tiedostaa että hänellä on ollut tosi hyvä ja onnekas elämä ja hän haluaa auttaa muitakin, joilla ei ehkä mene yhtä hyvin. Hän on myös kehottanut minua sanomaan, jos sanoo vahingossa jotain ableistista. Kukaan muu kaverini ei ole koskaan sanonut mitään tällaista.
Yhtään läheisempiä suomalaista vammattomia kavereita ei taida olla oikein ketään (lasken tässä tietenkin myös mielenterveysongelmat vammoiksi). Siskoni on terve ja olemme periaatteessa läheisiä, mutta ehkä emme kuitenkaan. Läheisiä merkityksessä viihdymme hyvin yhdessä, pidämme toisistamme, juttua riittää ja olemme samalla aaltopituudella, mutta syvälle on vaikea päästä. Useimpien ihmisten kanssa on.
Olen huomannut myös yhä vahvemmin, että minun on paljon helpompi eläytyä ja imeytyä tekstiin (tai elokuvaan/TV-sarjaan), niin omaani kuin muidenkin, jos siihen liittyy vammaisuus tai pitkäaikaissairaus. Vaikka kaikki hahmot eivät ole vammaisia, se yksikin tekee tarinasta jotenkin itselle läheisemmän, niihin muihinkin henkilöihin pääsee paremmin sisään.
Tätä on vaikea selittää, ei siinä varmaan ole mitään järkeä useimmille kirjoittajille, vammaisillekaan. Monellehan fiktion maailma on juuri se, mihin paetaan omaa todellisuutta. Esimerkiksi suurimmaksi osaksi vuoteenoma Laura Hillenbrand kirjoittaa fyysisesti voimakkaista sankareista. Minä en tähän pystyisi eikä kyllä kiinnostakaan, vaikka Hillenbrandin Seabiscuitista kovasti pidinkin. (Olihan siinä kieltämättä vammaiselementti.)
Olisi kiva kuulla muiden vammaisten tai pitkäaikaissairaiden ajatuksia aiheesta. Tai jos sinulla on vastaavia fiiliksiä jostain muusta vähemmistöstä ja enemmistöstä.
Nuorisotaloja aikuisille
Minulle on vasta viime aikoina valjennut, miten paljon kulttuurikeskuksia Amsterdamissa on. Pelkästään kävelymatkan päässä meiltä on ainakin Radion, Lola Luid ja Vlla. Kaksi muutakin on varsin lähellä ja vähän kauempana sitten paljon lisää.
Kulttuurikeskukset ovat vähän niin kuin nuorisotaloja, mutta aikuisille. Niissä on tyypillisesti taiteilijoiden studioita ja residenssejä ja kahvila tai ravintola (usein vegaaninen) ja niissä järjestetään erilaisia tapahtumia, tyypillisesti joogaa, kursseja, leffailtoja, kirppareita, konsertteja, teattereja, klubeja, luentoja, zinentekoiltamia, spoken wordia, standuppia ja poikkitaiteellisia kulttuuri/taidetapahtumia, joissain myös pieniä putiikkeja. Niissä voi katsoa suomalaisia elokuvia tai argentiinalaisia punkbändejä. Tapahtumat ovat yleensä hyvin edullisia.
Onhan tuontyyppisiä paikkoja Suomessakin, mutta täällä häkellyttää se, miten paljon niitä on. Määritelmästä riippuen varmaan kymmeniä Amsterdamissa, tarkkaa määrää en tiedä, kun en tiedä noille mitään listausta. Eikä tämä nyt niin paljon Helsinkiä isompi kaupunki ole.
Mistä saataisiin Suomeen tällainen skene?
Perheenäidin perfektionismia
Taru Kumara-Moision esikoisromaani Maan vetovoima kertoo täydellisyyden tavoittelusta. Noora on Tampereella asuva, nuori kotiäiti, joka haluaa elää ekologisesti, kasvattaa lapsensa pedagogisesti ja hoitaa parisuhdettaan. Hyllyt täyttyvät aiheeseen liittyvistä lehtileikkeistä ja jääkaapin ovi muistilistoista ja elämänohjeista. Kaikki ei kuitenkaan mene aina niin suoraviivaisesti.
Nooran palvoma Mumma, körttisuvun matriarkka, kuolee ja Noora haluaa tälle myös täydelliset, suureelliset hautajaiset. Hän haluaa päättää kaikesta jokaista kirjasinlajia ja ruokareseptiä myöten. Tämä oli minusta jotenkin epäuskottavasti kuvattu, tai minun on ainakin helpompi ymmärtää ja uskoa täydellisen perheen kuin täydellisten hautajaisten tavoittelu. Ehkä en ole vain elänyt tarpeeksi sukudraamoja.
Kumara-Moision kirjoitustyyli on mainio. Minusta kirja kuitenkin toisti ja alleviivasi liikaa itseään. Arkinen tilanne toisensa jälkeen, jossa Noora yrittää tehdä kaiken oppiensa mukaan ja kokee epäonnistumisen tunnetta, kun lapset eivät olekaan toisilleen lempeitä tai miehen kirjoittama runoviesti onkin liian humoristinen. Myös Mumma-muistelmat tuntuivat samaan tapaan toistavan itseään, vaikka alkoivatkin nopeammin eskaloitua.
Kenties mielenkiintoisinta Maan vetovoimassa oli se, miten kirjassa yhdistetään uskonto ja täydellisyydentavoittelu, mutta kuitenkin erikseen. Mumma oli syvästi uskovainen, mutta Noora ei ole. Hänen täydellisyyden tavoitteluunsa ei myöskään liity taloudellinen menestys, kuten siihen mitä mediassa yleensä nähdään. Pidin myös kirjan intertekstuaalisuudesta, 1. lauseesta lähtien.
Minulle ei aivan valjennut kuinka realistista tämän oli tarkoitus olla, realismia vai satiiria jonka ei ole tarkoituskaan olla täysin uskottavaa.
Ehkä tämä ei ollut aivan minun kirjani, koska se käsitteli niin paljon esimerkiksi lasten kasvatusta, joka minua ei kiinnosta – monia muita kyllä. Romaani onkin saanut hyvät arvostelut esimerkiksi Goodreadsissa. Itse odotan mielenkiinnolla Kumara-Moision seuraavaa teosta koska tässä oli paljon hyvää ja kiinnostavaa.
Taru Kumara-Moisio on tuttavani ja olemme tehneet töitä yhdessä Osuuskummassa. Sain ilmaisen arvostelukappaleen kirjasta Nordbooksilta, joka on kustantanut myös Seeprakoiran seikkailut -lastenkirjani.
Valkeneminen
Syksyllä ymmärsin, että Rihmaston toisen tarinan päähenkilö Sampo on buddhalainen, tai ainakin buddhalaisuudesta kiinnostunut. Piti siis alkaa perehtyä aiheeseen. Luin mm. kovasti kehutun kirjan buddhalaisuuden harjoittamisesta pitkäaikaissairaana – jossa hämmästyksekseni oli lainaus nettisivuiltani. Petyin kuitenkin kirjaan, se ei ollut selvästikään minua varten.
Jossain vaiheessa törmäsin buddhalaiseen Lion’s Roar -lehteen, jolla on paljon artikkeleita verkossa. Siellä on meditointineuvoja ja hengitysharjoituksia, mietitään siitä, mikä ihmisessä jälleensyntyy jos ei ole olemassa “sielua”. Mutta siellä oli myös yllättävän paljon käytännön asiaa, niin kysymyspalstalla kuin muissakin artikkeleissa. Lukijoiden kysymyksiin on vastattu hämmästyttävällä viisaudella.
Ko. lehti on kirjoittanut todella paljon esimerkiksi transsukupuolisuudesta ja seksuaalivähemmistöistä, joihin suhtaudutaan erittäin positiivisesti. Myös feminismistä ja naisen asemasta on paljon juttuja. Masennuksesta, parisuhteesta, rasismista, huumeista, vegaaniruoasta, virtuaalitodellisuudesta, Tähtien sodasta, omasta sairaudestani CFS:stä, punkista, jopa peniksistä on ollut artikkeleita. Millaista on olla buddhalainen poliisi? Voiko olla buddhalainen jos on armeijassa?
Myös syrjintään suhtaudutaan rehellisesti. Buddhalaisissakin yhteisöissä on seksismiä, pahimmillaan jopa seksuaalista häirintää ja väärinkäyttöä, vaikka tämä on ristiriidassa sen perusoppien kanssa. Rasismiin ei voi suhtautua niin, että “me olemme buddhalaisia, emme me mitään rasisteja voi olla”. Vaikka varsinaista rasismia ei olisikaan, tummaihoinen voi tuntea olonsa epämukavaksi yksin 20 valkoihoisen keskellä ja tämä on hyvä ymmärtää.
Olen, kuten toki moni muukin ei-buddhalainen, pitänyt buddhalaisuutta hienona filosofiana, mutta en olisi arvannut miten paljon siitä voi saada irti ulkopuolisenakin. Ei minua edelleenkään kiinnosta meditoida Buddhan valo-olentoja, mutta tätä lehteä voin lukea ilolla, tiedostaen toki että tämä on vain yksi, hyvin länsimainen ja liberaali näkökulma buddhalaisuuteen. Mutta se on silti hemmetin hieno näkökulma.
En myöskään aiemmin ymmärtänyt, miten iloista buddhalaisuus on. Siihenhän yhdistetään käsitys siitä, että kaikki on kärsimystä, vaikka se antaa vähän väärän kuvan.
Ja löysin aiheesta paljon paremman kirjankin, josta tulee arvostelu kunhan saan sen luettua. Tämä on niitä kirjoja, joita pitää tietoisesti säästellä, ettei se lopu liian nopeasti.
Jopas moneen soppaan lusikkani työnsin
Osuuskumman kevään katalogi on julkaistu. Siellä mainitaan lyhyesti myös syksyn julkaisut. Minut löytää sieltä niin monta kertaa, että itsekin olen hieman hämmentynyt.
Olen mukana maaliskuussa ilmestyvässä steampunkantologiassa cripficnovellillani Josefiinan ihmeellinen vaunu. Ensimmäinen historiallinen novellini ja olen siihen itse kovin tyytyväinen.
Raapaleitani voi lukea Kummalinnun munia -antologiasta sekä raapalepalvelusta, joka tuo sadan sanan novellit sähköpostiisi varsin kohtuulliseen hintaan. Omissa novelleissani seikkailevat mm. muotiin tykästynyt robotti sekä mies, jolla on erittäin painava syy vihata Ray Kurzweiliä.
Syksyllä ilmestyy kuudes romaanini Adeno, ensimmäinen scifiromaanini, jonka aiheena on flunssa ja pelit. Kansi on toivottavasti pian valmiina.
Syksyllä julkaistaan myös ensimmäinen toimittamani (yhdessä Juha Jyrkkään kanssa) antologia, Marraskesi, jossa on ihoaiheisia novelleja scifin, fantasian, kauhun ja muun kumman saralta. Ja kummaa menoa siinä todentotta onkin.
Lisäksi katalogista löytyy myös ensimmäinen kustannustoimittamani (joskin tämäkin toisen tekijän kanssa) romaani.
Äidinmaidonkorvikeliigat vauhdissa
Olen kuullut aiemminkin äidinmaidonkorvikejauheen diilaamisesta Kiinaan. Siellä siitä saa paljon korkeamman hinnan. Useimmissa Amsterdamin kaupoissa on ostorajoitukset korvikejauheen suhteen.
Silti tuli eilen aika bisarri fiilis, kuin olisi lukenut Lehti-lehteä, lukiessani AT5-paikallistelevision nettisivuja. Siellä oli jokin “asunto suljettiin kannabisviljelmän takia”, jonka “Lue myös nämä” -listalla oli monta artikkelia: poliisi löysi asunnosta hamppuviljelmän, asunnosta löytyi valtava hamppuviljelmä jne, ja poliisi löysi asunnon täynnä maitojauhetta. Mikä ei kuulu joukkoon. (No, tietysti oikea vastaus on: ei mikään.)
Poliisi oli saanut vinkin, että “aasialaisen näköinen” nainen kuljetti asuntoonsa isoja määriä korvikejauhetta ja konstaapelit menivät vilkaisemaan paikkaa. Näky ällistytti heidät, sillä kämpässä oli niin paljon maitojauhetta, että sinne mahtui tuskin sekaan. Asukkaat pystyivät esittämään kokonaisen nipun kuitteja jauhepurkeista, joten rikosta ei ollut tapahtunut. Poliisi kuitenkin jatkaa selvityksiä mahdollisten muiden rikosten varalta.
Yksi iso jauhepaketti maksaa poliisin mukaan noin 15 euroa Hollannissa ja siitä saa jopa 50 euroa Kiinassa. Näin homma kannattaa hyvin, vaikka laivarahdista tuleekin kustannuksia.
Homma liittyy muutaman vuoden takaiseen melamiinimaitoskandaliin, jossa kiinalaisvauvoja kuoli kontaminoituneeseen maitoon. Sinänsä ymmärrettävää, että luotto sikäläiseen maitoon on mennyttä. Surullista kuitenkin.
Voisi myös kuvitella, että äidinmaidonkorvikkeen status tekee siitä rikkaiden keskuudessa suositumman kuin rintamaidosta, sitä ei enää käytetä vain korvikkeena kun imetys ei onnistu. Afrikassahan on ilmeisesti ollut vastaava ongelma, kun Nestlén mainosmiehet saivat paikalliset uskomaan, että korvike on parempaa kuin äidinmaito. Ja sitten jauheet sekoitettiin likaiseen veteen.
Lisäksi voi olla, että myös Kiinan puolella tapahtuu asiaan liittyvää rikollisuutta, sillä tuskin kovin monella vanhemmalla on varaa maksaa tuota 50 euroa korvikepurkista.
Tulee mieleen sketsimäinen skenaario, jossa maitodiileri leikkaa uhriltaan sormen, kun tällä ei ole varaa maksaa korvikevelkoja. Viereisestä huoneesta kuuluu nälkäisen vauvan huutoa. Vaikka eihän tällaisessa ole mitään hauskaa, eikä tilanne välttämättä ole kovin kaukanakaan.
Hong Kongissa ainakin 2013 pidätettiin paljon enemmän äidinmaidonkorvikkeen kuin huumeiden salakuljettajia. Toki korvikediilauksesta jää helpommin kiinni, kun putelit ovat valtavan suuria verrattuna huumepussukoihin.
(Kuva: Amsterdamin poliisi)
Aivot sulavat tuppukylässä
Elias Koskimiehen Ihmepoika on hulvaton kirja. Se on tavallaan tosi ärsyttävällä tavalla teinimäinen slangia ja teini-ikäisten loputonta suhdedraamaa myöten. Jopa caps lockia ja kolmoishuutomerkkejä käytetään.
Teos kuitenkin hyödyntää tyylikeinoja hyvin taitavasti ja kääntää melodraaman voitokseen, onhan päähenkilö suhteellisen “flaming queer” ja siten melodraama sopii häneen hyvin. Teinikieli taas sekoittuu ihastuttavasti murteeseen.
Mää en kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet’amee!!!”
Ihmepoika sijoittuu Pohjanmaalle vuoteen 1990. Kirja alkaa hämmentävästi, toisessa persoonassa. Siitä kuitenkin liu’utaan pian ensimmäiseen. Päähenkilön isä on kuolemassa. Se tekee hänestä säälin kohteen, ehkä kartetunkin.
Isän kuolema ei kuitenkaan ole pahin ongelma. Madonnaa ja New Yorkia fanittavan pojan on vaikea istua pikkukylän muottiin. Kaverit muhinoivat autiotalossa ja invavessassa ja teini-iän tärkeä kesä uhkaa mennä ohitse. Tykkäykset, ihastukset ja vihaukset vaihtelevat salamannopeasti, ainakin muilla paitsi päähenkilöllä.
Madonna-fanitus tuntui hämmentävältä kun oli vain pari viikkoa aiemmin lukenut kirjan, jossa Madonna-fanitus symboloi yhä 2000-luvulla kapinaa ja röyhkeyttä. No, kaipa häntä on melko moni fanittanut vuosien varrella.
Kirja on usealla tapaa omaperäinen muutenkin kuin tyyliltään. Kasvukertomus ja ulkopuolisuus eivät toki ole harvinaisia aiheita, eikä vanhempien kuolemakaan, mutta kirja käsittelee (sukupuoli)identiteettiä uudella tavalla. Päähenkilö on naisellinen, mutta onko hän homo tai trans? Sillä ei ole väliä.
