Hankalat vammattomat ja cissit
“Die cis scum” on eräänlainen meemi, joka alun perin lähti transihmisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisesta. Cis viittaa siis cissukupuolisiin, ei-transsukupuolisiin. Sitten siitä muotoutui ajatus, että transihmiset haluaisivat cisihmisten kuolevan. Siitä tuli symboli hyvin radikaaleille transaktivisteille.
Jotkut transihmiset tosiaan suhtautuvat cisihmisiin negatiivisesti, suurin osa toki ei. Yllättävän(?) yleinen on mielipide, että kumppaniksi ei haluta cisihmistä, mikä on tietysti aivan toinen asia kuin cissien vihaaminen.
Mutta miten joku voi suhtautua negatiivisesti kaikkiin cissukupuolisiin? Eiväthän kaikki meistä ole murhaamassa transihmisiä tai edes suhtaudu heihin muuten nuivasti. Ja ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia, miten heitä voi kaikkia vihata tai jopa haluta kaikista eroon, eihän siinä ole järkeä. Vai?
Olen viime aikoina alkanut ymmärtää paremmin cis-inhoajia. Ja kyse ei nyt ole mistään intersektionaalisesta teoriasta missä tajuan olevani osa kollektiivista oppressiota.
Olen nyt vasta kunnolla tajunnut, miten perustavanlaatuisesti vammainen ihminen voi vieraantua yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Tuntuu usein siltä, että vammattomat ihmiset eivät tajua minua, eivät halua tajuta.
Enkä minä nyt tarkoita sellaista ajatusta, että vammaton ihminen suree kynnen katkeamista ja minä suren mahdollista elämän katkeamista. Kyse ei ole arvottamisesta, ja kyllä minäkin voin manata katkeavaa kynttä tai muuta turhanpäiväistä. Mutta suurin osa haasteistani on vammattomalle täysin vieraita, jopa uskomattomia (monet ovat kyllä useimmille vammaisillekin, eipä sillä). Ja ylipäänsä se, että elämä on täynnä niitä haasteita. Koko ajan.
Hiljattain suurin osa hollantilaisista kavereistani kohteli minua hyvin törkeästi ja jouduin katkaisemaan heihin välit. Kohtelussa oli vahva ableistinen viba. Ableismin kanssa kamppailen joka päivä, mutta tuo keissi oli erityisen tyrmistyttävä. Menetin luottamukseni ihmisiin.
Minulla on jäljellä kaksi tervekehoista kaveria (eivät hekään taida olla neurotyypillisiä). Toinen sanoo usein, että hän tiedostaa että hänellä on ollut tosi hyvä ja onnekas elämä ja hän haluaa auttaa muitakin, joilla ei ehkä mene yhtä hyvin. Hän on myös kehottanut minua sanomaan, jos sanoo vahingossa jotain ableistista. Kukaan muu kaverini ei ole koskaan sanonut mitään tällaista.
Yhtään läheisempiä suomalaista vammattomia kavereita ei taida olla oikein ketään (lasken tässä tietenkin myös mielenterveysongelmat vammoiksi). Siskoni on terve ja olemme periaatteessa läheisiä, mutta ehkä emme kuitenkaan. Läheisiä merkityksessä viihdymme hyvin yhdessä, pidämme toisistamme, juttua riittää ja olemme samalla aaltopituudella, mutta syvälle on vaikea päästä. Useimpien ihmisten kanssa on.
Olen huomannut myös yhä vahvemmin, että minun on paljon helpompi eläytyä ja imeytyä tekstiin (tai elokuvaan/TV-sarjaan), niin omaani kuin muidenkin, jos siihen liittyy vammaisuus tai pitkäaikaissairaus. Vaikka kaikki hahmot eivät ole vammaisia, se yksikin tekee tarinasta jotenkin itselle läheisemmän, niihin muihinkin henkilöihin pääsee paremmin sisään.
Tätä on vaikea selittää, ei siinä varmaan ole mitään järkeä useimmille kirjoittajille, vammaisillekaan. Monellehan fiktion maailma on juuri se, mihin paetaan omaa todellisuutta. Esimerkiksi suurimmaksi osaksi vuoteenoma Laura Hillenbrand kirjoittaa fyysisesti voimakkaista sankareista. Minä en tähän pystyisi eikä kyllä kiinnostakaan, vaikka Hillenbrandin Seabiscuitista kovasti pidinkin. (Olihan siinä kieltämättä vammaiselementti.)
Olisi kiva kuulla muiden vammaisten tai pitkäaikaissairaiden ajatuksia aiheesta. Tai jos sinulla on vastaavia fiiliksiä jostain muusta vähemmistöstä ja enemmistöstä.
