Archive for February, 2016
Kun kaksonen kuolee
Sain S.K. Tremaynen Ice Twinsin kaveriltani, jolta pyysin lainaan jotain piristävää, kevyttä luettavaa. Hän sitten osti minulle bestseller-kauhukirjan, kun ei ehtinyt hakea kotoaan mitään lainaan. Joskus luinkin enemmän kauhua, en enää aikoihin.
Ensialkuun Ice Twins vaikuttaa viihdekirjatyyliin kirjoitetulta avioliittoromaanilta. Jo ensimmäinen kohtaus jäi häiritsemään minua, kun siinä pysähdeltiin pitkiksi ajoiksi ulkonäköihmettelyihin jne. Jossain vaiheessa kirja alkaa muistuttaa enemmän psykologista trilleriä ja lopulta kauhua. Se tuskin on spoileri, kun kirjan kantta katsoo.
Sarah ja Angus ovat – viihdekirjojen malliin – hyvissä ammateissa oleva pariskunta, arkkitehti ja toimittaja, jotka asuvat Lontoossa. Avioliitto on hieman väljähtynyt identtisten kaksostyttöjen syntymän myötä, mutta musertava kolaus tulee, kun toinen tytöistä kuolee pudottuaan parvekkeelta. Lydia. Vai sittenkin Kirstie? Heillä on vain jäljellejääneen tytön sana siitä, ja tämä päättääkin muuttaa mielensä. Tytön mieltymykset ja taidot sopisivat paremmin tyttöön, jonka piti olla kuollut.
Jo ennen tätä tapahtumaa Sarah ja Angus ovat päättäneet muuttaa rähjäiseen mökkiin syrjäiselle majakkasaarelle pohjoiseen Skotlantiin. Juuri se mitä kannattaa tehdä jos parisuhde on muutenkin huonossa hapessa ja tytär vakavasti traumatisoitunut. Mutta hei, he tarvitsevat uuden alun.
Keskiosassa kirja parani, kun melko pahvisiin hahmoihin alkoi päästä enemmän sisälle, eikä kirjoitustyylikään enää niin häirinnyt. Pidin erityisesti kohtauksesta, jossa ollaan päivälliskutsuilla ja kärsitään niiden mitäänsanomattomuudesta.
Skotlanti ja gaelin kieli ovat kirjassa vahvasti läsnä, tykkäsin siitä millä tavalla tämä oli toteutettu. Gaelia ei esimerkiksi lätkitä keskelle englanninkielisiä lauseita, kuten usein kielellä briljeerattaessa tehdään. Lähestymistapa toimi. Suurin osa kaksosaiheisesta faktasta oli myös kiinnostavaa, vaikka oli hieman epäselvää, oliko kaikki siitä totta. Mukana oli jopa mainittu Suomen erikoiset kaksoskuolemat, jotka tosiaan ovat ihan faktaa.
Erikoisesti kirjassa oli jonkin verran mustavalkoisia valokuvia, mutta ne eivät minusta tuoneet kirjaan mitään lisää, varsinkin kun pokkarien painolaatu on niin kehno.
Kirjan lopusta en sitten pitänyt yhtään. Tapahtumien kululla Kirstien/Lydian kuolinpäivänä, ja oikeastaan jo sitä ennen, arvuutellaan pitkään melkein dekkarityyliin – ehditkö jo luulla että se tosiaan meni näin, no ei todellakaan.
Lopulta paljastunut todellinen skenaario tytön kuolemasta ja sitä edeltäneistä ja seuranneista tapahtumista oli aivan absurdi ja siihen liittyi useita seikkoja, jotka olivat sekä epäuskottavia (tai jopa mahdottomia) että olemattomasti pedattuja. Tämä ei paljasta oikeastaan mitään, koska em. syistä tätä loppua ei pysty arvaamaan. Tämä melkeinpä pilasi kirjan, tai tiputti sen kolmesta tähdestä kahteen.
Äänestä spefiä, vaikkapa minun
Atorox-äänestys on taas auki, 7.3. asti. Atorox-palkinto jaetaan vuoden parhaalle spefinovellille. Kilvoittelemassa ovat siis kaikki viime vuonna ilmestyneet novellit ja kuka tahansa voi asettaa ehdokkaita. Asetetuista lopullisista ehdokkaista voi äänestää, jos ilmoittautuu äänestäjäksi 21.3. mennessä.
Minulta ovat siis ehdolla merirosvonovelli Meri vaatii, Rocknomiconissa ilmestynyt Perjantai-illan huumaa, Ursulassa salanimellä julkaistu Ihon kieltä ja tusinan verran raapaleita. Raapaleilla nyt tuskin Atoroxia voitetaan – vaikka olisihan se tosi siistiä.
En usko, että minulla on mitään mahdollisuuksia palkintopalleille, mutta Atoroxeissa julkaistaan aina myös lyhytlista, johon varsinainen äänestys kohdistuu, ja olisihan se kiva päästä joskus sinne asti. Kannattaa siis asettaa ehdokkaita, jos olet pitänyt minun – tai jonkun toisen – viime vuonna ilmestyneestä spefinovellista.
Vammautumassa virallisesti
Olen vuosia taistellut sitä vastaan, että joutuisin hakemaan (uudestaan) sairaseläkettä ja (ensimmäistä kertaa) henkilökohtaista avustajaa/kotiapua. Monestakin eri syystä.
En ole halunnut olla niin vammainen. On tuntunut siltä, että asiaan on pakko saada ratkaisu. Jo senkin takia, että pääongelmani on hypoglykemia. Eihän nyt alhaisen verensokerin takia voi hakea avustajaa tai eläkettä, siis vaikka muita diagnooseja olisikin. Se on vain liian absurdia. No, sabotaasin ansiosta olen saanut taas lisää pysyviä elinvaurioita, eikä hypoglykemia ole enää pääongelmani. Miten kätevää.
Avustajan suhteen on ahdistanut myös se, että joku ventovieras tulee ronkkimaan omia paikkoja, tulee omaan kotiin. Vaikka sehän on ihan normaalia: vanhemmillanikin kävi vuosia siivooja. Silti se häiritsee. Se edustaa itsenäisyyden menettämistä. Niin kuin sitä ei muka olisi jo moneen kertaan menetetty. Mieheni mielestä olen vain laiska, mutta oikeasti olen vaikeavammainen. Mieluummin olisin laiska.
Hain tosiaan eläkettä alun perin Suomessa 2006-2008. HYKSin infektiopolin lääkärit kirjoittelivat minulle B-lausuntoja. MRI, verikokeet, neuropsykologiset kokeet jne osoittivat kiistatta, että minulla oli vaikea neurologinen sairaus ja se invalidisoi minut. Kelan ihmisoikeusrikosten takia en silti saanut eläkettä, koska hengenvaarallinen sairaus G93.3 ei ko. rikollisjärjestön mielestä ole olemassa. Tästä prosessista jäi pysyvät traumat.
Nyt siis pitää alistua tähän prosessiin. Hollannissa pitäisi olla helpompaa. Teoriassa. Ongelmallista voi olla ainakin se, että vaikka sairastamiseni on hyvin dokumentoitu useissa maissa, toimintakykyäni ei ole dokumentoitu vuosiin, eikä minulle ole tehty muita tutkimuksia kuin verikokeita. En ole käynyt omalla hollantilaisella lääkärilläni Utrechtissä melkein neljään vuoteen, vaan asiat on hoidettu puhelimessa ja sähköpostilla.
Täällä eläkkeen hakemiseen liittyy haastattelu, kuten useimmissa maissa, mutta ei Suomessa. Suomessa Kelan shamaanit pystyvät parantamaan potilaan edes näkemättä tätä. Toivottavasti se auttaa.
Avustajajutussa on mälsintä, että ilmeisesti en edes voi saada henkilökohtaista avustajaa. Voin saada kyllä lähes ilmaista kotiapua (omavastuu luokkaa 15 euroa kuussa), mutta sieltä sitten tulee joku satunnainen tyyppi.
Ehkä voin sitten leikkiä, että se on vain joku siivooja.
Etäisesti samaa
Löysin arkistoistani runon, jonka olin ehtinyt unohtaa. Tämä liittyy siihen tunteeseen, kun on menettänyt läheisensä vaikeille mielenterveysongelmille, alkuperäistä ihmistä ei enää ole. En ole varma, milloin kirjoitin sen, mutta veikkaisin loppuvuotta 2014, koska joskus reilu vuosi sitten vihdoin tajusin tämän asian.
Etäisesti samaa
en ole nähnyt sinua vuosiin
vaikka sängyssä on yhä painauma
käsivarsi muistaa yhä puristuksen
minä muistan yhä
jokaisen viisarinvälin
olen tavannut paperimassajäljitelmän
joka liikkuu ihmeen ketterästi
liikuttaa huuliaan kuin puhuakseen
jättää sormenjäljet suklaanpuolikkaaseen
hiuksia kylpyhuoneen viemärikaivoon
mutta ei voi olla täällä
ei voi olla missään
on vain muotti ja muotin sisältä
kaavitaan irti
jotain etäisesti samaa
Mitäänsanomatonta mansikanpoimintaa
En yleensä arvostele kirjoja, joita en saa luettua loppuun, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen, koska pääsin aika pitkälle. Two Caravans (suom. Muu maa mansikka?) on toinen romaani Marina Lewyckaltä, jota aloin lukea. Ei tullut mieleenkään, etten lukisi sitä loppuun, koska pidin A Short History of Tractors in Ukrainianista varsin paljon, vaikkei se mikään huippusuosikki ollut. Etenkin tyyli vetosi minuun ja ajattelin, että se sopisi hyvin inspiraatioksi Rihmastoon.
Ukrainalainen Irina lähtee kesäksi Britteihin poimimaan mansikoita. Perinteinen tilanne, jossa haaveiltu työ onkin silkkaa laittomien maahanmuuttajien orjuutusta, melkeinpä ihmiskauppaa (vaikka se siis onkin mansikanpoimintaa kyllä). Erimaalaiset ihmiset elävät kahdessa karavaanissa ja erilaiset persoonat kohtaavat.
Lopetin lukemisen, koska kirjassa ei tapahtunut tarpeeksi ensimmäisen reilun sadan sivun aikana. Se oli tylsä. Varmaan jossain vaiheessa olisi alkanut tapahtua, mutta kyllästyin. Päähenkilö ei ollut yhtä kiinnostava eikä tyyli yhtä vetävä kuin Lewyckan esikoisromaanissa ja Ukraina-maahanmuuttajakarikatyrisointikin tuli siinä kirjassa jo minusta nähtyä.
Voisin kyllä hyvinkin antaa vielä Lewyckan jollekin kolmannelle kirjalle mahdollisuuden, esimerkiksi
Various Pets Alive and Deadille, jolla on suomeksi paljon parempi nimi: Meklareita, hippejä ja hamstereita. Aihe kuulostaa itselleni paljon kiinnostavammalta.
Jäätävä kansipaljastus
Jotkut teistä ovatkin ehkä törmänneet siihen jo somen uumenissa. Syksyllä ilmestyvän Adeno-romaanini kansikuva on nyt julkaistu.
Osuuskumman Facebook-sivu esitteli kirjan sanoin: “Kuvittele, kuinka kauhealta pelkkä flunssa tuntuisi, jos maailmassa ei olisi enää sairauksia… Maija Haaviston Adeno-romaanissa pelinappulana on myös terveys.” Tämä onkin varsin kuvaava tiiseri! Tosin on sanottava myös, että kirja kertoo aivan konkreettisestikin peleistä, myös lautapeleistä.
Kannen on tehnyt kanadalainen Stephen Caissie, joka on tehnyt myös kannet Makuuhaavoja-romaaniini sekä useisiin omakustannekirjoihini 2007-2009.
Aito avioliitto – mitä BFF todella tarkoittaa
Karin Spaink on amsterdamilainen ihmisoikeusaktivisti, joka tunnetaan ehkä parhaiten pro-choice-aktivistina ja sk*entologiaa vastaan taistelijana. Hän on kirjoittanut paljon vammaisuudesta, sillä hän sairastaa MS-tautia ja on sairastanut myös rintasyövän. Tutustuin hänen kirjoituksiinsa jo 90-luvulla.
Hiljattain menin pitkästä aikaa lukemaan hänen blogiaan ja vastaan tuli jo muutamia vuosia vanha todella pysäyttävä kirjoitus hollanniksi. Karin kertoo, miten hänen sydänystävällään diagnosoitiin parantumaton syöpä, elinaikaa arvioitiin olevan jäljellä puolisen vuotta. Karen ehdotti, että he menisivät naimisiin. (Viittaan tässä molempiin etunimillä, koska Karin luonnollisestikin puhuu puolisostaan etunimellä.)
Karin oli aina vastustanut avioliittoa, mutta tässä tapauksessa avioituminen ratkaisi monta ongelmaa. Christianella oli paljon ystäviä ja häntä jännitti kertoa heille kaikille. Aiemmin naiset olivat jo viettäneet 25-vuotisen ystävyytensä kunniaksi juhlia, heitä harmitti että yleensä sellaisia vietettiin vain avioliittojen kunniaksi. (Niin, miten olisi!) Hääjuhlat olisivat hyvä tapa samalla hyvästellä ihmisiä. Ym. linkissä on muuten myös hääkuva.
Naimisissa olo helpotti myös käytännön järjestelyjä, kun Chrisillä oli lähiomainen esimerkiksi sairaalakäynneillä. Vaimo pääsee aina mukaan, eikä vierailuaikojakaan tarvitse noudattaa.
Karin tajusi vasta myöhemmin, että Chris tarvitsi myös ihmistä, joka vakuutti pysyvänsä tämän rinnalla loppuun asti.
Chris halusi myös vihkisormukset. Hän ehdotti, että Karin voi pitää omaansa kaulaketjussa, tämä kun vierasti sormuksien käyttöä. Mutta Karin sanoi, että ei riisuisi sormusta koskaan pois. Chrisin kuoleman jälkeen hän pitäisi molemmat sormukset sormessaan omaan kuolemaansa asti.
Karin järjesti myös ystävien tapaamiset vaimonsa kanssa, sillä tällä oli rajallisesti voimia. Pääpiirteissään ystävät kutsuttiin vakiobaariin joka perjantai. Jos Chrisillä ei riittänyt voimat, he saattoivat viettää aikaa keskenään. Ihmiset kuuntelivat Karinia, olihan tämä Chrisin vaimo. Ystävät kasvoivat yhä lähemmäksi toisiaan, eniten tietysti Chris ja Karin.
Karin lopetti kirjoituksensa sanoihin, että ilman syöpää he olisivat olleet “vain” sydänystäviä. Mutta nyt kun Chris kuoli, hän on hyvin otettu siitä, että saa olla tämän leski.
Karin on kirjoittanut blogiinsa myös useita koskettavia kirjoituksia musertavasta surustaan – 11 kuukautta Chrisin kuoleman jälkeen hän “oli pystynyt muutaman kuukauden lukemaan taas lehtiäkin”, posteja hän ei avannut puoleen vuoteen -, valitettavasti nämäkin vain hollanniksi.
“Nyt katson lehtiä myyviä asunnottomia uudella tavalla. Helposti ajattelemme, että heidän elämänsä on turvallisen kaukana omastamme. Itse emme koskaan tekisi niin typeriä valintoja elämässämme! […] Ainoa mikä esti minua joutumasta kodittomaksi oli suoraveloitus, jonkin verran säästöjä ja ystävien vankkumaton tuki.”
Ihan vähän ehkä itketti kun luin näitä kirjoituksia.
Pimeää pimeämpää proosaa
Missä on tasan sata sanaa ja se voi pelottaa, kuumottaa, itkettää tai naurattaa, viedä kaukaisille planeetoille, maapallon syntyyn, virtuaalitodellisuuteen, singulariteettiin tai maailmanloppuun? Tietysti raapale.
Osuuskumman uusin raapaleantologia Pimeääkin pimeämpi on nyt julkaistu. Mukana on reilu sata kummallista sadan sanan tarinaa, joista kymmenkunta minulta.
Tänä vuonna raapaleet jatkavat taas sähköpostipalveluna. Joka viikko kaksi raapaletta sähköpostiisi varsin edulliseen hintaan, joko painetun antologian (siis seuraavan, ei tämän uusimman) kera tai ilman valitusta tilauksestasi riippuen. Jos tilaat nyt, saat toki aiemmin tänä vuonna ilmestyneet raapaleet myös.
Tämän vuoden palvelussa on varsin kutkuttava twisti. Ja hyviä raapaleita luvassa, olen lukenut useita. Niin ajankohtaisia, kosmisia kuin koskettaviakin.
Raapaletilaus on hauska tapa muistaa myös ystävää tai kumppania ystävänpäivänä.
Huivien takana
Parvekejumalat oli ensimmäinen lukemani kirja Anja Snellmanilta. Kirja on niin hyvin kirjoitettu, että hämmästyin. Päässäni ei ollut mielikuvaa Snellmanista huikean taitavana kirjoittajana (vaikka ei siis negatiivisiakaan mielikuvia ollut), mutta ehkä kyse on vain suomalaisen kirjallisuusskenen huonosta seuraamisesta.
Anis F. Muumin on isohkon helsinkiläisen somaliperheen tytär. Muu perhe on haluaa pysytellä muslimikulttuurissa – pojat siitä kyllä lipsuvat, mutta sitä katsotaan läpi sormin, tyttöjä ei. Anis fanittaa Al Gorea ja Madonnaa ja ihastuu silmittömästi vanhempaan poikaan Al Goren luennolla. Perhe ei katso länsimaistumista yhtään hyvällä ja Anis keksii ties mitä tekosyitä päästäkseen tekemään kiellettyjä asioita.
Alla-Zahra on yltiöliberaalin taiteilijanaisen tytär, jolle on sattunut elämässä hirveitä asioita. Nämä yhdessä kapinahalun kanssa saavat hänet kääntymään islamiin. Hahmona hän on paljon vaisumpi kuin Anis, hänen äitinsä sitten sitäkin riehakkaampi. Tavallaan vasemmistolainen hippitaiteilijakirjailijaäiti oli aika kliseinen, tavallaan hän toi mieleen oman äitini, vaikka hän olikin kasvattajana äärikonservatiivinen eikä julkaissut koskaan romaania (halusi kyllä).
Kirja on pulppuileva, mukaansatempaava ja tietyllä tapaa nuortenkirjamainen, ei pelkästään siksi että Anis on nuortenkirjahahmon ikäinen. Ehkä kyse on tietynlaisesta naiiviudesta.
Kirjassa on kyllä monia ongelmallisia piirteitä. Voiman blogissa kerrotaan asiasta hyvin, mm. rasismin täydellisestä puuttumisesta kirjasta ja huiviin keskittymisestä, miten Zahra piilottaa itsensä huiviin ja Anis vapautuu huivin kahleista. Mikään suomalaisessa yhteiskunnassa ei estä somalityttöä toteuttamasta itseään, paitsi perhe. Right.
Itseäni häiritsi eniten se, miten Zahran kaipuu islamiin johtuu piilottelunhalusta sekä siitä, että islam on ainoa tapa kapinoida yltiövapaamielistä äitiä vastaan, ainoa mitä tämä ei pysty ymmärtämään. Tähän päälle ripaus asketismia ja elämän yksinkertaistamista. Kirjan asenne islamiin on varsin negatiivinen.
Somalinkielisten sanojen ja lauseiden jatkuva käyttö häiritsi minua, kuten joissain muissakin kirjoissa. Ymmärrän sen tilanteissa, joissa sanalle ei ole merkitystä kirjoituskielellä tai se on esimerkiksi voimakkaasti latautunut, kuten sana klitoris tässä kirjassa. Mutta kirjassa oli välillä somaliksi “mitä kuuluu” -tyylisiä lauseita. Somalityttöjen maustenimet (Anis, Fenkoli, Vanilja) ja Aniksen veljien lintunimet hämmensivät, se tuntui jotenkin orientalistiselta.
En osaa sanoa siitä, miten onnistunutta somali/muslimiperheen kuvaus on muuten. Olen kääntänyt somalin kielen oppikirjan (siis englanti->suomi), mutta en muista siitä enää juuri mitään, aivan pari kirjassa mainittua sanaa oli tuttuja. Minulla oli yläasteella somalikaveri ja sen muistan, että hän ainakin sai ongelmitta meillä kyläillä ja soitti Bon Jovia kitaralla.
Pidin kirjassa toistuvasta parveketeemasta, joka kytkeytyy nimeenkin, se oli mukavan epätavallinen lisä.
