Kun kaksonen kuolee
Sain S.K. Tremaynen Ice Twinsin kaveriltani, jolta pyysin lainaan jotain piristävää, kevyttä luettavaa. Hän sitten osti minulle bestseller-kauhukirjan, kun ei ehtinyt hakea kotoaan mitään lainaan. Joskus luinkin enemmän kauhua, en enää aikoihin.
Ensialkuun Ice Twins vaikuttaa viihdekirjatyyliin kirjoitetulta avioliittoromaanilta. Jo ensimmäinen kohtaus jäi häiritsemään minua, kun siinä pysähdeltiin pitkiksi ajoiksi ulkonäköihmettelyihin jne. Jossain vaiheessa kirja alkaa muistuttaa enemmän psykologista trilleriä ja lopulta kauhua. Se tuskin on spoileri, kun kirjan kantta katsoo.
Sarah ja Angus ovat – viihdekirjojen malliin – hyvissä ammateissa oleva pariskunta, arkkitehti ja toimittaja, jotka asuvat Lontoossa. Avioliitto on hieman väljähtynyt identtisten kaksostyttöjen syntymän myötä, mutta musertava kolaus tulee, kun toinen tytöistä kuolee pudottuaan parvekkeelta. Lydia. Vai sittenkin Kirstie? Heillä on vain jäljellejääneen tytön sana siitä, ja tämä päättääkin muuttaa mielensä. Tytön mieltymykset ja taidot sopisivat paremmin tyttöön, jonka piti olla kuollut.
Jo ennen tätä tapahtumaa Sarah ja Angus ovat päättäneet muuttaa rähjäiseen mökkiin syrjäiselle majakkasaarelle pohjoiseen Skotlantiin. Juuri se mitä kannattaa tehdä jos parisuhde on muutenkin huonossa hapessa ja tytär vakavasti traumatisoitunut. Mutta hei, he tarvitsevat uuden alun.
Keskiosassa kirja parani, kun melko pahvisiin hahmoihin alkoi päästä enemmän sisälle, eikä kirjoitustyylikään enää niin häirinnyt. Pidin erityisesti kohtauksesta, jossa ollaan päivälliskutsuilla ja kärsitään niiden mitäänsanomattomuudesta.
Skotlanti ja gaelin kieli ovat kirjassa vahvasti läsnä, tykkäsin siitä millä tavalla tämä oli toteutettu. Gaelia ei esimerkiksi lätkitä keskelle englanninkielisiä lauseita, kuten usein kielellä briljeerattaessa tehdään. Lähestymistapa toimi. Suurin osa kaksosaiheisesta faktasta oli myös kiinnostavaa, vaikka oli hieman epäselvää, oliko kaikki siitä totta. Mukana oli jopa mainittu Suomen erikoiset kaksoskuolemat, jotka tosiaan ovat ihan faktaa.
Erikoisesti kirjassa oli jonkin verran mustavalkoisia valokuvia, mutta ne eivät minusta tuoneet kirjaan mitään lisää, varsinkin kun pokkarien painolaatu on niin kehno.
Kirjan lopusta en sitten pitänyt yhtään. Tapahtumien kululla Kirstien/Lydian kuolinpäivänä, ja oikeastaan jo sitä ennen, arvuutellaan pitkään melkein dekkarityyliin – ehditkö jo luulla että se tosiaan meni näin, no ei todellakaan.
Lopulta paljastunut todellinen skenaario tytön kuolemasta ja sitä edeltäneistä ja seuranneista tapahtumista oli aivan absurdi ja siihen liittyi useita seikkoja, jotka olivat sekä epäuskottavia (tai jopa mahdottomia) että olemattomasti pedattuja. Tämä ei paljasta oikeastaan mitään, koska em. syistä tätä loppua ei pysty arvaamaan. Tämä melkeinpä pilasi kirjan, tai tiputti sen kolmesta tähdestä kahteen.
