Archive for March, 2016
Yksin maailmassa
Salla Simukan Jäljellä on nuorten tieteisromaani. Lapset jaotellaan lahjakkuuden mukaan esimerkiksi Numeerikoiksi, Aktivisteiksi tai Atleetikoiksi. Tamperelainen Emmi on kuitenkin 15-vuotiaana yhä Potentiaali, luokittelematon, ja häntä hyljeksitään. Hän tuntee olevansa mitäänsanomaton ja ulkopuolinen. Emmi päättää karata kotoa, josko sillä lailla saisi vihdoin huomiota vanhemmiltaan.
Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen, sillä Emmi huomaa olevansa yksin maailmassa. Vanhemmat, naapurit, kaikki ihmiset ovat kadonneet, netti ja kännykkä eivät toimi. Hirvittävää, eikö olekin?
Jossain vaiheessa Emmi kuitenkin muutamia löytää kohtalotovereita, kuten tyttöystävänsä jättämäksi tulosta traumatisoituneen Onervan, joka uskoo olevansa jo kuollut, sekä ylimielisen Atson, johon hän ihastuu. He yrittävät saada selkoa tilanteeseen. Saduista pitävä Emmi alkaa saada mystisiä vihjeitä satujen kielellä.
Tämä on sinänsä tosi mielenkiintoinen ajatusleikki. Mitä tekisit jos ketään muuta ei olisi? Nuoret murtautuvat karkkikauppaan ja luksushotelliin, kokeilevat hienoja iltapukuja, mutta mikään ei oikein tunnu miltään, kun perheet ja muut läheiset ovat kateissa.
Silti romaani ei kiinnostanut minua kovin paljon, vaikka toki kiinnostikin, että mitä tässä käy. Löytyykö vastauksia siihen, mihin ihmiset katosivat? Jännitystä ei ollut tarpeeksi.
Vastaukset löytyvät jatko-osasta/rinnakkaisteoksesta Toisaalla, joka minusta oli paljon kiinnostavampi. Hassua sinänsä, että “taustatarina” on jännittävämpi kuin “itse tarina”, vaikka sitä ei voikaan suoraan ajatella näin.
Kakkoskirjasta on vaikea sanoa mitään ilman, että spoilaa pahasti. Vastaukset olivat kuitenkin tyydyttäviä ja suhteellisen uskottavia, pettymään ei joutunut. Päähenkilön stereotyyppisyys, jota hän jatkuvasti oikein alleviivasi ja korosti, alkoi ärsyttää.
Valitettavasti Simukan maanläheinen kirjoitustyyli ei oikein minuun iskenyt eivätkä henkilötkään vedonneet. Selvästi olen vähemmistössä, onhan hänen kirjojaan jo käännettykin kymmenille kielille, tämäkin kaksikko hollanniksikin. En toki ole parasta nuortenkirjojen lukijakuntaa, luen niitä tosi vähän, mutta joistain olen kyllä innostunut ihan eri lailla kuin tästä.
Koska lahjakkuusteemaa ei lopulta kovin paljoa tai ainakaan kovin syvällisesti käsitelty, voisi olla hauska lukea vaikkapa maailmaan sijoittuva novelli, jossa ei välttämättä olisi näitä samoja henkilöitä.
Luin myös Salla Simukan Lumikki-trilogiaa ja siinä pidin kielestä enemmän ja jännitystäkin riitti paremmin. Varsinaista arvostelua en kirjoita, koska en lukenut koko trilogiaa.
Pukeudu kirjaksi
Yhtenä päivänä puin raidalliset housut ja paidan, jossa on isoja mansikankuvia. Minulle tuli yhdistelmästä mieleen Marina Lewyckan romaani Muu maa mansikka?, raidat edustavat tietysti mansikkapenkkejä.
Siitä lähti idea, että entä jos romaanihahmon sijaan pukeutuisikin kirjatapahtumaan itse romaaniksi. Itse asiassa olen jo kerran melkein tehnytkin niin: Seeprakoiran seikkailut -lastenkirjani julkkareissa minulla oli mustavalkoraidallinen paita ja seeprakuvioinen huivi. Mitään leijona- tai koira-aiheista ei tosin ollut.
Ei tämä varmaan tietysti mikään minun ideani ole. Leea Nykänen postasi joskus Osuuskumman Facebook-sivulle tuunanneensa Perhonen ja jaguaari -novellikokoelmaan sopivat sukat.
Miten romaaneiksini pitäisi pukeutua? Hyvä kysymys. Marian ilmestyskirjaan liittyvää vaatetusta en keksi kuin Che-paidan, mutta Alepan kassi ja nätti muistikirja olisivat ainakin sopivaa rekvisiittaa. Mielellään vihreä pystytukka.
Makuuhaavoja-asussa korvatulpat tai kuulosuojaimet olisivat olennaiset. Ja satiinipyjama. Tämä tosin uhkaa lipsua sinne hahmo-cosplayn puolelle.
Häpeämätön-asussa voisi olla kirjavia ja outoja vaatteita (joista jossain cupcake-kuviota) ja koruja, I Love Bergen -tyyppinen t-paita (tai Commodore 64 -logo) ja törkeät korkokengät, ehkä tanssivaatteitakin, vaikkapa hame. Niveltukia, mustelmia ja jauhotahroja. Taskussa pullottaisi tietenkin sanelukone. Ruusun terälehdetkin sopisivat. Kirjan sisällön huomioiden kokonaisuus saisi olla outo, räiskyvä ja ylivedetty.
Palsamoituun pitäisi varmaan pukeutua jotakuinkin kokomustaan ja lisäksi jotain Egyptistä muistuttavaa, esim. koruja. Aurinkolasit ja käsidesipullo.
Sisimmäinen-cosplayhin kuuluisi t-paita, jossa on lampaan kuva, tai vaikkapa jonkin eläinsuojelujärjestön paita, sekä muuten rock-henkinen asu, kuten nahkarotsi ja revityt pillifarkut. Lammaspaitaa harkitsinkin julkkareihin, mutta en netistä löytänyt kivaa.
Syksyllä ilmestyvä Adeno olisi suhteellisen helppo visualisoida. Jossain vaatteessa pitäisi olla kuurankukkia, jos se ei onnistu niin vähintään jääpuikkoja, lumihiutaleita tms. Lapaset käteen ja jotain peliaiheista, vaikka shakkiruudulliset housut jos ei muuta. Taskusta pilkottamaan kangasnenäliina. Ei missään nimessä meikkiä, lookin pitäisi olla androgyyninen. Hiukset saa kyllä laittaa. Kruunataan santelipuuöljyn tuoksulla.
Siitä seuraava romaanini Rihmasto sisältää kaksi täysin erillistä, mutta yhteen kytkeytyvää tarinaa. Asuun kuuluisi jonkin punk-bändin paita (tai vaikkapa festarirannekkeita tai keikkapaikan leima kädessä) ja jotain buddhalaista (esim. kesa-kaapu tai buddhalaiset rukoushelmet). Housuissa tai vaikka korussa olisi sieniä, tai esim. kärpässienen mieleen tuovat punaiset housut valkoisillä pilkuilla ja/tai jotain flamencoon liittyvää. Plussaa jos kokonaisuus haisee ummehtuneelta ja tunkkaiselta.
Mihin romaaniin pukeutuisit ja miten?
Sikoja, steampunkia ja sapuskaa
Steampunk-novellini Josefiinan ihmeellinen vaunu on ilmestynyt Osuuskumman kolmannessa steampunk-antologiassa, jonka teemana on Suomi. Suomeen sijoittuu siis minunkin novellini, suomalaiselle maaseudulle, jossa kylän keskipisteet ovat kirkko ja kansakoulu, mutta jotkut haikailevat sieltä paljon pidemmälle.
Ensimmäinen historiallinen novellini ja olen siihen varsin tyytyväinen, harvaan novelliini olen ollut yhtä tyytyväinen. Sitä voisi kutsua myös feministiseksi cripficiksi, hieman romantiikkaakin saattaa ilmassa höyryn seassa leijua.
Steampunk-antologialla on myös höyryhenkiset julkkarit Helsingissä 9.4., vaikka valitettavasti en itse pääsekään mukaan.
Osuuskummalta ilmestyi hiljan toinenkin teos, jossa minulla on näppini pelissä. Absurdisti Kari Välimäen esikoisromaani Sikafarmari on minun ja Taru Kumara-Moision kustannustoimittama. Mielenkiintoista päästä kerrankin “toiselle puolelle”, vaikka en voikaan suurta kunniaa toimittamisesta ottaa, koska Karin teksti oli niin valmis jo muutenkin.
Romaani kertoo Afrikasta, Suomesta, sioista ja ihmisistä, markkinataloudesta ja lumouksista. Se on hauska, häkellyttävä, häiritsevä ja kantaaottavakin, tosin maahanmuuttokeskustelu ei siis tässä ole pääkohde.
Löysin myös vihdoin kustantajan erityisruokavalioaiheiselle kirjalle, joka organisaatio- ja kustannuslinjamuutoksen takia tipahti pois aiemmalta kustantajaltani. Tämä on näistä paras uutinen. Kyseessä on kustantamo, jonka kanssa olen jo aiemmin työskennellyt.
Kirjoitin Axl Smithin 800 anteeksipyyntöä uusiksi
En ajatellut, että minun tarvitsisi kommentoida Axl Smith -salakuvauskohua mitenkään. Onhan sitä jo kommentoitu. Mutta sitten luin lehdestä Axl Smithin avautumisen, että hän kokee pyytäneensä anteeksi “varmasti 800 kertaa”, eikä sitä silti huomioida. Miksiköhän?
Kyse ei ole vain Axlista, vaan julkisista anteeksipyynnöistä yleensäkin. Hyvä anteeksipyyntö kertoo, että pyytäjä ymmärtää aiheuttaneensa aidosti harmia kohteelleen (ja millaista ja miksi).
Huono (kelvoton) anteeksipyyntö:
a) esitetään kun on jo jääty kiinni asiasta mistä ei oletettu kiinnijäämistä, muuten ei olisi koskaan pyydetty anteeksi, ainoana motiivina on epätoivoinen yritys suojella omaa mainetta
b) keskittyy harmittelemaan sitä, että toiselle on tullut paha mieli, korostamaan toisen ihmisen reaktiota ja vähättelemään omaa osuutta reaktion aikaansaamisessa.
Huono anteeksipyyntö on veltto, mitätöivä ja vähättelee sekä vastaanottajaa että itse tekoa.
Nämä koskevat paitsi Axlia, myös esimerkiksi useimpia firmojen “anteeksipyyntöjä”.
Tässä parempi ehdotus Axl Smithin anteeksipyynnöksi.
Anteeksipyyntö
Axl tässä moi. Haluan pyytää anteeksi, että piittaamattomuuttani olen aiheuttanut monelle ihmiselle pahaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka niin kovasti uhrieni puolesta toivoisinkin.
Vasta nyt ymmärrän, millaisia vakavia seurauksia salakuvauksella on sen kohteelle. Heidän yksityisyyttään on loukattu intiimeimmässä mahdollisessa tilanteessa. Olen käyttänyt heitä hyväksi. Minä, Axl Smith, olen hyväksikäyttäjä.
Nämä naiset tuntevat itsensä loukatuiksi, nöyryytetyiksi ja petetyiksi, syystäkin. Luottamus toisiin ihmisiin voi mennä pitkäksi aikaa ja sitä on vaikea saada takaisin. Mistä he tietävät, ettei joku muu kuvaa heitä vastaavassa tilanteessa? Mistä he tietävät, ettei joku toinen ihan mukavalta vaikuttava tyyppi satuta heitä joillain toisella tavalla? Toki heillä voi olla muunkinlaisia reaktioita, enkä niitä voi koskaan täysin ymmärtää kun en itse ole ollut uhrina, mutta olen syvästi pahoillani tästä.
Hirvittää ajatellakin, mitä olisi seurannut jos joku olisi murtautunut tietokoneelleni ja levittänyt kuvaamiani videoita. Seuraukset olisivat olleet peruuttamattomia. Tai entä jos itse olisin keksinyt tehdä sen kännipäissäni? En voi kuvitella, että olisin, mutta enpä olisi kuvitellut sortuvani hyväksikäyttöön muutenkaan, ja tässä sitä kuitenkin ollaan.
Tekoani ei voi puolustella millään tavalla, riippumatta siitä mikä sen motiivi tai selitys on ollut. Otan kaiken vastuun asiasta ja minua hävettää ja surettaa suunnattomasti, miten vakavasti loukkasin näitä naisia.
Jatkossa harkitsen tekemisiäni eri näkökulmista, en vain omalta kantiltani. Jos pelkään oman arvostelukykyni pettävän, voin kysyä neuvoa myös muilta ihmisiltä. Vaikkapa asianajajalta.
Uhreillani on kaikki oikeus hakea minulle rikosoikeudellista rangaistusta ja itselleen korvauksia, vaikka ne eivät pystykään korjaamaan aiheuttamiani vahinkoja.
Syvästi pahoitellen,
Axl Smith*
(* Smithin puolesta Maija Haavisto, jolla ei ole mitään yhteyttä Axl Smithiin, ei ole harrastanut tämän kanssa seksiä eikä kyllä tulisi mieleenkään.)
Autismin pitkä oppimäärä
Steve Silbermanin NeuroTribes: The Legacy of Autism and the Future of Neurodiversity on bestsellerkirja autismista. Sitä oli jossain (en muista enää missä) kehuttu kovasti, mutta melkein scifiin viittaava populistinen nimi oli työntänyt minua luotaan. Turhaan.
Kirjan alussa tuntui, että no, onkohan tässä nyt minulle mitään uutta, kun olen perehtynyt autismiin paljon. Autismi on hyvin yleinen juttu, osittain periytyvä, siihen liittyy monia hyviäkin puolia, kaikki stereotyypit eivät pidä paikkansa, rokotteet eivät aiheuta sitä vaikka niin luultiin (huijauksen takia). Jne. Mutta sitten päästiin itse kirjaan.
Henry Cavendishiä koskeva osuus oli hyvin mielenkiintoinen, minulle mies oli tunnettu lähinnä nimeltä. Kyseessä oli kuitenkin merkittävä tutkijaner, jolla oli myös selviä autistipiirteitä (siis muitakin kuin tutkijuus).
Teoksen alkupuoli keskittyy nimenomaan autismin historiaan ja erityisesti Hans Aspergeriin ja Leo Kanneriin. Asperger ja hänen elämäntyönsä on näistä tutkijoista jäänyt selvästi varjoon, vaikka huvittavaa kyllä, Asperger on nykyään valtavirrassa paljon tunnetumpi termi. (Etenkin aiemmin autismi tunnettiin Kannerin oireyhtymänä ja Aspergerin oireyhtymä tuli kuvioihin vasta myöhemmin.) En usko, että asia muuttuu, vaikka Asperger on nyt katoamassa tautiluokituksesta.
Wieniläisestä Aspergerista annetaan hyvin sympaattinen kuva. Vaikka 1900-luvun alkupuolella käsitys “jälkeenjääneistä” lapsista oli hyvin surkea, ja muuttui vain surkeammaksi kun eugeniikan suosio kasvoi, Asperger ymmärsi, etteivät monet “imbesillilapset” olleetkaan tyhmiä, vaikka eivät välttämättä edes puhuneet ja käyttäytyivät merkillisesti. Heillä oli usein erilaisia muita vahvuuksia, lopputulos oli “+-0”.
Wieniläisellä lastenklinikalla Hans Asperger ja useat muut lääkärit ja hoitajat tutkivat ja ennen kaikkea kuntouttivat – yksilöllisesti – näitä lapsia, mm. leikin, liikunnan, musiikin, draaman ja hyvän ravitsemuksen avulla. Miettikää miten modernia! Samaan aikaan kuin monia muita kehitysvammaisina pidettyjä lapsia lähinnä säilöttiin laitoksissa kuin huonekasveja.
Kun eugeniikka-ajatus alkoi levitä ja vammaisia lapsia alettiin tappaa, monet vanhemmat olivat huojentuneita tai jopa tyytyväisiä kun kuulivat lapsensa kuolleen. Vammaisia pidettiin hirviöinä ja uhkana ihmiskunnalle. Ihme kyllä Hans Asperger sai natsi-Itävallassakin pidettyä työnsä, henkensä ja suojeltua potilaitaan (minulle jäi hieman epäselväksi, miten ihmeessä tämä onnistui) – vaikka klinikkaa aika ironisesti lopulta kohtasikin fyysinen tuho.
Kirjan eugeniikkaosio on todella hyytävä ja vastenmielinen, mutta toisaalta melkeinpä yleissivistystä. Moni tietää eugeniikasta liian vähän, se ei todellakaan ollut mikään pelkkä kansallissosialistien juttu, vaan sitä harrastettiin Suomessa ja useimmissa muissa länsimaissa, usein tosin “vain” pakkosterilisaation muodossa eikä murhaamalla. Mutta se oli normi ja aatetta kannatti lukuisia historian merkkihenkilöitä, ei pelkkiä kansallissosialisteja.
Mielenkiintoisena sivujuonteena kirjassa kerrotaan, että Hitlerin pikkuserkku sairasti skitsofreniaa ja Hitlerin sisko yritti pelastaa tämän eutanasialta, mutta onnistumatta. Sisko kuitenkin rakastui tähän Tohtori Kuolemaan ja heidän piti mennä naimisiin, kunnes lekuri joutuikin rintamalle ja sieltä neukkujen vankileirille. Mikä ihastuttava rakkaustarina, tästähän saisi ihan Hollywood-leffan.
Hans Asperger uskoi, että autismi ei ollut lainkaan harvinaista. Silti päinvastainen käsitys säilyi vuosikymmeniä. Hän ymmärsi, että autismia on lievää ja vaikeaa (hänen tapausselostuksensa keskittyivät lievempiin tapauksiin natsien takia) ja hyvin monenlaista. Autistien suvuissa oli poikkeuksellisen paljon taiteilijoita, tutkijoita ja akateemisia ihmisiä. Ihmekö tuo, kun siihen liittyivät vahvasti perintötekijät.
Leo Kanner (joka pelasti useita Aspergerin juutalaisia kollegoja luokseen Yhdysvaltoihin, mikä on jäänyt lähes täysin huomiotta ja jännästi tuntui jääneen häneltä itseltäänkin huomiotta, kuten koko kollega), oli täysin eri linjoilla. Hän näki autismin harvinaisena, vaikeana, juuri tietynlaisena häiriönä, joka oli vakava vamma ilman hyviä puolia.
Kannerista ei ollut sattumaa, että monen autistin äiti oli korkeakouluttautunut – tämä urasuuntautuneisuus aiheutti lapsen autismin. Jos kolmivuotias osasi tietosanakirjaa ulkoa, se oli vanhempien heille iskostamaa.
Siinä missä Asperger oli aikaansa nähden edistyksellinen ja egalitaristi, Kanner oli feminismin ja tietysti vammaisaktivismin painajainen.
On monia syitä sille, miksi Kannerin ajatukset nousivat merkittävämmiksi, muitakin kuin Aspergerin huono ajoitus toisen maailmansodan kanssa. Kanner oli erittäin suosittu ja arvostettu lastenpsykiatri, oikeastaan koko alan perustaja. Hän oli muutenkin suosittu ja sosiaalinen tyyppi, jolla oli suhteet kunnossa.
Kanner kirjoitti englanniksi – kaikkia Aspergerin kirjoituksia ei ole edes käännetty saksasta. Hän oli entinen runoilija, jolla oli kirjoituskyvyt hallussa. Voi olla, että tapauskertomusten raflaavuuskin vaikutti: “sademiehet” vs. vähän eksentriset tyypit.
Kun tärkeimmät tutkijat on käyty läpi, päästään itse autisteihin (ei etteikö tutkijoistakin moni varmaan olisi ollut autisti). Tästä en kirjoita yhtä paljon, kun tuli niin paljon näpyteltyä jo historiapuolesta, mikä ei siis tarkoita, ettei osuus olisi yhtä kiinnostava.
Autistien lähihistoria oli erityisen mielenkiintoinen myös scifi-fandomin historiikkina, sillä sitä käsitellään paljon. En myöskään tiennyt, että elektroniikan kotirakenteluskene syntyi jo 1800- ja 1900-luvun vaihteessa – tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että AS-mieheni käyttää jotakuinkin kaiken vapaa-aikansa ja rahansa tähän.
Erilaisia autismin biologisia vaihtoehtohoitoja kuten kelaatiota sekä gluteenitonta ja kaseiinitonta ruokavaliota käsittelevät osiot ovat varmasti mielenkiintoisia myös, jos aiheeseen ei ole perehtynyt, mutta itse olen, niin en niitä miettinyt sen kummemmin. Samoin rokote/autismihuuhaata, josta olen lukenut kokonaisen kirjankin. Panic Virus menee rokoteasiassa paljon syvemmälle ja antaa selvemmän kokonaiskuvan ko. jättihuijauksesta.
Lisäksi käsitellään paljon mm. autismijärjestöjä, autistien “parantamiseksi” tarkoitettuja kuin autistien omia yhdistyksiä, autismin diagnostista terminologiaa ja diagnostisia kriteereitä, Temple Grandinia, ja Rainman-elokuvaa, joka minulta on edelleen katsomatta.
Hieno, hyvin kirjoitettu opus, joiltain osin ehkä vähän eksyy aiheesta paasaamaan, mutta mikä olisikaan sopivampaa autismihistoriikille kuin aiheesta ohi kurkottavat ja vähän turhan pitkät (silti mielenkiintoiset) paasaukset. Ehdottomasti vammaisuuden sosiaalista mallia edustava. Suosittelisin kirjaa kaikille englanniksi tietokirjoja lukeville, autismi kun on relevanttia meille aivan kaikille.
Kirjailijoiden glamourpippalot
Hollannissa alkaa taas Boekenweek eli Kirjaviikko, joka on jossain määrin samanlainen tapahtuma kuin Kirjan ja ruusun päivä, mutta kestää viikon. Siihenkin kuuluu tietty romaani, jonka voi ostaa vain tapahtumasta, ei milloinkaan muuten. Ainakin joinain vuosina on päässyt yhtenä päivänä ilmaiseksi junassa, kun on näyttänyt “lippuna” tuota kirjaa.
Viikon käynnistää kirjailijoiden ja kustannusalan ihmisten gaalailta nimeltä Boekenbal, yhdessä Amsterdamin hienoimmista teattereista, johon astellaan punaiselta matolta. Sinne pääsee vain kutsulla, pukuja kytätään silmä kovana (tapahtuma lähetetän tietenkin livenä telkkarista) ja asiaan ilmeisesti kuuluu villiä juopottelua, usein myös sen aiheuttamaa rähinää (vähän kuin Linnan juhlat ja niiden jatkot samassa?).
Tapahtumaa on syytetty elitistiseksi, mitä se tietysti onkin, mutta kyllä sinne hieman matalammankin profiilin kirjailijat pääsevät, riippuu tietysti keiden kutsuja kustantajat haluavat priorisoida. Boekenbalin lisäksi järjestetään myös lastenkirjagaala sekä lukijagaala, jossa on sekä kirjailijoita että heidän fanejaan.
Suomessa on apuraha tai pari, joiden saajat kutsutaan iltajuhlaan. Tavallinen tallaaja ei moisesta ole koskaan kuullutkaan, ei se ole mikään PR-tapahtuma tai mediakohde.
Pitäisikö tällaista saada Suomeenkin? Vai herättäisikö se vain valheellisen fiiliksen, että kirjailijan elämä on juhlaa ja glamouria. Vai pitäisikö kirjailijan elo kuitenkin yhtenä iltana vuodesta olla juhlaa ja glamouria?
Syrjintää saamelaisyhteisössä
Pääsin vihdoin katsomaan dokumenttielokuvan Minä ja pikkusiskoni, josta olin innostunut muutamia kuukausia sitten kuultuani siitä ensimmäisen kerran. Dokumentti käsittelee homoseksuaalisuutta ja saamelaisuutta, molemmat itseäni kiinnostavia aiheita, jotka näkyvät myös seuraavassa Adeno-romaanissani (kuten myös siskous). Kannattaa ehdottomasti katsoa Yle Areenasta.
Dokumentin pääosissa ovat Suvi West, joka tunnetaan parhaiten saamelaisuutta käsittelevästä komediasarjasta Märät säpikkäät, ja hänen Kaisa-siskonsa. Siskokset ovat hyvin läheiset, vaikka heidän luonteensa onkin varsin erilainen. Helsingissä asuvan uskovaisen Kaisan puoliso on nainen, mikä Suvia ei haittaa mitenkään, mutta saamelaisyhteisöä valitettavasti kyllä.
Suvi ja Kaisa matkustavat pohjoiseen jututtamaan muita saamelaisia aiheesta, mutta huomaavat, että heidän on hyvin vaikea puhua siitä, vaikka se olisi nimenomainen tarkoitus. Juu, me tässä kuvataan dokumenttia, mutta aihetta ei sitten kerrotakaan. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei ole helppoa murtaa tabuja.
Suvi vie Kaisan matkalle myös Kanadaan, jossa he tapaavat alkuperäiskansojen HLBTIQ-jäseniä. Kaisa ei kuitenkaan innostu tästä niin kuin sisko olisi toivonut. Suvi haluaa esitellä millaisia ovat alkuperäiskansojen homoseksuaalit – mutta Kaisa haluaisi vain olla sellainen ilman turhan monimutkaisia analyysejä.
Tämä oli tosi mielenkiintoinen osuus. Itse olin ollut siinä uskossa että alkuperäiskansojen käsite two-spirit, kaksisieluinen, tarkoitti lähinnä jotain sen kaltaista kuin transsukupuolisuus tai sukupuolen moninaisuus. Ilmeisesti sillä voidaan tarkoittaa myös homoseksuaalisuutta ja sitä voisi pitää eräänlaisena synonyyminä “queeridentiteetille”, jossa ihminen voi kokea sukupuolensa ja seksuaalisuutensa suhteellisen vapaasti.
Cree-intiaanien edustaja pitää hyvin surullisena, että saamelaisten historiasta ja tarustosta ovat kadonneet seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus, jotka Amerikoiden alkuperäiskansoilla kuuluvat mukaan itsestäänselvinä ja positiivisina.
Tästä syntyy dokumentin ristiriita: saamelaisilla on luultavasti ollut samankaltaisia konsepteja, kunnes pohjoisessa yhä hallitseva lestadiolaisuus toi heille omat moraalikäsityksensä. Kaisan on helppo olla uskovainen lesbo Kallion seurakunnassa, mutta kristinusko on vienyt häneltä mahdollisuuden olla vapaasti oma itsensä oman kansansa keskuudessa. Toki tässäkin mennään varmasti parempaan.
Dokumentin leikkaus tökki välillä, mutta sisaruuden ja parisuhteen kuvaus on lämmintä ja koskettavaa, ilman turhaa siirappia, vaikka siinä paljon itketäänkin. Osa pätkistä on mukavalla tavalla kotivideomaisia olematta siltä tärisevää mössöä.
Lähestyvä kuolema lätistää tukan
Olen katsonut aika paljon syöpäaiheisia elokuvia ja pari TV-sarjaa, osittain oman käsikirjoitukseni takia. Ylivoimainen suosikki on ollut Wit, jossa Emma Thompson näyttelee pääosaa huikeasti. Syöpäelokuvien realismi jää tosin yleensä hyvin vähäiseksi, mikä Witille ehkä annettakoon anteeksi, koska se on tavallaan filmatisoitu näytelmä, jossa päähenkilö jopa puhuu katsojille.
Katsomissani sarjoissa ja elokuvissa on ollut monenlaista syöpää. Melanooma, leukemia, munasarjasyöpä, kilpirauhassyöpä, imukudossyöpä, rintasyöpä, aivokasvain, suolistosyöpä, luusyöpä jne. Joiltain on lähtenyt kemoterapiasta hiukset (eiväthän ne aina lähdekään, riippuu paljon syövästä). Pää saattaa viihtyä vessanpöntössä ja paino pudota. Lisähappea, tippatelineitä, hengityssuojia ja epileptisiä kouristuksia on toisinaan nähty.
Kun syöpä oikeassa maailmassa etenee pitkälle, se aiheuttaa yleensä monenlaisia muutoksia ulkonäössä. Jos se leviää maksaan, iho ja silmänvalkuaiset kellastuvat. Moni laihtuu ja kuihtuu, silmät painuvat kuoppiinsa, mutta toisaalta kortisoni voi pyöristää kasvot jopa muodottomiksi. Realismista pitää kai tinkiä, sillä keltaiset riutuneet kasvot tai pyöreät posket saisivat Hollywood-tähdet näyttävään rumilta ja katsojaa ahdistavilta, eihän sellainen käy päinsä.
Yhdessä elokuvassa syövän etenemisen näki ulkonäössä lähinnä siitä, että päähenkilö lakkasi meikkaamasta ja terhakkaat hiukset latistuivat. Hän makoili sängyssä, sohvalla ja lepotuolissa huovan alla. Mitään lääkkeitä hänen ei nähty käyttävän, kipua oli yhdessä kohdassa pari minuuttia ja saattohoitoakaan hän ei ilmeisesti tarvinnut, vaikka oli kuolemassa.
The Big C -sarjassa päähenkilö ulosti vahingossa housuunsa edenneen syövän takia. Tämä oli minusta epämukavuudessaan ja epätavallisuudessaan koskettava ja hieno kohtaus, koska televisiossa ei todellakaan kuulu kakata. Ehkä jos on vauva, mutta ei tyylikäs keski-ikäinen nainen.
Sairauksien todellisuus ei välttämättä ole kovin kaunista katseltavaa.
